Читать книгу Kapina - Оноре де'Бальзак, Honoré de Balzac, Balzac - Страница 3

Brumaire-kuukauden loppupäivinä, kun Hulot eräänä aamuna harjoitteli puoliprikaatiaan, joka ylemmästä käskystä oli kokonaan keskitetty Mayenneen, saapui Alençonista pika-airut tuoden tietoja, joita lukiessaan melkoinen tyytymättömyys kuvastui Hulot'n kasvoissa.

– Eteenpäin, mars! – huusi hän harmissaan, sulloessaan noita papereita hattuunsa. – Kahden komppanian täytyy minun kanssani marssia Mortagneen. Chouanit ovat siellä. Te tulette mukaan, – hän sanoi Merlelle ja Gérardille. – Jos ymmärrän sanaakaan tästä määräyksestä, niin rupean hitto vieköön aatelismieheksi. Mutta ehkä olenkin aika hölmö, mutta vähät siitä, eteenpäin, mars! Ei ole aikaa hukattavissa.

– Päällikkö hyvä, mitä kamalaa tuossa siis piileekään? – kysyi Merle survaisten saappaansa kärjellä ministeri-sinetillä varustettua kirjekuorta.

– Tuhat tulimmaista! Eipä muuta, kuin että he pitävät meitä pilanaan.

Kun päällikkö päästi ilmoille tämän sotilaallisen voimasanan, joka neuvoi olemaan varuillaan, se ennusti aina myrskyä, ja hänen erilaiset äänenpainonsa sitä lausuessaan tarjosivat puoliprikaatin sotilaille varman ilmapuntarin päällikön kärsivällisyydestä. Ja tämän vanhan soturin avomielisyys oli saattanut tuon ilmapuntarin niin helposti ymmärrettäväksi, että typerin rumpalikin osasi Hulot-päällikkönsä ulkoa, jos hän vaan tarkkasi, miten hän pullisti poskeaan ja iski silmää.

Tällä kertaa se kumea viha, joka seurasi hänen kiroustaan, sai hänen molemmat toverinsa vaikenemaan ja olemaan varuillaan. Pienet rokonarvet, jotka rumensivat vanhan soturin kasvoja, näyttivät tavallista syvemmiltä ja hänen ihonsa ruskeammalta. Kun Hulot otti kolmikulma-hatun päästään, oli paksu, nauhoilla nivottu niskapalmikko valunut toiselle olkanauhalle, ja hän paiskasi sen siitä taaksepäin niin rajusti, että se laukesi letityksestään. Mutta kun hän seisoi siinä liikkumattomana, kädet rinnalla nyrkkiin puristettuina, viiksenkärjet ylöspäin käännettyinä, rohkeni Gérard kysyä häneltä:

– Lähdetäänkö heti matkaan?

– Totta kai, jos patruunalaukut ovat täytetyt, – murisi Hulot vastaukseksi.

– No ovat jo täytetyt.

– Pyssyt olalle, rivittäin vasemmalle, eteenpäin mars! – komensi

Gérard päällikkönsä viittauksesta.

Rumpalit asettuivat molempien komppaniojen etunenään, jotka Gérard oli valinnut partioretkeä varten. Ajatuksiinsa vaipunut päällikkö näytti rumpujen pärinästä heräävän, ja hän poistui kaupungista molempien toveriensa seuraamana, joille ei sanonut sanaakaan.

Merle ja Gérard katsoivat toisiinsa moneen kertaan ääneti, ikäänkuin olisivat kysyneet toisiltaan: "Aikookohan kauan olla meille noin ankara?" Ja marssiessaan eteenpäin he salaa loivat katseita Hulot'hon, joka yhä edelleen mutisi partaansa tolkuttomia sanoja.

Monasti nämä sanat kaikuivat kirouksilta sotamiesten korvissa; mutta ei yksikään heistä uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä asianhaarojen vaatiessa he kaikki noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon Bonaparten ennen Italiassa komentamat soturit olivat tottuneet. Suurin osa heistä, samoin kuin Hulot, olivat niiden kuuluisien pataljonien jäännöksiä, jotka antautuivat Mainzissa lupautuen olemaan taistelematta rajoilla, ja armeija oli antanut heille soimanimen "mainzilaiset". Oli vaikea tavata sotilaita ja päällikköjä, jotka paremmin ymmärsivät toisiaan.

