Читать книгу Israelin tyttäret - Hilja Haahti - Страница 3

Sisällysluettelo

Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien rinnalla.

Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka seisoivat keskellä pihaa.

— Tämä on mainiota! — huudahti Toimi vilkkaasti. — Joka päivä voimme lyödä palloa tuossa nurmella.

— Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, — selitti Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa taskuihin.

— Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,— virkkoi huoahtaen Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia, koko perheen suosikkia.

— Onhan tädillä kissa, — nauroi Toimi.

— Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, — kehui Pentti.

Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty, mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä ollut muutakaan ajanvietettä.

— Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan isälläsi, — lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, — taitaa olla oikein hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan — Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei koko kesänä ole katurakennuksessa asunut.

— Eikö lähelläkään ole keitään poikia? — kysyi Toimi oikein sääliväisenä.

— Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa.

Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa.

— Vai juutalaisia!

— Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa? Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, — Pentti nyökkäsi päätään kujarakennukseen päin, — sanoi hänen nyt todellakin päässeen kolmannelle.

— Niin, muistatkos Toimi, — virkkoi Esko, — se oli se poika, joka osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me.

— Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on toisluokkalainen, — ivaili Toimi.

Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa puheainetta asiain näin ollen.

— Juutalaisväkeä tuossakin asuu, — virkkoi hän sentähden hetken kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. — Äijä, ämmä ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa.

Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: — Sinun vanhempasi kai ovatkin oikein pohatoita?

Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti keikahti ympäri korollaan ja vastasi: — No elleivät ole sellaisia kuin sinun, niin osa vähemmässäkin.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin jotakin leikkimään.

— Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia!

— Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne tyttöjä vai mitä?

— Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja

Tuulikki siskoni, — kertoi Toimi.

— Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan vuoden vanha, — lisäsi Esko. — Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän kauvemmin luonansa.

Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti heidät huudahtamalla: — Kas tuossa nyt ovat ne juutit!

Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset. Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät, kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.

— Ne ovat Haijele ja Mirjam, — selitti Pentti puoliääneen. — Tuota vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.

— Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, — virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.

— Mutta… Esko epäröi eikä sanonut enempää. Hänen isänsä oli niin kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.

Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen kaihomielisine katseineen.

Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.

— Mitä te siinä töllistelette? — huusi hän pihan toiselta puolelta.

Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: — Me kuuntelemme soittoa.

Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.

— Sointu soittaa kitaraa, — kertoi Esko.

— Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, — virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.

— Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? — kuiskasi Esko Pentille.

— Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!

Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.

Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja pyörähytti ympäri.

— Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!

Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan, ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.

Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.

Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.

— Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! — tiuskasi matami vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo Pollin kakarat!

Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut. Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja huudahti säihkyvin silmin:

— Minä vihaan kristittyjä!

Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt, mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.

Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.

Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset, katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia, hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia, pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja epäjärjestystä.

Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.

— Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.

Tyttö kääntyi pois.

— Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut kannella.

Rebekka alkoi nyyhkyttää: — Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei sitä jaksa kestää.

Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:

— Minä kostan heille, kostan, kostan!

Mutta isä keskeytti hänet.

— Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys, jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne, lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.

— Helpompi sanoa kuin tehdä, — huoahti Rebekka.

— Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, — jatkoi isä Israel.

— Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.

Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.

Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.

— Rebekka, — hän sanoi, — tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.

Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.

— Niin, — jatkoi Israel, — meidän täytyy joutuisasti päättää ja toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.

Rebekka väänteli käsiään.

— Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa meidät mukaasi!

— Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat. Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi liikenee sinulle ja tytöille.

— Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja lyövät, ja kuinka sitte käy?

— Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta… Isä näytti miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni sydänkäpynen.

— Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, — sanoi hän hetken ajateltuansa. — Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan, että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan paikan.

— Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?

— Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä sen vertaa auta.

— Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni…

— Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata? Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.

— Minä kuitenkin niin pelkään… Mutta enhän minä ymmärrä…

— Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.

Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta, joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. — Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä, otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla uhkaamassa.

Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.

Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä Ruubenin kanssa keskustellen.

— Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!

— Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä — hän joka tämän kultakellon lähetti minulle — on siitä kirjoittanut äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja. Sellainen minustakin täytyy tulla!

— Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?

— Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi ylöspäin ja eteenpäin!

— Kyllä minä ymmärrän! — huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi miettiväisenä: — Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän koskaan ole kutsunut minua luoksensa.

— Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun. Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla, niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne, Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.

Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.

— Älä sano minua Haidiksi, — hän pyysi hiljaa.

— Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.

— Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.

— Aina sinä olet itsepäinen, — nauroi Ruuben. — Minä taas soisin paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.

— Me olemme valittua kansaa! — huudahti tyttö nousten seisomaan.

— Voimme olla, — vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.

— Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! — huusi Haijele kiihkosta vapisten.

— Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!

Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan nähneensä Haijelen itkevän.

— Haijele rakas, sinä et saa itkeä, — hän lohdutteli hätääntyneenä. — En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!

Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät kuivuneet.

— Sinä et tahtoisi olla juutalainen, — hän nyyhkytti.

— Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.

Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän asti ei ollut kenellekään uskonut.

— En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!

— Sinne et voi koskaan päästä.

Tyttö huokasi syvään.

— Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet, että olisin voinut lentää sitä katsomaan.

— Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.

Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.

— Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty.

Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.

Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon tuli säihkyi:

— Meidän täytyy taas kukistaa se moskea — kaikkien juutalaisten koko maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä ihmetellään maan äärestä toiseen!

— Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, — arveli Ruuben hymyillen. Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.

Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä. Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt juoksivat käsikkäin ulos kadulle.

Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin! Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä olivat luoksensa houkutelleet.

Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt, sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.

Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse. Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:

"Karitsana Jeesuksen

lakkaamatta riemuitsen.

Rakas Paimeneni hellä

mua kaitsee hyvyydellä,

tuntee mun ja varjelee,

nimeltäni mainitsee.

Onnellinen karitsa,

eikö syytä riemuita?

Täällä aika ihanainen,

siellä koti taivahainen,

Paimeneni, luonasi:

Aamen, suur' on onneni!"

Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he eivät itsekään ymmärtäneet.

Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.

— Menkää syömään, — sanoi Israel. — Minä paastoan tänä iltana.

— Ei minullekaan ruoka maita, — virkkoi Rebekka.

Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle rupeamista.

Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana. Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: — Mitä te Rainilla teitte?

— Me leikimme nukilla, — vastasi Mirjam.

— Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta, — lisäsi Haijele.

Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.

— Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?

— Minä haluan kunniaa! — vastasi Haijele totisesti.

— Ole vaiti, — sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi, vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan tuomittu Gojimin keskellä — hän uneksi kunniasta! — Ja Israelista tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen sydäntänsä.

Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.

— Kuuleppas, Haijele, — virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen tytön molempiin käsiin, — tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit matkustaa pois Suomesta?

Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät säteilivät tähtinä.

— Isä kulta, isä kulta, saanko minä?

— No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä aikoisit kunniaan päästä?

Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat silmänsä, lausuen:

— Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset viimein menestyvät.

Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten itsensä hän vastasi:

— Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä hän latelee.

Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti, kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä, ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.

— Eikö Talmudissakin sanota —, — alkoi hän miettivästi, mutta vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi, kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.

— Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni. Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm = "nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!

Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää, miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?

Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön riisuutumaan. — Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [= Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?

Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele rukoili vakavasti ja juhlallisesti:

— Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael, vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]

Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.

Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen mielessään.

— Rebekka, — virkkoi hän vaimollensa, — mitä arvelisit, jos ottaisin

Haijelen mukaani?

— Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?

— Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut; kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.

Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi, jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.

— Ota hänet siis, — lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.

Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota…? Mitä sitte? Eihän hän, Israel parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki] lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.

Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi? Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi — miten hän, hän uskaltaisi sillä tavalla lähestyä suurta Jehovaa?

Kuinka häntä kauhistutti…

Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita. Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan, kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka ylennetään…

Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta

Jom Kippurina…

Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi…

Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta] hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta tykytystä. — Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan Schechina suojasi Haijelen unta.

* * * * *

Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä. Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä huomattiin turhaksi.

Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa", eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja keittiöissä.

"Polle äijä se juutalainen, se musta Israeli, härkiä tappoi, herroja petti ja muhkeasti eli…"

Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla, tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin, "Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet osattomiksi.

Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?

Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn niille, jotka juutalaisia alensivat! — Väliin hänet valtasi halu musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen, että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva, jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin monia muita. — Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:

"Pollen Haijele, poikain likka, juutin koria lapsi —"

Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. —

Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut. Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä — juutalaiset vaan uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!

Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä; Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:

"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin kuolema."