Читать книгу "Tee työ ja opi pelaamaan!" - Ilmari Kivinen - Страница 3
I
ОглавлениеVaskiseppä Grönberg on kaupunkimme voimakkaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä persoonallisuuksia. Vaikka hän onkin vain pieni ja kuivettunut ukko.
Hän pisti piikkipartaisen, terävänenäisen päänsä ajuri Jehkosen vaunuvajan ovesta sisään ja huusi lujalla, mitä suurinta suuttumusta ja pelättävintä vihaa värähtelevällä vanhanmiehen äänellä seuraavan kovan ja verenhimoisen tuomion:
— Miljoona hirsipuuta suoraan linjaan halki Suomenniemen Kotkan kauppatorilta Utsjoen pappilan pihaan asti, ja joka hirsipuuhun yksi sosialisti!
Tätä kauheata toivomusta seurasi kahden sekunnin pituinen äänettömyys, jonka jälkeen tämä tulevaisuuden yhteiskunnalle peräti vaarallinen vaskiseppä kirkaisi kärsimättömästi:
— Oletko sinä Jehkonen siellä sisällä vai et? Varmaankaan ei punapartainen, rokonarpinen ajuri Jehkonen kuulunut maan suurimpaan puolueeseen, tai luotti hän melkoisiin, jo päältäkin selvästi näkyviin ruumiinvoimiinsa, sillä hänen rämeä äänensä vastasi vajan pimeimmästä nurkasta:
— Joo, täällähän minä… minkätähden sinä ne sosialistit hirtät?
— Paholaiset! sanoi Grönberg, vihaamiaan sosialidemokraatteja silminnähtävästi yhä edelleenkin tarkoittaen. — Pimeässäpä sinä täällä kuhkit! moitti hän sitten Jehkosta, astuen samassa ovesta sisään.
— Jätä ovi auki, niin tulee valoa! neuvoi ajuri.
Vaskiseppä totteli tätä kehoitusta — jalallaan, potkaisten oven auki, niin että se rysähti selkosen selälleen vajan seinää vasten ja jäi sitten vapisemaan ruostuneille saranoilleen kuin vaskisepän pontevan esiintymisen pelästyttämänä.
— Jaa, sen minä sanon, ettei tässä maassa järjestystä tule, ennenkuin korppi on nokkinut silmät viimeisen sosialistin päästä! huusi Grönberg, kiihtyen taas äkkiä täyteen raivoon. — Onko sinulla, Jehkonen, joutavia viikatteita?
— Taitaahan niitä olla joku, vastasi ajurin ääni, mutta lisäsi kuitenkin miettivästi: — Missä kunnossa sitten lienevät.
— Anna sinä minulle pari viikatetta lainaksi täksi ja huomiseksi päiväksi, niin minä niitän sinulle sitten tuon potaattipellon pientareet, esitti Grönberg, sieraimet vielä vihasta värähdellen. — Niittomiehet rupesivat kesken päivän vaatimaan palkankorotusta, mutta minä ajoin ne helvettiin…
Grönberg vaipui istumaan kuormavankkurien aisalle, potkaisi jaloistaan vanhan setolkkaremmin ja alkoi sadatella työväkeä voimakkain, valituin kirouksin.
Jehkonen ei vastannut näihin purkauksiin juuri mitään, ähki ja puhkihan vain edelleenkin vajan nurkassa, joitakin rattaita korjaten.
— Se on se nikkari Tilli, joo, se vanha pulituurin juoja, joka niillä on tässä kaupungissa profeettana ollut, purki Grönberg katkerana hampaankolostaan huomioitaan ja kokemuksiaan. — Tämä halvattu saarnaa näille tolvanoille oikeuksista ja sorrosta — kuuletko, Jehkonen: oikeuksista ja sorrosta! Senkö karvahäntä heitä on tässä kaupungissa sortanut? Ja senkö tuhannen oikeuksia heillä sitten pitäisi olla? Jos Tillikin saisi oikeuden mukaan, niin… Tämä tekee minulle, hyväkäs, keinutuolin. Ottaa siitä kaksikymmentä markkaa. Tuo tuolin, haisee pulituurilta, kehuu työtään ja saapi rahan, puhtaan rahan kahtena kymmenmarkkasena kouraansa. No nyt on meillä keinutuoli! sanon minä akalle. Pätiipä nyt olla ja herrastella tässä vaskisepän perheessä! Anoppi tulee illalla kylään, istuutuu keinutuoliin ja roiskis! Kahtena kappaleena, kahtena kappaleena, on se Tillin tekemä keinutuoli, ja anoppi ylösalaisin nurkassa kukkaruukkujen päällä, koivet kohti taivasta. Semmoista se on se Tillin työ! Ja tämä hornan timpermanni sitten vielä puhuu oikeuksista — ja pyhistä vapauksista — ja tasa-arvoista…
Grönberg sylkäisi niin, että toiseen seinään lensi.