* * * * *

Lähtönsä jälkeisenä päivänä Hulot ja hänen molemmat toverinsa jo varhain aamulla marssivat eteenpäin Alençonin tiellä, noin Ranskan peninkulman päässä mainitusta kaupungista, Mortagnen puolella, niillä seuduin, missä tämä tie sivuuttaa Sarthe-joen kostuttamia laitumia. Nämä somat niittymaisemat leviävät vasemmalla, kun oikealla sitävastoin kasvaa tiheätä metsää, jota jatkuu aina Menil-Broustin korpeen asti, ja joka, pulmakseni maalaajien tavoin, muodostaa viehättävän etualan tälle jokimaisemalle. Molemmin puolin tietä on ojat, joista yhä luodaan kentille multaa, ja sen muodostamilla korkeilla penkerillä kasvaa väriherneitä. Tämä piikkinen kasvi, joka leviää tiheinä pensaina, tuottaa talvella oivallista rehua hevosille ja karjalle. Mutta ennenkuin nämä pensaat oli leikattu, piiloittautuivat chouanit näiden tummanvihreiden töyhtöjen taakse.

Nämä penkereet ja väriherne-pensaat, jotka matkustajalle ilmoittavat Bretagnen läheisyyttä, tekivät silloin tämän osan tietä yhtä vaaralliseksi kuin kauniiksikin.

Ne vaarat, jotka väijyivät Mortagnen ja Alençonin sekä Alençonin ja Mayennen välillä, olivatkin juuri syynä Hulot'n liikkeelle lähtemiseen; ja siellä viimeinkin hänen närkästyksensä salaisuus puhkesi ilmoille. Hän ja hänen joukkonsa muodostivat vanhojen postivaunujen turvasaaton; näitä laahasivat vaivalloisesti eteenpäin kyytihevoset, jotka väsyneet sotamiehet pakoittivat hitaasti kulkemaan. Mortagnen varusväkeen kuuluvat siniset olivat saattaneet nämä kauheat ajoneuvot piirinsä rajalle, missä Hulot oli astunut heidän sijaansa jatkaen tätä palvelusta, jota sotamiehet sattuvasti sanoivat isänmaalliseksi kidutukseksi. Tehtävänsä täytettyään olivat nuo Mortagnen siniset lähteneet paluumatkalle ja näyttivät jo etäisyydessä mustilta pilkuilta.

Toinen vanhan tasavaltalaisen kumppaneista oli toisella, toinen toisella puolella näitä vaunuja. Hulot, joka astui Merlen ja Gérardin keskellä, etujoukon ja ajoneuvojen keskivälissä, sanoi heille äkkiä:

– Hitto vieköön, uskottekohan, että kenraali on lähettänyt meidät liikkeelle Mayennesta muodostamaan kunniasaattoa niille kahdelle naishenkilölle, jotka piilevät noissa kirotuissa vankkureissa?

– Mutta, päällikkö hyvä, kun äsken asetuimme noiden naisten vartijoiksi, – vastasi Gérard, – tervehditte heitä koko kohteliaasti.

– Niin, sehän juuri on inhoittavaa. Teroittavathan nuo Parisin keikarit mieliimme, että osoittaisimme mitä suurinta kohteliaisuutta noille heidän kirotuille naikkosilleen. Onko nyt laitaa, että häväistään kelpo isänmaanystäviä, jommoisia me olemme, asettamalla meidät akkaväen turvasaatoksi! Totisesti minä kuljen suoraa tietä, enkä pidä toisten syrjäpoluista. Kun näin Dantonilla ja Barras'lla rakastajattaria, sanoin heille: "Kansalaiset, kun tasavalta uskoi teille hallintonsa ohjat, ei se silti oikeuttanut teitä antautumaan edellisten aikojen irstailuun." Tähän te ehkä huomautatte, että naiset kuitenkin… Onhan naisiakin olemassa, se on totta. Tarvitsevathan kunnon pojat naisia, ja kunnollisia naisia. Mutta pois kuhertelut, kun vaara uhkaa. Mitä siis hyödyttää, että vanhan ajan huonot tavat on poistettu, jos isänmaanystävät jälleen panevat ne käytäntöön? Ajatelkaapa ensimäistä konsulia. Siinä vasta mies: ei mitään naikkosia, aina vaan vakavasti kiinni asiassaan. Panenpa pantiksi vasemman viikseni, ettei hän tiedä mitään tästä hommasta, joka on tyrkytetty niskoillemme.

– Toden totta, päällikkö, – vastasi Merle nauraen, – näinpä tuonne vaunujen perälle piiloittautuneen neitosen nenännipukan, ja tunnustan, että kuka tahansa punastumatta tuntisi halua, kuten minäkin, kierrellä noita ajoneuvoja, hiukan pakinoidakseen noiden neitosten kanssa.

