Читать книгу Kalulu: prinssi, kuningas ja orja - Henry M. Stanley - Страница 3

Sisällysluettelo

Kaunis Amina, sheikki Amerin vaimo. Arabialaisten neuvottelu. —

Rua-maa. — Kauniita naisia Ruassa. — Konsulin poika. Selim ja Isa

saavat luvan ottaa osaa retkeilyyn. — Selim kertoo sen äidilleen. —

Retkikunta purjehtii Bagamoyoon.

Neljän penikulman [Tarkoittaa englannin penikulmia.] päässä pohjoiseen päin Sansibarin kaupungista ja puolen penikulman päässä eräästä kauniista merenlahdelmasta asui muutamia vuosia sitten ystäviensä ja sukulaistensa parissa Beni-Hassanin heimoon kuuluva jalo arabi, sheikki Amer ben Osman.

Sheikki Amer oli jaloa sukua ja polveutui kuuluisista esi-isistä. Hän oli jaloluontoinen, vieraanvarainen ja armelias ja kohteli varsin hyvin lukuista, mustaa palvelijajoukkoansa.

Amerin vaimo — hänen lemmikkivaimonsa — oli Otman ben Gheesin lempeä, gasellisilmäinen tytär, Beni Abbasin heimoa. Hän oli luonteeltaan miehensä veroinen ja monien avujensa vuoksi erittäin sopiva hallitsemaan hänen sydäntään ja haaremiansa.

Joskin vain harvat arabit puhuivat hänestä hänen miehensä läsnäollessa tai tiedustelivat hänen vointiaan — sellainen sotii arabien tapoja vastaan tiesivät Amerin ystävät varsin hyvin, mitä hänen talossaan tapahtui. Amerin uskolliset palvelijat eivät näet koskaan laiminlyöneet tilaisuutta, jolloin he saattoivat puhua muille Aminan, Amerin vaimon, hyvyydestä ja monista avuista.

Yksinpä eräs nuori eurooppalainenkin, joka eräänä iltana ratsasti Amerin talon ohitse sattui näkemään Aminan kasvot vilaukselta, joutui siinä määrin hänen suloutensa valtoihin, että hänen kuvansa alituisesti väikkyi hänen mielessään ikäänkuin mitä ihanin unikuva. "Hän oli kaunein nainen, mitä koskaan olen nähnyt", oli hänellä tapana kertoa, "ja pahoittelen vain, etten saanut kauemmin katsella hänen kauniita kasvojansa. En voi unohtaa hänen ihmeellisen kirkasta ja kuitenkin niin tulista katsettaan, hänen rubiininpunaisia, hienomuotoisia huuliaan ja hänen puhdasta ihoaan."

Amerin suurta, tilavaa asuinrakennusta ympäröivät oranssi- ja mangopuut. Hänen peltonsa, joita oli monen tynnyrinalan laajuudelta, olivat hyvin hoidettuja ja niillä kasvoi kaneelia, ryytineilikoita, oransseja, mango-, granaatti-, omena-, guava- ja monia muita hedelmäpuita, sekä kaikenlaisia vihanneksia ja viljaa, joita viljellään Sansibarin saarella. Ahkeruudella ja omistajan itsensä silmälläpitämänä oli Amerin plantashi tullut kaikkein kukoistavimmaksi koko seudulla. Suurin kustannuksin oli myöskin asuinrakennusta parannettu ja kaunistettu, niin että saaren vanhin, joka oli tuntenut Amerin isän, Osmanin, tuskin tunsi sitä enää entiseksi Osmanin taloksi. Suuri pihamaa oli kivitetty marmoriliuskoilla, ja keskellä pihaa kohosi kallisarvoisesta kivestä veistetty suihkukaivo. Talon ulkopuolella oli myöskin marmoriallas muhamettilaisia orjia varten, jotta he voisivat pestä kätensä ja jalkansa ennenkuin he astuivat Amerin pieneen moskeijaan missä jumalanpalvelusta pidettäessä seurattiin tarkasti muhamettilaisia menoja. Amer ben Osmanilla oli vain yksi poika, Selim, ja Amina, hänen lemmikki-vaimonsa oli pojan äiti. Poika oli Amerille yhtä rakas kuin Aminakin. Selim oli perinyt kauniilta äidiltään hienot piirteensä, suuret, loistavan mustat silmänsä ja vaalean ihonsa, ja isältään notkean voimakkaan vartalonsa.