— Ketä sinulla oli niittomiehinä? kysyi Jehkonen levollisesti rattaiden alta.
— No ne Sauna-Maijan pojat! huusi vaskiseppä mitä syvimmällä inholla. — Nämä laiskat rahjukset alkavat kesken päivän puhua nälkäpalkoista ja riistämisestä. Minäpä otin rautakihvelin aidalta ja kiljaisin, että pois pellolta, Sauna-Maijan sikiöt, ja silmänräpäyksessä! Arvasivatkin ne lähteä, ennenkuin päät rupesivat kolisemaan! Minä niitän sen pellon nyt akan kanssa huomisiltaan mennessä, ja jos yksikään sosialisti tämän päivän perästä minun porttini sisäpuolelle astuu, niin katsokoon eteensä! Annatko sinä niitä viikatteitasi, vai pitääkö minun vielä lähteä niitä muualta kerjäämään?
Pyyntö ei ollut kovin kohteliaaseen muotoon puettu, mutta Jehkonen, joka ei ollut turhan tarkka pikkuasioissa, konttasi hyvänsävyisesti esiin rattaiden alta, pyyhki enimmän tervan ja rasvan käsistään housujensa takapuoliin ja sanoi:
— Tulehan tänne liiteriin, niin katsotaan.
Parin minuutin kuluttua tuli Grönberg halkoliiteristä, olallaan kaksi viikatetta.
— Kyllä minä sitten niitän ne pientareesi… en näitä ilmaiseksi pyydä enkä tahdo! vakuutti tuima vaskiseppä.
— Tottapahan! murahti Jehkonen ja palasi takaisin vaunuvajaan jatkamaan keskeytynyttä työtään.
* * * * *
Päivä oli kuumimmillaan.
Kadulla surisivat tuhannet hyönteiset. Kauppias Raholan ajomies, yllään ainoastaan siniset, paikatut housut, jauhoinen paita ja pään ja niskan peitteenä tyhjä kahvisäkki, ajoi pitkin katua, seisoen korviasärkevästi rätisevillä nelipyöräisillä kuormarattailla, joilla oli vannerautoja. Raatimies Palinin talon seinää vastaan oli pystytetty telineet, joilla hääräsi maalari, päässään pahvista tehty tuhruinen maalarinlakki.
Rakennusmestari Jurmon pihasta oli lehmä kävellyt kadulle ja söi ahneesti kadun vierillä kasvavaa ruohoa. Mutta kohtapa juoksi kadulle paljasjalkainen tytönrehvana, joka kiljuen ja huitoen alkoi ajaa lehmää takaisin pihaan. Lehmä huiskautti päätään ja häntäänsä ja läksi lönkyttelemään portista sisään, jolloin sen kylki raapaisi pahasti huojahtavaa portinpieltä.
Kelloseppä Kenosen eli Kana-Kenosen kanalauma oli niinikään lähtenyt kadulle jaloittelemaan. Suurella innolla ja ylläpitäen keskenään vilkasta kaakatusta reposteli tämä melkoiseksi osaksi muukalaissyntyinen herrasväki kaikenlaisia kadulla olevia, auringonpaisteessa hautuvia jätteitä.
Vaskiseppä ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota näihin kaupunkimme sisäiseen elämään luonnostaan kuuluviin ilmiöihin, vaan käveli kiireesti kotiin, jossa hänen vaimonsa, tanakan ja hyväntuulisen näköinen nainen, istui huivi päässä pihanpuolisilla portailla kutoen sukkaa ja silloin tällöin vilkaisten pieneen, vilkkaaseen porsaaseen, joka peuhasi pihamaalla.
— Jehkoseltako sait viikatteet? kysyi vaimo mieheltään.
— Jehkoselta. Lähdetään sitten! vastasi vaskiseppä.