– Pidä varasi, Merle! – sanoi Gérard. – Noilla hyvin kammatuilla harakoilla on seurassaan kansalainen, joka näyttää kyllin ovelalta pistääkseen sinut pussiin.

– Kuinka? Tuo narrimainen keikari, jonka pienet silmät lakkaamatta vilkkuvat molemmin puolin tietä, ikäänkuin hän siellä näkisi chouaneja, houkkio, jonka sääriä tuskin näkee, ja joka sinä hetkenä kuin vaunut peittävät hänen hevosensa jalat, näyttää ankalta, jonka pää pilkistää esiin piirakasta? Jos tuo pöllö ikinä estää minut hyväilemästä tuota satakieltä…

– Ankka, pöllö, satakieli! Ohoh! Kylläpä sinun mielikuvituksesi on uponnut lintumaailmaan, Merle-parka. Mutta älä luota tuohon ankkaan! Hänen vihreät silmänsä näyttävät minusta viekkailta kuin käärmeen silmät ja älykkäiltä kuin sen vaimon, joka antaa anteeksi miehelleen. Minä epäilen vähemmin chouaneja kuin noita asianajajia, joiden naama muistuttaa limonaatipulloa.

– Joutavia, – huusi Merle iloisena, – päällikön luvalla uskallan sentään yrittää. Tuolla naisella on kirkkaat silmät kuin taivaan tähdet – niihin katsoakseen voisi panna kaikki alttiiksi.

– Toverimme on rakastunut, – sanoi Gérard päällikölle, – hän näet alkaa puhua pötyä.

Hulot irvisti, kohautti hartioitaan ja vastasi:

– Maistakoon ensin lientä, ennenkuin sen syö – tämän neuvon minä hänelle annan.

– Tuo kelpo Merle, – huomautti Gérard, päättäen hänen hitaasta astunnastaan, että hän teki sen tahallaan, jotta vaunut vähitellen hänet saavuttaisivat, – onpa hän iloinen poika! Hän on ainoa joukossamme, joka voisi nauraa toverin kuollessa, joutumatta tunteettoman kirjoihin.

– Oikea ranskalainen soturi, – sanoi Hulot vakavana.

– Kas vaan, kuinka hän vetää olkanauhat paikoilleen, näyttääkseen, että on kapteeni, – huudahti Gérard nauraen; – ikäänkuin arvo siinä mitään merkitsisi.

Ajoneuvoissa, joita kohti upseeri astuskeli, istui todella kaksi naista, joista toinen näytti toisen palvelijattarelta.

– Tuollaiset naiset liikkuvat aina kaksittain, – huomautti Hulot.

Pieni, kuiva ja laiha mies hoippuroi istuen hevosen selässä, milloin vaunujen edessä, milloin jälessä; mutta vaikka hän näytti olevan molempien etuoikeutettujen matkustajien vartija, ei kukaan vielä ollut nähnyt hänen puhuttelevan heitä. Tämä vaiteliaisuus – oliko se sitten ylenkatseen vai kunnioituksen merkki, monet matkamytyt ja pahvilaatikot, jotka oli mukanaan sillä naisella, jota päällikkö ivallisesti sanoi "prinsessaksi", kaikki, jopa hänen suojelijaritarinsa puku, harmittivat Hulot'ta.

Tuntemattoman miehen puku edusti täydelleen sen ajan muotia, joka veti vertoja silloisille naurettaville keikaripuvuille. Kuviteltakoon tätä herrasmiestä pyntättynä hännystakkiin, jonka etuliepeet olivat niin lyhyet, että niiden alla näkyi viisi tai kuusi tuumaa liiveistä, ja takaliepeet niin pitkät kuin kapaturskan pyrstö, jota nimeä niistä siihen aikaan käytettiinkin. Lisäksi kuului tuohon pukuun suunnattoman suuri kaulahuivi, joka oli kierretty niin moneen kertaan kaulan ympäri, että pieni pää, joka pisti esiin tästä musliinisokkelosta, melkein oikeutti Merlen käyttämään tuota herkkusuiden aatepiiristä saatua vertausta. Tuntemattomalla herralla oli ihomyötäiset housut ja Suvorowin kuosiset saappaat. Kookas sininen ja valkoinen kuville leikelty jalokivi oli hänen rintaneulanaan. Vyöstä riippuivat yhdensuuntaisesti kahdet kellonperät; molemmin puolin kasvoja roikkuvat korkkiruuvin-muotoiset kiharat peittivät melkein koko otsan.

