Читать книгу Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä - Fredrika Charlotta Tengström Runeberg - Страница 4

[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]

Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan vihollista vastaan seisoa.

Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.

Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä antaa täytyi.

Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä laivoille tulivat.

Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle, mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää; mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt, edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.

Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi, joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta, ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä olin näkemään tullut.

"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."

"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he minulle niin hyvän kyydin antoivat."

"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.

Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.

Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi, jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.

Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli, linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.

Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna, hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä, joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin, sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.

Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia; mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit, kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.

Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut olin.

Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni päälle.

Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei siis tullut mitään.

Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa, väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa, ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika, mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi; mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.

Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.

Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä, kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä oppia koetamme."

Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me molemmin erostamme kelpolailla.

Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin, Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka, vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."

"No mitä?" sanoin minä.

"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja nyt on kenraali kiukuissaan."

"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut." "Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat kaikin vihollisilta otetuiksi."

"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.

"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."

En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan: "pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä on, vai mikä sinä olla mahdat?"

Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut olen."

Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla, että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla pääse."

Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu olisi."

Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.

Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta; mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen vastaan pajunetillansa ottivat.

Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle kalliiksi.

Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä. Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä, että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti, etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut, vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme. Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja 50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50 miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä, tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi, mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä, jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat. Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.

Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.

Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.

Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja hoitaman piti.

Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme, onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti. Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää, ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen Fieantin tähden.

Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on, tahdotkos mukaan tulla?"

"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla, kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin mukana olla!"

Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi, niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta maassa.

Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen rakkaasen maahan.

Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli. Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna ryssiltä poijes otettiin.