Tämän kertomuksen alkaessa oli Selim hiukan päälle viidentoista vuoden vanha, ja Amerin puiston viettävällä rannalla, missä Amer tavallisesti vietti iltaansa, meillä on tilaisuus tutustua kertomuksemme päähenkilöihin.

Oli auringonlaskun aika. Persialaisia mattoja oli levitetty hiekalle niin lähelle valkeata rantaa, jota vasten laineet liplattivat, että saattoi kuulla niiden hiljaisen äänen, ja matoilla lepäili Amer ystäviensä kera. Siinä oli Khamis ben Abdullah, rikas kauppias, joka vastikään oli palannut Afrikan sisäosasta mukanaan suuret määrät norsunluuta ja orjia; sheikki Mohammed, Amerin naapuri ja sukulainen; sheikki Thani ben Mussoud, kokenut vanha kauppias; sheikki Mussoud ben Abdullah, lihava, komea arabi Muskatista; sheikki Hamdan ja Amran, synnynnäisiä sansibarilaisia.

Lähellä tätä etevien vanhempien miesten ryhmää oli toinen seurue, johon kuului edellisten poikia tai nuoria sukulaisia. Siinä oli Amer ben Osmanin kaksi veljenpoikaa, Suleiman ja Soud, kumpikin komeissa ja kirjavissa puvuissa; sheikki Thanin pitkä, mustaverinen poika, Isa; sheikki Mohammedin kaksi- ja neljätoistavuotiaat pojat Abdullah ja Mussoud, jotka olivat niin vaaleaverisiä kuin Ismaelin mustasilmäiset jälkeläiset suinkin voivat olla, ja siellä Amer ben Osmanin rakas Selim, jonka avonaiset, iloiset kasvot, läpikuultava iho, kauniit silmät ja kaunis, notkea vartalo heti herättivät huomiota.

Selimillä oli yllään lyhyt, karmosininpunainen, kultapunoksilla koristettu verkatakki ja lumivalkoinen musliinipaita, joka ulottui polviin saakka ja jota uumilta ympäröi komea silkkivyö. Päässä hänellä oli kultatupsuinen, punainen fetsi ja sen ympärille oli kierretty kallisarvoinen turbaani, joka kohotti hänen kasvojensa kauneutta.

Kaikkien katseet olivat suunnatut Afrikan mannermaan sinistä ääriviivaa kohti, joka häämöitti muutamien penikulmien päässä Sansibarlahden vihreän veden tuolla puolen, ja Amer ben Osman huomautti miettiväisenä:

"Minä olen istunut tässä omien mangopuitteni siimeksessä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana miltei joka ilta katsellen tuota tummaa maakaistaletta ja toivonut kerran pääseväni sinne, mistä kauppiaat tuovat mukanaan norsunluuta ja orjia."

Ja kääntyen Khamis ben Abdullahin puoleen Amer jatkoi:

"Eikä haluni lähteä Afrikkaan ole koskaan ollut niin kiihkeä kuin tänä iltana, jolloin sinä, sheikki, kerroit minulle tuoneesi Ufipasta ja Marungusta 500 orjaa sekä 800 frasilahia [1 frasilah = noin 15 kg] norsunluuta. Se on ihmeellistä! Jos orjat ovat terveitä, niin merkitsee 500 kappaletta vähintäin 10,000 dollaria rahassa, ja 800 frasilahia norsunluuta 40,000 dollaria. Ja nämä rahat olet koonnut viiden vuoden matkalla. Wallahi! Se on ihmeellistä! Profeetan kautta siunattu olkoon hänen nimensä — minun täytyy itse päästä tuohon maahan. Ja minä pääsen sinne, jos Jumala suo!" Ja näin sanoen hän pyyhki lujasti otsaansa, — varma merkki siitä, että hän oli liikuttunut ja tehnyt päätöksensä.

