Читать книгу Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä - Fredrika Charlotta Tengström Runeberg - Страница 3

Sisällysluettelo

Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen tekijä, Rouva Fredriikka Charlotta Runeberg veti viimeisen hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen. Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka, tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää heikkouteni viat.

Suomentaja.

Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.

Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää, ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.

"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella. Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."

"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta, 'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan' tulee."

"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"

"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."

"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."

Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa. Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.

"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut; sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."

1.

Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva, jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi tyttärensä vielä ollut saapunut.

Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.

Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu nyyhkytys.

Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta. Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen; samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen. Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.

"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen, osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei vielä ole minun korviini ehtinyt?"

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä, luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään uutta kuullut."

"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"

"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."

"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä tunnustaa pahantekonsa."

"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä, mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee. Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin. Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."

"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana, jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan. Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee. Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa. Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."

Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini, kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä, mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani, ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."

"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit — hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."

Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on siinä tilassa."

Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään; mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."

"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei voida mitään tehdä."

"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi. Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä ohitse."

"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."

Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä koetuksen päivä."

Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.

Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.

Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta mitä se oli.

Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi, kuin hän taisi aavistaakaan.

Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana? Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"

"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"

"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."

"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"

"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä, sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa, niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei ollut juuri mitään tekemistä."

"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki saaneet maksaa heille maksoja."

"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi. Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös, sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään. Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat halun toisten tulla tännepäin."

Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän mihinkään päätökseen joutunut.

Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi siksi kuin nukut."

"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi viettää."

"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah, kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"

"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt enään kuulu mitään."

"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."

"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan ihanaa."

"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta hymyillen.

"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman. Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden ulkopuolella olevia asioita."

"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."

"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään, että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin; mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa, etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia. Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"

"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi. Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä; mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."

Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme, Sesilia!"

Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti, että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.

Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven kautta, josta hän oli tullutkin.

2.

Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen, jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo, joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä lähemmäksi toisiansa.

Pian tuli taasen hiljaisuus. "Sesilia, menkäämme äidin luo?"

"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"

Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi: "niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista. Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä. Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."

Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä. Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."

Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa, vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.

"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa. Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä: "laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus, jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi niitä löytäneet.

Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista, jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen kätköpaikka keksimättä.

"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se p——le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan tiedä oliko hän niiden joukossa."

Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt, käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä. Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan, kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon murhapoltosta.

Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme, äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."

Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä: "älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa. Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä on täytetty."

Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään. Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä jotakin."

Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta, sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta: "Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit. Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."

Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.

"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön jäljessä.

Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä siivitti Margareetan askeleita.

Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä. Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.

Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen. Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti, että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä melussa, joka nousi kasakka-parvessa.

Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa. Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."

Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi lähti liikkeelle.

Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä. Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.

"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän pelastunut?"

"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.

"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."

3.

Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä pois, eikä hän — Margareetta — ensinkään tietänyt mitä hänelle tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta, jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot, joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.

"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes hankkiakseni teille virvoitusta."

"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo varsin hyvä olla."

Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan, tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa ajalla.