Читать книгу Ensimmäiset ihmiset kuussa - Герберт Уэллс, Герберт Джордж Уэллс - Страница 5

Cavor sammutti lampun. Meillä ei ole liiemmäksi energiaa varattuna, arveli hän, ja minkä verran on, sitä pitää säästää lukemista varten. Jonkun aikaa – en tiedä, kestikö sitä vähän vai kauan – me olimme pilkko pimeässä.

Ääni kajahti tässä tyhjyydessä.

– Mikä suunta meillä lienee? Mitä kohti kuljetaan nyt?

– Nyt leijutaan maasta pois suorassa viivassa, ja koska kuu käy kolmatta neljännestään, niin kuljemme osapuille sitä kohti. Jahkas minä nostan uutimen…

Kuului raksaus, ja yksi akkuna ulkokuoressa ammahti auki. Taivas tuolla ulkona oli yhtä synkkä kuin pimeys pallossakin, mutta aukon alan täytti lukematon tähtien paljous.

Ken tähtitaivasta on ainoastaan maasta katsellut, ei saata mielessäänkään kuvailla, miltä se näyttää, kun maapallon kuulakka ilmakehä on poissa. Maasta käsin näkemämme tähdet ovat vain hajanaisia yksilöitä niistä, joitten valo pääsee maan ilmakehän läpi tunkeutumaan. Mutta nyt minä viimeinkin käsitin, mitä taivaallisilla sotajoukoilla ymmärretään!

Kummallisempaakin oli tuleva meidän nähtäväksemme, mutta tämä ilmaton taivas, tähtiä täynnään! Kaikesta, minkä nähnyt olen, tämä kaiketikin on viimeisiä, mitä milloinkaan unohdan.

Pieni akkuna hurahti kiinni, toinen aukeni ja sulkeutui samassa, samoin kolmas. Minun täytyi hetkiseksi sulkea silmäni vähenevän kuun häikäisevältä valolta.

Hetken aikaa minun täytyi katsoa Cavoriin ja valaistuihin esineisin ympärilläni, totuttaakseni silmäni valoon, ennenkuin jälleen käännän ne tuota valkoista, häikäisevää kirkkautta kohti.

Neljä akkunaa avattiin, jotta kuun gravitationi pääsisi vaikuttamaan kaikkiin esineisin pallon sisässä. Nyt huomasin, etten enää leijukaan vapaana, vaan että jalkani ovat lasissa kiinni, kuuta kohti suunnattuina. Peitteet ja tavara-arkut laskeutuivat nekin verkalleen lasin pintaa myöten, kunnes pysähtyivät, pimittäen meiltä osan valoisata akkunaa. Minusta tietysti näytti siltä kuin katsoisin alas, kuuta silmäillessäni. "Alas" tarkoittaa maanpallolla: maata kohti, sinne päin, minne kappale putoaa, ja "ylös" päinvastaista suuntaa. Nyt kulki gravitationin vaikuttama painuminen kuuta kohti, maa sitä vastoin oli minun käsitykseni mukaan meidän yläpuolellamme. Ja kun kaikki cavoriiti-uutimet olivat kiinni, silloin "alas" oli meidän lasipallomme keskustaan päin ja "ylös" sen ulkoseiniä kohti.

Omituista ja aivan toisin kuin maanpallolla oli sekin, että valo tuli ylös meihin. Maalla valo lankeaa ylhäältä tai vinossa suunnassa, mutta täällä se tuli jalkaimme alta, niin että varjoansa nähdäkseen, piti katsoa ylöspäin.

Ensi alussa minua hiukan huimasi, kun piti seisoa pelkän paksun lasin päällä ja katsella kuuta kautta tyhjän avaruuden tuonne satain tuhansien peninkulmain päähän, mutta tuo heikkous meni pian ohi. Ja sitten – mikä loistava näky!

Lukija saa tästä parhaiten kuvan, jos lämpöisenä kevätiltana loikoo seljällään maassa ja katselee kuuta ylösnostettujen jalkainsa välitse. Se vain erotusta, että meille kuu näytti jo paljoa suuremmalta kuin maasta katseltuna, kaiketikin siitä syystä, että se ilmattomuudessa esiintyy paljoa kirkkaampana. Pienimmätkin yksityiskohdat sen pinnalla olivat selvät ja tarkkarajaiset. Ja koskemme katselleet sitä ilman lävitse, niin oli sen ulommainen ääriviiva kirkas ja selvä, ilman mitään hehkua tai sädekehystä ympärillään. Tähtiseula, joka täytti taivaan, ulottui aivan sen laitaan asti, tarkoin merkiten kuun valottoman osan ääriviivan.

Omituinen mahdottomuuden tunne oli tuon tuostakin vallannut minut siitä saakka kuin matkalle olimme lähteneet, mutta nyt, seisoessani tuossa ja katsellessani kuuta jalkojeni välitse, nyt se palasi kymmenen kertaa voimakkaampana.

