Читать книгу Pyhä viha: Romaani - Ilmari Kianto - Страница 4

Sisällysluettelo

Kaukana kolkossa korpimaassa, itkettävän-ikävien, soiluvien soiden ja pikkuvaltavien, mustansinertävien ylänteiden karkeissa helmoissa nukkuu ammoisista ajoin Kurjalan avara pitäjä, Suomen surunkuuluisa korvenkukka.

Ei kuulu sinne suurmailman edistyshumina, ei särje siellä konsanaan korvia valtion rautaisten syöttiläsorhien kimakka hirnunta, ei kiljahtele sen syvillä vesillä yhtiöiden höyrylaiva, eikä sen harvalukuisilla keskitekoisilla maanteillä liioin ritaja edes kärrynpyörä. Ryteikkö korpi siellä vain ikuista huminaansa veisaa ja suurten selkosten pienillä lehmänpoluilla viheltelee metsän nelijalkainen kuningas — karhu, jota vanha kansa ikäänkuin ihmeitätekevää jumalaa pelkää ja aivankuin pahaa henkeä palvelee, rohkenematta petoa oikealla nimellään nimittää. Mustat aallot sen lukuisilla järvillä murisevat yksitotisia joikujaan, joissa ikäänkuin kohajaa hämäriä tarinoita kalastajalappalaisten kaukaisilta ajoilta, mutta joskus tätä vesien yksitoikkoisuutta vilkastuttaa tavattoman pitkän venheen harvatahtinen aironloiske ja tervajätkän synkeä kirous vastatuulta kiskoessaan peninkulmaisilla taipaleilla. Karirikkaiden, orjantappura-rantaisten koskien ikuinen pauhu suopi sekin vain raskasta mielenvaihtelua sille, joka Kurjalan pitkiä jokia myöten alas jonnekkin matkustelee. Samankaltaisen melankoolisen vaihdenäyn tarjoovat metsien vaeltajalle erämaan sadat pienet lammet, jotka kuni suuret, mustankiiluvat aaveensilmät tuijottavat ruostekeltaisten rämeiden keskessä ja joiden rautapohjainen syvyys upottaa jokaisen, sekä onkimiehen että laidunelukan, joka kesänhelteessä niihin kaahlailemaan uskaltaa.

Suven ihmevaloisa seutu! talven säkkipimeä maa!

Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaen paistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmailla holvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, joka vuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloin paistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellä vain noin paistaa — ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen ja märkyyteen.

Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteet pärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässä hohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuin laiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkä jonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojen karjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansa ja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä, lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksi hauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloin pahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojen veräjänpielten seipäisiin.

Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, ja järvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhat ihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapui pitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevät sentään on ihanakin aika, sillä silloinpa metsot koppelokiimassaan somimmin soivat korvessa ja kaikki luojan metsäkarja kuhertelee hurjissa siitinleikeissään, ja joka yö joku metsän kuningaslintu pudota moksahtaa naavaisen kuusen latvasta, tarkan luodin lävistämänä soitimessa. Ei siellä herrojen keksimiä metsästyslakeja pyhänä osata pitää, ja onpa sattunut tapauksia että vallesmannille jossakin talonpahasessa emäntä kaikessa ystävyydessään on tarjonnut ravinnoksi "viimeyön viljaa."

Syksy siellä toisinaan on kirkas ja paisteinen, ja koivikkojen varisevat lehdet välkkyvät kuin kullanvipaleet mustia rantakiviä vastaan, ja jos on halla tai muu turmio maaviljat raiskannut, niin nuottapa kahden venheväen soutamana joskus rikkaat muikkuapajat antaa ja hyvälle maistuu silloin tuores kalakeitto syysiltaisen nuotion loisteessa värisevän-autiolla rannalla. Mutta usein on syksykin sateinen ja pitkällevenyvä, sanoinselittämättömästi ikävät ovat silloin päivät ja yöt kuni loppumaton harmaa vaate, joka kietoo märkiin rääsyihinsä kaikki mitä maailmassa on, maat ja vedet, ihmiset ja talot.

* * * * *

Tällainen jylhä ja silittämätön on luonto Kurjalan kaukopitäjässä, joka vuosisatoja on uinunut yksiksensä raakojen rämeittensä ja karujen vaarojensa sylissä.

Mutta vielä jylhempi, jäyhempi kuin luonto, jossa sen rakastaja sentään aina löytää omituista viehätystä, on Kurjalan pitäjän rahvas, se Suomen kansan nurkkaryhmä, joka ylänteillä asuu.

