Читать книгу Ensimmäiset ihmiset kuussa - Герберт Уэллс, Герберт Джордж Уэллс - Страница 3

Muistan niin selvään sen tilaisuuden, jolloin Cavor ensi kertaa puhui minulle pallostansa. Se ajatus oli sävähdellyt hänen mielessänsä ennenkin, mutta nyt se näkyi äkkiä vallanneen hänet. Olimme juuri palajamassa minun huvilaani teelle. Matkalla hän rupesi taas pörisemään ja huudahti äkkiä:

– Siinä se on! Se se vie perille! Jonkinlainen rullauudin!

– Vie perille… minne niin? – kysäsin minä!

– Avaruuteen… kaikkialle! Kuuhun!

– Mitäs te nyt tarkoitatte?

– Tarkoitanko? Sitä, että pallo se olla pitää! Sitä minä vain tarkoitan!

Minä huomasin, etten nyt ensinkään pysy perässä, ja siksipä annoin hänen jonkun aikaa puhua omalla tavallaan. Minulla ei ollut aavistuksen tapaistakaan hänen aiheestaan. Vasta teetä juotuansa, hän selitti tarkemmin, mitä hänellä on mielessä.

– Tämmöistä se on, – sanoi hän. – Tuon aineen, joka estää gravitationin vaikuttamasta esineisin, minä viime kerralla panin latuskaiseen, kannelliseen säiliöön. Ja juuri silloin kuin se oli jäähtynyt täysin valmiiksi, silloin se tapahtui, tuo myllerryskin. Kaikki, mitä sen yläpuolella oli, menetti painonsa, ilma remahti ylös, katto remahti ylös, ja ellei aine itsekin olisi remahtanut ylös, en tiedä, mitä kaikkea olisi tapahtunutkaan. Mutta entäpäs, jos tuo aine olisi irrallaan, vapaana lennähtämään ylös?

– Silloin se lennähtäisi kerrassaan ylös!

– Tietysti! Eikä se sen pahempaa melua pitäisi kuin suuren tykinkään pamaus.

– Mutta mitäs hyvää siitä olisi?

– Minä lennähtäisin ylös minäkin.

Minä laskin teekuppini alas ja katselin häneen silmät seljällään.

– Aatelkaahan pallo, selitteli hän, niin suuri, että kaksi henkeä koneineen siihen mahtuu. Se tehdään teräksestä ja vuorataan paksulla lasilla. Sen sisään pannaan tarpeellinen määrä jähmetettyä ilmaa, konsentrioituja ravintoaineita, vedentislaus-kone ynnä muuta sellaista. Ja ulommainen teräspinta se sitten ikäänkuin emaljoidaan…

– Cavoriitillako?

– Niin juuri.

– Mutta mitenkäs te pääsette sisään?

– "Mitenkä kokkare puuroon pääsi?" kysyi entinen mies.

– Olen minä tuon kuullut. Mutta sanokaa, miten?

– Se on sangen yksinkertainen asia. Ilmanpitävä kulkuaukko – muuta ei tarvitse. Tietysti se tulee olemaan hiukan monimutkainen kapine. Pitäähän olla venttili, mistä esineitä heitellä ulos, jos tarvis vaatii, menettämällä ilmaa niin vähän kuin suinkin mahdollista.

– Niinkuin Jules Vernen romaanissa "Maasta kuuhun", niinkö?

Mutta Cavor ei ollut romaanien lukija.

– Alanpa ymmärtää, – virkoin minä verkalleen. – Te saatatte mennä sisään ja sulkeutua sinne niinkauan kuin cavoriiti on lämpimänä, ja jäähdyttyään se ei enää läpäise gravitationia, ja silloin te lennähdätte…

– Yhdellä nykäyksellä.

– Ja lähdette kiitämään suoran viivan suuntaa… —

Minä pysähdyin hetkiseksi ja jatkoin sitten:

– Mikäs sen pallon estäisi kulkemasta avaruudessa yhä suoraa suuntaa iät kaiket? Ettehän te ole lainkaan varma, tuletteko lopulta minnekään, ja jos tulette, niin… mitenkäs sen paluumatkan käy?

