Читать книгу Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys - Hagman Tyko - Страница 7

Sisällysluettelo

Genovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ikääskuin idän ja lännen yhtymäpaikkana, jossa varhain saatiin tietää mitä maailmassa merkillistä tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta ääriltä, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesiä, nauttien etevimpäin merentuntijain mainetta. Sieltä olivat m.m. ne miehet lähteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi merenkulku-taidossa ja loivat tästä valtakunnasta mahtavan merivallan. Niinikään oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin kutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle joukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen ammattiaan harjoittivat.

Tämmöisessä vilkkaassa paikkakunnassa näki päivän valon ja vietti nuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan "varsinainen löytäjä." Hänen isänsä oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka kangaspuut jyskyivät Quinto nimisessä kylässä puolen penikulmaa kaupungista. Kuten muinoin seitsemän paikkakuntaa Kreikassa riiteli tuosta kunniasta, mikä heistä olisi Homeroksen syntymäpaikka, niinpä eri kylät ja kaupungit vielä tänä päivänä käyvät lystillistä kynäkiistaa siitä, missä heistä Amerikan löytäjä ensin olisi avannut silmänsä. Niinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla tässä parasta päästä kynnämme, annamme kunnian Quinto-kylälle, jossa siis Domenicolle ja hänen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2] syntyi poika Cristoforo sekä myöhemmin Giovanni Pellegrino ja Bartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan esikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin ennenkin. Siellä syntyi sille vielä tyttö Blanchinetta ja nuorin poika Diego. Pojat antautuivat kaikki isän ammattiin, kuten ajan tapa vaati; eikä heillä ollut mitään valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan koulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan. Mitään korkeampaa koulu-opetusta eivät pojat näy saaneen, eikä olisi siihen ollut varaakaan. Amerikan löytäjä jäi itse teossa jokseenkin "oppimattomaksi mieheksi", jos varsinaista koulu-opetusta silmällä pidetään. Mutta itse Genovan kaupunki oli hänelle oivallisena kouluna hänen vastaista elämän-työtään varten. Hallitsevista luokista levisi tiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden perheen-jäseniä oli purjehtimassa ylt'ympäri maailmaa. Varsinkin kiinnittivät sen ajan suuret löytöretket kaikkein mieltä, ja Cristoforo Colombo kuunteli jo pienestä pitäen korvat pystyssä merimiesten juttuja, niin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai hän kuulla puhuttavan "San Brandanin salaperäisestä saaresta", "Amazonien maasta" ja "Antillasta, jossa oli seitsemän kaupunkia", jotka oli rakentanut seitsemän piispaa, jotka Länsi-Götien valtakunnan hävittyä Espanjassa kerran olivat lähteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat olivat nähneet, mutta joka myöhemmin oli käynyt mahdottomaksi löytää.

Moiset ihmeelliset jutut jännittivät nuoren Cristoforon mielikuvitusta, ja hän uskoi niitä kuin äitiänsä, uskoi vielä vastaisilla merimatkoillaankin, jolloin hän muun muassa ajoi takaa Amazonien (naiskansan) kuuluisaa luotoa.

Mutta Colombo oli vielä kiinnitettynä kangaspuihinsa, ja San Brandanin ja muita merkillisiä saaria haaveksi hän sukkulan lentäessä edes takaisin loimilankain väliä. Vasta vuonna 1471 on hän omana herranaan. Isän valta ulottui vielä siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen asti.

Mitään varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana hänen pääsemisestään omille jaloilleen ei tunneta. Mutta hän näkyy edistyneen tiedoissa ja päässeen liikkumaan aatepiirissä, joka on ylempänä tavallisen käsityöläisen. Jo poikana oli hän tehnyt pienempiä merimatkoja Välimerellä. Nyt antautuu hän täyttä totta tälle uralle. Mutta mitäs tavallisesta merimiehestä! Cristoforo tahtoo pyrkiä korkeammalle. Hän mietiskelee löytöretkiä, ja portugalilaisten retkeilijäin maine, joka tähän aikaan lentää ympäri maailmaa, kutkuttaa hänen halujansa. Portugalilaiset pyrkivät silloin pääsemään meritse rikkaasen Indiaan, mutta he yrittivät sinne kiertämällä Afrikaa. Colombo sitä vastoin aikoo päästä tuonne höysteitten ja mausteitten maahan purjehtimalla suoraan länteenpäin, — sillä maa on pyöreä kuin pallo. Mutta mistä oli tietämätön Colombo saanut tämän opin päähänsä? Siihen aikaan oli vielä yhteisen kansan yleinen luulo että maa vesineen päivineen on ääretön lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meidän ajanlaskuamme eläneisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin maantieteilijöihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin että maa oli pyöreä kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat olivat tutustuneet tähän oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo käyttivät sitä. Genovassa eleskeli tämmöinen kartanpiirustaja, nimeltä Gracioso Benincasa; ja luultavaa on että Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo hänen luonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden perästä ainakin tapaamme heidät Portugalissa, jossa he elättävät itseään kartan-piirustuksella.

