Читать книгу Hätähuuto y.m. kertomuksia - Guy de Maupassant - Страница 2

Pikku paroonitar Andrée de Fraisières ja pikku kreivitär Noëmi de

Gardens olivat hutikassa, kokonaan humalassa.

He olivat syöneet päivällistä kahden kesken lasisalissa, mikä oli meren puolella. Avonaisista ikkunoista tunkeutui sisään hiljainen kesäinen tuuli, leppoisa ja samalla kertaa raitis, mehevä merituuli. Selkäkenollaan pitkissä nojatuoleissaan nämä nuoret rouvat ottivat nyt vähän päästä pienen kulauksen chartreuseä, poltellen savukkeita ilmaisten toisilleen salaisuuksia, sellaisia, joita ainoastaan tuo soma, odottamaton humala saattoi tuoda heidän huulilleen.

Heidän miehensä olivat iltapäivällä palanneet Parisiin, jättäen heidät yksikseen tälle autiolle rannalle, minkä olivat valinneet välttääkseen siten muodissa olevien kylpypaikkojen kohteliaat naistenliehijät. Ollen itse poissa viisi päivää seitsemästä he pelkäsivät kovasti maaseudulle tehtäviä retkeilyjä, nurmikolla nautittavia aamiaisia, uintiharjoituksia ja nopeata tuttavallisuutta, mikä syntyy kylpypaikkojen toimettomuudessa. Kun Dieppe, Etretat, Trouville olivat näyttäneet heistä peloittavilta, niin he olivat vuokranneet erään talon, jonka joku eriskummallinen ihminen oli rakentanut Roquevillen laaksoon, lähelle Fécampia, ja sitten hyljännyt sen, ja tänne he olivat sitten kätkeneet vaimonsa koko kesäksi.

Nuoret rouvat olivat nyt humalassa. Keksimättä mitään aikansa kuluksi pikku paroonitar oli ehdottanut pikku kreivittärelle hienoa päivällistä samppanjoineen. He olivat ensin huvittaneet itseään suuresti päivällisen valmistamisella, sitten he olivat nauttineet sen ilomielin, juoden tanakasti janoonsa, minkä heissä oli synnyttänyt hellauunin lämpö. Nyt he jaarittelivat ja puhelivat puita heiniä yhteen ääneen, poltellen savukkeita ja huuhdellen kurkkuansa rauhallisesti chartreusillä. He eivät enää tienneet, mitä kaikkea he päästivät suustaan.

Kreivitär, jonka jalat olivat kattoa kohden erään tuolin selustalla, oli eksynyt vielä pitemmälle kuin hänen ystävättärensä.

– Tällaisen illan lopettamiseksi, sanoi hän, meillä olisi pitänyt olla rakastajat. Jos minä olisin aavistanut tämän joku aika sitten, niin minä olisin tuottanut heitä kaksi Parisista ja luovuttanut sitten sinulle toisen…

– Minä, puuttui toinen puheeseen, minä keksin niitä aina, yksinpä tänä iltanakin minulla olisi yksi, jos vain tahtoisin.

– Kas vaan! Roquevillessäkö, rakkaani, jokin talonpoika, vai miten?

– Ei, ei sinne päinkään.

– Kerroppas minulle, ystäväiseni.

– Mitä minun sitten pitäisi sinulle kertoa?

– Sinulla on siis rakastaja?

– No totta kai, minä en voi elää ilman rakastajaa. Jos minua ei rakastettaisi, niin minä uskoisin itseni kuolleeksi.

– Niin minäkin.

– Eikö totta?

– Kuinkas muuten. Mutta miehet eivät käsitä sitä, eivät ainakaan meidän miehemme.

– Eivät tosiaankaan käsitä. Ja miten sinä luulisit meidän tulevan toimeen ilman rakkautta? Me tarvitsemme rakkautta, mihin kuuluu lellittelyä, kohteliaisuuden osoituksia, liehittelyä. Se on meidän sydämemme virikettä, se. Se on välttämätöntä meidän elämällemme, välttämätöntä, välttämätöntä…

– Välttämätöntä.

– Minun täytyy tuntea, että joku ajattelee minua, aina, kaikkialla. Kun minä nukahdan, kun minä herään, niin minun täytyy tietää, että minua jossakin rakastetaan, että minusta nähdään unta, että minua himoitaan. Ilman sitä minä olisin onneton, niin juuri, onneton! Oh! minä olisin niin onneton, että minun täytyisi alituisesti itkeä.