– Sitä juuri olen miettinyt, – vastasi Cavor. – Sitä minä juuri tarkoitin, sanoessani "se se perille vie". Sisimmäinen lasikuula on oleva ilmanpitävä ja, kulkuaukkoa lukematta, yhtenäistä massaa, ilman liitoksia. Teräspallon taas saattaa rakentaa viilekkeistä, joista jokaista käy kääriminen kokoon kuin rulla-uudinta. Niitä saattaa helposti liikutella jousilla, ja niitten kääntäminen rullalle ja purkaminen rullalta tapahtuu sähkön avulla, joka lasiin valettuja platinatankoja myöten kulkee yläpintaan. Kaikki tämä on vain yksityisseikkoja. Huomaatte siis, että pallon ulkopuolinen cavoriiti-kuori on oleva kokoonpantu akkunoista eli uutimista, nimittäkääpä niitä nyt miksi hyvänsä. No niin, kaikkien akkunain eli uutimien ollessa kiinni, ei mitään valoa, eikä lämpöä, eikä gravitationia eikä minkäänlaista säteilevää energiaa pääse pallon sisään. Se on lentävä avaruudessa suoraa suuntaa, niinkuin te sanotte. Entäs kun joku akkuna avataan? Aatelkaas, että joku akkuna avataan! Silloin jokainoa raskas kappale, mikä sattuu olemaan samassa suunnassa, rupeaa vetämään meitä puoleensa…

Minä istuin, tarkasti kuunnellen häntä.

– Ymmärrättekö?

– Ymmärrän minä sen.

– Käytännössä me saatamme luovia avaruudessa minne vaan mieli tekee, antautuen milloin minkin kappaleen vetovoiman alaiseksi.

– Niin, niin, se on kyllä selvä. Mutta…

– No?

– Minen ymmärrä, mitä me tällä kaikella teemme. Eihän se ole oikeastaan muuta kuin ponnahtelemista maasta pois ja maahan takaisin.

– Juuri niin. Sopisi esimerkiksi mennä kuuhunkin.

– Entä sitten? Mitäs te sieltä luulette löytävänne?

– Sittenpähän näkisi… Oo! Aatelkaas, kuinka paljon uusia tietoja!

– Onko siellä ilmaa?

– Eiköhän tuota liene?

– Kaunis ajatus, – sanoin minä, – mutta minusta tämä yritys tuntuu kovin laajaperäiseltä. Kuuhun asti! Minä tekisin ensin pienempiä kokeita täällä.

– Ne eivät saata tulla kysymykseen, sillä ilma tekee haittaa.

– Miksei tuota aatetta jousilla liikkuvista uutimista – cavoriiti-uutimista lujissa teräs-astioissa – sopisi toteuttaa raskaitten esineitten nostamiseksi?

– Ne ei toimisi, – intti Cavor. – Ja sitä paitsi, ei avaruuteen meneminen ole paljoa pahempaa, jos ensinkään, kuin naparetketkään. Käyhän ihmisiä naparetkilläkin.

– Ei affäärimiehiä. Ja vaikka käykin, niin sellaisista retkistä maksetaan. Ja jos hullusti käy, niin lähetetään retkikuntia heitä pelastamaan. Mutta tämä… tässähän ampua jysäyttää itsensä ihan ilmaiseksi maailmasta pois.

– Sanokaa: tiedusteluretkelle.

– Teidän mielestänne kai niin… Kirjan siitä joku kukaties pyöräyttäisi.

– En ensinkään epäile, ettei siellä olisi mineraaleja.

– Esimerkiksi?

– Rikkiä, malmeja, mitäpä kultaakin, mahdollisesti uusia alkuaineita myös.

– Mutta kuljetuskulungit… – virkoin minä. – Te ette ole käytännöllinen mies, senhän itsekin tiedätte. Kuuhan on neljännes-miljonan mailin päässä.

– Minun mielestäni ei minkään tavaramytyn kuljetus käy kalliiksi, jos se pannaan cavoriitilaatikkoon.

Sit'en minä ollut ajatellutkaan.

– Vapaasti toimitettuna vastaan-ottajan päähän, niinkö?

– Ja tokkopa meidän tarvitsisi pysähtyä kuuhunkaan!

– Ettäkö siis…?

– Onhan Mars… siellä on raitista ilmaa, uusi ympäristö, miellyttävä keveyden tunne. Olisipa hauska käväistä siellä.