Sen kansaryhmän elämänhistoriata ei kukaan oppinut vielä tähän päivään saakka ole osannut kirjoittaa eikä ole koskaan osaavakaan sitä kynällä piirtää, sillä sen muinaiset vaiheet peittyvät siihen ikuiseen satujen hämärään, johon Suomen suurinten salojen asutuskertomus ainiaaksi on peittynyt. Kyllä oppineiden painattama historia ikäänkuin pikkusormellaan viittailee johonkin kreivinaikaan, jolloin voi laskea Kurjalankin seuduissa ihmiselämän virinneen, mutta se nyt on ainoastaan otaksuma, eikä kukaan varmasti tiedä, milloin tai millä rannalla ensimmäinen ihmisten sytyttämä nuotio on savunsa taivasta kohden työntänyt. Tulivatko Kurjalan kansan esi-isät idästä vai lännestä vai etelästä ja pakeniko joku ikivanha lappalaisheimo silloin häiriytyneenä yhä pohjoisempaan tai saiko ehkä raukka surmansa Kurjalan kalaisilla rannoilla, siitä kaikesta ei historia mitään hiisku. Lappalaishautojen hahmot järvien asumattomilla saarilla, merenrantalaisten kesäkalastajain jälkeensä-jättämät valehaudat, maasta sillointällöin löydetyt Ruotsinvallan aikuiset rahakolikot ja venäläismiekat, ahtaiden salmien rannoilla törröttävät vallitusrauniot ja vihojen aikuiset kuulareikäiset aitanovet vuosilukuineen — panevat meidät aavistamaan vain satunnaisuuksia, joiden nojalla voi johonkin oikeaan osua, mutta yhtähyvin myös harhaan päätellä ja lyödä tutkijakirveensä auttamattomasti kiveen.

Kurjalan kansan sisäistä elämäntarinaa eivät siis paljoa valaise rauniokivet eivätkä pyssynkuulien reijät aitanovissa — sitä eivät paljoa valaise mitkään ulkonaiset muistomerkit, jos sellaisia joskus tavattaneekin. Sillä onpa se korpeen ammoisina aikoina paenneen, ikuisesti korpeen vannoutuneen kansanheimon jäyhä elämäntarina, mailmalta syvästi kätketty.

Mikä mahti ja mikä voima sen heimon korpeen tuomitsi, miksi onkaan sen pakko ollut korpeen salautua ja korvessa elää polvesta polveen ja ehkä korpeen kerran kuollakkin? Mikä ilmiö se Suomen kansan sielussa lieneekin, joka vuosisatoja on pakottanut talonpojan asumaan erillään mailmasta omassa kaukaisessa karsinassaan? Mikä, niin mikä? Kuka uskaltaisi sitä sanoa? Kukapa uskaltaisi sanoa: se on ollut viha herroja vastaan, maan valtijaita ja sivistyneitä vastaan? Viha kaikkea sitä vastaan, mikä käskee ja pakottaa, komentaa ja kouristaa ja aina vain ottaa, mutta itse ei mitään anna tai jos antaa — antaa leivän asemesta kiven. Viha ja epäluulo kuninkaallisia käskynhaltijoita vastaan, jotka riistivät metsänantimet ja pellon hedelmät ja hevoset ja kauneimmat tyttäret ja parhaat pojat sotatanterille, kun kuninkaat ja keisarit milloin sattuivat vallasta riitaantumaan? Sepä se ehkä Kurjalan kansan esi-isätkin korpeen oli ajanut — tämä epäluulo ja pelko ja omistusoikeuden viha. Tosin siihen lienee yhtynyt omakin luontainen mielihalu: vapauden rakkaus, ikuisen rauhan himo, koskemattomuuden avara kaipaus.

"Sinne kohajavaan korpeen paetkaamme niin kauvas ettei kuninkaan kirjat ilmoisna ikinä kuulu eivätkä käskynhaltijainsa kapulat kuuna kullan valkeana kolaja. Siellä on hyvä olla, siellä. Sinne eivät herrat konsana osaja!"

Näin ne ehkä ajattelivat esi-isät ja samosivat kuin kontiot salojen halki, kauvas, kauvas. Ja tulivat ja asuivat jylhillä mailla ja autioilla vesillä ja kotansa pystyttivät, metsäsaunansa rakensivat, keittelivät kalojaan, ammuskelivat jousella metsänotuksiaan ja polttelivat hulmahtelevia halmeitaan… Ja tuntui hyvälle olla, helpolle hengittää — kaukana herroista.