— Katso, Maikki, taloa ja puotia! huusi emäntä sisään avoimesta keittiönovesta. — Minä lähden isän kanssa heinäpellolle niittämään.
— Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen, istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle, auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.
Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin ikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.
Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli levitetty harmaa säkki.
Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor. Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun hevosen jaloissa.
Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään, huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan pitkän otsatukan alta.
Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa hevonen.
Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi melkoisesti vähentänyt sen voimaa.
Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.
— Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.
— Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.
— Hui! Sus siunatkoon, miten sinä minut pelästytit, Kalle! huudahti tyttö toruen.
— Annahan kättä kumminkin! sanoi nuori, valkoiseen helletakkiin, vaaleihin housuihin ja punareunaisiin lipokkaisiin puettu, Kalleksi mainittu mies.
Tämä mies oli kauppias Kurosen kauppa-apulainen Kalle Kannas, erittäin nokkela, kohtelias ja siisti liikemiehen alku, minkä tahdomme heti hänen suosituksekseen mainita.
— Mistä sinä tulet? kysyi tyttö, purren langan poikki terävillä, valkoisilla hampaillaan.
— Olin tuolla rannassa tavaroita vastaanottamassa. Kotonako ukko? kysyi nuori mies matalalla äänellä ja loi ikkunasta sisään niin pelokkaan silmäyksen, että selvästi saattoi havaita hänellä olevan erittäin korkeat käsitykset ukko Grönbergin persoonallisista ominaisuuksista.
— Ei ole, heinäntekoon läksi, sanoi tyttö, irroittaen sormillaan langan pään hampaistaan.
— Entäs äitisi? kuulusteli nuorukainen, hengähtäen helpommin, mistä päättäen äiti ei ollut läheskään niin hirvittävä kuin isä.
— Äiti on myös niittämässä, ilmoitti tyttö.
— Olet siis yksin?
Meidän on ohimennen myönnettävä, ettei Kalle Kannas näyttänyt mitään muuta niin innokkaasti toivovan.
Tyttö nyykäytti päätään myymälän oveen päin. Nuori mies ymmärsi tämän viittauksen ilman pitempiä selityksiä ja tuli sisään mainitusta ovesta. Tyttökin tuli kamarista myymälään. Sulhanen nousi istumaan tiskille ja morsian kävi seisomaan, tiskiin nojaten, hänen kupeelleen.
— Mikähän tästä lopuksi tulee? huokasi tyttö, pistäen suuhunsa sokeripalan, jonka oli juuri löytänyt Kallen taskusta.
— Antaa ajan kulua, kyllä aika neuvon tuopi, sanoi poika, jolla nähtävästi oli n.s. optimistinen maailmankatsomus.
— Isä ei suostu koskaan! valitti tyttö. — Kun äiti toissapäivänä alkoi puhua siihen suuntaan, että minunkin alkaisi olla aika mennä naimisiin, niin isä suuttui silmittömästi. Se on niin ikävää sen isän laita, kun se on niin äkkipikainen! huokasi vaskisepän ainoa tytär, pudottaen samalla pienen paperipalasen sulhasensa niskaan paidankauluksen ja ihon väliin, mistä leikillisestä tempusta päättäen isäukon julmuus ei ollut sentään häntäkään vielä vallan maahan masentanut.
— Astun isäsi eteen vielä tänä iltana ja selitän asian, sanoi poika uljaasti, röyhistäen rintaansa ja pistäen vasemman peukalonsa liivin kainaloon, missä asennossa hän ihmisystävällisistä kasvonpiirteistään huolimatta teki melko sotaisen ja sankarillisen vaikutuksen.
— Älä Herran nimessä! säikähti tyttö ja tarttui Kalle Kannaksen takinliepeeseen ikäänkuin peläten, että tämä toimelias nuorukainen juuri tällä hetkellä, jolloin ukko Grönberg heilutteli lujissa vaskisepänkourissaan niin vaarallista asetta kuin viikatetta, juoksisi tekemään hänelle niin julkean ehdotuksen kuin että hra Grönberg hyväntahtoisesti suvaitsisi lahjoittaa Kurosen kauppa-apulaiselle ainoan tyttärensä, vieläpä kohtuulliset myötäjäisetkin kaupantekijäisiksi.
— Isä on riitaantunut niittomiestensä kanssa ja on tänään vallan raivoissaan, kertoi tyttö varmemmaksi vakuudeksi. — Hän voisi tappaa sinut… kun ei hän koskaan vihapäissään tiedä, mitä hän sanoo ja tekee.