– Onko Marsissa ilmaa?

– On kyllä.

– Näyttää siltä kuin sinne saattaisi perustaa vaikka parantolan.

Entäs matka? Kuinka pitkälti Marsiin on?

– Kaksisataa miljonaa mailia, – virkkoi Cavor ikäänkuin ohimennen.

– Läheltä aurinkoakin siinä mentäisiin.

Mielikuvitukseni elähtelemään jälleen.

– Siinä on, virkoin minä, on kuin onkin jotain kaikessa tuossa. Tuo matkustaminen…

Ja muuan erinomainen mahdollisuus sävähti nyt päässäni. Minä näin äkkiä, niinkuin näyssä, cavorilaisia laivoja ja palloja oikein "loistopainoksina" sinkoilevan ristiin rastiin kautta koko aurinkokunnan. "Etuoston oikeuksia" iski aivoissani… etuoston oikeuksia planetoissa! Mieleeni muistui muinaisen Espanjan monopoli Amerikan kultaan. Eikä ollut enää kysymys siitä tai tästä planetasta, vaan kaikista. Minä tuijotin Cavorin punakkoihin kasvoihin, ja mielikuvitukseni läksi äkkiä hyppimään ja heitteleimään. Minä nousin ylös, minä astuin edestakaisin; minun kieleni pääsi valloilleen.

– Minä alan päästä asian perille, – puhelin minä; – jo vainenkin alan päästä perille.

Tuntui siltä kuin epäilyksen ja innostumisen välillä ei olisi kulunut, aikaa ensinkään.

– Mutta tämähän on suuren suurta! – huudahtelin minä. – Tämä on ruhtinaallista! En olisi luullut tällaista unissanikaan näkeväni.

Ja kun kerran minun vastarintani kylmyys oli sulanut, silloin hänenkin tähän asti kamuritsassa ollut kiihkonsa pääsi valloilleen. Hänkin nousi ylös ja alkoi kävellä. Hänkin huitoi käsiään ja huudahteli. Me menettelimme kuin haltioissaan olijat. Ja haltioissammehan me olimmekin.

– Me panemme toimeen kaiken tämän! – lausui hän vastaukseksi johonkin minun epäröimiseeni.

– Me panemme pian toimeen kaiken tämän! Jo tän'iltana rupeamme piirustamaan muotteja! – sanoi hän.

– Ihan nyt juuri! – vastasin minä, ja niin riennettiin laboratorioon, käymään käsiksi työhön.

Koko sen yön minä olin kuin lapsi lumotussa linnassa. Aamunhämärä tapasi meidät täydessä työssä ja toimessa. Oli jo täysi päiväkin, mutta yhä meillä sähkölamput paloivat. Muistan vielä, miltä piirustukset näyttivät. Minä siimestin ja väritin, Cavor piirusti… Töherrettyä hätätyötä oli jokikinen kynänpiirros, mutta ihmeellisen tarkkoja kaikki. Tänä yönä saatiin valmiiksi piirustukset teräs-uutimiin, jotka sitten heti tilattiin tehtaasta. Lasipallon piirustukset valmistuivat viikon perästä. Iltapakinat ja muut puhteenvietot jäivät kokonaan pois. Työtä tehtiin yhtämittaa. Maattiin ja aterioitiin silloin vaan kuin ei nälältä ja väsymykseltä enää jaksanut mitään tehdä. Meidän intomme tarttui talon kolmeen apulaiseenkin, vaikkei heillä ollut pienintäkään käsitystä, millainen pallo se tässä syntyykään. Gibbs se oli näinä päivinä unohtanut kokonaan kävelemisen taidon: hän juoksi kaikkialla, yksin huoneissakin, juoksi kuin joku olisi perässä ajanut.