– Minä myöskin.

– Aatteleppas, että toisin ei voi asia ollakaan. Kun aviomies on ollut kiltti kuusi kuukautta tai vuoden, tai kaksi vuotta, niin hän muuttuu pakostakin raa'aksi, niin juuri, oikeaksi raakalaiseksi… Hän ei arastele enään mitään, hän osoittautuu sellaiseksi, mikä hän on, hän nostaa melun laskuista, kaikista laskuista. On mahdotonta rakastaa jotakin, jonka kanssa elää aina yhdessä.

– Niin, se on totta, se.

– Eikös olekin?.. Mutta missäs minä taas olinkaan? Minä en sitä ollenkaan enää muista.

– Sinä sanoit, että kaikki aviomiehet ovat raakoja.

– Niin juuri, raakoja he ovat…kaikki.

– Se on totta, se.

– Ja entäs muuta?..

– Mitä niin muuta?

– Mitäs muuta minä sitten sanoin?

– Jaa, minä vaan en sitä tiedä, koska kerta sinä et sitä sanonut!

– Mutta minunhan piti kertoa sinulle jotakin?

– Niin, se on totta…

– Ah, nyt minä muistan!..

– Minä kyllä kuuntelen.

– Minä sanoin sinulle, minä, että minä kyllä keksin kaikkialta rakastajia.

– Miten sinä menettelet?

– Kas näin. Seuraa minua tarkkaavaisesti. Kun minä saavun jollekin vieraalle paikkakunnalle, niin minä teen havaintoja ja valitsen.

– Sinä valitset?

– Niin, totta totisesti. Minä teen aluksi havaintoja. Minä otan selvän asioista. Ennen kaikkea on välttämätöntä, että kysymykseen tuleva mies on vaitelias, rikas ja antelias, eikö niin?

– Kuinkas muuten?

– Ja sitten on välttämätöntä, että hän miellyttää minua miehenä.

– Välttämättömästi.

– Sitten minä hänet pyydystän.

– Sinä pyydystät hänet?

– Niin juuri, samalla lailla kuin pyydystetään kaloja. Sinä et ole koskaan onkinut?

– En, en koskaan.

– Siinä sinä olet menetellyt väärin. Se on hyvin hauskaa. Ja sitten se on hyvin opettavaista. Niin, minä hänet pyydystän…

– Milläs lailla sinä menettelet?

– Voi sinua hölmöä! Eikö nyt miehiä saa, jos tahtoo, vaikka siltä näyttääkin, että he toimittaisivat valinnan! Ja he… nuo tyhmeliinit…luulevat vieläkin valitsevansa…mutta me itse asiassa…aina… toimitamme valinnan, me… Ajattele siis, että, kun ei olla rumia, eikä tyhmiä, kun on kysymyksessä meidän kaltaisemme, kaikki miehet ovat tavottelijoita, kaikki, poikkeuksetta. Me, me tarkastamme heitä aamusta iltaan, ja kun me olemme keksineet jonkun sopivan, niin me pyydystämme hänet…

– Sanasi eivät selvitä minulle sitä, miten sinä menettelet.

– Mitenkä minä menettelen?.. minä en tee mitään. Minä annan tarkastaa itseäni, siinä kaikki.

– Sinä annat tarkastaa itseäsi?..

– Juuri niin. Ja se riittää. Kun on antanut tarkastaa itseään useampia kertoja yhteen menoon, niin mies huomaa teidät pian kaikkein kauneimmaksi ja viettelevimmäksi naiseksi. Silloin hän alkaa teitä hakkailla. Minä, minä annan hänen ymmärtää, että hän ei ole vastenmielinen. Tietenkään minä en lähde sitä hänelle sanomaan. Ja hän pihkaantuu aivan korvia myöten. Minä pidän hänestä kiinni. Sitä kestää sitten pitemmän tai lyhemmän ajan, aina hänen ominaisuuksiensa mukaisesti.

– Sinä valtaat sillä lailla kaikki ne, jotka sinä vain haluat?

– Melkein kaikki.

– On siis sellaisiakin, jotka tekevät vastarintaa?

– Välistä.

– Miksi?

– Oh, miksi? Josefeja on kolmea eri lajia. Ensimäinen on kovin rakastunut johonkin toiseen naiseen. Toinen on ylen arka, ja kolmas on…mitenkä minä sanoisinkaan? …kykenemätön viemään perille naisen valtausta…

– Oh, rakkaani!..Niinkö luulet?..