– Cavor, – sanoin minä, – kovin tämä on kummallista. Nuo yhtiöt, joita me muka lähdemme perustamaan, ja kaikki tuo, mitä mineraaleista puhuttiin…

– No?

– Ei näy, ei kuulu.

– Ei maar, – vastasi Cavor, – mutta kyllä te vielä kaiken sen saavutatte.

– Eiköhän vain liene paras kääntää oikea puoli päällepäin? Vaikka tämä… Hetkiseksi saattaisin uskoa, ettei meidän maatamme ole koskaan ollut olemassakaan.

– Kenties tuo palanen Lloyd's News'iä auttaa teidät tolalle jälleen.

Minä vilkasin sanomalehteen, nostin sen sitten kasvojeni tasalle ja huomasin voivani lukea sangen helposti. Silmäni sattuivat pikku ilmoitusten palstaan: "Yksityisvarain omistaja tarjoaa rahoja lainaksi". Minä tunsin tuon herrasmiehen. – Joku eksentrillinen henkilö halusi myödä Cutaway polkupyörän, aivan uuden, hinnaltaan 15 puntaa, viiteen puntaan. – Muuan rahapulaan joutunut rouva tarjosi suurella surulla kaupaksi muutamia kalaveitsiä ja kahveleita, "häälahjaksi saatuja". Kyllä kaiketi, parasta kättä tätä lukiessani, joku asiantuntijana tarkastelee noita veitsiä ja kahveleita, ja toinen riemuissaan ajaa puhkii mainitulla polkupyörällä, ja kolmas luottavasti neuvottelee tuon rahakkaan gentlemanin kanssa. Minä myhähdin ja päästin paperin liukumaan käsistäni.

– Näkeekö meitä maasta?

– Kuinka niin?

– Tunsin vain erään, joka on kovin huvitettu tähtitieteestä. Johtui mieleeni, että mitähän vainenkin, jos tuo ystäväni sattuisi tirkistämään teleskopilla.

– Pitäispä olla maailman suurin teleskopi, johon me edes pikkuisena pilkkusenakaan näkyisimme.

Hetken aikaa katselin ääneti kuuta.

– Maailma se on sekin, – virkoin minä. – Sen tuntee nyt sanomattoman monta kertaa selvemmin kuin koskaan maan pinnalla. Ihmisiäkin kenties…

– Ihmisiäkö? – huudahti hän. – E-hei. Hyljätkää mielestänne tuo tuommoinen. Ajatelkaa olevanne matkustamassa perimmäisiin napaseutuihin, tutkimaan autioimpia seutuja avaruudessa. Katsokaahan nyt!

Hän viittasi kädellään kirkkauteen tuolla alhaalla.

– Kuollutta… kuollutta kaikki tyyni. Suunnattomia sammuneita tulivuoria, laavan peittämiä erämaita, päällekkäin vyöryneitä röykkiöitä, tahi jäätynyttä hiilihappoa, tai jäätynyttä ilmaa, ja kaikkialla vuorenvieremäin muodostamia kuiluja ja halkeamia ja rotkoja. Mitään ei tapahdu. Ihmiset ovat systemaatisesti tarkastelleet tätä planettaa kolmatta sataa vuotta. Mitä muutoksia luulette siinä huomatun?

– Ei yhtään mitään.

– He ovat saaneet selville kaksi ilmeistä vuorenvieremää, yhden epäilyksen-alaisen halkeaman ja vähäisen periodillisen värinvaihdoksen. Siinä kaikki.

– En ole tiennyt heidän saaneen selville senkään vertaa.

– Kyllä. Mutta ihmisiä…

– Ohimennen, – kysäisin minä, – kuinka pieniä kappaleita kuussa näkisi kaikkein vahvimmilla teleskopeilla?

– Kohtalaisen suuren kirkon, esimerkiksi. Näkisi siellä kaupunkeja ja rakennuksia ja kaikenlaisia ihmiskätten töitä. Siellä saattaisi kenties olla hyönteisiä, jotain muurahaisten kaltaisia, esimerkiksi, joitten kävisi kätkeyminen syviin luoliin silloin kuin kuussa on yö, tai joitakuita uudenlaatuisia luontokappaleita, jonka vertaisia ei maassa lainkaan ole. Tämä on luultavinta, jos siellä ylimalkaan elämää lienee. Aatelkaa, mikä erillaisuus olotiloissa! Elämän täytyy siellä sovittautua olemaan toimessa yhden päivän, joka on niin pitkä kuin neljätoista maallista päivää, neljätoista pilvetöntä poutapäivää. Sitä seuraa sitten yhtä pitkä yö, joka käy yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi noitten kylmäin, kirkkaiden tähtien valossa. Sellaisena yönä täytyy olla kylmä, suunnattoman kylmä, absoluutinen nolla, 273 °C alle jäätymäkohdan. Kaiken, missä elämää on, täytyy siellä viettää sellainen yö ja herätä henkiin jälleen seuraavana päivänä.

