Читать книгу Kapina - Оноре де'Бальзак, Honoré de Balzac, Balzac - Страница 1

Honoré de Balzac syntyi toukokuun 16 päivänä 1799 Toursin kaupungissa., Hänen isänsä Bernard-François Balzac oli Ludvig XVI: n aikana ollut asianajaja neuvostossa ja sai myöhemmin hirmuvallan päivinä toimen armeijan muonitusvirastossa. V. 1797 hän 51-vuotiaana nai erään esimiehensä tyttären, 19-vuotiaan Anne-Charlotte-Laure Sallombier'n, jolla oli hyvin hermostunut ja oikullinen luonne. Kohta senjälkeen hän muutti Toursiin, missä sai sairaalanjohtajan paikan. Bernard-François oli hyvänlaatuinen, helläsydäminen ja avulias mies. Hirmuvallan aikana hänen onnistui pelastaa useita ystäviänsä pyövelin piilulta, mutta joutui siinä itse vaaran ja epäluulon alaiseksi. Eräs vaikutusvaltainen konventin jäsen sai kuitenkin piiloitetuksi hänet Robespierren vaanivalta silmältä.

Ensimäiset lapsuudenvuotensa Honoré vietti osaksi imettäjänsä, osaksi vanhempiensa talossa. Isä ei näy suuresti huolehtineen lapsistaan – paitsi Honoréta oli vielä kolme muutamasta, joista kirjailija jo aikaisin lähimmin liittyi Laure-nimiseen sisareensa, – mutta kohteli varsin lempeästi heidän viatonta vallattomuuttaan. Äiti sitävastoin oli heille ankara. Kahdeksanvuotiaana pantiin poika lähellä olevan Vendômen kouluun, jota kävi aina vuoteen 1813. Tässä täysihoitola-koulussa vallitsi sotilaallisen ankara kuri. Rangaistukset olivat armottomat, kuten esim. ruumiillinen kuritus espanjalaisella ruokokepillä ja karseriin sulkeminen, joka saattoi venyä, kuukaudenkin pituiseksi. Kouluvankilan paikka oli jotenkin vaatimaton; se oli nimittäin halkovaja. Siihen nuori Honoré tuontuostakin teljettiin. Edistys luvuissa ei ollut käytöstä parempi. Honoréta pitivät opettajat huonolahjaisena ja laiskana oppilaana. Henkiset harrastukset eivät kuitenkaan tänäkään aikana suinkaan olleet hänelle vieraat. Hän luki ahkerasti kirjallisuutta, jota sai lainata koulun kirjastosta. Jopa hän kirjoitti runokokeitakin, jotka kuitenkin säilyneistä näytteistä päättäen olivat epäonnistuneita. Tämä omin päin tapahtuva lueskelu rasitti niin hänen henkisiä kykyjään, että hän melkein mielisairaana palasi kotiansa.

Hänen parannuttuaan perhe v. 1814 muutti Parisiin, missä nuori Honoré jatkoi opintojaan osaksi yksityisopistoissa, osaksi Sorbonnen yliopistossa. V. 1817 hän asettui Mervillen asianajotoimistoon. Siinä, ja myöhemmin toimiessaan notaari Passez'n avustajana, hän perehtyi lakiasioihin, joiden tarkka tunteminen kuvastuu hänen romaaneissaan, varsinkin romaaneissa Interdiction ja César Birotteau. Eräänä talvi-iltana v. 1818 hän ilmoitti hämmästyneille vanhemmilleen aikovansa ruveta kirjailijaksi. Isä huomautti hänelle silloin muun muassa: "Tiedät itse, millainen kirjailijan tie on. Sillä astuja on joko kuningas tai lakeija." – "Hyvä", huudahti Honoré. "Minusta tulee kuningas." Isä, joka tosin suuresti epäili poikansa kirjailijalahjoja, suostui tämän varman itsetietoisuus-ilmauksen jälkeen hänen tuumiinsa ja myönsi hänelle kaksivuotisen koe-ajan, jota lisäksi lupautui tukemaan 1500 frangin suuruisella vuotuisella rahasummalla.