"Minkä olen kertonut, on totta, ja Allah sen myös tietää", vastasi Khamis ben Abdullah. Ja onpa niitä vieläkin merkillisempiä maita kuin Marungu ja Ufipa. Rua, joka sijaitsee useita päiviä lähempänä auringon laskua, on suuri maa, ja vain harvat arabit ovat käyneet siellä. Sayd, Habidin poika on ollut Ruassa ja vieläkin kauempana. "Hän on purjehtinut laskevan auringon meren yli ja valinnut vaimonsa San Paul de Loandan valkean kansan parista. Sayd on paljon matkustellut. Mashallah! Enpä usko sellaista maata olevankaan, jossa hän ei olisi käynyt. Hän sanoo, että Ruassa pakanat rakentavat talonsa norsunluusta, ja hän luulee, että heidän tiedossaan on suuria varastoja, joko siellä, missä heidän metsästäjänsä ovat tappaneet joukottain norsuja ja jättäneet paikalle luut ymmärtämättä niiden suurta arvoa, tai siellä missä kokonaiset norsulaumat ovat kuolleet janoon tai tautiin. Olkoon asian laita millainen hyvänsä, Sayd, Habibin poika tietää, että Ruassa on saatavana vaikka kuinka paljon tätä kallisarvoista ainetta, ja me voimme tulla rikkaammiksi kuin prinssi Majid, sulttaanimme, jos me lähdemme sinne, ennenkuin muut arabit saavat asiasta vihiä. Vähänpä minä viime matkallani ansaitsin verrattuna siihen, mitä olisin voinut ansaita. Pian aion taaskin yrittää onneani Afrikassa, inshallah — jos Jumala suo! Aion matkustaa Ruaan, ja jos tahdot seurata mukanani, Amer ben Osman, niin ei sinun tarvitse sitä katua."

"Amer ben Osman pysyy sanassaan", vastasi tämä. "Partani kautta, enkö ole sanonut seuraavani mukanasi, ja jos Jumala suo, olen valmis matkaan samalla kertaa kuin sinäkin. Mutta kerrohan meille vielä Ruan pakanoista ja suurien järvien seuduilla olevista maista. Kelpaavatko ensinmainitut orjiksi? Onko heitä helppo saada kaupaksi meidän markkinoillamme? Vaikka turhahan minun on kysyä. Minullahan on kaksi miestä, jotka ostin kaksikymmentä vuotta sitten, kun he olivat aivan nuoria, ja luulenpa, että he ovat enemmän kiintyneet minuun kuin ainoakaan niistä orjista, jotka ovat syntyneet talossani."

"Sinäpä sen sanoit!" huudahti Khamis. "Hyviäkö orjia? Parempaa väkeä ei ole koko Masrin ja Kilwan välisellä alueella kuin Ruassa ja sen lähiseuduilla. Ja kykeneviä ne myöskin ovat! Nämä pakanat takovat parhaat keihäät, miekat ja tikarit, mitä koko Afrikassa on saatavissa. Meidän taitavimmat Sansibarissa olevat käsityöläisemme eivät voi vetää vertoja heille. Lähellä Ketangaa — Sayd, Habibin poika voi sanoa, missä se on — on kuparivuori, ja sen metallista kansa valmistaa kauniita ranne- ja nilkkarenkaita ja sen semmoista. Habibin poika ei ole nähnyt kauniimpia töitä edes Muskatissa."

"Mashallah!" huudahti Amer ihastuksissaan, "sinä kiihoitat yhä enemmän haluani matkustaa tuohon ihmeelliseen maahan. Kuparivuori — oikea kuparivuori! Nuo pakanat ovat varmaankin sekä kelvollisia että rikkaita. Kunpa voisin saada sieltä pari sataa orjaa, niin voisin nauraa kaikille koronkiskurikoirille. Minulla on kaunaa heitä kohtaan sen koron vuoksi, jota he vaativat minulta, kun rakennutin taloni ja suihkulähteeni. Entä naiset, Khamis, heistä et ole sanonut sanaakaan? Millaiset ovat naiset tuossa rikkaassa maassa?"

"Niin, kerro meille naisista", sanoivat muutamat muutkin, jotka tähän asti olivat olleet vaiti.

"Olen nähnyt vain yhden ainoan Ruan naisen", Khamis vastasi, "Saydin pojan vaimon, joka oli pitkä ja kaunis tyttö. Hänen jalkansa olivat hienot ja kaunismuotoiset kuin antiloopin. Hän käveli kuin päällikön tytär. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää kaivoa, joiden vesi päilyy liikkumattomana. Hänen kasvonsa muistuttivat kuuta sekä muodoltaan että väriltään. Ne olivat melkein yhtä vaaleat ja kirkkaat kuin sinun poikasi Selimin, Amer."

"Sinun kielesi liikkuu kovin liukkaasti, Khamis", huudahti Amer melkein loukkaantuneella äänellä, "vai oletko hyvän kauppaonnesi kunniaksi maistellut liiaksi nasarealaisten väkeviä juomia? Vaaleaverisiä naisia, yhtä vaaleita kuin poikani Selim! Missä olet Selim, Amerin poika, Beni-Hassanin ylpeys? Tulehan tänne, reipas, ylpeä poikani, isäsi silmäterä."

