Читать книгу Pyhä viha: Romaani - Ilmari Kianto - Страница 6

— Kyllä minä sille ilmoitin.

Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi:

— Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa joulupäiväsaarnan.

— Tietääpä sen, — puuttui puheeseen Vihtori. — Pastoria pelottaa se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on hiukan kunnianhimoinen mies.

— Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin. Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:

— Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy että olet käynyt — Leo Tolstoin koulua.

— Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. — Tolstoi on suuri kristitty!

— Tolstoi? huudahti Konrad. — Tolstoiko kristitty? Minä sanon sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika kaurasäkkiä…

Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:

— Bordet serveradt — illallinen on valmis! sekä heti perään leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut era glas!

Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi nuorimpaan poikaansa kääntyen:

— Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista.

Nythän on jouluaatto.

— Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen, purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset luumutortut odottivat ottajiansa.

Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan, vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun, vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen, oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.

Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan äärettömän korkealla maasta.

2.

Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.

Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä, ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät korven mailla…

Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa, jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.

Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä. "Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto, jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa… ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta mailmalta…"

"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.

"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä, mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta onkin… Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen, kotikultaisen ympäristöni kanssa?"

Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.

"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani. Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun pikkupoika-päivinäni…"

"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni kodossa."

"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin! järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta on tullut kirkon — vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni — joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, — vieläpä kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät…"

— "Rekilyhdyt!" muisti hän samalla.

"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon, olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."

Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen aivoissaan.

"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee jo minun veressäni — ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää, sydäntäpolttavaa tarvetta."

Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen, vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:

"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten, mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa. Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen. Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle pakottaa!…"

Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"

Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa. Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.

"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti kotiinjääneen mielessä.

Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.

Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä", mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan piispan resehtien mukaan."

Keittiössä tuntui joku liikkuvan — pappila ei ollutkaan aivan autioksi heitetty.

— Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.

— Minä täällä vain… kuului vastaus.

— Mikä minä?

— Mari… kuului levollinen selitys.

— Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.

— Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, — vastasi karjakko.

— Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli pappilan herra.

— Ka en häntä tiiä, — vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. —

Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa…

— Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, — muisti velimies.

— Niinhän nuo puhuvat…

Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.

— Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut mitään.

Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.

— Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten tehdä kokeita.

— Ka mitäpä ne tämmöiset… semmoisista… sopersi karjakko hiljakseen nauraa hikertäen.

— Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.

Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla tiukemmalle ja katsahti silmiin.

— Ka täytyy kai hänet uskoa, — vastasi sitten kolealla äänellä. —

Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan…

"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:

Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli? Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.

Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli, mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"

Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi tai oli uskomatta.

Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, miksi joku uskoi niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli saatettu uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää, millaiset julkiset opettajat olivat saaneet vallan vaikuttaa kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.

"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin — minä menisin sinne kuin politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni temppelin puhdistajaksi… kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa…"

"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti oli kulkenut.

"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee. Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön… kuinka kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"

"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: — "Ero on ainoastaan siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"

Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.

"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi taivaaseen ja sinne jäi — uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten — elämän kärsimysten tullen — joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että niin on käynyt…"

Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:

In dulci jubilo, Nyt on iso ilo, Maailman Messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink' armas Matris in gremio: Alpha es et O, Alpha es et O.

O Jesu parvule! Sinua rukoilemme, Anna armos aina, O puer optime! Ja sanas meille lainaa, O princeps gloriae! Trahe me post te, Trahe me post te!

O patris caritas, O nati lenitas! Pirut rumat meitä kaasit, Per nostra crimina, Siis sinä meille saatit Coelorum gaudia, Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Ubi sunt gaudia, Ei surun siellä siaa, Kussa enkelit laulavat, Nova cantica Ja taivaat kaikki kajaavat In Regis curia. Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:

O princeps gloriae, Trahe me post te, Trahe me post te…

"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi oljenkorsikin…"

Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin, koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"

Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella voimalla häneen vaikutti:

Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,

Jost' ihastui Jerusalem,

Halle Halleluja.

Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,

Kuin hallitsee ilman lakkaamat',

Halle Halleluja.

Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,

Kussa piltti oli Herrainen,

Halle Halleluja.

Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat,

Kultaa, savua uhrasivat,

Halle Halleluja.

Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä,

Kuin vapaa oli miehestä,

Halle Halleluja.

Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott',

Käärmeen tyköönsä poijes potk',

Halle Halleluja.

Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill',

Ei kuitenkaan käynyt synnin teill',

Halle Halleluja.

Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd',

Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd',

Halle Halleluja.

Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:

Puer natus in Bethlehem, Bethlehem! Unde gaudet Jerusalem. — — — — — — —

Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka ylenluonnollisella tavalla:

De matre natus virgine, virgine! Sine virili semine, Halle Halleluja!

Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli siinnyt — ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:

De nostro venit sanguine…

Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:

Liha oli hänell' niinkuin meill…

In carne nobis similis…

Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään peräkaneettiin:

Laudetur sancta Trinitas, Trinitas! Deo dicamus gratias, Halle Halleluja!

"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat 'sine virili semine' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun, jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."

Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja…

Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.

Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala, puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.

"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!" saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"…

Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään. Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia. Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten hopeaisilla parroilla…

"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"…

Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat, rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta, polvet potkahtelivat — ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin sihahtelivat sauvat.

Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.

"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.

"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien kalloa.

Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika hädintuskin kerkesi väistää.

— Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.

— Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä, joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän peittoon.

"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja hiihti kartanoon.

Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat huurteessa.

— Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.

— Gullevän! huudahti äitiruustinna. — Oletko ollut hiihtämässä? Ja me kun luulimme että sinä vielä nukut…

— Älä tuo lunta sisään! muistutti Heikki veli.

— Missä se nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami punaisen partansa sisää.

— Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään, — virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja hienotuoksuisesta sikaaristaan.

— Min älskade gosse, — huolehti ruustinna, — lienetkö oikein saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia juomaan. Minä kaadan kuppiin.

Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti kiinni höyryävään kuppiin.

— Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen tapaansa.

— Minullekko mamma sanoo? kysyi poika.

— Sinulle, kultaseni!

— Kuka se laittoi? Jumalako?… kysyi nuorin poika ikäänkuin kiusaantuneena.

— Niin… Jumala… ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.

— Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä poika.

— Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.

— Jumala… ja koko luonto… vastasi toinen. Seurasi pieni äänettömyys.

— Vai on Reino käynyt hiihtelemässä… virkkoi isärovasti kävellä tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. — Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?

— Omillani minä hiihdin, — selitti poika.

— Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia? epäili Heikki veli. — Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous…

Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:

— Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.

— Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. — Sinä, Konra, kai tahdot vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän terävästi.

— Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. — Rakas Reino! äänsi hän samalla kiihkeästi. — Enkö saa kaataa sinulle pienen lisätilkan?…

— Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, — lausui rovastivanhus kuulematta mitä puolisonsa toimitti. — Oli vahinko ettei Reino sitä kuullut.

— Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. — Mutta tässä oli kysymys siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.

— Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, — sanoi lumihapsinen vanhus painokkaasti.

— Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. — Mutta minä tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen joulupyhänä?

Vanhin veli Aatami, pedagoogi, naurahti hermostuneesti.

— Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. — Kristuksen aikaan

ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei

Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään.

Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.

Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja sai suunvuoron.

— Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää, mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä…

— Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä…!

— Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee! keskeytti Konrad ankarasti.

— Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. — En minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään… ne tähkäpäiden syönnit ja muut…

— Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin vanha… kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.

— Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, — vastasi poika.

— Hänen ainakin pitäisi ymmärtää…

— Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan punaisena. — Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!

— Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. — Minä päinvastoin tahtoisin Jumalan kunniaa…

— Sinä? joka et käy kirkossakaan! jatkoi murhaavasti pappisveli.

— Minä juuri! vakuutti korkealla äänellä toinen.

— Muista, Reino, että Konra on pappi!

— Pah…

— Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni väliin.

— Kuka tässä riitelee…?

Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan, puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan — Reino oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.

Hänestä tuntui että kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki järjestään!

Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja nyrkit puristuivat kokoon…

"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin aamuna oli itsekseen ajatellut?"

Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri numero…

— Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. —

Uunista tarttuu.

— Se nyt on sivuasia, — sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen uuninrinnasta.

Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:

— Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!

— Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.

— Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.

— Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan veljeänsä, josta — kaikesta huolimatta — paljon piti.

— Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään? hämmästeli Vihtori veikko.

— Miksei, jos Konra lupaa… sanoi nuorin veli hammasta purren ja läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan takkiansa…

Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin — viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt 6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.

Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.

— Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin johtajatar. — Ei osannut edes hävetä…

— Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. — Senkötähden että syvästi rakasti miestään?

— Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, — sanoi vanhin sisar häveliäästi. — Et suinkaan sinä voi puolustaa… vihkimätöntä liittoa?

— Entä jos voin? sopersi veli.

— Kyllä minäkin olen vapaamielinen, — virkkoi Seidi neiti, — mutta en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia…

— Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, — puuttui puheeseen Konrad tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.

— Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui

Reino veli.

— Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori pappi.

— Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen kiivastumaisillaan.

Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:

— Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut, menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää…

Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko

Heikki ehti saada suunvuoron.

— No niin minäkin luulen, — sanoi tämä leveästi, — että kun meijän Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!

Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella tämän lemmenasioita…

— Sat sapienti, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus. — Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!

Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi vinttikamariinsa.

3.

Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat — ja koko erämaan pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli se ikuinen irtirepijä…

Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan — suureksi iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.

Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan. Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä, kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.

— Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.

— Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia… virkahti poika, tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.

Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.

Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.

Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat matkustaneet.

— Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.

— Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. — Ehkäpä minusta ei virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.

— Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, — arveli vanhus. —

Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.

— En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi palvelijaksi, — vastasi poika.

— Miksi et? kysyi isä.

— Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka nurkassa.

— Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut hieman hämärä. — Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella jumalallista esivaltaa.

— Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen esivaltamme on

Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.

— Jumalan sana! vastasi rovasti myös väittävästä.

— Mikä jumalansana?

— Pyhä Raamattu!

— Noh, siitä asiasta ei kannata papan kanssa väitellä, — lausahti poika.

Isärovasti kiivastui vakavasti.

— Reino, sanoi hän: tottakai sinunkin täytyy uskoa Pyhään Raamattuun?

— Täytyykö minun?

— Täytyy!

— Voi pappa rukka, — huudahti poika nähden myrskyn nousevan: — en minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.

— Mutta tottakai uskot päätotuuksiin? ahdisti isärovasti.

— Mitä pappa pitää päätotuuksina?

— Etkö sinä itse tiedä?…

— En!

— Päätotuudet… sopersi pappisvanhus jäykässä mielenliikutuksessa — päätotuudet ovat tietysti ne, jotka katekismuksessa luetellaan. Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka on kolmiyhteinen. Että Jeesus oli oikea Jumalan poika, joka sikisi Pyhästä Hengestä… Ettei kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään muuta tietä kuin uskomalla Vapahtajan ristinkuolemaan ja Lunastajan vereen ja… ja…

— Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. — Enkä minä niihin usko…

— Etkö sinä siis usko että Jeesus oli Jumalan poika?

Isärovastin ääni värisi ja leuvat vavahtelivat.

— En! vastasi papinpoika varmasti.

Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.

— Jumalansanan mukaan… änkytti hän — se joka ei usko… joutuu… helvettiin.

Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:

— Kiitoksia pappa!

Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin säälimättömästi."

Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä, silmät vesissä.

— Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna. — Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi, voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?

— Kyllähän minä tahtoisin, mutta…

— Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti hetken kuluttua hellästi.

— Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä…

— Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.

— Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi äiti yhtäkkiä.

Poika ei voinut olla naurahtamatta.

— Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.

— Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad — saneli ruustinna. — Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä, oma koti…

— Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.

— Jumalan pitäisi olla sama, — sanoi ruustinna arasti.

— Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika välähtävin silmin. — Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala, mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen. Siitä se riita johtuukin…

— Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, — valitti ruustinna. — Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja poika…

— Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, — ei niin vaarallista. Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on terveellistä sekä ukolle että minulle.

— Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit papan…

— Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä tuomitsi — helvettiin!

— Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. — Ei pappa mitään pahaa tarkoittanut…

Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle. Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti rovastilla olevan jonkun asiamiehen.

Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan…

— Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.

— Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana — kuului kimakka ääni vastaavan ulko-oven suulta. — Me olimme ikään palanneet kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä siellä… niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut…

— Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti rovasti.

— Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta

"Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"

— Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.

— Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. — Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin, sanoivat akat.

— Ketä akkoja siellä oli pirtissä?

— Ka niitäpä meijän…

— Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.

— Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja akan-rääppänät vain kotimiehinä…

— Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.

— Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin, niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin, niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa… jotta mänköön ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia…

— Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.

— Oli… oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.

— Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.

— Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee, helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa. Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin…

— Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, — ehkäpä se nyt ei niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi huutaneen…

— Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, — no sitä se minäkin päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?… Rovasti kai hänet parhaiten tietää…

— Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä

Jumalan asioita…

— Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän sitä yksinkertaiset osaa ennustaa… Ka joo, no mitäpä hänestä enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla… ja pitihän sitä lähteä kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen… ei se mikään paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi…

— Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.

— Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut — parikymmentä markkaa vain ja lantin kantturoita, — selitti mies, nähtävästi sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.

— Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa puolesta.

— Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti… eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata… jo ne itsekkin iltakauven siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut tepsiä… jutteli talonpoika. — Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.

Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan että:

— Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu vaarallisesti sairastumaan.

— Ka vietänee heitä, vietänee — myönteli vilkas talonpoika, — ei ne toki enää uskallakkaan… miten lienevät siellä keskuuessaan sotkeutuneet… kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä sielunpaimenen perään… Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa tauti tapaa… heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.

Ulko-ovi rasahti.

Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin rapinaa.

Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.

"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä. Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit 'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli, joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset, isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä. Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni! Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa, jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja…"

"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen, ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."

Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.

Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.

"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. —

— Mihin siis?

— Kansan valistukseen! sanoi ääni. — Heti huomispäivästä alkaen. Ei — jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis. Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille ja piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon, ympäri pitäjää… Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!

Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen rakkaasta keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari askelta ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.

Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta, vieläpä epäilystäkin.

Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan, korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.

"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni vasten naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä heti yllättäisi tuomio: papinpoika — 'jumalankieltäjä!' Ja ennenkaikkea: minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että puhuisin eri tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan seurakunnassa."

"Kansan valistus? — Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on minun tekeminen itselleni täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen, ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun taikauskoisuutta vastaan… vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen omalle itselleni selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin uskallan niitä julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on valtiokirkon vuosisatainen orja."

— Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan! päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.

Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen sisässänsä kuohui.

Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-iltana

Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:

Sananen niille, jotka minut tuomitsevat "helvettiin".

Minä, papinpoika, en usko mitään satuja!

Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut ihminen eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut Jumalakin, mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin ihmistä, jolla on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille opettaen suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa kaikesta kurjuudesta, voidaan sanoa Jumalaksi. Eikö tämä ole järjellinen ajatus?

Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman ristikuolemallaan…

Vapahtaja? Lunastaja?

Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä harhatunnetta se ilmaiseekaan — uskoa että yksi olento, sen kautta että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se on onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset" hänet tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä taikausko että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi ihmisille ja sitten singahti elävänä taivaaseen.

Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin kukaan muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä tunnenhan omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen ristinkuolema hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi minut kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen elämänopin seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille saarnasi.

Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun käsityksessäni näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole oikea käsitys siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos eivät, niin miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan — siihen, käsitänkö minä Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se heidän aivoihinsa on ahdettu?

Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä, kuolevainen ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?

Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai ylenluonnollisuuksiin minä uskon!

Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin mukana.

Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron uhrina.

Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen kuolemasta — joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö, joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa — päänumeron ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen hengenmies eli ja mitenkä hän kehoitti muitakin elämään.

Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento, joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat sairaat…

Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?

Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille, niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat, eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy. Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu himmentää se, mitä hän saarnasi.