Sukupolvi sukupolven jälkeen asui siellä ja nautti korven rauhaa, ja vanhat kaatuivat levollisesti kuni ikäloppu-hongat saloilla, mutta nuoria voimia työntyi alati sijaan ja koko korven heimo toivoi näin saavansa elää iankaikkisesta iankaikkiseen — metsäihmisinä syrjässä.

Mutta jopa vihdoin, lastenlasten aikana, osuivat sinnekkin herrat, ne maan valtiaat. Tuli ruhtinas, tuli piispa, ja nimensä piirsivät salmiin ja saariin ja outojen järvien rantoihin. Suuresti ihmettelivät korven villit asukkaat näiden herrojen ilmestystä erämaahan, ja kauhu ja kunnioitus yhtähaavaa valtasi heidät. Sillä nämät herrat olivat kuin väkevät karhut, jotka puhuivat ihmisten kielillä taikka olivat ne niinkuin ylönluonnolliset olennot, jotka haastoivat kuin uusien jumalien lähettiläät, ystävällisesti, mahtavasti, ja heidän kielensä viileskelivät korven asukkaiden sieluja aivankuin kaksiteräiset miekat…

Korven lapset, joiden silmä ei ennen ollut herroja nähnyt, joiden korva ei ennen ollut herrojen kieliä kuullut; nämät korven lapset, joiden isien-isät ammoin olivat kuolleet — hepä vastaanottivat herrat pyhästi väristen, hepä kilvan soutelivat heidät venheissänsä yli järvien selkien, alas ja ylös kuohuvia koskia. Ruhtinas ruplansa viskasi, piispa taalarinsa tarjosi, ja korven villi irvisteli ja kumarsi — eikä tiennyt polo, että se oli raha, joka ensikerran korvessa vilahti nahan asemesta.

Ja katso! Silloin herra myös keskusteli talonpojan kanssa näin: "Minä olen Jumalan lähettämä sinua korpeen eksynyttä lammasta pelastamaan. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas korvessa löytänyt olet, vaan kiellän minä sinua yksiksesi paratiisin metsiä viljelemästä, sillä ne ovat meidän ja kristittyjen Jumalan. Savupirttisi ja kotasi, jotkas rakentanut olet, saat sinä hallita sekä pellontilkkua niin paljon kuin elääksesi tarvitset. Mutta puolet kaikista tuloistasi vaatii tästälähtien Ruotsin valtakunnan kuningas ja kristittyjen Jumala."

Ja ruhtinas meni matkoihinsa — piispa meni matkoihinsa — ja korven heimo ihmetteli kaikkea suu ammollaan eikä kotvaan aikaan mielessänsä oivaltanut, mitä tapahtuman piti. Sillä ainoastaan heidän isotisänsä olivat nähneet herroja kasvoista kasvoihin, vaan lapsenlapset eivät herroja tunteneet.

Mutta ruhtinaan ja piispan mentyä, katso: kohta saapui korven rantamille mies, joka itseään papiksi nimitti. Hän se korven heimon ympärillensä kokosi ja näin pakisi: "Minä olen sielunpaimenenne, rakentakaat teillenne kirkko, jossa syntinne anteeksiannetaan. Sillä teidän sielunne ovat hirveässä kadotuksessa ja te olette kurjia pakanoita, jotka palvelette vääriä jumalia. Rakentakaat kirkko!"

Mutta eivät kaikki korven asukkaat tietäneet, mikä kirkko oli, eivätkä useimmat älynneet, mikä oli synti, josta pappi porasi eikä moni edes ymmärtänyt, mikä mies oli itse pappi, joka ilmestynyt oli. Mutta kaikki sentään tajusivat että heidän keskessään seisoi herra, joka pyrki heidän omaksi herrakseen ja joka tiesi ihmeellisiä asioita kuninkaista ja keisareista ja uusista jumalista, jollaisia ei kuuna kullan valkeana oltu erämaassa nähty. Ja korven metsistyneitä lapsia tämä kaikki uteliaasti huvitti.

"Oma herra ja uusi Jumala!" Ja he suostuivat rakentamaan temppelin, jossa heidän sielunsa pelastuisi helvetistä, kuten pappi sen oli luvannut. Seitsemän vuotta ja seitsemän vuorokautta kesti sen kirkon rakentamista ja tehtiin se kumisevista korven hongista, Hornanniemen pisimmistä puista. Katso: siitä tuli sangen kammottava komeus, kuten tarkoitus olikin. Sen altaritaulussa näkyi mies, joka suinpäin syöksyi alas helvettiin ja verisiä sääriä vilahteli korkealla ilmassa ja irvistävä pääkallo ristinpuun alla tuntui ikäänkuin levittävän mädän löyhkää ympärilleen. Mutta itse ristinpuussa kiemurteli se uusi jumala, josta jo pappi oli ihmeitä kertonut…

