Читать книгу Israelin tyttäret - Hilja Haahti - Страница 6

AARONIN SAUVA

Оглавление

Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen, yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: — Mikä tuo on? — Ja toinen vastasi kuivasti: — Se on juutalaisten synagooga. — Sitte he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi tänne sabbatin aamuina.

Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen, ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa [talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois. Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.

Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin. Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.

Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon, olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.

Se oli Haijele Poll.

Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.

Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta kiihtyen kosken kuohuiksi.

— Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, — hän lausui. — Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!

Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro lauloi riemuisan aamenen.

Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.

Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin, mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.

Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut. Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä, teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin sanomattakin — noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut. Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se nyt oli kadoksissa.

Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. — Niin, tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa, täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", — niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?

Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella. Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko pitkällä kadulla!

Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt ja rauhaton tänään — muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt. Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.

Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.

Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään ja sulautuisi ympäristöönsä? — Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan…

Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?

Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät, mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä asia kuin että aurinko maata valaisi.

Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä. Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!

Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.

Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin, ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. — Ei tosin tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa. Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja, jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin — ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin rautoja kuin rakastavan sydämen.

Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat…

Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä — se oli hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi, jota oli mahdoton kantaa… Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa vauhtia… Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään omistanut mitään?

Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.

Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt. Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?… Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt lienee keksinyt? —

Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.

No niin, tässä sitä siis oltiin — tyhjin tuumin he kumpikin, sekä hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu — se josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri…"

Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.

Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.

Mutta eikö hän tullutkin tuolla — tuli varmaan! Mistä päin sieltä? Ah, niin — eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista [Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää — eikä kenties tahtonutkaan. — Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut odottaakaan Ruubenilta.

Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.

Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja — näin sabbattina…

Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen — päästä kantapäähän hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.

Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.

— No, tyttöseni, sano, oletko utelias?

— Tietysti, kuinkas muuten! — Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen rakkaus säihkyi.

— Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla on kaksinkertainen salaisuus!

— Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen…

— Enemmän, enemmän.

— Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka vaatettaa sinua paremmin kuin —

— Häijy tyttö! — Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle. — Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä veitikka tiedät, että minä en tahdo — niinkö? Taidatpa olla oikeassa.

— Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.

— Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?

Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:

— Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja hänen nimellensä…

Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.

— Mikä sinulle nyt tuli? — hän kysyi.

— Minä en pääse irti siitä… en voi… Täytyikö tämän juuri sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle…

Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.

— Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö!

Minäkö tutkintoajan määrään?

— Anna anteeksi, — kuiskasi Haijele värähtävin huulin. — Niin, minä ymmärrän sen… Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse… sano, ethän?

Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: — Miksi kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.

— Niin, tiedänhän.

Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla. Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota uneksittua uutta kohti?…

Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: — Tottahan tulet sisälle? — Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.

Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.

— Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai katkeraksi.

Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.

— Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, — huudahti Ruuben, rientäen hänen jäljissään.

Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista, joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma, huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä. Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.

Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen, ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.

Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen kodissaan rikottu. —

— Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, — puheli ukko, ottaessaan teetä. — En jaksanut mennä edes synagoogaan.

— Vanhoiksi tullaan, — säesti hänen vaimonsa. — Niin se on, me jätämme vähitellen sijan teille nuorille.

— Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa ajallansa, — lausui vanhus juhlallisesti. — Kerro nyt, Haijele, mitä rabbiini puhui.

— Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, — vastasi tyttö, kohottaen katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. — Aaronin viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.

— Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy…

Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne. Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi, mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.

Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa olla häiritsemättä kahdenkesken.

Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.

— Haijele, — sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.

Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.

— Tule tänne, istu viereeni! — hän pyysi hellällä äänellä.

Haijele tuli.

— Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.

Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän kysyi: — Saanko?

Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa, kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.

— Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo kauvan sydämessäni.

— Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme — ja Israelin tulevaisuudelle.

— Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen — vai kuinka, Haijeleni?

— Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla kertaa…

— Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste, rakkaani, ei tänään!

— Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. — Haijele pysähtyi, viivähti, tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. — Katso, minä annan käteni sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän täytyy tietää, minne se vie!

— Se vie onneen, — vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli myrskyisenä.

— Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!

Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen tulen voimaa.

— Mitä siis vaadit minulta? — hän kysyi.

— Rakkautta Israeliin!

Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin äänin:

— Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan…

— Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, — virkkoi Haijele, käyden kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen Ruubenille.

— Ota se takaisin…

— Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?

— Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää

Aaronin sauvan…

Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä, mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.

— Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita setäsi tänään selitti meille?

Haijele hymyili surullisesti.

— Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo — niin ajattelin hänen puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa — siinä oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.

— Mitä siis tarkoitat?

— Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.

Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti voimakkaassa mielenkuohussa:

— Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?

Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi

Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:

— Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua rakastamasta?

Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän katosikaan?

— Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! — huudahti Ruuben, yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.

— Mikä teillä nyt on, lapset?

Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan kumarruksen ja virkkoi: — Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?

— Ette suinkaan — mutta minä luulin kuulleeni… Saara täti vaikeni ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan aprikoida.

— Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan tervehdykseni sedälle.

— Etkö jää päivälliselle luoksemme?

— Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun on aika mennä.

Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.

— Mikä häntä vaivasi? — kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.

Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.

— Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut…

Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut, antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.

— Minä luulin, että häntä rakastit, — virkkoi hän viimein.

— Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, — kuiskasi Haijele.

Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä, irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen. Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —

Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki, jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa. Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet, välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.

Israelin tyttäret

Подняться наверх