Viimeksi mainittakoon tämän puvun koristuksista paidan ja takin kaulus, jotka olivat niin korkeat, että hänen päänsä näytti kukkaviholta paperikalvostimen sisällä. Lisätkää näihin yksityisseikkoihin, jotka räikeinä erosivat toisistaan, voimatta muodostaa kokonaisuutta, nuo jyrkät väri-vastakohdat, nimittäin keltaiset housut, punaiset liivit, kamelinkarvainen takki, niin on teillä tarkka kuva ylimmästä muodista, jota noudattivat hienot keikarit Ranskan konsulinvallan alkuajoilla. Tämä kokonaan eriskummainen puku näytti olevan keksitty sulouden koettimeksi ja todisteeksi siitä, ettei ole mitään niin naurettavaa, jota ei muoti voisi pyhittää.

Kyseessä oleva ratsumies näytti siltä kuin olisi täyttänyt kolmekymmentä vuotta, mutta todellisuudessa hän oli tuskin kahdenkymmenen kahden ikäinen. Kenties hänen kasvoihinsa oli painunut tällainen iäkkäämmän leiman elostelusta tai ajan vaarojen vaikutuksesta. Tästä mauttomasta puvusta huolimatta hänen ulkomuotonsa ilmaisi joltistakin tapojen hienoutta, joka tiesi huolellisesti kasvatettua miestä.

Kun kapteeni oli tullut vaunujen kohdalle, keikari näytti arvaavan hänen aikomuksensa ja suosi sitä, hidastuttaen hevosensa vauhdin. Merle, joka oli vilkaissut häneen ivallisesti, näki edessään tuollaiset tutkimattomat kasvot, jotka vallankumouksen vaiheissa olivat tottuneet peittämään kaikki pienimmätkin tunteet. Heti kun vaunuissa istuvat naiset olivat huomanneet kapteenin vanhan kolmikulma-hatun lerpallaan olevan laidan ja hänen olkanauhansa, enkelinkaltaisen lempeä ääni kysyi:

– Herra upseeri, oletteko niin hyvä ja sanotte meille, missä paikoin tietä olemme paraikaa?

Sellaisessa kysymyksessä, jonka tuntematon matkustava nainen lausuu, piilee kuvaamaton viehätys; jokainen sana tuntuu tällaisessa tapauksessa kätkevän seikkailun. Mutta jos tuollainen nainen anoo apua, nojaten heikkouteensa tai olojen tuntemattomuuteen, niin onhan jokainen mies valmis sepittämään mahdottoman lemmentarinan, johon osallisena kuvittelee itseään onnelliseksi. Niinpä sanat "herra upseeri" ja kysymyksen kohtelias muoto panivat kapteenin sydämen oudon levottomasti sykkimään. Hän koetti lähemmin tarkastaa tuota naista ja pettyi pahasti, sillä harso peitti tarkoin hänen kasvonsa. Tuskin hän saattoi eroittaa hänen kasvonsa, jotka harson lomitse säteilivät kuin auringonpaisteessa välkkyvä onyx-kivi.

– Olette nyt Ranskan peninkulman päässä Alençonista.

– Vai on Alençon jo niin lähellä!

Ja tuntematon nainen heittäytyi tai pikemmin vaipui takaisin vaunujen selkänojaa vastaan, sen enempää sanomatta.

– Alençon!.. toisti toinen naisista, joka näytti heräävän. —

Saatte siis jälleen nähdä kotiseutunne.

Hän loi katseen kapteeniin ja vaikeni. Merle, joka oli pettynyt toivossaan saada nähdä tuntematon kaunotar, rupesi tarkastelemaan hänen seuranaistaan. Tämä oli noin kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen neitonen, vaaleatukkainen, solakkavartaloinen ja hänen kasvoissaan oli sellainen raikas ja voimakas ihoväri, joka on ominainen Valognes'n, Bayeux'n ja Alençonin lähistön naisille. Hänen sinisilmiensä katse ei tosin ilmaissut henkevyyttä, mutta joltistakin tahdonlujuutta ja samalla tunteellisuutta. Hänellä oli yllään yksinkertaisesta kankaasta tehty hame. Hänen hiuksiaan peitti sellainen myssy, jota käytettiin Caux'ssa; se oli koruton, mutta puki hänen viehättäviä kasvojaan.