Ja koska tämän uuden Jumalan temppelin malmikello ensikerran kalahti yli juhannuskirkkaiden vesien ja hornanhonkainen tapuli hirveästi ryskyi, huojui ja humisi, aivankuin olisi se ollut täynnänsä toinen-toisiaan vastaan tappelevia henkiä, niin peljästyneenä kuni Sinain pitkäisenjylinätä lankesi korven kansa polvillensa temppelin juurelle — ja antautui sieluinensa papille. Sillä ylen mahtavasti saarnasi pappi ja ylen väkevästi väriä käyttäen kuvaili hän taivaan ihmeellisiä iloja ja helvetin kammottavia tulijärviä, eikä yksikään suu taitanut niin puhua kuin tämä pappi.

Silloin moni sielu iäkseen luopui Väinämöisen luonnonuskosta ja rupesi kunnioittaen pelkäämään pappien ja piispain ja ruhtinasten Jumalaa, joka korven pakanajoukollekkin armojansa taritsi.

Ja surkea ulvonta kuni villipedon, jonka metsästäjä haavoitettuaan on kiinnisaamaisillaan, kuului sinä päivänä Kurjalan rannoilta, Kurjalan uuden kirkon juurelta.

Sinä päivänä vasta sai korpi Kurjalan seurakunnan virallisen nimen syystä siitä, että sieluntila siellä papin mielestä oli peräti kurja…

Mutta kun tuo kammottavanpyhä mielenliikutus kansassa hiukan oli asettunut ja herran temppeli virkaansa vihitty, silloin pakisi vielä pappi: "Rakkaat seurakuntalaiset! Kirkko on nyt valmis ja isä Jumala on sen huostaansa ottanut, mutta hänen paimenensa majaa ei vielä ole — pappilata ei vielä ole. Ruotsin, Göthan ja Wenden kuningas tahtoo myös että pappila rakennetaan."

Napisematta taipui ristitty kansa. Pappila päätettiin rakennettavaksi komeimmalle vaaralle, mikä Kurjajärven rannoilla kohoaa. Pappilan paikaksi valittiin Kontiovaara, jonka huipulla jo entuudestaan seisoi Tappara nimisen korvenraatajan savupirtti. Sanoivat silloin papin ystävät Tapparalle: "Anna sinä, Turso, pihasi pyhälle miehelle, niin me annamme sinulle toisen tanhuan ja muutamme kapistuksesi." Mutta eipä Kontiovaaran isäntä tahtonutkaan asuinpaikastansa hevillä luopua. Silloin pappi väkisten valtasi asuinsijansa ja kristillinen seurakunta rakensi hänelle pappilan. Mutta Tapparaan ei ollut herranhenki aivan syvälle iskenyt, vaan mies hautoi mielessänsä kostoa papille. Ja eräänä talviyönä hän raastoi papin ulos pihastansa, raahasi metsään tahtoen surmata. Sanotaanpa että kirkonkellot silloin itsestänsä alkoivat soimaan niin että papin ystävät ehättivät pelastamaan sielunpaimenensa ihmispedon kynsistä. Mutta Tapparan tuomitsi armollinen esivalta hopeataalari-sakkoihin sekä lisäksi istumaan linnaa Kristuksen palvelijan pahoinpitelemisestä.

Siitä lähtien sai pappi Kurjalan rannoilla rauhan ja alkoi elää ja siittää poikia ja tyttäriä sekä saarnata oikeauskoista oppia syntisille — kerran viikossa. Mutta katso: papin perässä oli korpeen kiiruhtanut myös kuninkaallinen järjestysmies, ja hänpä nyt yksissä papin kanssa ryhtyi hallitsemaan kansaa ja sille esivallan laatimia lakeja opettamaan. Ja aivankuin suuren taikurin voimasta ilmestyi kruunun-asetuksia mannuista ja metsistä, niityistä ja pelloista ynnä viinanpoltosta, jota Ruotsin kuningas lämpimästi suositteli, koskapa viina teki iloisiksi sekä ihmiset että jumalat, kuten sanassa sanottiin. Ja siihen aikaan joivat herrat ja talonpojat yhdessä viinaa, vaikka kirkossa istuivatkin eri penkeissä. Pappi parhain oli herroista! Pappi voiteli syntisten sisälmyksiä viinalla, mutta sieluja hän pyyhkieli vuoroin helvetin tulikivellä, vuoroin paratiisin palssamiöljyllä. Vuosi-vuodelta tämä kansa suli pappeuteen, siihen oikeaan autuuden uskoon, jota kuninkaan käskystä valtakunnan kaikissa kirkoissa saarnattiin.