"Tässä olen, isä", vastasi Selim, joka oli kevyesti hypännyt pystyyn ja suudellut isänsä kättä kiitokseksi lempinimityksistä.

"Puhu nyt, Abdullahin poika. Katso poikaani, tarkasta hänen ihonsa väriä, joka muistuttaa paksua kermaa. Eikö hän ole valkea kuin nasarealainen? Uskallatko toistaa sen, minkä sanoit Saydin pojan pakanallisesta vaimosta?"

"Khamis ei turmele itseään hullujen nasarealaisten väkevillä juomilla", vastasi tämä arvokkaasti. "Nainen on melkein yhtä vaalea kuin poikasi Selim ja paljoa vaaleampi kuin sheikki Thanin poika, Isa."

"Wallahi! Ihmeellistä!" huudahtivat kaikki. "Me tahdomme hakea itsellemme vaimoja Ruasta."

"Niin, hyvät ystävät", sanoi Amer, "Khamis on kertonut meille ihmeellisiä asioita. Lähdemmekö kaikki Abdullahin pojan mukana Ruaan ja ostamme sieltä norsunluuta, orjia, kuparia ja vaaleaihoisia vaimoja?"

"Se on sovittu", vahvistivat kaikki Khamisin sanojan syvästi vakuuttamina.

"Päätöksenne ilahduttaa minua, ystäväni", sanoi Khamis, "mutta ennenkuin eroamme, tulee meidän sopia, minä päivänä lähdemme matkaan. En voi odottaa kauan, sillä olen jo melkein lähtövalmis. Mutta jos kaikki lupaatte olla valmiit kahdenkymmenenneljän päivän kuluttua, jolloin on uusi kuu, niin odotan siksi. Teidän tulee vain luvata, että otatte mukaanne niin paljon orjia kuin vain voitte, jotta joukkomme olisi vahva. Sanopa, sheikki Amer, montako aseistettua miestä voit ottaa mukaan?" "Minäkö? Minä voin ottaa mukaani kaksisataa aseistettua palvelijaa ja niiden lisäksi kaksi uskollista fundista [päällysmies], Simban ja Moton, joksi orjat heitä nimittävät. He ovat yhteensä kokonaisen armeijan arvoiset —."

"Anna minunkin seurata mukana", keskeytti Selim isänsä käyden istumaan hänen viereensä matolle ja katsoen häneen innostunein, rukoilevin katsein. "Minä osaan ampua. Tiedäthän, että minulla on englantilainen pyssy. Hyvä baluyz [konsuli, lähettiläs] opetti minua käyttämään sitä ja vastikään hän sanoi minulle, että osaisin piankin ampua paremmin kuin hän itse. Suostuttehan pyyntööni, isä, lupaan olla tottelevainen ja rohkea."

"Kuulkaahan poikaa", sanoi Amer ihaillen. "Siten puhuu aito-beduiini!

Mutta miksi tahtoisit jättää äitisi, poikani?"

"Äiti tulee tosin kaipaamaan minua, mutta minä olen voimakas ja suuri, enhän voi koko ikääni pysytellä sinun haaremissasi. Minun täytyy päästä ulos maailmalle niinkuin muutkin miehet."

"Ja kuka on pannut sellaisia ajatuksia päähäsi? Kuka on sanonut, että olet liian vanha jäämään äitisi luo?"

"Eräänä päivänä olin yhdessä Suleiman, sulttaanin pojan ja amerikkalaisen konsulin pojan kanssa ampumassa metsälintuja. Ja amerikkalainen poika, joka mielestään on jo aika mies, vaikka hän on minua pienempi, nauroi minulle. Sinä Selim, sanoi hän, olet kuin pieni tyttö, jota hänen äitinsä joka päivä kylvettää lämpimässä maidossa, jotta hänen ihonsa tulisi valkeaksi. En ymmärrä, miten arabialaispoika voi tyytyä olemaan ikuisesti äitinsä suojassa. Niin hän sanoi minulle, ja Suleiman kuuli hänen sanansa ja nauroi myös minulle, kunnes poskiani alkoi häpeästä polttaa."

"Vaiti poika. Mitä sinun tarvitsee välittää nenäkkäästä nasarealaisesta? Sinä et ole samaa heimoa ja rotua kuin hän. Kuitenkin täytyy minun myöntää", jatkoi Amer kääntyen ystäviensä puoleen, "että nasarealaisten pojat ovat meidän poikiamme sukkelammat, joskaan he eivät voita heitä, jos todellista rohkeutta kysytään. Niin, kaikki nasarealaiset ovat viisaita — tavattoman viisaita. Ketkä ovat voimakkaampia ja rikkaampia kuin Englannin nasarealaiset?"