Ja pallo se valmistui valmistumistaan. Kului joulukuu, jo tammikuukin – tammikuussa minulta kerran meni kokonainen päivä lumen luomiseen laboratorion ja huvilan välillä – ja niin kului helmi- ja maaliskuukin. Maaliskuussa alkoi työ lähetä loppuaan. Tammikuussa tuotiin hevosilla suuri tavara-arkku. Paksusta lasista tehty pallo oli nyt valmiina, ja se asetettiin kranan alle, jolla se oli nostettava teräspallon sisään. Kaikki teräspallon kaaret ja kartiinit – pallo ei ollut ihan pyöreä, vaan monisärmäinen, rullauudin kullakin pinnalla, – olivat saapuneet helmikuussa, ja alaosa niitattiin kokoon. Cavoriititahas oli jo käynyt kaksi valmistusvaihettaan, ja puolet sitä käytettiin kaarten ja uutimien sivelemiseen. Merkillistä, kuinka tarkoin me olimme noudattaneet Cavorin ensimmäistä inspirationia, suunnitelmaa laatiessamme. Ja kun koko pallo oli niitattu kokoon, silloin hän ehdotti, että väliaikaisesta laboratoriosta, jossa koko työ oli tehty, karkeatekoinen katto purettaisiin pois, ja pallon ympärille rakennettaisiin sulatus-uuni. Tarkoituksena nimittäin oli, että cavoriitin viimeinen valmistusaika oli tapahtuva siten, että tahas kuumennetaan hehkuvaan tilaan heliumivirrassa, silloinkuin jo koko pallo on sillä sivelty.

Ja sitten sitä keskusteltiin ja päätettiin, mitä kaikkea on otettava mukaan: kokoonpuristettuja ravintoaineita, koncentrioituja nesteitä, happea varaksi teräslieriöissä, laitoksia ilman puhdistamista varten hiilihaposta ja muista kaasuista ja hapen valmistamista varten natrium-hyperoksidista, vesikondensaatoreita ynnä muuta. Muistan vielä tuon nurkkaan läjätyn pienen kasan: läkkiastioita, kääryjä, arkkuja. Ne tiesivät, että tässä on täysi tosi mielessä.

Se oli yhtämittaisen puuhan ja homman aikaa, jossa ei sanottavaksi ennättänyt mietiskellä. Mutta kerran, kun valmistukset jo olivat päättymäisillään, omituinen apeus täytti mieleni. Olin koko aamun ollut muuraamassa sulatus-uunia ja istahdin nyt ihan uupuneena keskelle tiilikasaa. Kaikki näytti minusta nyt niin hämärältä ja uskomattomalta.

– Mutta kuulkaas nyt, Cavor, – virkoin minä. – Kun kaikki ympäri käy, niin mitäs tästä kaikesta lopuksi tulee?

Hän myhähti.

– Se on lähtemäisillään, tämä kapine.

– Kuuhun… – mietiskelin minä. – Mitäs te luulette sieltä löytävänne? Eihän kuussa eloa ole.

Hän kohautti olkapäitään.

– Saadaan nähdä, – sanoi hän.

– Tokko? – virkoin minä, katsella tuijottaen maahan.

– Te olette väsynyt, – huomautti hän. – Parasta olisi, kun menisitte kävelemään tän'iltana.

– Enkä mene! – intin minä. – Lähden tästä päättämään tämän muuraustyön.

Minä menin, ja seurauksena oli – uneton yö.

Tuskin olen sellaista yötä koskaan viettänyt. Olihan minulla ollut pahoja hetkiä niinä aikoina kuin asiani joutuivat epäkuntoon, mutta pahinkin niistä oli suloista unta tämän loppumattoman, tuskallisen valvomisen rinnalla. Minua rupesi niin sanomattomasti kammottamaan koko tämä yritys.

En muista sitä ennen milloinkaan ajatelleeni, mitä kaikkia vaaroja kohti nyt oikeastaan mennään. Mutta nyt niitä tuli pitkässä jonossa kuin kummitukset, jotka ennen muinoin Pragia piirittivät. Nyt niitä tuli ja leirittyi minun ympärilleni. Minut masensi ajatus tämän meidän hankkeemme harvinaisuudesta, sen ylimaallisuudesta. Tuntui kuin olisin herännyt mieluisasta unesta mitä hirvittävimpiin tosioloihin. Minä makasin silmät auki, ja pallo se näytti käyvän hetkestä hetkeen yhä hatarammaksi ja heikommaksi, Cavor itse yhä epätodellisemmaksi ja fantastisemmaksi ja koko yritys yhä hassummaksi ja hassummaksi.