* * * * *

Mutta kun keisarien aika koitti, ja mannut ja maat ja vehmaimmat metsät korkeain herrain käskystä ja kristittyjen Jumalan pyhässä nimessä olivat kansalta poisotetut sekä säilytetyt kruunulle ynnä virkamiehille, katso: silloin kävi raskas humaus korvenkansan ylitse ja heidän sieluissansa värähti kummallinen epäluulo ja katkeruus, joka vuosisatoja oli salassa kytenyt esi-isiltä periytyneenä veressä. Ja vihan villi hiilos alkoi viskellä kipunoita ilmaan, ja partasuu-uroot kynsiskelivät korvallisiaan sekä kysyivät toisiltaan: käyköhän kaikki oikein? — "Oikein!" vastasi korven kaiku. Mutta puhdasoppinen pappi oli vainunnut korvenkansan salaisen napinan ja hänpä nyt kiiruhti herrantemppelin korkealle huhmarelle petkelettänsä jyskyttämään: Kaikki esivallan määräykset tulevat isästä Jumalasta, niitä ei arvostella sovi. Nöyrryttäkää sydämmenne, tutkikaa munaskuunne, tunnustakaa syntinne. Minä vaivainen, viheliäinen syntinen, joka synnissä siinnyt ja siitetty olen, tunnustan j.n.e. Helposti saikin seurakunnan hyvä paimen laumansa asettumaan ennenkuin tämä oli oikein edes ajatella rohjennut…

Kului vuosia, sikisi lapsia korven kansalle, kuoli vanhoja ja vaivaisia…

Mistä huokaus? mistä hiljainen, haikea hyminä taas korvessa?

Kurjalan seurakunta, jolle opetettu oli että maat ovat herrain, taivas talonpoikain, rupesi vuosi-vuodelta surkastumaan, köyhtymään, ikäänkuin kyllästymään omaan elämäänsä; ja vaikka toisia tyydyttikin Jumalan ihmeellinen järjestys, niin eipä se toisia tyydyttänytkään, ja ainoastaan pitkällinen tottumus piti kansaa aisoissa, esivallallisessa järjestyksessä. Mutta hätä yhä kasvoi sitä myöten kuin uusia lapsia sikisi kuntaan ja pappi niille kaikille oli kirjoittanut valtakirjat jumalanvaltakuntaan. Se kyllä olikin erinomainen asia että isä Jumala erityisesti kuului rakastavan aivan alastomiakin lapsia, mutta aprikoimaan sentään pani, miksi ei hän, joka kuului olevan kaikkien herrojen herra, toimittanut lapsirievuille tarpeeksi vaatteita, kylliksi ravintoa? Hätä kuitenkin keinot keksi, joskohta hätäkeinot. Osa seurakuntalaisia rupesi näet vuosittain pakenemaan Suureen Länteen — ja sinne useimmat iäkseen jäivät — osa siirtyi muihin maakuntiin leipäänsä ansaitakseen otsansa hiessä, muutamat samosivat Ruijan rannoille kalastelemaan, muutamat painuivat rajantakaisen Karjalan piilopirtteihin. Ilmestyipä joskus sellainenkin urho, joka hankki itselleen vapaan matkapassin salaperäiseen Siperiaan.

Mutta nekin, jotka kotipitäjäänsä jäivät korpitilkkujansa kuokkimaan, tervahautojansa polttamaan, näyttivät asettuvan kovin tyytymättömiksi elämäänsä, alati hautoen sieluissansa repäiseviä hylkäämistuumia. Ei ollut kenelläkään hyvä oltava! Jos mihin koski, mitä yritti — aina siinä olivat herrat komentamassa, määräämässä, sakottamassa ja verottamassa.

"Perkele!"

Tämä ikivanha, muinen valtava ja kunnioitettu Jumalan nimitys, joka historiantakaisina aikoina oli siepattu joltakin muulta kansalta, otettiin taas käytäntöön — se putkahti kuni vihanta taimi pohjaanpalaneen nuotion tuhkasta versoen mahtavaksi puuksi, jonka runko oli äärettömän paksu, juuret syvällä maassa ja latva tuuheana lakaisi taivaankantta. Kristittyjen perkele, josta pappi pakisi, oli herrain perkele, joka oli kiertänyt näille perukoille Saksasta ja Ruotsista, mutta suomalainen perkele oli jo tuhannen vuotta piileskellyt oman veren sokkeloissa, eikä se suinkaan ollut sukua tuolle herrojen pahalle pöpölle, sielunviholliselle. Kun Kurjalan onneton väki milloin tahansa sanoa järäytti tämän oman perintöjumalansa nimen, niin tapahtuipa se sellaisella voimalla ja pyhällä paatoksella että tuntui kuin ilma olisi säkeniä iskenyt ja kirkkoja ympärillä kaatua romahdellut maahan.