"Mutta isä", sanoi Selim, "etkö sinä sitten usko, että Jumala ja profeetta Muhammed — siunattu olkoon hänen nimensä — on kironnut nasarealaiset? Amerikkalainen poika sanoo täten arabeista: 'Herra Jumala näyttää vihansa arabeille. Hän pitää heitä typerinä ja tietämättöminä, siksi että he ovat pahoja, he tappavat ja syövät mustia neekeriparkoja tai kuljettavat heitä Sansibariin ja myyvät heidät orjiksi omaksi voitokseen'."

"Vaiti, Selim, älä anna kielesi lausua sellaisia sanoja Allahin uskollisista palvelijoista, vaikkapa pieni koira, sellainen kuin tuo poika, olisi sellaista sanonutkin. Unohda hänen puheensa äläkä anna isäsi kuulla semmoisia sanoja omasta heimostaan. Jumala on sanonut epäuskoisista: 'Hukka periköön heidät ja tuli tuhotkoon heidät!'"

"Älä vihastu minuun, isä. — Et ole vielä vastannut, saanko seurata mukanasi?"

"Etkö tiedä, poikani, että pakanat ovat julmia, heillä on keihäitä ja miekkoja ja he iskevät kaulasi poikki, jos vain saavat sinut käsiinsä", vastasi Amer hymyillen.

"Minä en pelkää heitä", vastasi Selim ylpeänä. "Milloin joku Beni-Hassanin pojista olisi pelännyt? Minäkö, päällikön poika, pelkäisin?"

"Sinä saat seurata mukana — jollei muun niin noiden viime sanojesi vuoksi. Allah on suojeleva sinua", vastasi Amer ja laski kätensä siunaavasti pojan pään päälle.

"Tehkäämme päätös ennenkuin aurinko laskee", sanoi Khamis kärsimättömästi. "Montako miestä sinä voit ottaa mukanasi, sheikki Thani?"

"Thanilla on poika, Isa", vastasi kauppias, "Thani on köyhä verrattuna Ameriin, mutta hän voi ottaa mukaansa viisikymmentä aseistettua orjaa, jotka seuraavat häntä kuolemaan."

"Hyvin sanottu, Isa on kelpo nuorukainen, vaikka hänen ihonsa onkin tumma. Hänellä on arabialaisen isänsä sielu. — Entä sinä, Mussoud?" sanoi Khamis Muskatista kotoisin olevalle punaposkiselle päällikölle, joka siveli mustaa, kaunista partaansa. "Miten monta miestä sinä voit antaa käytettäväksemme?"

"Yhtä monta kuin ystäväni Thani", vastasi Mussoud, "minun mieheni ovat wahiyowerejä, tottelevaisia ja urhoollisia taistelussa. He seuraavat minua minne tahansa."

"Hyvä", huudahti Khamis tyytyväisenä. "Entäs sinä, sheikki Mohammed", kysyi hän mieheltä, jolla oli hirveä maine wafipa- ja wamarungakansan parissa ja jota monet heimot pelkäsivät, "miten paljon väkeä sinä otat tällä kertaa mukaasi Afrikkaan?"

Mohammed vastasi syvällä äänellä, joka muistutti villin puhvelin mörinää: "Suurta tarkoitusta varten voin ottaa sata miestä maatilaltani, veljeni Rashid ja päällysmieheni tulevat lopuilla toimeen. Otan mukaan myös molemmat nuoret jalopeurani, Abdullahin ja Mussoudin, ja opetan heitä pyydystämään orjia ja leikkaamaan niiltä kynnet, niin kuin olen itse niin monta kertaa tehnyt."

Pojat kiittivät ilomielin ja vilkaisivat salaa Selimiin, joka hymyili tovereilleen.

"Sinä olet vahva ja viisas mies, Sultan, Alin poika", Khamis jatkoi, "tahdotko yhtyä meihin?"

Sultan, Alin poika, oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot olivat selväpiirteiset ja silmät terävät ja mustat. Hän oli vahva ja viisas, niinkuin Khamis oli sanonut, eikä kukaan, joka näki hänet, voinut epäillä, ettei hän ollut parhaita beduiinipäälliköitä, jotka olivat asettuneet Sansibariin. Sultanilla oli sitä paitsi ollut korkea asema prinssi Thouweyneen armeijassa Muskatissa, ja prinssi oli usein kehunut hänen rohkeuttaan, kestävyyttään, neuvokkaisuuttaan ja taitoaan johtaa villiä ratsuväkeään. Hän oli parhaassa miehuudenvoimassaan, jota ikä ei ollut vielä lainkaan heikontanut.