– Luulen kun luulenkin… Siitä minä olen varma… Viimeksi mainitsemaani lajia on paljon, paljon, paljon… paljon enemmän kuin luullaankaan. Oh! he näyttävät siltä kuin muutkin… he ovat samalla lailla puettuja kuin muutkin… he esiintyvät riikinkukkoina… Kun minä sanoin riikinkukkoina… niin minä erehdyin, sillä he eivät voi levittää pyrstöään.

– Oh, rakkaani!..

– Mitä noihin arkoihin tulee, niin heidän tyhmyydelleen ei välistä mahda mitään. He ovat miehiä, jotka tuskin uskaltavat riisuutua, tuskin silloinkaan, kun menevät maata aivan yksin, jos heidän huoneessaan vain on peili. Sellaisten suhteen täytyy olla hyvin ponteva, käyttää silmäyksiä ja kädenpuristuksia. Sekään ei aina hyödytä. He eivät koskaan tiedä, miten ja mistä päästä on alotettava. Jos heidän seurassaan menet tajuttomaksi, kuten minä tässä viimeksi menin… niin he alkavat teitä hoivata… Ja jollet pian tule tajuihisi… niin he lähtevät hakemaan apua.

Minä puolestani pidän niistä, jotka ovat rakastuneita johonkin toiseen. Ne minä valtaan väkirynnäköllä… pistinhyökkäyksellä, rakkaani!

– Kaikki se on oikein, mutta jos ei ole miehiä, kuten esimerkiksi täällä.

– Minä keksin heitä.

– Sinä keksit heitä. Mistä sitten?

– Kaikkialta. Kas, minun mieleeni muistuu tässä eräs tapaus.

"Siitä on tänä vuonna kaksi vuotta, kun minun mieheni pani minut viettämään kesää maatilallaan Bougrollesissa. Siellä… ymmärrätkös sinä!.. ei ollut mitään, ei mitään, ei mitään. Ympäristön tiloilla oli vain joitakin vastenmielisiä moukkia, naisten ja otusten metsästäjiä, jotka elivät kylpyammeettomissa linnoissaan, miehiä, jotka tuoksuivat hielle ja nukkuivat vaatteet päällään, miehiä, joita on mahdoton ojentaa, sillä heillä on ohjeinaan likaisen elämän periaatteet. Arvaas, mitä minä tein?"

– En voi arvata.

– Ah! ah! ah! Minä luin joukon George Sandin romaaneja, joissa ylistetään kansaa, romaaneja, joissa työmiehet ovat yleviä ja herrasmiehet rikoksellisia. Ota vielä huomioosi se seikka, että minä olin nähnyt Ruy-Blasin edellisenä talvena ja että se oli liikuttanut minua kovasti. No niin! Eräällä minun vuokraviljelijöistäni oli poika, 22-vuotias, joka oli lueskellut papintutkintoa varten, mutta sitten jättänyt inhoten koko seminaarin. No niin! Minä otin hänet palvelijakseni!

– Oh!.. Ja entäs sitten!..

– Niin, sitten… sitten, rakkaani, minä kohtelin häntä ylimielisesti, minä näyttelin hänelle paikkojani. Minä en pyydystänyt häntä, tätä moukkaa, minä saatoin hänet ilmiliekkiin!..

– Oh! Andrée!

– Niin, se huvitti minua suuresti. Sanotaan, että palvelijoista ei ole väliä, että he eivät merkitse mitään! No niin, minä en hänestä välittänyt. Minä soitin hänet puheilleni antaakseni hänelle määräyksiäni joka aamu kamarineitsyeeni pukiessa minua, samoin myöskin iltaisin, kun hän riisui minua.

– Oh! Andrée!

– Rakkaani, hän syttyi kuten olkikatto. Sitten, pöydässä, ateriain aikana, minä en puhunut muusta kuin puhtaudesta, ruumiin hoidosta, suihkuista ja kylvyistä. Puheeni vaikutus oli suurenmoinen, sillä parin viikon perästä hän kylpi joessa illoin, aamuin ja käytti hajuaineita siinä määrässä, että koko linna oli niistä myrkähtyä. Täytyipä minun suorastaan kieltää häneltä kaikki parfumit sanomalla hänelle raivostuneella ilmeellä, että miesten ei sopinut koskaan käyttää muuta kuin eau de Colognea.

– Oh! Andrée!