Korven väestön oikeustajunta, kärsimysten ja nälkäkurjuuden tultua, meni siis vähitellen sekaisin. Kuni Niniven lapset, jotka eivät tienneet eroittaa oikeata kättä vasemmasta, niin häälyivät kurjalaisten rehellisyyspyyteet ja totuusharrastukset. Papit tosin yhä olivat suuressa arvossa varsinkin taikauskoisen akkaväen keskuudessa, mutta kaiken sielunelämän pohjamudissa poltteli sammumaton, leppymätön herraviha, joka kuten pakkasviima vinkui talosta taloon paukkuen synkkinä seläntakaisina kirouksina, heti kun joku herroista, joita nyt jo oli useampia, oli läpi pihan vaeltanut kruunun ryöstöjään toimitellen.

Kurjalan muinoin vapaasta, hyvin toimeentulevasta, luonnonraikkaasta, joskohta villistä ja metsäjumalaisesta rahvaasta oli kuin olikin vähitellen muovautunut synkkä ja juro, umpimielinen ja samalla suulas, epäluotettava, edestäpäin teeskentelevä kansaryhmä, joka pappien ohjaamana tosin tunnusti esivallan pyhyyden ja Jumalan kaikkiviisaan sallimuksen rikkauteen ja köyhyyteen nähden, mutta toiselta puolen salaa vihasi tätä samaa Jumalaa, joka sen elämänvapauden oli julmasti vanginnut, sen olemassa-olon taistelun niin verkkoihinsa kietonut ettei niistä voinut päästä irti edes Amerikan tiketillä.

Lyhyesti sanoen:

Kurjalan pitäjän seurakunnasta oli ajanpitkään sorvautunut valtiokirkossa kiinni kituva orjarahvas, joka oli kadottanut kaiken todellisen uskontonsa ja joka ei ollut vähääkään senkaltainen kuin kristityn nimi olisi vaatinut, vaan lähimmäisen rakkaus puuttui niin hyvin herralta kuin talonpojalta, ja varakas vainosi ja sorti sitä, joka oli varattomampi, toinen köyhä oli valmis puhkaisemaan silmän toiselta, joka oli vielä köyhempi. Merkillistä! Kaikki paha, mikä tapahtui, näytti tapahtuvan ikäänkuin Jeesuksen Kristuksen nimeen, esivallan suojelevissa turvissa.

* * * * *

Kahdeskymmenes vuosisata Kurjalan seurakunnassa oli alkanut. Seitsemän tuhatta sielua nukkui henkisen pimeyden yössä, jota eivät jääkylmän joulukirkon kynttiläkruunut parin papinsaarnan höystäminä voineet paremmin valaista kuin Ameriikan sanomalehdetkään, joita maastapaenneet nuorukaiset ja piikatyttöset lähettelivät omaisilleen salojen mökkilöihin. Joulukirkosta jäi mieliin vain kruunukynttiläin kirkas loiste — kaiken saavuttamattoman ihanteen vertauskuva —, Ameriikan sanomalehdet taas liistaroitiin lukemattomina vieraskamarien seinille, kenellä moinen ylellisyyskomero olemaan sattui.

Talonpojat elelivät omaa raskasta elämäänsä — virkamiehet omaansa. Yhä kunnioitettiin pappeja julkisesti, mutta poppamiehiä ja taikureita kunnioitettiin yhtä paljon. Taikausko rehoitti jokaisessa kylässä, vaikkeivät sielunpaimenet niistä asioista paljoakaan tietäneet. Vihittyjen hautojen kalmistoja kaivettiin salaa ja mätänevistä ruumiista leikeltiin milloin varvas, milloin sormi, milloin sydän, milloin kiskottiin selkäydin tai muu ruumiinjäsen, joista kaikista sitten kansan salaiset sielunlääkärit keittelivät taikaruokiansa erikoisia tarkoituksia varten: milloin oli saatava naapurin mies tai nainen vaarattomaksi perintöasiain takia, jota varten hänet "syöttämällä" tehtiin hulluksi, milloin oli "metsä" nostettava vihamiehen lehmikarjaa raatelemaan, milloin taas sotkeutuneet lemmenvehkeet vaativat kummallisia loitsukeinojansa. Nämät ehkä olivat pakanuuden pimeitä jätteitä, joista kristinusko pidettiin erillään, mutta sen ohessa kukoisti pitäjässä vielä kukkeampana itse kirkon vaikuttama uuspakanuus, joka ilmeni milloin missäkin surkeassa muodossa. Siunattua maata keräiltiin pusseihin, kirkon lattiasta ja kynnyksestä vuoleskeltiin pyhiä lastuja talteen, rippileipiä varasteltiin vanhain tauteihin ja siunattua kirkonviiniä kerjättiin kaadettavaksi kipeäin lapsiparkain korviin y.m., y.m.