"Minne ystäväni Amer ben Osman lähtee, sinne minäkin", vastasi Sultan heti paikalla. "Jäisinkö minä Sansibariin syömään mangohedelmiä, sillä välin kuin sukulaiseni Amer antautuu vaaroihin? Ei, Abdullahin poika, voit luottaa siihen, että minä seuraan teitä sekä ilossa että surussa, ja minä voin varustaa aseilla kahdeksankymmentä orjaa." "Hyvä, hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Missä Alin urhoollinen poika kulkee, siellä tie on selvä, siellä ei vaara uhkaa."

"Neljäsataakahdeksankymmentä miestä on meille luvattu", sanoi Khamis ben Abdullah, "minä otan mukanani sataviisikymmentä pyssymiestä, ja sheikki Amran ja Hamdan sekä muutamat muut ystäväni lisäävät voimamme seitsemäänsataan. Suuri joukko arabeja on aina parempi kuin pieni. Ja minulla on vielä jotakin sanottavaa ennenkuin lähdemme rukoukseen — nyt kun aurinko on laskemaisillaan Ludha Damha, tullinhoitaja, on luvannut lainata minulle rahaa, jos saan suuren miesjoukon kokoon, 50 prosentin vuotuista korkoa vastaan, siis puolta halvemmalla kuin mitä hän muuten vaatii — tuo vanha koira. Ja jos joku teistä tarvitsee rahaa varustuksia varten, niin menkää hänen luokseen. Minä puhun hänen kanssaan huomenaamulla ja ilmoitan hänelle teidän nimenne."

"Hyvin puhuttu, partani kautta", sanoi Mohammed, "en luullut, että voisimme saada rahoja alle 100 prosentin."

"Erinomaista", toisti Amer ben Osman. "Ludha Damha on nähtävästi varma siitä, että palaamme pian takaisin, muuten hän ei antaisi niin halvalla rahojaan. Nyt minä olen tehnyt päätökseni, ja meidän on mentävä rukoukseen, sillä aurinko on laskenut." Amer nousi ylös, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Kun Amer ja Selim olivat lopettaneet iltarukouksensa ja poistuneet moskeijasta, tarttui Selim isänsä poimutellun takin liepeeseen ja sanoi:

"Isä, minä näen äitini ristikkoikkunassa. Saanko mennä kertomaan hänelle, että seuraan sinun mukanasi Afrikkaan?"

"Amina parka, hänet olin unohtanut", vastasi Amer surullisella äänellä, "sepä oli ikävä, poikani. Amina ei salli sinun matkustaa, sinä murskaisit hänen sydämensä."

"Mutta kerranhan minun on pakko lähteä kotoa, isä. Miksi en lähtisi nyt? Missä voisin olla paremmassa turvassa kuin sinun seurassasi? Enhän minä lähde matkaan vieraitten kanssa, vaan sinun ja sinun ystäviesi kera. Mitä äidilläni voisi olla sitä vastaan?"

"Sinä olet oikeassa, Selim, sinä olet oikeassa, hän ei voi olla sitä vastaan. Orjamme ja ystävämme seuraavat mukanamme, mutta Amina parka jää yksin. Mene, Selim ja kerro hänelle asia varovaisesti. Se tulee koskemaan häneen." Ja Amer kääntyi nopeasti poispäin, ikäänkuin jokin kiireellinen ja tärkeä asia olisi äkkiä muistunut hänen mieleensä.

Selim kiiruhti kevyin askelin eteenpäin, avasi asuinrakennuksen suuren, veistetyn oven ja poikkesi naisten puolelle, missä Amina oli kuningattarena ja hallitsijattarena.

Selim riisui tohvelit jalastaan äitinsä oven kynnyksellä ja astui paljain jaloin sisään. Ennenkuin hän äitinsä kehoituksesta kävi hänen viereensä istumaan, suuteli hän hänen oikeaa kättään ja otsaansa ja käänsi sitten hänen puoleensa kauniit kasvonsa, jotka hehkuivat innostusta ja iloa sen tärkeän salaisuuden johdosta, jota hän oli tullut kertomaan.

"Voitko arvata mitä minulla on sinulle kerrottavaa", hän aloitti.

