Читать книгу Pikku Fadette - George Sand - Страница 5

Sisällysluettelo

Kaksoset kasvoivat ja viihtyivät sairastamatta sen pahemmin kuin muutkaan lapset, jopa olivat niin hyviä ja tyytyväisiä, että näytti kuin ei heitä olisi milloinkaan vaivannut hammassärky tai sen semmoinen lastentauti.

He olivat vaaleaverisiä molemmat ja pysyivät sellaisina koko elämänsä. Kasvot olivat kauniit, silmät suuret ja siniset, hartiat kohtalaisen leveät, vartalo suora ja sopusuhtainen. He olivat pitemmät ja rohkeammat kuin kaikki muut ikäisensä, ja kaikki kylän läpi kulkevat pysähtyivät heitä katselemaan, ihmetellen poikain yhdennäköisyyttä ja virkahtain mennessään: "siinäpä kaunis kaksoispari!"

Ja juuri senvuoksi, että kaksoset jo aikaisin tottuivat olemaan muiden huomaavaisuuden ja kysymysten esineinä, eivät he jääneet typeriksi tai ujoiksi. He olivat reippaita ja ujostelemattomia kaikkia kohtaan, ja sensijaan että olisivat kätkeytyneet pensaisiin, niinkuin meikäläisillä lapsilla on tapana vieraita nähdessään, he menivät kohteliaasti tulijan luo ja vastasivat kysymyksiin luomatta katsettaan maahan tai hidastelematta. Ensi silmäyksellä ei heissä voinut huomata mitään erilaisuutta, he olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi marjaa konsanaan. Mutta ken tarkasti heitä yhtärintaa neljännestunnin verran, hän huomasi helposti että Landry oli pikkuruisen pitempi ja kasvultaan vankempi, että hänen hiuksensa olivat hiukan paksummat, nenä suurempi ja silmät vilkkaammat. Hänellä oli myöskin leveämpi otsa ja päättäväisempi kasvonilme, ja syntymämerkki, joka oli veljen oikealla poskella, oli Landrylla vasemmalla puolella ja muutenkin paljoa selvempi. Naapurit siis tunsivat heidät hyvin, mutta toisinaan hekin sentään erehtyivät, ja hämärissä taikka pienen välimatkan päässä miltei kaikki sekottivat heidät keskenään, sitä helpommin kun kaksosten äänensointukin oli aivan sama ja kun he, hyvin tietäen että heidän suhteensa saattoi erehtyä, vastailivat toistensa puolesta, huolimatta koskaan hairahdusta oikaista. Itse ukko Barbeaukin iski toisinaan kiveen. Kävi niinkuin Sagette-muori oli ennustanut, että ainoastaan äiti ei milloinkaan hairahtunut, ei edes pilkkopimeässä tai pitkänkään matkan päässä; heti kun hän vain näki heidän tulevan tai kuuli heidän äänensä, erotti hän poikaset toisistaan.

Toinen ei voinut ylvästellä olevansa toista parempi, sillä jos Landry olikin jonkun verran iloisempi ja rohkeampi kuin hänen vanhempi veljensä, niin oli Sylvinet sensijaan niin sydämellinen ja älykäs, ettei häntä voinut rakastaa vähemmin kuin hänen nuorempaa veljeäänkään. Kokonaista kolme kuukautta koetettiin heitä estää liiaksi toisiinsa kiintymästä. Kolme kuukautta on pitkä aika maalaisille, kun on kysymys jostain tavallisesta poikkeavasta. Mutta sen pahempi ei tuosta hommasta voitu huomata minkäänmoisia tuloksia, toisekseen oli kirkkoherra sanonut että Sagette-muori oli hölynpölyn puhuja ja että sitä, minkä Jumala oli luonnonlaiksi asettanut, ei ihmisten pitäisi ruveta muokkailemaan. Niin koko asia vähitellen unohtui. Ensimäinen kerta kun pojilta riisuttiin mekot ja heidät vietiin housuniekkoina kirkkoon, olivat nuo vaatekappaleet samasta kankaasta ja samaan malliin leikatut, sillä ne olivat tehdyt äidin hameesta ja pitäjänräätäli tunsi ainoastaan yhden housunmallin.

Aikaa myöten huomattiin että he suosivat samoja värejä, ja kun heidän Rosette tätinsä tahtoi antaa kummallekin kaulahuivin uudenvuodenlahjaksi, valitsivat molemmat samanvärisen sinipunervan huivin ympärikulkevan rihkamakauppiaan varastosta, jota tämä kuletti talosta taloon vanhan hevoskonin selässä. Täti kysyi johtuiko heidän vaalinsa siitä, että kummankin pitäisi aina olla samalla tavalla puetut. Mutta kaksoset eivät niin kauvas tähdänneet; Sylvinet vastasi että hänen valitsemansa huivi oli sekä väriltään että kuosiltaan kaunein kauppiaan koko varastossa, ja heti paikalla vakuutti Landry että kaikki muut kaulahuivit olivat rumia.

"Entäs mitä pidätte hevoseni väristä?" kysyi kulkukauppias nauraen.

"Se on hyvin ruma", vastasi Landry; "aivan kuin mikähän vanha harakka."

"Kerrassaan ruma", virkkoi Sylvinet; "ihan kuin pörhöinen harakka."

"Näettehän", sanoi kauppias viisastellen tädille, "että lapsilla on sama maku. Jos toisen mielestä punainen on keltaista, niin toinenkin heti vakuuttaa punaisen keltaiseksi, eikä kannata ruveta heidän kanssaan reistailemaan, sillä sanotaan että jos tahdomme estää kaksoisten pitämästä itseään kahtena saman mallin jäljennöksenä, niin he tulevat paksupäisiksi eivätkä tiedä enää mitään."