Täällä, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne hän oli tullut 27 tai 28 vuoden ijällä ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan: päästä Indiaan purjehtimalla länteenpäin. Erään tuntemansa kauppiaan välityksellä sai hän maamiehensä, kuuluisan tähtien-tutkijan Paolo Toscanellin Firenzessä, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan hänelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sitä ennen neuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies olikin lähettänyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion näistä sai nyt Colombokin, ja ne vahvistivat hänen omia aatteitaan. Kirjeessään väittää Toscanellikin kiven kovaan että "mausteitten maahan" päästään kaikkein pikemmin, jos purjehditaan suoraan länteenpäin. Ja hänen kartassaan on purjehdittava väli tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sekä Indian rannikkomaat kuvattuna.

Portugalilaiset olivat siihen aikaan löytäneet Guinea-rannikon Afrikassa sekä kaukana Atlantin meressä sijaitsevat Azorien saaret; ja näistä sekä Madeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella länteenpäin löytöretkiä, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja muihin hämäräperäisiin saariin. Mutta retkeilijät olivat palanneet takaisin mitään uutta löytämättä. Heidän matkansa oli vain maksanut joltisestikin rahaa. Kun sentähden Colombo esitti asiansa Alfonso kuninkaalle, sai hän kieltävän vastauksen. Kuningas ei tahtonut kustantaa niin epäluotettavia yrityksiä. Sitä paitse oli rohkealla Genovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. Hän pyysi, näet, itselleen ja jälkeläisilleen perinnöllisen oikeuden käskynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka löydettäisiin, sekä määrätyn osan kaikista tuloista, jotka niistä tulisi lähtemään. Kuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin historiassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia toiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyvän Toivon niemelle saakka. Mutta kaikki nämä perustuivat mahdollisuuteen, jolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sitä vastoin näytti kovin epävarmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sillä höystörikkaasen Indiaan ei herkkäverinen Genovalainen koskaan päässyt.

Colombo näkyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokapäiväisen leivän murhe on ainoana mielen-kiinnittäjänä, ja hän saa ahkerasti piirrellä karttojaan, voidakseen elättää itseään ja perhettänsä. Hän on, näet, tähän aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in, erään köyhän tytön, kanssa.

Portugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin merimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. Päättäen muutamasta hänen kirjeestään, josta ei kuitenkaan varmaan tiedetä onko se lähtenyt hänen omasta kädestään, oli hän v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja jotkut hänen historioitsijansa arvelevat että hän tällä saarella muka sai jotain vihiä vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan oli siellä tuo vanha tarina jäänyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenpä olisi hänelle noista matkoista jutellut? Itse hän ei — jos sanottu kirje onkin oikea — niistä mitään mainitse.

Mutta hänen veljensä Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in mainiolla matkalla Hyvän Toivon niemelle. Ja palattuaan sieltä rupesi tämä veli, joka oli Cristoforoa etevämpi tiedoissa, kehoittelemaan tätä uusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen hänkin päivän selväksi että purjehtimalla länteenpäin täytyy päästä Indiaan. Herkkäverinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin. Portugalin hallitukselta ei ollut mitään toivomista, mutta, miten lieneekin ollut, Colombon onnistui päästä Espanjan kuningasparin, Ferdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri tähän aikaan valmistivat nämä kuitenkin sitä sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli tekevä lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan hallituksella, joka ei muutenkaan vielä tähän asti ollut osoittanut mitään mieltymystä löytöretkiin, oli muuta ajattelemista kuin tuntemattoman muukalaisen tuumia läntisestä meritiestä Indiaan. Ferdinand ja Isabella tosin hyväntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen Genovalaisen esityksiä, vaan eivät antaneet mitään suoranaista vastausta.

Colombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sitä paikasta paikkaan. Salamancassa kyselivät hallitsijat sikäläisen mainion yliopiston opettajilta sekä kirkon oppineimmilta miehiltä neuvoa Colombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti epäävän vastauksen. Colombolle luvattiin kuitenkin että hänen hankettaan pidettäisiin muistissa, ja niinikään annettiin hänelle, "kustannusten korvaamiseksi", lahjapalkinto, joka neljässä eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta Sevillassa Cristoforo "Colomolle".[3]

Yhä seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on hän tullut Malagan piiritykseen. Mutta kelläkään ei ole aikaa häntä nyt kuunnella. Seuraavana talvena on hän Cordovassa ja joutuu siellä m.m. Beatriz Enriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on hänen nuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa hänen laillinen vaimonsa täll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sieltä ainoan elossa olevan, tämän kanssa synnyttämänsä lapsen, Diego Colon'in.

Veljensä Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksensä myöskin Englannille, mutta turhaan. Itse on hän juuri lähtemäisillään Ranskaan samassa tarkoituksessa, kun — hänen kiertäessään Andalusian maakyliä, pieniä painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska Espanjan hallituksella ei enää ole varaa häntä elättää — hänen suojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka vieraana Colombo nyt viettää kaksi onnellista vuotta. Tämä herttua niin mieltyi Colombon aatteisin, että hän omalla kustannuksellaan toimitti vieraalleen kolme pientä laivaa. Nämä eivät kuitenkaan saaneet lähteä matkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin suurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun itsensä toimitettava. Colombo sai siis käskyn tulemaan Granadan edustalla olevaan hoviin. Hän lähti ja saapui hoviin, joka oleskeli tilapäisesti syntyneessä Santa Fé nimisessä leirikaupungissa. Mutta nytkään ei joudeta häntä kuulla. Taluttaen pientä poikaansa Diegoa kädestä lähtee Colombo tiehensä Santa Fé'stä, jossa väen-tungoksen tähden on vaikea saada ruokaa ja yösijaa. Hän päättää etsiä muutaman lankomiehensä, joka asun Huelva nimisessä satama-kaupungissa Andalusiassa. Ja hän astuu jalkaisin, raskahin mielin tietänsä. Nälissään ja väsyneinä tulevat matkamiehet myöhään eräänä iltana Palos kaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myöskin meren rannalla. Yösijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin portille, sillä luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen suojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan luostari. Colombo pääsee sisään ja joutuu pian esimunkin, priorin, pakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo Colombo hyvänsävyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan Granadaan ja niin edespäin.

Ja Cristoforo Colombolla oli mainio "supliiki." Sen ohessa uskoi hän joka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori lämpeni mierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska hän ei oikein ymmärtänyt Colombon esitelmää tämän matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon ai'otun matkan kanssa, lähetti hän noutamaan kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli tunnettu "astroloogi", tahtien-ennustaja. Ja nyt päätettiin yksissä neuvoin että kuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista. Priori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan rippi-isä, kirjoitti jo seuravana päivänä tälle kirjeen, joka heti pantiin menemään Santa Fé'n leiriin. Neljäntoista päivän perästä tuli, kun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan hänen luoksensa. Juan Perez istui muulin selkään ja ratsasti leirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili hänelle kaikki ne edut, mitkä pyhälle uskolle semmoisesta yrityksestä lähtisi, ja huomautti häntä kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pitää huolta siitä, että noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat käännetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja tämä naula veti. Priorille vakuutettiin että Colombon asia otettaisiin huolellisesti punnittavaksi, Genovalainen sai käskyn palata tuota pikaa Santa Fé'hen sekä 2,000 dukaatia asustamistaan varten.

Tämä oli päättävä vaihe Colombon elämässä, ja aina muisti hän kiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, käyttäen usein pukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja pääpussia.

Jättäen Diegonsa munkkien luokse luostariin, lähti Colombo takaisin Santa Fé'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon oppineita miehiä neuvottelemaan asiasta. Näiden joukossa oli myöskin prinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meillä on kertomus tästä merkillisestä kokouksesta. Mielipiteet menivät ens' alussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia pääpappeja piti Colombon yritystä kauheana jumalattomuutena. Tuo väite maan pallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sitä paitse suora hulluus. Jos maa on pyöreä kuin pallo — arvelivat nämä muuten niin oppineet herrat — silloinhan täytyy niissä maissa, jotka ovat vastapäätä meitä, ihmisten seisoa päälaellaan ja jalat ilmassa, puiden täytyy kasvaa latva alaspäin ja juuret ylöspäin, ja jos jonkun laivan onnistuisikin päästä äärimmäiseen Indiaan, niin se ei koskaan pääsisi sieltä takaisin, koska tosin kyllä kävisi purjehtiminen maan pyöremää alas, mutta ei sinä ilmoisna ikinä sitä ylöspäin. — Geraldini kuiskasi silloin puheenjohtajalle korvaan että hurskaat kirkko-isät, joihin pappismiehet perustivat epäilyksensä, varmaankin olivat hyvin perehtyneitä jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijöitä, koska Portugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella puoliskolla, josta ei enää näe pohjantähteä, ja löytäneet toisen tähden vastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa vyöhykkeessä asutuiksikin.

Ja miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistö myöntyi viimein ja antoi puoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:nä 1492 oli Granada kukistunut, Castilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan tornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli Isabellan ja Ferdinandin käsiä. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo Colombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle retkellensä.