– Silloin sain ajatuksen perustaa maalaiskirjaston. Minä hankin muutamia satoja siveellisiä romaaneja, joita minä lainasin kaikille talonpojilleni ja palvelijoilleni. Kokoelmaani oli päässyt pujahtamaan muutamia kirjoja…muutamia kirjoja… runollisia… sellaisia, jotka kiihdyttävät…koulukodin ja koulujen oppilasten sieluja… Minä annoin ne kamaripalvelijalleni. Niistä hän oppi tuntemaan elämää…kummallista elämää.

– Oh! Andrée!

– Sitten minä tulin tutuksi hänen kanssaan, minä aloin sinutella häntä. Minä ristin hänet Josefiksi. Rakkaani, hän oli… hän oli pelottavassa tilassa… Hän laihtui kuten… kuten kukko… hän pyöritteli hullun tavoin silmiään. Minua tämä huvitti rajattomasti. Se oli minun parhaita kesiäni…

– Ja entäs sitten?..

– Sitten…niin… No niin, eräänä päivänä, kun mieheni oli poissa, minä käskin hänet valjastamaan hevosen pienten korirattaiden eteen ja viemään minut metsään. Oli kovin kuuma, kovin kuuma… Kas sillä lailla!

– Oh! Andrée, kerro minulle kaikki… Se huvittaa minua äärettömästi.

– Kas vaan, juoppas lasi chartreuseä, taikka minä tyhjennän koko pullon yksinäni. No niin, sitten, minä tunsin itseni pahoinvointiseksi matkalla.

– Miten niin?

– Millainen hölmö sinä olet! Minä sanoin hänelle, että aloin voida pahoin ja että minut oli nostettava nurmikolle. Ja sitten kun minä olin nurmikolla, niin minä olin läkähtymäisilläni ja pyysin häntä hellittämään paulat. Ja sitten kun nyörit oli päästetty irti, niin minä menin tainnoksiin.

– Aivan kokonaan?

– Eikös mitä, eihän toki.

– No niin?

– No niin! Minun täytyi jäädä tainnoksiin melkein koko tunniksi. Hän ei keksinyt lääkettä. Mutta minä olin kärsivällinen enkä avannut silmiäni ennen kuin hänen lankeemuksensa jälkeen.

– Oh! Andrée!.. Ja mitäs sinä hänelle sanoit?

– Minä, en mitään! Tiesinkö minä sitten mitään ollessani tainnoksissa? Minä kiitin häntä ja pyysin nostamaan itseni rattaille. Sitten hän ajoi takaisin linnaan, mutta oli vähällä kaataa ajoneuvot ristikkoportin käänteessä!

– Oh! Andrée! Siinä kaikki?

– Siinä kaikki.

– Sinä et ole mennyt tainnoksiin muuta kuin yhden kerran?

– En muuta kuin kerran, totta totisesti! Minä en tahtonut tehdä itselleni rakastajaa tästä moukasta.

– Piditkö häntä palveluksessasi kauan sen jälkeen?

– Kyllä. Hän on meillä vieläkin. Miksi minä olisin erottanut hänet?

Minulla ei ole syytä moittia häntä.

– Oh! Andrée! Ja hän rakastaa sinua edelleenkin?

– Totta totisesti!

– Missä hän on?

Pikku paroonitar ojensi kätensä seinää kohden ja painoi sähkönappia. Ovi avautui melkein heti, ja sisään astui suuri kamaripalvelija, joka levitti ympärilleen hyvin vahvaa eau de Colognen hajua.

Paroonitar sanoi hänelle: "Hyvä Josef, minä pelkään pahoinvointia, mene hakemaan tänne minun kamarineitsyeeni."

Mies jäi liikkumattomaksi kuten sotamies upseerin edessä ja loi palavan katseen emäntäänsä, joka jatkoi: "Mutta, hölmöseni, pidäppäs kiirettä. Me emme ole tänään metsässä, ja Rosalie tulee hoitamaan minua paremmin kuin sinä."

Mies kääntyi ympäri kantapäillään ja poistui.

Pikku kreivitär kysyi kauhistuneena:

– Ja mitäs sinä tulet sanomaan kamarineitsyeellesi?

– Minä sanon hänelle, että se on mennyt ohitse. Ei, yhtä kaikki minä annan päästää auki paulat. Siten minun rintani vapautuu, sillä minä en voi enää hengittää. Minä olen humalassa… rakkaani… ja niin perinpohjaisessa, että minä kaatuisin, jos nousisin tästä istuimeltani.