Hetken kuluttua hän jatkoi:

– Saattaisi ajatella, että siellä on madontapaisia eläviä, jotka haukkovat jähmeätä ilmaa, niinkuin kastemadot nielevät multaa, tahi että siellä on paksunahkaisia hirviöitä…

– Niin vainenkin, – virkoin minä, – miks'eikäs otettu ampuma-aseita mukaan?

Hän ei vastannut tähän kysymykseen mitään.

– Ei, – päätti hän, – meidän tehtävänämme on vain mennä sinne.

Saadaan nähdä sitten, jahka perillä ollaan.

Mieleeni iski jotain.

– Minun mineraalejani, – sanoin minä, – niitä siellä ainakin on, olkootpa olosuhteet millaisia hyvänsä.

Tuokion kuluttua hän ilmoitti aikovansa hiukan muuttaa meidän kurssiamme ja sitä varten asettaa pallon vähäksi aikaa maan vetovoiman alaiseksi. Hän valmistautui avaamaan yhden maanpuolisia uutimia 30: ksi sekunniksi, ilmoittaen minulle ennakolta, että nyt meiltä päätä hiukan huimaa, ja neuvoen ojentamaan käteni lasiseinää vasten, jott'en kolahtaisi siihen. Minä noudatin neuvoa ja ponnistin jalkani ruoka-arkkuja ja ilmalieriöitä vasten, estääkseni niitä putoamasta päälleni.

Kuului risaus, ja uudin lensi auki. Minä kaatua keikahdin käsilleni alassuin ja näin mustain, levitettyjen sormieni välitse hetkiseksi maa-emon – planettana taivaalla tuolla allamme.

Me olimme vielä sangen lähellä – Cavor sanoi välimatkan olevan noin 800 peninkulmaa – ja maan suunnaton kiekko täytti koko taivaan. Mutta nytkin jo näki selvään sen olevan pallon. Maa allamme näkyi himmeänä, hämäräisenä, mutta lännempänä kuulsivat Atlannin valtameren suunnattomat alat kuni hopea mailleen menevän päivän valossa. Luulin erottavani Franskan ja Espanjan ja eteläisen Englannin rantapiirteet, pilvien varjostamat, kunnes taas kuului risaus, varjostin laskeutui, ja minä tunsin olevani omituisessa sekaannuksen tilassa sekä liukuvani verkalleen pitkin sileätä lasinpintaa.

Heti kuin asiat jälleen olivat asettuneet mielessäni entiselleen, tuntui minusta aivan luonnolliselta, että kuu oli jälleen "alhaalla", jalkojeni alapuolella, ja maa jossain kaukana taivaan rannassa, tuo samainen maa, joka ensi alussa oli ollut minusta katsoen "alhaalla" ja niinkuin yhtä heimoa minun kanssani.

Niin vähän oli meidän tarvinnut koko tänä aikana ponnistella. Meidän painomme käytännöllinen mitättömyys oli tehnyt kaikki työmme niin helpoksi, ettemme kokonaiseen kuuteen tuntiin (lähtömme hetkestä, Cavorin kronometrin mukaan lukien), tunteneet mitään virvokkeiden tarvetta. Minua hämmästytti tämä ajan nopea vauhti. Mutta silloinkin olin tyytyväinen varsin niukkaan ravintoon. Cavor tutki hiilihapon ja veden vastaanotto-laitoksia ja huomasi niitten toimineen varsin hyvin. Happeakin olimme käyttäneet mitättömän vähän.

Ja kun ei meillä ollut enää mitään puheen-ainetta eikä mitään tekemistäkään, niin annoimme perää omituiselle hervahtumiselle, joka oli meidät vallannut, levitimme peitteet pallon pohjalle, asettaen ne sillä tapaa, että pallo tuli suojaan kuun paisteelta niin paljon kuin suinkin mahdollista, toivotimme sitten toisillemme hyvää yötä ja nukuimme melkein heti.

Niinpä me sitten, vuoroin nukkuen, vuoroin haastellen, joskus syöden, vaikka ilman erityistä ruokahalua [Kummallista, kuinka me koko sinä aikana, minkä pallossa olimme, emme kaivanneet ravintoa emmekä olleet millämmekään, vaikka olimme ilmankin. Ensi alussa me pakotimme itseämme syömään, mutta sittemmin me paastosimme kokonaan. Yhteensä emme kuluttaneet sadannetta osaakaan kaikista niistä kokoonpuristetuista ruokavaroista, mitkä olimme mukaan ottaneet. Huokumamme hiilihapon määrä oli sekin luonnottoman pieni, mutta mikä siihen syynä, sitä en pysty lainkaan selittämään.], vietimme kappaleen aikaa, joka ei ollut päivää eikä yötäkään, jonkunlaisessa levollisuuden tilassa, joka ei ollut oikeata valvomista eikä oikeata nukkumistakaan. Ja yhä me kaiken sen aikaa melutta ja vienosti kiidimme alas kuuta kohti.