Hänen ryhdissään ei tosin ollut salonkien sovinnaista hienostelua, mutta se ei ollut vailla tuollaista vaatimattoman nuoren tytön luontaista arvokkaisuutta, joka saattaa tarkastaa kulunutta elämäänsä, löytämättä siinä mitään katumuksen aihetta. Yhdellä ainoalla silmäyksellä Merle voi havaita, että siinä oli hänen edessään yksi noita maalaiskukkia, jotka siirrettyinä parisilaisiin ansareihin, joihin lankeaa niin paljon kuihduttavia säteitä, eivät ole menettäneet puhdasta väriään ja maalaisvilpittömyyttään. Tämän nuoren naisen teeskentelemättömät eleet ja säädylliset katseet saivat Merlen älyämään, että hän tahtoi olla vailla kuulijaa, ja kun hän oli poistunut, molemmat vieraat naiset alkoivat puoliäänen keskustelun, joka hiljaisena muminana saapui hänen korvaansa.

– Lähditte matkaan niin pikaisesti, – sanoi nuori maalaisnainen, – ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt näytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän välttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin…

– No, no, Francine!.. huudahti vieras nainen.

– Mitä haluatte?

– Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan päämäärän ja syyn.

– Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?

– Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin olitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani. Rupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan oikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella esiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein typerin.

– No niin, – virkkoi Francine, – koska teiltä ei voi mitään salata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää pyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja, tänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan käytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden ajuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän turvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.

– Kuka? Corentin? – kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä osoittaen suurinta ylenkatsetta. – Kuulehan, Francine, – sanoi hän, – muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut matkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?

– Muistan kyllä, neiti.

– No, pelkäsitkö häntä?

– Olihan hän sidottu.

– Ja Corentinilla on kuonokoppa, lapsukaiseni.

– Laskimme tuntikaudet pilaa Patrioten kanssa, sen tiedän, mutta lopulta hän aina teki meille pahat kepposet.

Näin sanottuaan nuori nainen äkkiä nojasi taaksepäin, vallan lähelle emäntäänsä, tarttui hänen käsiinsä hyväillen niitä hellästi ja sanoi hänelle herttaisesti:

– Olette arvannut ajatukseni, Marie, ettekä vastaa minulle. Kuinka te noiden surullisten seikkojen jälkeen, jotka koskivat minuun niin kipeästi, voittekaan vuorokauden kuluttua tulla niin hurjan iloiseksi, vallan kuin silloin kun puhuitte itsemurhasta. Mistä johtuu tämä muutos? Onhan minulla kai oikeus hiukan tiedustella sydämenne tilaa. Se kuuluu ennen muita minulle, sillä ei kukaan koskaan voi olla teihin kiintyneempi kuin minä. Puhukaa siis, neiti.

– No niin, Francine, eikö ympäristömme pane sinua arvaamaan iloisuuteni salaisuutta? Katsele noiden kaukaisten puiden kellastuneita latvoja, ei yksikään niistä ole toisensa kaltainen. Kun katselee niitä kaukaa, ne melkein vivahtavat vanhan linnan seinäverhoihin. Katso noita pensasrivejä, joiden takaa joka silmänräpäys saattaa kohota chouaneja. Nähdessäni nämä piikkihernepensaat, luulen näkeväni pyssynputkia. Pidän tästä heräävästä vaarasta, joka meitä ympäröi. Joka kerta kun tie käy synkän näköiseksi, kuvittelen pian saavamme kuulla aseiden pauketta: silloin sydämeni sykkii, outo tunne kuohuu sisälläni, se on elämää. Onhan siinä jo tarpeeksi ilon aihetta, että on hiukan vilkastuttanut olemassaoloansa.

– Oi, te ette usko minulle mitään, te armoton! – Pyhä Neitsyt, – jatkoi Francine, kohottaen surulliset katseensa taivasta kohti, – kelle hän ripittää itsensä, jos ei minulle?

– Francine, – virkkoi vieras nainen vakavana, – en voi paljastaa sinulle hankettani. Tällä kertaa se on kerrassaan kauhea.

– Miksi aiotte tahallisesti tehdä pahaa?

– Minkä sille mahdan! Hämmästyen huomaan, että ajattelen kuin olisin viisikymmenvuotias, ja että toimin kuin olisin viidentoista-vuotias! Sinä olet aina ollut minun järkevyyteni, lapsi parka; mutta tässä yrityksessä minun täytyy tukahuttaa omatuntoni… Ja, – hän jatkoi hetken vaiettuaan, päästäen huokauksen, – se ei minulle onnistu. Kuinka siis vaadit, että ottaisin itselleni päälle päätteeksi niin ankaran rippi-isän kuin sinä?

Ja hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.

– Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? – huudahti Francine. – Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota niin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki syntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä, tietämättä, minne menette?

Ja hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.