Nyt muutti Honoré Parisiin viheliäiseen pieneen ullakkohuoneeseen, jossa äitinsä toivoi hänen kirjailijaoikkunsa ennen pitkää haihtuvan. Mutta päinvastoin nuori kirjailija mitä tarmokkaimmin ryhtyi toteuttamaan taiteilija-unelmiaan. Scottin ja Byronin, Delavignen ja Chateaubriandin runohenkilöt liikkuivat hänen mielessään, lumoten ja hedelmöittäen mielikuvitusta. Samalla hän kaukaa kuuli jättiläiskaupungin valtavan humun, ja kaikki tämä innosti erakkomaista nuorukaista luomaan ja ponnistamaan eteenpäin, saavuttaakseen kuuluisuuden.

Valitessaan aiheita hän viimein kiintyi Cromwellin raudanlujaan persoonallisuuteen, jonka päätti tehdä näytelmän keskushenkilöksi. Ylen suuria hän toivoi tältä näytelmältään. Mutta kun hän vihdoin saatuaan sen valmiiksi v. 1820 luki sen omaisilleen ja muutamille tilaisuuteen kutsutuille tuttaville, he lukemisen aikana haukottelivat, mikä ilmeisen selvästi todisti, ettei se heihin "vaikuttanut". Eräs läsnäolijoista, Ranskan akatemian jäsen Andrieux, antoi kappaleesta sen murhaavan arvostelun, että nuori Balzac "saattoi ruveta miksi muuksi tahansa kuin kirjailijaksi". Tästä vastoinkäymisestä ei Balzac kuitenkaan masentunut, vaan virkahti: "Murhenäytelmät eivät ole minun alaani, siinä kaikki." Ja hän työskenteli edelleen.

Äidin kehoituksesta jäi kivulloiseksi käynyt kirjailija nyt asumaan vanhempiensa Villeparisis'issa olevaan kotiin. Mutta riippuvaisuus painoi häntä, ja hänen hartain toivonsa oli siitä vapautua. Riippumattomuuden ihanteen hän luuli olevan saavutettavissa kirjallisella toiminnalla. Vuosina 1822-25 hän julkaisi Walter Scottin mallisia romaaneja kokonaista 30! Mutta ne eivät tuottaneet hänelle mainetta eivätkä taloudellista itsenäisyyttä. Ne eivät kirjalliselta arvoltaan ole huomattavia, eivätkä ne ilmaise tulevaa suurta ihmissielun tuntijaa. Myöhemmin Balzac ei tunnustanut niitä omikseen.

Kun nämä toiveet pettyivät, ja kodin valtikka, varsinkin äidin sitä pidellessä, kävi liian raskaaksi kestää, hän lähti kotoansa Parisiin, liikeyrityksillä saavuttaakseen toivotun riippumattomuuden. Balzacin ensimäinen liikeyritys oli helppohintaisten klassikko-painosten julkaiseminen. Se epäonnistui, kun häneltä puuttui rahoja hankkeensa riittävään ilmoitteluun – kirjakauppiaat kieltäytyivät myymästä näitä helppohintaisia teoksia. Toinen samankaltainen yritys ei onnistunut paremmin. Se oli Balzacin perustama kirjapaino. Hän oli kokematon kuten nuori liiketoverinsakin, ja lopulta täytyi koko kirjapaino myydä polkuhinnasta. Kaikki nämä taloudelliset vastoinkäymiset laskivat nuoren kirjailijan hartioille velkataakan, jonka paino ani harvoin keveni. Vuosina 1836, 1846 ja 1848 seurasi vielä samanlaiset romahdukset kuin yllä on kerrottu.

Korviaan myöten velkaantuneena Balzac v. 1827 asettui asumaan pieneen Tournon-kadun varrella olevaan huoneeseen, alottaen sitkeän taistelun toimeentulostaan, tehden työtä kuusitoista tuntia vuorokaudessa.