Kouluja armottomasti vihattiin ja ensimmäinen kansakoulu otettiin väkisin vastaan sillä ehdolla ainoastaan, ettei seurakunnan tarvinnut siitä penniäkään maksaa.

Rahvaan ulkonaiset elintavat eivät olleet erittäin kehuttavat. Tupakka tupruili yli koko pitäjän miehistön, karvas venäjänlehtimälli asui joka-toisen ukon ja akan ryppyisessä poskessa kuin mikäkin märkärakko alati vaikuttaen näljää ja sylkemistä sekä tuottaen nuorelle väelle sydänalatauteja, muutamissa kylissä lapsetkin sekä tytöt että poikanaskalit opetettiin varhain viljelemään tupakkaa, jota vanhan kansan kertomusten mukaan joku entinen pappi saarnastuolista oli kehoittanut runsaasti käyttämään vaarallisia kulkutauteja vastaan, johon lääkkeeseen vieläkin uskottiin. Tupakan imemisestä oli luonnollisena seurauksena liiallinen sylkeminen, mutta sylkemistaipumus näytti myös muutenkin piilevän korvenkansan luonteessa ja jo pojannaskalit kilpailivat keskenään siitä, kuka pisimmälle jaksaisi sylkäistä ruiskahuttaa pirtin lattialle. Se oli jonkunlainen miehuuden merkki tämä syljen tirskauttaminen hammasten lomitse, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt että siinä olisi ollut mitään pahaa, vaikka emännät toisinaan moittivatkin lattioidensa kauheata siivoa ja vaikka postissa käydessä pitäjän postimamsseli uhkasi sakottaa jokaisen ukonkarilaan, joka likasi hänen lattiansa vieläpä kasvatukseksi pani pahimmat töhrääjät korjaamaan omat jälkensä. Sylkemättömyyttä ja sylkilaatikoita pidettiin vain herrojen keksiminä ylellisyyksinä ja niitä pilkkaamalla pilkattiin vielä sittenkin kun hiippakunnan käytännöllisteolooginen piispa tarkastusmatkallaan Kurjalan kansan suu-rustingeita oli vahvasti jumalansanalla ruoskinut.

Yhtä sakealla sauhulla kuin piipunnysät, höyrysivät ympäri seurakuntaa myös kahvipannut, joita samoin väitettiin pappien keksinnöiksi. Monessa sydänmaan töllissä nautittiin vuoroin karvasta petäjäleipää, vuoroin pikimustaa kahvia, jota herranvoidetta tyrkytettiin heikoimmillekkin sairaille — joiden sisälmyksissä ei enää muu ruoka pysynyt — sitä tiputettiin jo kapalolastenkin yskäisiin kurkkuihin.

Sieniä ja marjoja, joita korvessa oli runsaammin kuin petäjänkuoria, halveksimalla halveksittiin eikä sellaista "eläintenruokaa" koskaan iljetty kerätä talveksi. Kansan siisteyskäsitteet olivat siinämäärin pilaantuneet, että ihmiset erinomaisesti saattoivat nauttia omilla ulostuksillaan ruokkimiensa lehmien maitoa. Tietenkin hätä ja todellinen kurjuus osaltaan oli syynä moiseen menettelyyn, jota ei arvattu edes hävetä.

Kansanelämään kuuluivat myös russakat, kirput, lutikat ja täit, joita kaikkia pidettiin Jumalan säätäminä pikkuhuomautuksina mailman synnillisyydestä ja ihmislapsen raadollisuudesta. Jotkut katsoivat kristilliseen järjestykseen kuuluvaksi että näiden kiusaajain kanssa oli elettävä hyvässä sovussa, kunnes niitä sikisi semmoiset laumat taloihin, että oli pakko joksikin viikoksi talvipakkasella jättää pirtti kylmilleen. Mutta ei paukkuvankaan pakkanen eikä myrkyllisinkään keisarinviheriä tai röönä hävittänyt näitä kotieläimiä sukupuuttoon, jostapa juuri näki ettei se ollut luojan tarkoitus.