– Mutta, – huomautti Marie, – voit hylätä minut, jos omatuntosi…

– Vaietkaa toki, neiti, – huudahti Francine hieman loukkaantuneen näköisenä. – Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle…?

– En yhtään mitään! – sanoi nuori neitonen päättäväisesti. – Sen verran voit ainoastaan tietää, että vihaan tätä yritystä vielä enemmän kuin sitä miestä, jonka liukas kieli sen minulle selvitti… Tahdon olla suora, ja tunnustan siis, etten olisi mukautunut heidän pyyteisiinsä, ellen olisi nähnyt häämöittävän tässä katalassa narripelissä kauhun ja rakkauden sekoitusta, joka johdatti minut kiusaukseen. Sitten en tahtonut lähteä tästä viheliäisestä maailmasta koettamatta poimia niitä kukkia, joita siltä odotan – vaikka minun senkautta täytyisikin syöksyä perikatoon! Mutta paina mieleesi kunnioittaaksesi muistoani, että jos olisin ollut onnellinen, ei heidän piilunsa, joka uhkasi päätäni, olisi voinut pakoittaa minua näyttelemään osaa tässä murhenäytelmässä, sillä sellainen se todella on! Mutta jos se nyt peruutettaisiin, – hän jatkoi tehden inhoa ilmaisevan eleen, – syöksyisin viipymättä Sarthe-jokeen; eikä se olisi itsemurha, sillä en vielä ole elänyt.

– Oi, Pyhä Neitsyt Anna, suo hänelle anteeksi!

– Miksi pelästyt? Perhe-elämän jokapäiväiset vaiheet eivät kiihoita minun intohimojani, sen tiedän. Sellainen on paha naiselle. Mutta minun sieluni on saavuttanut ylevämmän tunteellisuuden, kestääkseen kovempia koettelemuksia. Minä olisin kenties voinut olla yhtä lempeä olento kuin sinä. Miksi olenkaan kohonnut yläpuolelle tai vajonnut alemmaksi sukupuoltani? Oi, kuinka kenraali Bonaparten vaimo on onnellinen! Niin, tulen kuolemaan nuorena, kun en enää kauhistu huviretkeä, jolla on juotavana verta, kuten Danton paralla oli tapana sanoa. Mutta unhoita mitä olen sinulle sanonut – viisikymmenvuotias nainen on puhunut. Jumalan kiitos! viisitoistavuotias tyttö ilmestyy pian toimimaan.

Nuori maalaisnainen vapisi. Hän yksin tunsi emäntänsä tulisen ja kuohuvan luonteen; hän yksin oli perehtynyt niihin salaisuuksiin, joita sisällään kätki tämä helposti innostuva sielu, ja lisäksi tämän olennon tunteisiin, joka siihen asti oli nähnyt elämän kiitävän saavuttamattoman varjon tavoin ohi, turhaan yhä tahtoen sitä pysäyttää.

Kylvettyään runsaalla kädellä, saamatta korjata mitään satoa, oli tämä nainen pysynyt neitseellisenä; mutta sisimmässään hän oli katkeroitunut monista pettyneistä pyyteistä ja oli väsynyt taisteluun ilman vastustajia, ja niin sattui, että hän epätoivoissaan valitsi hyvän ja hylkäsi pahan, kun edellinen tarjoutui nautintona, ja taas toiste valitsi pahan, hyläten hyvän, silloin kuin edellinen tarjosi jotain runollisuutta. Samoin hän piti kurjuutta parempana kuin keskinkertaisuutta, pitäen edellistä suurempana, synkkää ja outoa kuoloon johtavaa tulevaisuutta parempana kuin toivoja, jopa kärsimyksiäkin vailla olevaa elämää. Ei koskaan ollut koottuna niin paljon ruutivarastoa sytyttävää kipinää varten, ei koskaan niin paljon aarteita rakkaudelle, sanalla sanoen, ei yksikään Eevan tyttäristä ollut luotu niin runsaan kullan sekaisesta savesta. Maallisen enkelin tavoin Francine valvoi tätä olentoa, jonka täydellisyyttä ihaili, luullen täyttävänsä taivaallisen kutsumuksen, jos saattoi säilyttää sitä serafien kuorolle, josta se näytti olevan karkoitettu sovittamaan ylpeyden syntiä.

– Tuossa näkyy jo Alençonin kirkontorni, – sanoi ratsumies, lähestyen vaunuja.

– Näen sen, – vastasi kuivasti nuori nainen.

– Hyvä, hyvä! – sanoi nuori herra poistuen näköjään orjallisen nöyränä, mutta mielessään loukkaantuneena.