Nousin vuoteeltani ja rupesin kävelemään. Astuin akkunaan ja katselin ulos äärettömään avaruuteen. Tähtien välissä oli tyhjä, käsittämätön pimeys! Minä koetin kerätä kokoon kaikki hajanaiset tietoni tähtitieteessä, mitä minulla epäsäännöllisten opintojeni ajoilta vielä jäljellä oli, mutta ne olivat liian huojuvia, pystyäkseni luomaan mitään käsitystä siitä, mikä meitä odottaa. Menin vihdoin takaisin vuoteeseni ja torkahdin hetkiseksi. Mutta painajainen ahdisti minua senkin lyhyen ajan: minä syöksin ja syöksin ja syöksin yhä syvemmälle avaruuksien pohjattomaan kuiluun.

Aamiaispöydässä minä hämmästytin Cavoria, sanoen hänelle lyhyesti:

– Minen lähde teidän kanssanne palloon.

Kaikki hänen vastalauseensa kohtasivat minussa äreätä itsepäisyyttä.

– Koko juttu on kovin hassua, – sanoin minä. – Minen tule. Kovin hassua on koko juttu.

Enkä lähtenyt hänen kanssaan laboratorioonkaan. Äkäiltyäni jonkun aikaa huvilani ympärillä, pistin hatun päähäni, sieppasin kepin kouraani ja läksin kulkemaan yksinäni, itsekään tietämättä, minne. Aamu sattui olemaan herttainen: tuuli lämmin, taivaan kansi tummansininen, ylt'ympärillä kevään ensimmäinen vihannuus ja kaikkialla lintuparvien laulua. Poikkesin pieneen ravintolaan lähellä Elhamia, tilasin biffiä ja olutta ja säikäytin isännän, kun ilmasta puhellessamme, äkkiä sanoa tokaisin:

– Ken tällaisella ilmalla jättää tämän maailman, niin ilmeinen hullu se on.

– No niin, sitä minnäi justiisa sanon, kun ne haasto siitä, – virkkoi isäntä, ja silloin sain kuulla, että ainakin yhdelle sielu paralle tämä maailma oli käynyt niin oudoksi, että oli sivaltanut kaulansa poikki.

Sieltä lähtiessäni olivat ajatukseni saaneet uuden suunnan. Iltapäivällä nukuin makeaan uneen eräässä päivänpaisteisessa paikassa ja läksin virkistynein voimin eteenpäin.

Saavuin tuosta sitten samannäköiseen ravintolaan lähellä Canterburyä. Köynnöskasveja kierteli niin sirosti sen seinillä, ja emäntä oli siistinnäköinen, vanha vaimo, jota mielikseen katseli. Huomasin itselläni olevan sen verran rahaa, maksaakseni huoneesta, ja päätin olla yötä täällä. Hän oli puhelias ihminen ja kertoi muun muassa, ettei ollut milloinkaan käynyt Lontoossa.

– Canterburyä kauempana en ole koskaan käynyt, – sanoi hän. —

Minen ole niitä teidän tyhjäntoimittajianne.

– Mitäs sanoisitte matkasta kuuhun! – kysäisin minä.

– En minoo niistä ilmapalloista tykännyt milloinkaan, – vastasi hän, nähtävästikin pitäen tuommoista sangen tavallisena matkana. – En menis semmoseen, en sitä vastenkaan.

Tuo tuntui minusta kovin lystikkäältä. Illastettuani minä istahdin lavitsalle ravintolan edustalla ja haastelin parin työmiehen kanssa tiilenpoltosta ja mootorirattaista ja viime vuoden kriketistä. Ja lännen taivaalla teki laskuansa kuun sirppi, aurinkoa seuraten, sinervän kalpeana kuin kaukaisen alppivuoren huippu.

Huomenissa palasin Cavorin luokse.

– Minä lähden mukaan, – sanoin. – Olin hiukan suunniltani, siinä kaikki.

Se oli ollut ainoa kerta, jolloin olin vakavasti epäillyt meidän yritystämme. Pelkkäin hermojen syytä! Siitä pitäin tein työtä hiukan varovammin ja kävin joka ilta jaloittelemassa. Ja vihdoin oli kaikki työt saatu valmiiksi. Sulatus-uunissa vain pidettiin vielä valkeata vireillä.