Читать книгу Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta - Гарриет Бичер-Стоу, Гарриет Бичер-Стоу, K. McDowell Rice - Страница 2

TOINEN LUKU

Оглавление

Lapsuuteni morsian.

"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla", on totuus, joka erinomaisella voimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa. Seitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja pyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.

Minä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden onnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla, jolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New Hampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä lapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan; nuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat olivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä toimistansa oli lopussa.

Kaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt ullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois "äiti-yhtiön" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla käymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan sopiikin.

Ei epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet monista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden olivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli kuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka varmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi pitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.

Äitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn tavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.

Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi; kaikki kävi kuin lumouksen kautta.

Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa. Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa, jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa epätasaisen.

"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"

Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.

"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin oiva mies".

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin; tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä. Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.

Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä, jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.

Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen, mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä liioin ihastellakaan.

Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta vähintäkään huolta pitämään.

Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni, neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista, sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; – jouduin poika-vuosiin ja sen taisteluihin.

Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon. Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi seurustella kanssani. – Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa, olin aina heidän tiellänsä. – He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".

Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.

Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun. He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry, kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui vuoteelle kamariin"; – "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien, myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja hevosta leikitellessäni.

Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi, suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran, täytyi tehdä.

Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.

Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.

"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä, jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä täysikasvuisten joukossa".

Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.

Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili, muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin pyörteet välkkyvän puron pinnalla.

Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.

"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta siis saat leikkitoverin".

Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen, valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.

"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.

Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla; – tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä. Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin, että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen kanssa, kun hän lausui:

"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee sisältä puhtaasti". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse mielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista tytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.

"Etkö tahdo istua meidän vieressämme", kysyi Susie. "Minä pyydän neiti Bessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat pienemmille aina niin ilkeitä".

Susie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti Bessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin ystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen jalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on pesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen ulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle kirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla, joka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n ja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa kuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia, haalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä, somia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina päärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää neulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä messinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse pieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä minuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa minua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen sydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani alla.

"Rakas neiti Bessie kulta", sanoi Susie, "eikö Harry saa leikitellä tyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja pahankurisia".

Neiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä onnellisin pieni poika koko maailmassa.

Aluksi leikimme "leskisillä", "haukka ja kyyhkyset", "kettu ja kanat", ynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä tytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin suurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni kunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin Susie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös viisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui tulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla askeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä enään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä sainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle Susie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi kirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt lehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!

Koulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani kouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme taloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja pöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa selkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille päivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen kyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria lehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne piiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli päivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin soman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui, piiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät pojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.

"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa", kuulin yhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. "Hän oli aina tiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja Harry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme".

"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt", sanoi äitini, "sillä hänellä on leikkitoveri".

Ja niinpä todella olinkin.

Lauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä Susie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet, kampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten somistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista rakastajista.

Valoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon säteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille ja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten kummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla kaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!

Usein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun pesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie ei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän pelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka laskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.

Mikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja siisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla tosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta alituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, – jos nim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat, kertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät, eikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina ikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja juoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla, palasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.

Yhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän puolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti puolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä, että meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli, jossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n suureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä mäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt siipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun kalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin minä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa, kiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten pois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.

Silloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla, lupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.

Susie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja, jolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen päällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta kuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla myös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos rosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös, ottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän niskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä kannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.

Mitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin myöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan olivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja miehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.

Väliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin minä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie saisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet minun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja palaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan vaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka kauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin, että vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle kotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat hänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä naureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina suurimmalla totuudella vastasi: "tahdon."

Niin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän välillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli odottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä tulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti kolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt oitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie asiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi mitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä luotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta puhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä vastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!

Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti, sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"

"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"

"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan luopuisi toisistamme."

Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka nauroi oikein makeasti.

"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä vielä lisäksi?"

Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti elämäni kynnyksellä.

"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin pian vaatteitani rikki."

Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi rintaansa vasten.

"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."

"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä paremmin kokenut kuin minä."

Äitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja viihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä, suureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia todellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.

"Tuleeko Susie sinne myöskin?"

"Toivokaamme, että niin käypi", vastasi äitini, "edeltäpäin sitä ei kenkään voi tietää."

"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?"

"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää", vastasi äitini. "Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä, tullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää pienen vaimosi."

Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta

Подняться наверх