Читать книгу Pikku Fadette - George Sand - Страница 6

Sisällysluettelo

Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka hän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen Nanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan kaksoisveljensä niskoille.

Väiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät "pitkäätikkua", jolloin Landry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun tyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin "kruunua ja kantaa" kuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli siis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.

"Näethän että kohtalo on niin määrännyt", sanoi Landry, "ja sinä tiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään."

Vielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää itkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä suurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati ajatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan asian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt tolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun Sylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.

Niinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli siksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita miehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry neljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi tuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina oli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran ottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin kertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti Landry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää velvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen, Landryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.

Isä Barbeau otti kaksosen kumpaisellekin polvelleen, vaikka he olivat jo suuria ja kookkaita poikia, puhutellen heitä seuraavasti:

"Lapseni, olette nyt ennättäneet järkevyyden ikäasteelle; näen sen teidän alistumisestanne ja olen siihen tyytyväinen. Muistakaa, että kun lapset tuottavat iloa isälleen ja äidilleen, silloin he tuottavat myöskin iloa taivaan Herralle, joka heitä siitä vielä kerran palkitsee. En halua tietää kumpiko teistä on ensin alistunut. Mutta Jumala sen tietää ja hän on häntä siunaava siitä, että on antanut hyvän neuvon, samoinkuin hän on siunaava toista, joka on neuvoa seurannut."

Senjälkeen hän vei kaksoset äidin luo, että tämäkin lausuisi heille kiittävän sanan. Mutta Barbeaun muorin oli niin vaikea pidättää kyyneleitään, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan otti heidät syliinsä.

Ukko Barbeau ei ollut mikään pölkkypää ja hän tiesi varsin hyvin kumpiko pojista oli rohkeampi ja kummalla oli hellempi sydän. Hän ei tahtonut antaa Sylvinetin auliuden laimentua, sillä hän huomasi että Landry puolestaan oli järkkymätön päätöksessään ja että yksi ainoa seikka voi saattaa hänet horjumaan: levottomuus veljen puolesta. Siitä syystä hän herättikin Landryn ennen päivännousua, varoen tarkoin koskettamasta vanhempaan veljeen, joka nukkui hänen vieressään.

"Kas niin, poikaseni", kuiskasi hän; "meidän täytyy nyt lähteä Pricheen ennenkun äitisi näkee sinut. Tiedäthän että hän suree, ja meidän täytyy säästää häntä jäähyväisiltä. Seuraan sinua uuden isäntäsi luo ja kannan tavarasi."

"Enkö sano veljelleni hyvästi?" kysyi Landry. "Hän suuttuu minuun, jos menen hyväisiä sanomatta."

"Jos veljesi herää ja näkee sinun lähtevän, niin hän alkaa itkeä ja herättää siten äitinne, ja äiti taas itkee sitä enemmän, kun näkee teidän surevan. Kas niin, Landry; sinulla on sydän paikallaan etkä sinä tahdo tehdä äitiäsi sairaaksi. Suorita asiasi miehekkäästi loppuun saakka, poikani, ja mene huomiota herättämättä. Jo tänä iltana tuon veljesi luoksesi, ja kun huomenna on sunnuntai, niin saat tulla kotiin äitiä katsomaan."

Landry totteli reippaasti ja meni ovesta ulos taakseen katsomatta. Mutta äiti Barbeaupa ei ollutkaan nukkunut niin syvään ja levollisesti, ettei olisi kuullut kaikkea mitä miehensä sanoi Landrylle. Vaimoraukka, joka käsitti että miehensä oli oikeassa, ei liikahtanut paikaltaan, nosti vain jonkun verran sänkyverhoja katsellakseen Landryn jälkeen. Hän oli niin epätoivoinen, että syöksyi suinpäin sängystä rientääkseen poikaansa syleilemään, mutta pysähtyi kuitenkin kaksosten vuoteen ääreen, jossa Sylvinet vielä raskaasti nukkui. Poikaparka oli itkenyt niin paljo viimeisenä kolmena päivänä ja kolmena yönä, että oli aivan uupunut, jopa hiukan kuumeinenkin. Hän heittelihe levottomasti vuoteellaan, huokaili syvään ja valitti hiljaa, kuitenkin heräämättä.

Kun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän voinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se, josta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista kahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai siitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa heidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu kokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun suosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa kuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi hellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.

Katsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja uupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä muiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään eikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä, että olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara velvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa hiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin päätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi voinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen Jumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan minua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun Landryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta toiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän, hän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin omaa silmäteräänsä.

Näin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta kuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi poikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan pienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen taloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian täysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää askeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli eteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:

"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme perille ennen auringon nousua."

Landry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä, niin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli kadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui Pricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.