Amina tarkasteli hellästi poikaansa ja vastasi hänelle hymyillen:

"En poikani. Onko sinulla jotakin tärkeää kerrottavana minulle?"

"Hyvin tärkeää." Ja hänen kasvojenilmeestään saattoi huomata, että hänen mielestään salaisuus oli arvaamisen arvoinen.

"Älä pane arvaamiskykyäni liian kovalle koetukselle", sanoi Amina. "Kasvoistasi näen, että olet iloinen, mutta ei silti ole sanottu, että minä iloitsen siitä yhtä paljon. Sano minulle, Selim, mitä se on."

"Minä saan matkustaa isän kanssa Afrikkaan, äiti."

"Afrikkaan! Afrikkaan, lapsi! Missä se on? Tarkoitatko mannermaata?"

"Niin, minä tarkoitan kauaksi mannermaan sisäosiin", vastasi Selim yhtä iloisesti.

"Afrikan sisäosiin!" toisti Amina raukka surullisena, ja hänen kasvonsa kalpenivat. "Mitä isäsi tekee Afrikassa, eihän hän koskaan ennen ole käynyt siellä? Mitä hän siellä tekee?"

"Hän lähtee sinne yhdessä Khamis ben Abdullahin, sheikki Mohammedin, Thanin, Mussoudin, Sultanin ja useiden muiden kanssa. He aikovat matkustaa kaukaiseen maahan, joka on nimeltään Rua, ostaakseen siellä norsunluuta ja orjia ja palatakseen kotiin rikkaina."

"Lähtevätkö he Afrikkaan tullakseen rikkaiksi! Oi Allah!" huudahti Amina kiihkoissaan ja hämmästyneenä. "Ja sinäkö seuraat heidän mukanaan, sinä joka olet vielä lapsi? Pitääkö sinunkin tulla rikkaaksi?"

"Minä seuraan isäni ja hänen ystäviensä mukana, en tullakseni rikkaaksi, vaan saadakseni nähdä maailmaa ja tullakseni mieheksi ja ampuakseni jalopeuroja ja leopardeja, seeproja ja norsuja uudella englantilaisella pyssylläni."

"Älä puhu niin paljon, lapsi, kielesi pillastuu. Ampuaksesi jalopeuroja ja leopardeja? Sinä olet vain pieni lapsi. Sinä ja sinun isäsi ette ole täydessä järjessänne", sanoi Amina terävästi.

Amina, jonka sydän oli murtua, ja joka tuskin kykeni pidättämään tuskanhuutoaan, yritti näyttää rohkealta mutta luodessaan katseensa Selimiin, hän huomasi, ettei hän sillä keinoin saanut mitään aikaan. Kotkanpoikanen oli oppinut, että hänen siipensä olivat lentämistä varten luodut. Amerikkalaisen pojan pilkka oli herättänyt Selimin uinuvan uljuuden.

Miten onnellinen hän olikin ollut äitinsä luona, miten hauska olikin ollut leikkiä tyttöystäviensä kanssa, miten hän olikaan ylpeillyt kultakirjailuistaan ja tupsuistaan, kaikki se muuttui arvottomaksi ja tyhjäksi hänen silmissään niin pian kuin hän tunsi olevansa nuorukainen ja aikaa voittaen kehittyvänsä mieheksi. Ja tämän ajatuksen rinnalla katosivat kaikki muut muistot, tunteet ja taipumukset paitsi ne, jotka voisivat viedä hänet lähemmäksi sitä päämäärää, joka oli saavutettavissa matkustamalla Afrikkaan, ihmissyöjien ja jalopeurojen, leopardien ja norsujen maahan, seikkailujen, kuolemattomien tarinoiden ja laulujen valtakuntaan.

"Minä en ole enää lapsi", sanoi poika riisuen fetsin ja turbaanin päästään, ikäänkuin päähine olisi painanut niitä ajatuksia, jotka pyörivät hänen päässään, "kaikki lapsuudenaikaan kuuluvat ilot ja leikit ovat nyt käyneet minulle vieraiksi. Minä olen voimakas nuorukainen, ja viiden vuoden kuluttua olen mies. Allah loi maailman ja antoi sen kasvamistaan kasvaa. Allah loi poikalapset, ja jos he saavat elää, tulee heistä nuorukaisia ja nuorukaisista miehiä. Niin kauan kuin olin lapsi, ei minulla ollut ymmärrystä eikä voimaa, mutta minä kasvoin ja tulin vahvaksi sekä ruumiiltani että jäseniltäni, ja yhdessä voiman kanssa kasvoivat ajatuksetkin. Nyt minä ajattelen miehen velvollisuuksia ja elämän läksyt, joita minä alan lukea, ovat vakavalaatuisia. Äiti kulta, kun minä aloin kasvaa, vaati terveyteni, että saisin juoksennella ulkona, nyt vaatii onneni, että ajatukseni pääsevät oikeuksiinsa, samoin kuin terveyteni silloin. Jollen saa harjoittaa järkeäni joutumalla toisten ihmisten yhteyteen, jollen saa nähdä muuta kuin naisia ja äitini orjia, ei sieluni voi kasvaa. En tiedä mitään, minusta tulee narri. Ihmiset tulevat nauramaan minulle, Amer ben Osmanin pojalle. Se ei käy päinsä, äiti. Minun täytyy päästä pois ja oppia tulemaan mieheksi."