Sänkyjä tai vasituisia makuutelineitä ei Kurjalan seitsemällä tuhannella sielulla ollut tuskin neljännellä osallakaan, vaan melkein kaikki ristirahvas lojui yönsä saunakuumiksi lämmitettyjen, löyhkäävien pirttiensä likaisilla lattioilla ynnä pitkillä seinäpenkeillä kihisevien russakkarakojen alla; aniharvoin kesällä nukuttiin ulkohuoneissa, jotka olivat ne siisteimmät makuupaikat. Muutamissa taloissa sentään oli isännällä ja emännällä tai talon herrastuneilla nuorilla kömpelötekoinen, punaiseksimaalattu puusänky, jonka pahnoissa kätkihen kokoelma kaikenlaista kansatieteellistä sekatavaraa: rikkinäisiä pieksusaappaita, sukanriekaleita, paidanrääsyjä ja muita vaatteita, tyhjiä viinapulloja, kuppasarvia, satavuotisia virsikirjoja ynnä muuta senkaltaista. Lapsilla myös oli oma lämmin pesänsä: kiikkeräjalaksinen kätkyt tai lullu, joissa pieniä poikia ja pieniä tyttäriä heti syntymästä saakka harjoitettiin sietämään ankaraa heilumista — ikäänkuin olisi tarkoitus ollut karaista heidät aikaiseksi tulon varalta Atlantin aalloille Ameriikan laivoihin.

Vastapainoksi kaikelle likaiselle oli olemassa supisuomalainen, sisääntupruava, pikimustaksi karstoittunut sauna, jossa tehtiin puhdasta. Tehtiin siellä myös muutakin, nimittäin lapsia, kuten kansa itse luontevasti sanoi. Saunanlöylyä viljeltiin niin runsaasti että se monelta, iäksi korvensi silmät. Jos ei viina ja sauna auttanut, tuli kuolema. Erikoisissa sairaustapauksissa oli häränsarvi suuressa kunniassa ja sen jättämiä kamalia verinaarmuja niskaan ja poskipäihin pidettiin vähintään yhtä ritarillisina muistomerkkeinä kuin saksalaiset ylioppilaat kuuluvat pitävän järjettömässä kaksintaistelussa ansaitsemiaan miekanhaavoja. Hieromista, silloin kun sattui olemaan "reväsin irti", harrastettiin kiitettävällä huolella, ja hieroja-akatpa ne varmaan ovatkin ne hyvät enkelimme, jotka kaikkina aikoina ovat Suomen kansan pelastaneet pulasta. Paitsi pakanallisia loitsulääkkeitä ja puoskaritemppuja, oli lisäksi tulikivi, juurikkaterva, pikiöljy sekä eräs seos p— p—, jota saatiin atteekista, tehokkaimpia kansan parannusaineita, joita kaikkia käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti aivankuin Noakin arkin tervaa.

Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.

Tässä suhteessa olivat herrat ja talonpojat yhdenarvoiset.

Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa, mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?

Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on "henki" ja että meidän oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa! Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä, jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan jumalaparan leima — sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko — se oli todella mainio suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua, kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää — millaisen laiskajaakon tahansa…

* * * * *

Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla, lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja, mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan, jossa "rysligt vackert" ja "icke ingenting" kuni kevätkiuruset kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:

"Kyyt som haaver paarnen säär…"

Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! "Icke ingenting" — se sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta "kyyt" ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.

Hör oss Svea, moder för oss alla! — Auta meitä, Ruotsi, rakas äiti!

Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.

Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden Idun'in följetongeja ja Familje-Journal'in romaaneja tutkittiin näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean maalaisyön hiljaisuudessa… Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin "Papinrouvaa" ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet hengessään "fru Elli'n" kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen kirjallisuuden kosketuksilta.

Pääasiaksi maalaisrouville — sillä aikaa kun herrat suomentelivat virkojansa — jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja ruotsiksi sekä loput yötä — silloin kun rakkaat aviomiehet joivat totia — juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.

Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä — nuot mailman herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää? Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät. Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta — aivankuin olosuhteet sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu… Ne olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia välttämättömyyksiä — niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.

Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa tutkistella.

Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja vaatekomeroissaan — ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! — he kuuluivat eri mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille jolloinkin lennätettiin — piikoja myöten — joku hengenmuru herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta sellaista sielunravintoa: "lukekoot muka hekin jotain — hiukkasen sivistyäkseen"…

Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut, kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu, kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa… se ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. —

Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan kevättuulahdus läpi ilman?…