– Joutukaa, joutukaa, – sanoi neiti ajajalle. – Nyt ei enää mitään ole pelättävissä. Pankaa hevoset vahvasti ravaamaan, vaikkapa nelistämäänkin, jos voitte. Kuljemmehan jo Alençonin kivityksellä.

Vaunujen kulkiessa päällikön ohi neiti huusi hänelle pehmeällä äänellään:

– Näemme toisemme jälleen majatalossa, herra päällikkö. Käykää minua siellä katsomassa.

– Hyvä, hyvä, – virkkoi Hulot. "Majatalossa… käykää minua katsomassa"… kylläpä se kohtelee tuttavallisesti puoliprikaatin päällikköä!

Ja hän osoitti nyrkillään vaunuja, jotka nopeasti rämisivät edelleen katua pitkin.

– Älkää valittako sitä, päällikkö, tuolla naisella on taskussaan teidän kenraalin-valtakirjanne, – sanoi nauraen Corentin, joka koetti kannustaa hevostaan nelistämään, saavuttaakseen postivaunut.

– Enpä minä anna noiden maankulkijain vetää itseäni nenästä, – sanoi Hulot äreänä tovereilleen. – Kernaammin heittäisin kenraalitakkini likalätäkköön kuin ansaitsisin sen vuoteessa. Mitähän tuollaiset naikkoset oikeastaan tahtovat? Ymmärrättekö te toiset tätä asiaa?

– Totta kai, – vastasi Merle, – minä tiedän, että hän on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt! Luulenpa, että olette perinpohjin erehtynyt hänen suhteensa. Hän on kenties ensimäisen konsulin vaimo!

– Joutavia! ensimäisen konsulin vaimo on vanha, ja tämä on nuori, – vastusti Hulot. – Muuten ministeriltä saamassani käskykirjeessä mainitaan häntä neiti de Verneuiliksi. Hän on vallankumousta aikaisempaa aatelia. Minä kyllä nämä asiat tunnen! Ennen vallankumousta nuo naiset kaikki harjoittivat tuota ammattia; silloin yleni kädenkäänteessä puoliprikaatin päälliköksi. Tarvitsi vaan sanoa noille naisille pari kolme kertaa: sydänkäpyseni!

* * * * *

Sillävälin kuin kukin sotilas "harppasi" eteenpäin, kuten päälliköllä oli tapana sanoa, nuo viheliäiset kyytivaunuina käytetyt ajoneuvot olivat ajaa karauttaneet Kolmen Maurilaisen hotelliin, joka sijaitsi keskipaikoilla Alençonin pääkatua. Näiden jykevien ajoneuvojen räminä houkutteli isännän ulko-oven kynnykselle. Postivaunujen saapuminen Kolmen Maurilaisen ravintolaan oli sattuma, jota ei kukaan Alençonin asukas saattanut odottaa; mutta Mortagnessa esiintynyt kauhea tapaus pani näiden vaunujen jälkeen liikkeelle sellaiset ihmisjoukot, että molemmat matkalla olevat naiset välttääkseen yleistä uteliaisuutta nopeasti pujahtivat keittiöön, tuohon Länsi-Ranskan välttämättömään eteiseen. Ja isäntä aikoi juuri seurata heitä, luotuaan katseen vaunuihin, kun ajuri tarttui hänen käsivarteensa.

– Hoi, kansalainen Brutus, – hän virkkoi. – Meillä on seurassamme saatto sinisiä. Ei ole konduktöriä eikä postia, vaan minä olen tuonut teille nämä arvoisat naiset. He tulevat epäilemättä maksamaan kuin entiset prinsessat ainakin, siis…

– Tulemme heti paikalla yhdessä tyhjentämään pullon viiniä, poikaseni, – sanoi isäntä.

Luotuaan silmäyksen tähän keittiöön, joka oli mustunut savesta, ja jonka pöytä oli verisen lihan tahraama, neiti de Verneuil pujahti kevyenä kuin lintu viereiseen huoneeseen, sillä hän pelkäsi sekä tämän kyökin epäsiisteyttä ja hajua että likaisen kokin ja pienen lihavan vaimon uteliaisuutta, jotka jo harrastavin katsein tutkivat häntä.

– Kuules, eukko, mitä nyt teemmekään? – kysyi isäntä. – Kuka hemmetissä olisi voinut aavistaa, että meillä näihin aikoihin tulisi näin paljo väkeä? Ennenkuin voin tarjota tuolle naiselle hänen säätynsä mukaisen aamiaisen, hän varmaankin käy kärsimättömäksi. – Mutta peijakas, saanpa hyvän tuuman; kun nämä ovat säätyhenkilöitä, tulen ehdoittamaan, että he syövät yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka asuvat yläkerrassa. Mitä sinä siitä arvelet?