Balzacin ensimäinen tuotantokausi oli liikkunut Walter Scottin merkeissä. Toisen tuotantokautensa alussa hän niinikään otti esikuvakseen saman kuuluisan kirjailijan. Samoin kuin Walter Scott oli valinnut Skotlannin historiasta, päätti Balzac valita Ranskan historiasta aiheet romaanisarjaan. V. 1829 hän julkaisi ensimäisen tämänsuuntaisen romaaninsa, nimeltä Les Chouans ou la Bretagne en 1799 (nyt suomennettu nimellä "Kapina"). Se on muun muassa merkillinen siitä, että se oli hänen ensimäinen kaunokirjallinen teoksensa, jonka hän julkaisi omalla nimellään varustettuna. Vasta tämä teos toi esiin Balzacin suuret ominaisuudet romaaninkirjoittajana, yleisö tunnusti ne osaksi, ja siitä hän tunsi maaperän vankaksi jalkojensa alla, rohkaistuen yhä uusiin ponnistuksiin.

Alkuperäisen tuumansa romaanien muodossa tarjota kokonaiskuva kansansa kulttuurihistoriasta Balzac myöhemmin hylkäsi, rajoittuen kuvaamaan oman aikansa tapoja, ja suurimman osan seuraavista ylen runsaslukuisista romaaneista hän myöhemmin yhdisti jättiläismäiseksi kokonaissarjaksi nimeltä La comédie humaine. Tämän sarjan romaaneista mainittakoon muutamat, kaikkein parhaat: Eugénie Grandet, Le Père Goriot, La recherche de l'absolu, Les illusions perdues, Un ménage de garçon, Le lys dans la vallée, Splendeurs et misères des courtisans, César Birotteau, La cousine Bette, Le cousin Pons. Edellämainituistakin on jo jokunen hiljakkoin suomennettu.

La comédie humaine jakautuu useihin ala-osiin, ja se tarjoaa kuvauksia mitä erilaisimmilta ihmiselämän aloilta. Mainitsemme ainoastaan muutamia: politiikka, perhe, virkamiehistö, sotilas- ja kauppiassääty, taiteilijamaailma. Joka säädyllä, joka luonnonlaadulla, joka maailmankatsomuksella on edustajansa tässä loppumattomassa taulugalleriassa.

Jo v. 1846 oli Balzacin lemmitty, puolalainen kreivitär Hanska, luvannut hänelle kätensä. Mutta vasta maaliskuun 14: ntenä päivänä 1850 hän vietti häänsä. Kauan ei kuuluisa kirjailija saanut nauttia avioelämän onnea. Jo samana vuonna, elokuun 18 päivänä, hän muutti manalle.

* * * * *

Kirjeessä vuodelta 1828 Balzac antaa luonteestaan ja sielunelämästään seuraavan kuvauksen: "Tutkin itseäni ihan kuin olisin toinen henkilö: viiden jalan ja kahden tuuman pituiseen persoonaani sisältyy kaiken maailman ristiriita ja vastakohtaisuus; se, joka pitää minua itserakkaana, tuhlailevana, paatuneena, kevytmielisenä, hätiköivänä, tyhmänä, huolimattomana, välinpitämättömänä, ajattelemattomana, pintapuolisena, lavertelevana, tahdittomana, epäkohteliaana, itsepäisenä tai oikullisena, on yhtä oikeassa kuin se, joka pitää minua säästäväisenä, vaatimattomana, luotettavana, tarmokkaana, työteliäänä, hienotunteisena j.n.e.; se, joka sanoo minua pelkuriksi, ei puhu todemmin kuin se, joka sanoo minua rohkeaksi. Olen valmis kaikkiin yllätyksiin oman persoonani puolelta ja luulen lopulta, että olen pelkkä nukke asianhaarojen käsissä."

Tämä itsearvostelu on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin ajoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan mielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.

Taiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä, havaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen tyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa ylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja vähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen käsityksen, että se, mitä hänellä on kerrottavana, on monta vertaa arvokkaampaa kuin se tapa, miten hän sen kertoo. Kuitenkin olisi vahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla ja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin tyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä hylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla paljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan voimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka pienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.

Harvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän puhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä. Ja tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä tallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.

Jo romaani "Kapina" (Les chouans) tarjoaa viljalti täysipitoisia, mieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas ja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen kaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen ja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen Marche-à-Terre, y.m.

Tässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia ainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä mestaus.

Naisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea, jota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen eroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa.

J. H – l.