Читать книгу Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys - Hagman Tyko - Страница 5

Sisällysluettelo

Että Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan järkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä päivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön käytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo 500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi "löytö" tapahtui vielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui kokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiriä.

Silmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko joukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia maan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset löytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin kärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan "fylkit" yhdeksi valtakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat tyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat paraasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu seurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt taaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.

Tämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik Röde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli isänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun ajan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin pakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti purjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan, jonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan tarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä vielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan, huolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik Röde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen näkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos — kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät — tämä suuri maa, jonka ulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi Erik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi) nimitti sitä Erik itse — niin kertovat asiakirjat —sentähden, että hän arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sillä oli hyvä nimi."

Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä — "15 vuotta ennen Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 — on Grönlannin länsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä reipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf Tryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja antoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä uutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan pyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja tuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa lakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle. "Siellä oli" — kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä perustetaan — "omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja viiniköynnöksiä kasvoi siellä."

Harharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen maan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta Leifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.

Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt Pohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle miehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001 j.Kr.

Seuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista toista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy jatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa. Saadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka — myöskin paljon naisia muassaan — kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin löytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua asumaankin.

Tämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset aikakirjat pää-asiassa seuraavaa:

Ensimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli kallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland (Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä maan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin nimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja pitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif oli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat oivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa, muutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin. Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän. Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon purjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen asettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta. Viimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla purjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata, Vinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he joutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.

Mutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois eteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin rannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin oivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen puro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli hyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa suuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja seipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat. He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten tiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei lunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista, saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet uudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset hyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt vihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon päästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skrälingit" (sanasta skral = heikko) — niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä — "panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli lampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen tangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa jyryä." Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen kuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan. Heidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka kovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen — raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään kaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen, aikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden lähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä. Siitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat tiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli jäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli Amerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.

Vaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he kuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen pohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa skrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä tarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen seitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen näki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla metsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui Thorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta haavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He luulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin. Eripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että "ne, joilla ei ollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä tuli kova levottomuus."

Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen vuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin Grönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen sitten takaisin Islantiin. —

Niin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan löydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta, jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset vetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt. Käsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen Hauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn Karlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.

Toinen tarina — säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä sen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet läpitsensä talletettiin — jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu Erik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät pääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä asuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka ensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan Bjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta kuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif Eerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja näkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.

Kummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa muutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä vähintäinkin kolme talvea, mutta sitten "skrälingien" hyökkäysten johdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat kertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland, Markland ja Vinland.

Että nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt epäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen rannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen. Äskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa varsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä päivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti kasvavaa riisiä, tarinan "omakylvöiset vehnävainiot."

Islantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään pysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö ei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden tähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan, kuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä — Afrikan kanssa, johon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan kansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka ei ollut muuta kuin yksi jalka.

Islantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä tietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan varsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata Aasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif Eerikinpoika satunnaisen retkensä.