Niin sanoi kauppias sentähden, että hänen sinipunaiset kaulahuivinsa olivat arkavärisiä, joten hän halusi myydä niitä kaksi yhtaikaa.

Samoin kävi aina myöhemminkin, ja kaksoset olivat niin samalla tavalla puetut, että heitä oli entistäkin vaikeampi toisistaan erottaa. Ja liekö se sitte ollut lasten vallattomuutta taikka niitä luonnonlain seurauksia, joita kirkkoherra piti mahdottomana hävittää, mutta niin vain kävi, että kun toisen puukengästä sattui kärki irtautumaan, niin oli heti toisellakin saman jalan kenkä repaleina; kun toinen sai reijän lakkiinsa tai takkiinsa, puhkasi toinenkin viipymättä samanlaisen niin taitavasti, että olisi voinut väittää saman onnettomuuden kohdanneen molempia, ja jos joku tahtoi asiaa lähemmin tutkia, purskahtivat kaksoset täyttä kurkkua nauramaan, veitikkamaisen viaton ilme kasvoillaan.

Olipa sitten pahaksi tai hyväksi, mutta tämä ystävyys yhä vaan lisääntyi vuosien kuluessa, ja sinä päivänä, jolloin pojat kykenivät jonkun verran ajatuksiaan ilmaisemaan, sanoivat he toisilleen että heillä ei ollut lainkaan hauskaa muiden lasten seurassa, elleivät molemmat olleet saapuvilla, ja kun eräänä päivänä isä otti koetteeksi toisen mukaansa koko päiväksi toisen jäädessä kotiin äidin luo, oli molemmilla niin ikävä ja he olivat niin alakuloisia, kalpeita ja hitaita, että heitä luultiin sairaiksi. Ja kun he illalla tapasivat toisensa, läksivät he käsikkäin kävelemään eivätkä tahtoneet palata ollenkaan sisään, niin hyvä oli heidän mielensä kun taasen saivat olla yhdessä, ja samalla he olivat hiukan loukkaantuneita vanhemmilleen, jotka olivat heille tuottaneet tämän surun.

Eikä tätä yritystä enää uudistettukaan, sillä totta puhuen sekä isä että äiti, jopa enot ja tädit, veljet ja sisaretkin tunsivat kaksosia kohtaan sellaista hellyyttä, että se tuntui miltei heikkoudelta. He olivat pojista oikein ylpeitä, kun olivat kuulleet heitä niin paljo kiitettävän, ja todellakaan eivät kaksoset olleet ei rumia, typeriä eikä pahanilkisiä. Toisinaan isä Barbeau tuli vähän levottomaksi tuosta heidän ainaisesta yhdessäolostaan, ajatellessaan mitenkä sitten kävisi, kun pojat joutuisivat miehen ikään, ja muistellessaan Sagette-muorin sanoja hän koetti ärsyttää heitä toisiaan vastaan ja herättää heissä kateutta. Kun he olivat syypäät johonkin pieneen virheeseen, nipisti hän esim. Sylvinetiä korvalehdestä sanoen Landrylle: "Tällä kertaa annan sulle anteeksi, koska sinä tavallisesti olet kiltimpi". Mutta Sylvinet tyytyi kernaasti rangaistukseensa, kun näki veljensä pelastuvan, ja Landry itki ikäänkuin häntä olisi kuritettu. Toisinaan koetettiin antaa ainoastaan toiselle jotain, jota molemmat halusivat; mutta jos se oli jotakin syötävää, jakoivat he sen paikalla; jos se taasen oli joku leikkikalu tai muu sellainen, käyttivät he sitä yhteisesti taikka vuorotellen, erottamatta kummanko se varsinaisesti oli. Jos toisen käytöstä kiitettiin ja toisen avut jätettiin huomioon ottamatta, niin toinen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään kaksoisveljeään kiitettävän ja hyväiltävän ja hänkin puolestaan alkoi häntä kiittää ja hyväillä.

Sanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun kuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää mitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan kun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan Jumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia liioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen olla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan jotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään toistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan loukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän toisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja visertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.

Tästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi Jumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista ei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen kohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa niin Jumalan edessä kuin keskenään.

Siitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo koettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet ensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan, etupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat maailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima miehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät lujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka. Meidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi sopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat poimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne koonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa luonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne palvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen heistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja omat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon toimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen miehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan olisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen kaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta kun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut tähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi jo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät itkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja vainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He eivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he valmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään, mutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.

Ensimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan, aivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta sitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien tapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää itsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei heitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että heidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän lujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja ruumiillisella kurituksella.

"Kaipa meidän täytyy siihen suostua", sanoi Landry. "On vaan kysymys siitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty meille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa."

"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö", sanoi Sylvinet, "kun meidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan joutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun kanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia."

"Niinhän sitä voisi luulla", vastasi Landry, "mutta kuitenkin on sillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää kuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä ja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen iloinnut."

Landry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi itkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin veljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.

Landry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla tavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen ja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä häneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän kuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun perheen keskuudessa kuin kotonaan.

"Kuulehan, veliseni!" sanoi hän Sylvinetille. "Jos kerran voimme päättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät hyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita, joka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua ankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät erotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en takaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme luona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä kotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa huomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän että sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä lähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin maat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä. Minä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen heti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo puuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan. Olen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit poissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin."