Читать книгу Kalulu: prinssi, kuningas ja orja - Henry M. Stanley - Страница 4

Sisällysluettelo

Jäähyväiset. — Amina sanoo jäähyväiset Selimille. — Selim. — Simban voimannäytös. Moton luonne. — Poika Niani eli Apina, joksi häntä nimitetään. — Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. — Hädin tuskin pelastettu. — Moton kertomus. — Kisesan hyökkäys. — Kuninkaanpoika Kalulu. — Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. — Simba kehuu Motoa.

Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset tervehdykset.

Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä ikipäiviksi.

Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset? Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo, jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti rukoillen kohotti ne miestään kohti.

"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah, inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle. Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin. Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan? Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin, ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."

Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika ei voisi hävittää.

"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan, Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim — matka on pitkä, viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet, jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta. Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja jää luokseni:

"Se päivä koittaa, hetki murheinen, kun pojat suree surmaa isien. Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen ja voimas pettää, arabialainen.

"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"

"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana? Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."

Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.

"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.

"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.

Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.

Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja horjumatonta päättäväisyyttä.

Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen, salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.

Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella rannalla.

Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.

"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"

"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on tarttunut sydämeenikin."

"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta, poikani", sanoi Amer hellästi.

"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli, pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut itkeä."

"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.

Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.

Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin. Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.

Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli), jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään, ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.

Simba oli vartaloltaan oikea jättiläinen ja, niinkuin hänen nimestäänkin saattoi päätellä, oikea jalopeura sekä voimiltaan että mieleltään. Hän oli kotoisin Urundista, suuresta maasta Tanganjika-järven luoteisrannalta, ja oli aivan nuorena joutunut vangiksi taistelussa. Päällikön poikana hän kuului wahumakansaan, jaloon, pronssiväriseen heimoon, joka aikoinaan oli vaeltanut Etiopiasta ja josta heimosta valitaan päälliköt Urundin, Ruandan, Ugandan ja Karagwahin maihin.

Simba oli nyt täysissä miehuudenvoimissaan ja oli kuulunut kaksikymmentä vuotta Amer ben Osmanin taloon. Vuotta myöhemmin kun hänet oli otettu vangiksi ja tuotu Sansibariin, oli Amer ostanut hänet, ja kun tämä huomasi, että hän oli opinhaluinen ja hyväntahtoinen sekä harvinaisen vahva, kohteli hän häntä melkein kuin poikaansa.

Jotkut Simban voimannäytteet tuntuivat melkein yliluonnollisilta. Amerin nuoret sukulaiset olivat opettaneet häntä käyttämään arabien pitkää, terävää miekkaa, ja notkea kun oli, oli hän kehittynyt erittäin taitavaksi miekan käyttäjäksi. Hän oli usein yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla halkaissut täysikasvuisen vuohen kahtia päästä jalkoihin saakka. Monet hänen ihailijoistansa luulivat, että hän voisi tehdä samoin aasillekin, mutta sitä hän ei koskaan ollut yrittänyt, sillä siihen hänen varansa eivät olisi riittäneet. Kerran hän oli selässään kantanut kolmen vuoden vanhaa sonnia melkein koko Amerin plantashin ympäri. Hän saattoi tarttua suurta, valkeaa muskatilaista aasia korvista kiinni ja yhdellä ainoalla oikean jalan liikkeellä heittää eläimen nurinniskoin. Tavallisen miehen hän saattoi vaivatta heittää kymmenen jalan korkeuteen ilmaan ja ottaa hänet jälleen käsiinsä, aivan kuin pienen lapsen. Niin, monet olivat ne jutut, jotka kulkivat suusta suuhun tämän uljaan jalopeuran voimasta. Hän oli kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä ja hänen hartioidensa leveys oli kolmekymmentäkaksi tuumaa.

Moto eli "tuli" ei olisi voinut saada sopivampaa nimeä. Hänen herransa oli ristinyt hänet siksi hänen pippurisen, kiivaan luonteensa vuoksi. Hän oli kotoisin Urosimaasta, minkä jokainen, joka tunsi Keski-Afrikan eri heimojen omituisuudet, heti olisi huomannut. Pieni, jäntevä vartalo, joka oli kissamaisen notkea, voimakas, kestävä ja sitkeä, oli Motolle ominainen. Lapsena oli hänetkin eräs orjakauppias tuonut Sansibariin, ja seuraten oikkuaan oli Amer ostanut hänet kahdellakymmenellä dollarilla. Ja tätä kauppaansa hän ei koskaan ollut katunut, sillä Simban jälkeen asetti Amer ben Osman Moton kaikkien muitten orjiensa edelle. Herransa puolesta Moto olisi voinut mennä tuleen ja veteen. Hän oli suuri metsästäjä, hän osasi keksiä leopardin sametinpehmeän jäljen paljaalla kalliolla, hän tiesi mikä eläin milloinkin oli taittanut heinänkorren, kunhan vain yksi ainoakin karva oli takertunut siihen, hän osasi hiipiä norsun lähettyville ja kutittaa eläimen vatsaa heinänkorrella jättiläisen aavistamatta, että sen verivihollinen oli niin lähellä sitä. Väittipä eräs mies — jonka kertomuksiin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa — että Moto kerran olisi hiipinyt viidakossa jalopeuran jäljessä ja tavattuaan sen makuulta oli kaikessa rauhassa ryöminyt pedon ruumiin yli ennenkuin hän oli ampunut sitä päähän.

Se, joka tunsi Moton yhtä hyvin kuin hänen parhaat ystävänsä, saattoi sanoa, että hän oli rohkea kuin jalopeura, notkea kuin kissa, teräväsilmäinen kuin merikotka, tulinen kuin pippuri, kestävä kuin aasi ja uskollinen kuin koira. Ja jos lisäämme, että hän oli hiukan turhamainen eikä pannut pahakseen, jos ystävä hiukan kehui häntä, niin näemme Moton, mrorin, selvänä edessämme.

Ensimmäinen yö leiritulen ääressä ei tavallisesti ole kaikkein iloisimpia. Matkamiehet muistelevat niitä iltoja, joista he ovat eronneet tai ovat he vieraita keskenään ja tutkivat toisiaan ennenkuin uskaltavat antautua lähempään kosketukseen. Mutta Amer ben Osmanin leirissä ei kukaan kaivannut Sansibaria, sillä sekä suuret että pienet isännät olivat matkassa, ja kaikki tunsivat toisensa. Useimmat naidut miehet olivat ottaneet vaimonsakin mukaansa, ja naimattomat näkivät vain ystäviensä ja tuttaviensa kasvoja ympärillään.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä saattoi huomata, että kaikki nuo leirissä kyyköttävät olennot olivat iloisia tai ainakin tyytyväisiä. Eivät mitkään silmät voi niinkuin synnynnäisen afrikkalaisen sysimustat silmäterät säihkyä iloa. Ja nämä ihmiset olivat iloisia, he huvittivat toisiaan arkielämän jokapäiväisillä jutuilla, ja kun äänekästä naurua kajahti metsässä, saattoi olla varma siitä, että kysymyksessä oli joku Simban tai Moton juttu tai teko.

Iloisin joukko oli käynyt istumaan pienen tulen ääreen, jonka Simba ja Moto olivat sytyttäneet vähän matkan päähän päällikön teltasta. Selim oli juuri äsken tullut paikalle, ja Simba oli vierittänyt hirrenpätkän istuimeksi nuorelle herralle ja käynyt itse maahan hänen viereensä istumaan. Moto, joka ei tahtonut olla vähemmän avulias kuin Simbakaan, koetti muistutella jotakin hyvää juttua tai naurettavaa tapausta, joka huvittaisi Selimiä. Ja kun nuori isäntä nauroi, nauroi Simbakin. Moto seurasi Simban esimerkkiä ja koska hyvä nauru on tarttuvaa, nauroi piankin koko joukko, ja vähitellen levisi hilpeys yli koko karavaanin.

"Eräänä päivänä, ollessani Kisesan mukana Ukonongossa —"

"Oletko sinä ollut Ukonongossa, Moto?" keskeytti Selim.

"Olen, ja vielä paljoa kauempanakin. Niin, silloin —"

"Ukonongossahan ovat parhaat metsästysmaat, Moto?" keskeytti Selim hänet jälleen.

"Niin kyllä, kuivana vuodenaikana. Silloin tulee paljon villejä eläimiä Ko-joen partaalle ja metsänriistaa on runsaasti. Mutta norsuja on enemmän Kawendissa."

"Onko Kawendissa jalopeurojakin?" kysyi eräs alaston pieni poika,

Niani eli Apina, joksi häntä nimitettiin, "sillä —"

Mutta ei kuka tahansa saanut rankaisematta keskeyttää Motoa, ja hän hyökkäsi paikaltaan karbasi — virtahevon nahasta tehty piiska — kädessään. Niani näki sen, ja notkeasti kuin kaimansa hän loikkasi tulen yli, mutta sattuikin putoamaan keskelle kiehuvaa riisipataa. Kauhea parahdus kuului. Kiehuvaa riisiä räiskyi joka puolelle pirskahtaen ympärillä istuvien paljaille käsivarsille, niin että kaikki hyökkäsivät pystyyn. Silloin Selim purskahti nauruun, ja nauru tarttui koko leiriin.

"Semmoista se on, kun keskeyttää hauskan jutun", torui Moto Niani parkaa, joka hieroi palaneita jalkojaan ja hiljakseen valitteli, mutta noissa sanoissa piili myös vihjaus Selimille.

"Jatka, Moto, en keskeytä sinua enää", lupasi Selim.

"En minä tarkoittanut teitä, rakas herra", vakuutti Moto, "te saatte keskeyttää minua niin monta kertaa kuin haluatte."

"Jatka juttuasi ja pidä huoli siitä, että se on hauska," pyysi Selim.

"Niinkuin haluatte, herra. Minä olin juuri kertonut, että olin Kisesan karavaanin kera Ukonongossa, kun tuo pieni apina Niani keskeytti minut ja —"

"Ei, Moto, minä keskeytin sinut. Niani on saanut rangaistuksensa, ja sinä rankaiset minuakin, kun et kerro juttuasi", sanoi Selim.

"No, mutta jatka, Moto", sanoi Simba syvällä äänellään. "Etkö kuule, että nuori isäntä pyytää? Mikä sinua vaivaa tänä iltana?"

"Jos te kaikki keskeytätte minut, niin juttuni voi kestää täältä

Ruaan saakka", vastasi Moto närkästyneenä.

"En minä enää koskaan keskeytä sinua, Moto", lupasi Selim, "tästä saat käteni vakuudeksi."

Moton loukkaantunut ylpeys ja turhamaisuus suli Selimin lupauksen johdosta, ja hän alkoi nyt kertoa.

"Me matkustimme Ukonongossa ja olimme saapuneet sulttaani Mreran kylään, kun Kisesa pyysi minua hankkimaan hiukan metsänriistaa ja sanoi, että jos toisin kotiin antiloopin, niin hän antaisi minulle neljä kyynärää pumpulikangasta.

"Hyvän aamiaisen jälkeen, jonka Kisesa lähetti minulle omasta pöydästään, lähdin matkaan. Oli keskipäivän aika, ja aurinko paistoi hyvin kuumasti, joskin metsässä tulisi olemaan kylläkin viileää. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulin pienen kiemurtelevan joen varrelle, ja monta tuntia seurasin sen juoksua, kunnes noin kaksi tuntia ennen auringonlaskua kuulin kumeaa ääntä, joka muistutti maanjäristystä. Kuunneltuani hetken aikaa huomasin, että äänen aiheutti norsulauma, joka kulki pitkässä rivissä kovalla maalla, ja että se oli menossa joen rantaan juomaan.

"Heittäydyin heti pitkäkseni maahan, aivan kuin olisin ollut kuollut. Ruoho oli noin kahden jalan korkuista ja hyvin tiheää, niin että olin täydessä turvassa, kunhan en vain liikahtanut. Olin siksi vanha metsästäjä, että tunsin norsujen tavat. Kun ne olivat marssineet ohitseni, kohotin varovasti päätäni ja laskin montako niitä oli. Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen jättiläis-elukkaa, jotka heiluttivat kärsiään ilmassa, ikäänkuin ne olisivat olleet metsän herrat ja tienneet sen myöskin itse. Aivan levollisina ja huolettomina ne vaelsivat eteenpäin, ja minä ryömin jonkun matkan päähän. Sitten kaahlasin joen poikki ja ryömin nelin kontin joen muodostamaa polveketta myöten ja pääsin vihdoin, yhä vatsallani ryömien, suuren bambupuun luo, joka kasvoi minun ja norsujen välillä. Jos ne kaikki olisivat seisoneet rivissä ja juoneet, en olisi huomaamatta voinut hiipiä niin lähelle niitä, mutta muuan janoinen jättiläinen seisoi keskellä jokea, aivan bambupuun vieressä, ja peitti minut siten muiden katseilta.

"Kisesa ei ollut käskenyt minua ampumaan norsua, mutta koska hän oli lähtenyt Ukonongaan hakemaan norsunluuta, niin en luullut hänen panevan pahakseen, vaikka toisin mukanani kaksi suurta torahammasta, jotka Sansibarissa olivat 500 dollarin arvoiset, ja koska hän oli luvannut minulle neljä kyynärää pumpulikangasta antiloopista niin varmaankin hän antaisi minulle paljoa enemmän 500 dollarin arvoisesta norsunluusta.

"Ryömin tuuma tuumalta lähemmäksi suurta eläintä, joka seisoi bambupuun luona. Ja parin minuutin kuluttua, jotka olivat pitkiä kuin tunnit, kohosin pystyyn, kiristin vyötäni ja valmistuin juoksemaan henkeni edestä niinpian kuin olisin laukaissut pyssyni. Mutta juuri silloin kun minun olisi pitänyt ampua, sainkin lystikkään päähänpiston. Pedon takapuoli oli niin lähellä minua, että mieleni teki kutittaa norsua vatsaan, sillä kannattaisihan sellaista juttua kertoa muillekin. Minä leikkasin pitkän heinänkorren ja pistin sen varovasti takajalkojen välistä vatsaa kohti. Olipa lystikästä nähdä, miten lyhyt häntä heilahti edestakaisin ja suuri eläin hieroi kylkeään puun runkoa vasten. Mutta kun tätä leikkiä oli kestänyt pari sekuntia, tartuin minä pyssyyni, tähtäsin sen pari kolme tuumaa vasemman etujalan yläpuolelle ja ammuin. Norsu loikkasi eteenpäin ja samalla toiset norsut näkivät juoksevan olennon, joka — sen voin vakuuttaa — kiiti kuin antilooppi pensaiden ja mättäiden yli.

"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan tasankojen yli niinkuin minä.

"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni, huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös, pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua, ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat. Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta, niin että ilma pimenee.

"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät pian kintereilleni.

"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille, ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.

"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia, jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa paikaltani.

"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."

"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun

Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.

"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä sen torahampaat olivat tavattoman suuret."

"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.

"Ainoastaan neljäkymmentä."

"Ainoastaan neljäkymmentäkö?" toisti Selim. "Eikö se ollut paljon?"

"Oliko se paljon, kun hän sai kolmesataa?" vastasi Moto loukkaantuneena.

"Mutta sinä unohdat, Moto", sanoi Selim, "että sinä olit Kisesan orja, ja että pyssy, jolla sinä ammuit, oli hänen, samoinkuin ruuti ja kuulatkin ja että yksin sinun vaatteesikin olivat hänen omansa. Ruoka, joka antoi voimaa sinulle, oli hänen pöydästään, miehet, jotka kantoivat sinut kotiin metsästäjä hoitivat sinua sairaana ollessasi, olivat hänen palvelijoitaan, ja hänen avuttaan sinä olisit kuollut aarniometsään etkä koskaan enää saanut nähdä ainoatakaan norsua. Mitäs siihen sanot, Moto?"

"Että sinä olet oikeassa, nuori herra", vastasi Moto nöyrästi, ja kaikki muut yhtyivät siihen.

"Kerro nyt Kisesan taistelusta waroreja — sinun omaa kansaasi — vastaan ja miten sinä pelastit kuninkaan pojan", kehoitti Simba.

"Niin, tee se", pyysi Selim. "Se on varmaankin hauska kertomus. Sitä paremmin minä nukun ensimmäisen yöni Afrikassa."

"Kun ystäväni Simba pyytää ja nuori herrani käskee, on Moto heti valmis", vastasi Moto ja heitti suuren halon tuleen. "Siitä ei ole pitkä aika, ehkäpä kolme tai neljä vuotta. Kisesa oli silloin Unyanyembessa. Hän oli riidassa Sayd ben Salimin, Sansibarin walin [maaherra] kanssa, ja useimmat arabit pitivät Kisesan puolta, sillä hän oli urhoollinen, mahtava ja rikas.

"Kun Sayd ben Salim kehoitti arabeja taisteluun Kahaman mustaa päällikköä vastaan, kieltäytyi Kisesa, ja useimmat arabit tekivät samoin. He sanoivat että Kahama oli vain pieni kylä ja että sellaiseen taisteluun oli Salimin pojalla kylliksi sotilaita, jotka saivat palkkansa sulttaanilta. Salimin poika osaa kyllä pitää arabeja aisoissa ja rakentaa rauhaa rauhallisten kauppiaitten kanssa, mutta taisteluun hän ei kelpaa. Siihen Kisesa pystyy. Ja pari kolme viikkoa myöhemmin palasi wali takaisin mustien voittamana, ja arabit tekivät hänestä pilkkaa.

"Pian senjälkeen syttyi sota Urorin kanssa. Sayd ben Salim ei tahtonut puuttua siihen, vaan sanoi, että jos Kisesa lähtisi mukaan, luovuttaisi hän Unyanymben maaherrana hänelle korkeimman päällikkyyden. Kisesa suostui siihen heti, ylhäisimmät arabit yhtyivät häneen, ja paria päivää myöhemmin marssi Kisesa Uroria vastaan tuhat miestä mukanaan.

"Luulen, että me lähestyimme Urorin pääkaupunkia Kwikurua kahdentenakymmenentenä päivänä marssille lähtömme jälkeen. Sinä yönä me nukuimme aseistettuina ja saatuamme merkin ryömimme tunnin ajan pensaikossa, kunnes kuutamossa näimme edessämme Kwikurun paaluaidat. Mutta kauan emme ennättäneet niitä katsella, sillä niin pian kuin merkki torvella annettiin, juoksimme paaluaidalle. Nopeina kuin salaman iskut Kisesan miehet saapuivat paikalle ja pistivät pyssynsä paalujen lomiin, mutta ei ainoatakaan laukausta laukaistu, sillä Kisesa osaa johtaa sotaa. Hän puhalsi torveensa, ja ääni kylästä kysyi ketä me olimme ja mitä me tahdoimme.

"Päällikkömme vastasi: 'Tulkaa taistelemaan, sillä Kisesa seisoo portillanne.'

"'Kisesako?' toisti ääni.

"'Juuri hän eikä kukaan muu. Minä olen Kisesa ja olen tullut tappamaan teidät!'

"Ääni vastasi: 'Kisesalla on kiire kuolla, koska hän on tullut

Kwikuruun, Urorin kuninkaan pääkaupunkiin. Onko Kisesalla aina näin

kiire? Meidän on tapana keskustella ensin. Mitä Kisesa haluaa?'

Kysyjä oli kuningas, vaikka hän ei tahtonut näyttäytyä.

"'Sinä olet koira ja koiran poika!' vastasi Kisesa. 'Etkö ole hyökännyt kauppiaittemme kimppuun ja tappanut heitä anastaaksesi heiltä norsunluuta? Etkö ole silponut heidän poikiaan hakkaamalla heiltä oikean käden poikki? Etkö ole piessyt vankeja, kunnes moni heistä on kidutuksesta kuollut? Etkö ole ajanut takaa Kisesaa, suurta arabialaista sotapäällikköä, siksi että tahdoit nylkeä hänet elävältä ja tehdä vaatteita hänen nahastaan? Nyt Kisesa on portillasi, tule ottamaan hänen nahkansa.'

"'Teit oikein saapuessasi minun luokseni, ennenkuin minä tulin sinun luoksesi, Kisesa', vastasi toinen. 'Sinä olet aika mies, mutta sittenkin minä nyljen sinut, ja saat kokea mitä merkitsee, kun varkaan tavoin hiipii yöllä Mostanan portille. Minulle on kerrottu, että olet rohkea. Onko tämä tekosi nyt rohkea? Nuori poikani Kalulu on sinua uljaampi. Jää siihen missä olet, jotta saamme nähdä ainakin sen, joka nimittää itseään uljaaksi, mutta ei olekaan muuta kuin rosvo.'

"'Mostana, jos se on nimesi', vastasi Kisesa, 'niin odotan täällä, kunnes aurinko nousee idästä. Silloin saat nähdä kasvoni ja sinä kuolet. Minä olen puhunut.'

"Sitten me laskeuduimme levolle paaluaidan ulkopuolelle. Joka viidennen miehen tuli valvoa toisten nukkuessa. Niin pian kuin aurinko näkyi puiden latvojen takaa, kuului Kisesan torven ääni, joka kutsui meidät valmistautumaan taisteluun, ja samassa pärisivät Mostanan rummut. Minä olin nukkunut sikeästi, mutta kurkistin nyt paalujen lomitse nähdäkseni paikan, jonne meidän tuli hyökätä. Se oli suuri kylä, ympyrän muotoinen niinkuin kaikki kylät Urorissa ja paaluaidat olivat vahvat ja vasta rakennetut. Siellä oli paljon majoja, ja yhtä niistä, Mostanan asuntoa, ympäröi aitaus, jonka takana hän saattoi puolustautua viimeiseen asti.

"Ei kestänyt kauan ennenkuin me hyökkäsimme toistemme kimppuun kuin jalopeurat ja ammuimme toisiamme suoraan silmiin. Pian me huomasimme, että voitto alkoi kallistua meidän puolellemme, sillä meillä oli paremmat aseet ja me seisoimme kauempana toisistamme, jota vastoin Mostanan miehet olivat niin lähekkäin, että jokainen kuula, joka tunkeutui aitauksen sisäpuolelle, tappoi tai haavoitti jotakuta ja naisten huutoa ja haavoittuneiden valituksia oli hirveä kuulla.

"Ammuttuamme tunnin verran toisiamme antoi Kisesa murtaa portit, ja me hyökkäsimme joukolla sisäpuolelle ja anastimme valtaamme kuninkaan asuntoa lähinnä olevat majat. Sitten me ampuen ja eteenpäin juosten pääsimme sisemmän aitauksen luo ja tähtäsimme keskelle aitauksen sisään ahdettuja joukkoja. Kauheata oli nähdä sitä. Ihmiset kaatuivat kuolleina maahan yhtä nopeasti kuin me saatoimme niitä laskea, ja jonkun ajan kuluttua ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, alkoivat rukoilla armoa huutaen: 'Aman! Aman!' Sisemmän paaluaidan portit murrettiin, ja Kisesan miehet hyökkäsivät sisäpuolelle niin kovalla jymyllä, että ääni kuului päivän matkan päähän.

"He ampuivat, huusivat, melusivat ja lauloivat. Eivätkö he olleet voittajia?

"Minäkin olin niiden parissa, jotka hyökkäsivät kuninkaan alueelle. Vanha Mostana taisteli viimeiseen asti. Hän ampui kuolettavat nuolensa niin nopeasti ja varmasti, että monet Kisesan miehistä kaatuivat voitonlaulu huulillaan. Hänen rinnallaan seisoi nuori poika, noin kolme vuotta nuorempi meidän nuorta herramme, Selimiä. Hän oli yhtä pitkä, suora ja solakka kuin nuolet, joita hän lennätti suurella taidolla meidän joukkoamme vastaan. Kisesa itse oli joukossamme. Kun hän näki miten rohkea poika oli, huusi hän: 'Surmatkaa Mostana, mutta pelastakaa poika! Viisikymmentä kangaspalasta sille, joka tuo luokseni Kalulun elävänä!' Minähän olen mrori itse, ja minä rakastin poikaa hänen urhoutensa vuoksi sekä päätin jos mahdollista tuoda hänet Kisesalle sekä ansaita luvatun palkan. Kilpi, joka oli ollut erään Mostanan sotilaan, oli maassa. Minä tartuin siihen ja suojelin sillä ruumistani samalla kun huusin kirorikielellä Kalululle, että olin hänen ystävänsä ja tahdoin pelastaa hänet. Hetken aikaa poika seisoi hämmästyneenä keskeyttäen tappelunsa, mutta kun hän näki minun lähenevän ja pelkäsi, että aioin vain vahingoittaa häntä, heitti hän kevyen heittokeihään vastaani. Ja niin hyvin hän tähtäsi, että hän osui keskelle kilpeäni ja naulasi käteni siihen kiinni. Samassa hetkessä hänen isänsä kaatui kuolleena maahan omalle kynnykselleen, ja minä kuulin pojan hurjasti huutavan ja näin hänen pakenevan taloon. Välittämättä kipeästä kädestäni kiiruhdin hänen jälkeensä ja näin hänen katoavan ovesta, joka johti kuninkaalliseen taloon. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen, ja kun tällä puolella ei näyttänyt olevan vaaraa, kiiti hän eteenpäin niin nopeasti, että kotkansulat hänen päässään taipuivat aivan suoriksi. Minä annoin hänen juosta ulomman paaluaidan luo, mutta ennenkuin hän pääsi sen yli, olin tarttunut hänen jalkaansa. Hän piti kiinni paalusta toisella kädellään tavoitellen toisella minua, ja koska warorin keihäs voi olla vaarallinen, päästin otteeni irti. Nopeammin kuin leopardi hän hyppäsi aidan yli ja pakeni pois henkensä kaupalla. Mutta minäkin olen mrori, enkä aikonut antaa pojan voittaa itseäni, vaikkapa se olisi ollut itse Mostanan poika. Minä hyppäsin myös aidan yli eikä kestänyt kovin kauan ennenkuin sain pakolaisen kiinni. Hän oli juuri ennättänyt metsänreunaan, kun tartuin häntä käsivarteen ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä olin hänen ystävänsä. Hän kääntyi puoleeni omituinen katse silmissään — se muistutti aivan antiloopin katsetta. Ehkäpä juuri sen vuoksi että itse olin mrori, halusinkin saada vangikseni Mostanan pojan, mutta nähtyäni nuo suuret, lempeät, rukoilevat silmät purskahdin itkuun.

"'Sinä olet mrori', sanoi hän, 'tahdotko antaa Mostanan pojan noiden rosvojen orjaksi?'

"'Herrani', minä vastasin, 'arabit eivät ole rosvoja, he ovat rikkaita kauppiaita, jotka kaupittelevat norsunluuta ja jotka nousevat taisteluun, kun heille tehdään vääryyttä. Mostana on kuollut, arabialaispäällikkö Kisesa itse tahtoo saada teidät. Tahdotteko antautua?'

"'Sinä et ole mrori. Ei kukaan mrori rupeaisi arabialaisen koiran orjaksi, olkoon arabi miten rikas ja mahtava tahansa. Mostana on usein ennustanut minulle, miten meidän kävisi, mutta Kalulu, hänen poikansa, ei koskaan tahdo ruveta orjaksi. Kuule minua, veljeni [kaikkia muukalaisia nimitetään Urorissa 'veljiksi'], minä synnyin Kwikurussa. Täällä minä opin erottamaan ystävän vihollisesta, valon pimeästä, hyvän pahasta, täällä minä opin käyttämään keihästä ja jousta, heiluttamaan tapparaa ja nuijaa. Noilla vihreillä niityillä minä leikittelin samanikäisten ystävieni kanssa, täällä metsässä olen pyytänyt hunajalintuja ja etsinyt villien mehiläisten makeita aarteita. Täällä antilooppi ja nopeajalkainen seepra ovat viekoitelleet minua metsästykseen, täällä yksin puutkin tuntevat minut ja pitävät minua tähän maahan kuuluvana. Mutta nyt on isäni Mostana kuollut. Kyläni tulee poltetuksi, sukulaiseni ovat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi, pellot jäävät kylvämättä, ja minun entinen kotini muuttuu erämaaksi. Ja nyt minä pyydän, minä, joka olen mrori, sinulta sitä ainoaa mikä minulla vielä on jäljellä — vapauttani. Puhu, mrori, täytyykö minun rukoilla kahdesti sitä, mikä ei koskaan ole ollut sinun omasi? Etkö salli minun mennä setäni luo ja muistella sitä ystävällistä mroria, joka ei tahtonut hyötyä pojan heikkoudesta?'

"'Menkää rauhassa, herrani', minä vastasin. 'Moto on ystävänne, ja jos te tahdotte muistella Motoa, kun elätte onnellisena setänne heimon parissa, niin hän on kiitollinen!'

"'Onko nimesi Moto?' huudahti hän ihastuneena ja tarttui käteeni. 'Warorisotilaat setäni heimon parissa tulevat aina muistelemaan nimeäsi ilolla. Setäni Katalambula on pitävä sinut mielessään, jos me joskus vielä kohtaamme toisemme. Kalulu on puhunut'.

"Hän syleili minua hellästi, niinkuin olisin ollut hänen isänsä, otti aseensa ja kilven, jonka ojensin hänelle ja katosi metsään, kevyesti kuin juokseva kauris.

"Ja nyt yö on tullut, erotkaamme siis, ystävät", sanoi Moto lopetettuaan jännittävän kertomuksensa.

"Minua ihmetyttää, että sinä päästit Kalulun karkuun, Moto, vaikka olisit voinut saada hänestä viisikymmentä kangaspalasta palkaksi", sanoi Selim.

"Mutta minua se ei ihmetytä", vastasi Simba, "minä tunnen Moton, ja siksi rakastan häntä kuin veljeäni. Olihan Kalulu kuninkaanpoika! Olisiko Moto voinut riistää Kalululta sitä, mihin hänellä ei ollut oikeutta? Ei, Moto, sinä olet hyvä kuin keltainen metalli, jota kaikki rikkaat arabit rakastavat. Te ette tiedä, mitä orjanaolo merkitsee, nuori herra. Rukoilkaa Allahia, ettei teidän koskaan tarvitsisi oppia sitä tietämään", ja Simba nousi ylös ja haukotteli.

"Minäkö orja! Sinä uneksit, Simba. Arabi ei voi olla orja, mutta mustat ovat syntyneet arabien orjiksi", vastasi Selim hiukan terävästi.

"Siitä me voimme jutella toisen kerran, veljeni Simba", sanoi Moto sovitellen. "Meillä on huomenna pitkä päivämatka edessä. Nuori herra, teidän isänne on sanonut, että meidän täytyy olla matkalla Simbamwenniin ennen päivän nousua. Ja nyt on jo myöhäistä. Hyvää yötä, nuori herra."