Kun isäntä haki vasta saapunutta naista, hän ei enää nähnyt muuta kuin Francinen, jolle kuiskasi, vieden hänet kyökin perälle, pihan puolelle, poistaakseen hänet niiden läheisyydestä, jotka saattoivat kuunnella:

– Jos neidit haluavat aterioida erikseen, ja onhan se selvää, niin on minulla valmiina oiva ateria eräälle täällä asuvalle rouvalle ja hänen pojalleen. Nuo matkustajat eivät suinkaan kieltäytyne murkinoimasta yhdessä teidän seurassanne, – lisäsi hän salaperäisen näköisenä, – sillä he ovat hienoa väkeä.

Tuskin oli hän lausunut nämä viime sanat, kun tunsi selässään lievän piiskanvarren sysäyksen; hän kääntyi äkkiä ja näki takanaan lyhyen tanakan miehen, joka hiljaa oli tullut sisälle viereisestä huoneesta, ja jonka ilmestys oli kauhulla jäätänyt lihavan vaimon, kokin, ja kokkipojan. Isäntä kalpeni kääntyessään. Pieni mies loi niskaan hiuksensa, jotka kokonaan peittivät hänen otsansa ja silmänsä, nousi varpailleen ylettyäkseen isännän korvaan ja sanoi hänelle:

– Te tiedätte mitä varomattomuus, ilmianto maksaa, ja minkävärisellä rahalla me sen maksamme. Me olemme anteliaita…

Hän kuvasi näitä sanoja eleellä, joka hirvittävästi täydensi niitä. Vaikka lihavan isännän vartalo peitti tämän henkilön Francinen katseilta, kuuli hän kuitenkin muutamat kuiskatuista sanoista ja oli kuin salaman iskemä eroittaessaan tuon bretagnelaisen äänen käheän kaiun. Keskellä yleistä kauhistusta Francine syöksyi pientä miestä kohti; mutta tämä, joka näytti liikkuvan notkeasti kuin villi-eläin, oli jo pujahtanut ulos pihalle johtavasta sivuovesta.

Francine luuli pettyneensä oletuksessaan, sillä hän ei nähnyt muuta kuin keskikokoisen tummanruskean karhuntaljan. Ihmetellen hän riensi ikkunan ääreen. Savun tummentaman ikkunaruudun läpi hän näki oudon miehen laahustelevin askelin menevän talliin. Ennenkuin meni sinne sisälle, tämä mies tähysteli tummilla silmillään majatalon toista kerrosta ja sitten kyytivaunuja, ikäänkuin olisi jollekin ystävälle tahtonut ilmaista noista ajoneuvoista tekemänsä tärkeän havainnon.

Vuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen kasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta piiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä astun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine tarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän laskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä kaikkea, mitä tapahtui majatalossa.

Marche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin urkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin vahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään. Marche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies ollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin, joissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen siitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä salaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen ja isännän tarjouksen välillä – tällainenhan on niin tavallista ravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta "yksi tie, kaksi asiaa" – niin heräsi hänen uteliaisuutensa.

Francine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä muodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren paikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa kuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen jälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin kivettymään.

Joka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti kuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin ajattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen kurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he usein "lämmittelivät" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä piti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa kädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti arvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli selittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä mykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei ollutkaan keittiössä saapuvilla.

Nuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja vaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa mukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän salaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista asemaansa.

– No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, – sanoi Francine vakavana isännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.

– Mihin ehdotukseen? – hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.

– Mihin ehdotukseen? – kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.

– Niin, mihin? – tivasi neiti de Verneuil.

– Niin todella, mihin? – kysyi neljäs henkilö, joka seisoi portaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.

– No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, – vastasi

Francine kärsimättömänä.

– Hienon herrasväen kanssa, – virkkoi purevasti ja ivallisesti portaita alas astuva herra. – Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta huonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille pöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön, jos siitä kieltäytyisi, äijäseni, – hän sanoi, katsahtaen neiti de Verneuiliin. – Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, – hän jatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.

Nuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata ylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden huomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen tavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä, astui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

– Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus tapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, – hän jatkoi vielä hiljentäen ääntään, – mennä ilmoittamaan asian herra Marche-à-Terrelle.

Matkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen verkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle asti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä yksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen polyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de Verneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja jotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.

Nuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta pian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin hankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka, säihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi ylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta hänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten kaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen muodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan akantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto oli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.