"Mutta rakas poikani", sanoi Amina rukoillen, samalla kun hän mielessään ihmetteli miten järkevästi poika oli puhunut puolestaan. "Ajattelehan, että olet vielä nuori ja että voisit hiukan odottaa, ennenkuin lähdet villien maahan. Mitä sinä voit oppia siellä? Sinun sielusi ei kypsy siitä, että näet jalopeuroja ja leopardeja, norsuja ja rumia krokotiilejä. Eikö ole julmaa jättää minut tänne yksin — ilman sekä herraani että poikaani?"

"Oi, äiti, kaikki mitä Afrikassa saan nähdä, on uutta ja ihmeellistä. Ja uuden ihmeellisen näkeminen on yhtä hyödyllistä kuin ne läksyt, joita hyvä imani antoi minun koraanista oppia. Joka päivä saan oppia jotakin uutta ja kokea jotakin, ja aikaa voittaen tulen viisaaksi ja järkeväksi ja opin hoitamaan asioitani taidolla. Sinä näytät hämmästyneeltä, äiti? Mutta minä olen puhunut viisaitten, valkoihoisten miesten kanssa. Konsulit, jotka ovat perillä kaikista asioista, ovat kertoneet minulle ihmeitä. Olen leikkinyt heidän lastensa kanssa ja ollut heidän läheisyydessään. Heidän huuliensa yli vierii alati viisaita sanoja aivan kuin nuo helmet, joilla sinä leikittelet, kulkevat oikeasta kädestäsi vasempaan."

"Hyvä on, poikani, olen kuullut kylliksi. Olet jo monta vuotta vanhempi kuin mitä minä eilen luulin. Sano herralleni, Amerille, miten Amina otti vastaan ilmoituksesi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa sinulle, ennenkuin lähdet Afrikkaan." Amina nousi lähteäkseen toiseen huoneeseen pää kumarruksissa ja kärsivällinen ilme kasvoillaan.

"Älä ole tyytymätön, äiti", huudahti Selim hyökäten ylös sekä kohottaen hänen kätensä huulilleen. "Minä en ole matkaa suunnitellut, vaan Allah. Tapahtukoon hänen tahtonsa."

"Se on totta, tapahtukoon Allahin tahto!" myönsi äitiraukka ja syleili poikaansa, joskin vähemmän lämpimästi kuin tavallisesti.

Meidän on nyt pakko antaa niiden arabien, joiden on määrä seurata Khamis ben Abdullahin kanssa Ruaan, tehdä valmistuksensa omin päin. Sellaisia varustuksia tehtäessä ei voida välttää laskelmia, ikävyyksiä, väsymystä ja levottomuutta, ja me huomautamme vain, että jokainen päällikkö varustaa mukaansa helmiä, kankaita, aseita ja ruokavaroja siinä määrin, kuin hän arvelee joukkoansa varten tarvitsevansa. "Ei liiaksi, mutta riittävästi", kuuluu kultainen sääntö, jota kaikki seuraavat, jotka tahtovat lähteä Keski-Afrikkaan.

Ja vaikka tämmöisen karavaanin varustamiseen muuten tarvitaankin paljon aikaa, olivat arabialaispäälliköt ja heidän miehensä kuitenkin lähtövalmiit määräpäivänä seitsemännen kuun uutena kuuna vuonna 128— Hedschran ajanlaskun mukaan eli kristillisen ajanlaskun mukaan v. 186—. Varhain aamulla purjehtivat laivat joukkoineen ja suurine varustuksineen, joiden oli määrä riittää kolmeksi vuodeksi, Sansibarin satamasta mannermaalle Bagamoyoa kohti, joka sijaitsi kahdenkymmenenviiden penikulman päässä.