— Onhan se totinen ja kiivas ukko! myönsi poika yleisesti tunnetun tosiasian.
— Jos isällä olisi aavistustakaan näistä meidän väleistä, niin en minä uskaltaisi olla päivääkään kotona, sanoi tyttö varmasti.
— Mutta ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tiedoksi tulee, väitti poika.
— Niin, huokasi tyttö. — Kyllä se on kamala paikka…
* * * * *
Kun Kalle Kannas vihdoin ehti Kurosen puotiin, otti kauppias Kuronen, joka oli tuntikauden odotellut apulaistaan päästäkseen lähtemään moottorivenheellään kauniissa Kihosaaressa olevaan melkein valmiiseen huvilaansa, hyvin kylmäkiskoisesti vastaan hänen selityksensä, että yksi tavaralaatikoista oli mennyt hajalle ja että Kallen sitäpaitsi, jos mieli pelastaa nuori ja kaupunkimme liike-elämälle kallis henkensä auringonpistolta, oli ollut aivan välttämätöntä käydä uimassa. ("Se olisi kyllä pitänytkin tehdä!" huomasi Kalle samassa.)
— Minä saan täällä seisoa päiväkaudet yksin puodissa…, napisi Kuronen kapinallisesti seinällä olevalle, heleänvärisessä Pearsin saippuareklaamissa hiuksiaan levittelevälle suurisilmäiselle, valkohampaiselle ja punahuuliselle, ikuisesti hymyilevälle neitoselle, joka oli ihanampi kuin taivaan enkeli. — Kun olet illalla pannut puodin kiinni, niin nostele sisäkkö-Marin kanssa huonekalut takaisin Yrjön huoneeseen ja puhdista varsinkin kirjoituspöytä.
— Eikös lattiaa maalatakaan? kysyi Kalle Kannas.
— Ei tällä kertaa… meille tulee siihen huoneeseen asumaan kesävieras, sanoi kauppias, ottaen päällystakin kainaloonsa.
— Nainen vai mies? kysyi kauppa-apulainen asianharrastusta ilmaisevalla äänellä.
— Se ei kuulu sinuun! jyrähti hermostunut Kuronen vihaisesti ja läksi puodista ulos kadulle, paiskaten mielenosoituksellisesti oven kiinni, niin että tiuku kilisi kannikkeessaan pitkän aikaa.
— Ukko on huonolla tuulella, sanoi konttorineiti Julia Leijanen, pistäen huomattavasti käherretyn päänsä puodin ovesta sisään, mutta jättäen vielä muun osan viehkeätä olemustaan viereiseen konttorihuoneeseen. — Jos herra Kannas on oikein, oikein kiltti, niin sanon herra Kannakselle, kuka meille tulee Yrjö-herran huoneeseen asumaan.
Herra Kannas ei tosin voinut oikein sietää neiti Leijasta, mutta koska uteliaisuus tällä kertaa voitti hänen vastenmielisyydentunteensa, niin vakuutti hän hieman vastahakoisesti olevansa oikein kiltti, jolloin neiti Leijanen heitti häntä leikillisesti kummipallolla. Kalle Kannas koppasi pallon lennosta käteensä ja asetti sen varovaisuuden vuoksi taakseen hyllylle.
— Niin, kuulkaas herra Kannas, liverteli neiti Leijanen, Yrjö-herra kirjoitti matkaltaan Turusta, että hän oli siellä laivan Tukholmaan lähtöä odotellessaan sattunut tulemaan tuttavaksi erään kirjailija Tuulosen kanssa — Kauno Tuulonen, eikö se ole kaunis ja runoilijalle sopiva nimi! Kun Yrjö-herra nyt viipyy koko kesän Englannissa ja hänen huoneensa täällä kotona on vapaana, niin oli hän luvannut huoneensa kirjailija Tuuloselle, joka haluaa työskennellä muutaman kuukauden jossakin pikkukaupungissa aiheita ja vaikutelmia saadakseen, ja herra Tuulonen on kirjoittanut saapuvansa muutaman päivän päästä. Ukko on murjottanut koko päivän ja murissut akalle, ettei hän ymmärrä, mikä Yrjöön on mennyt, kun rupeaa haalimaan tänne meidän niskoillemme tuikituntemattomia musteentuhrijoita ja nälkätaiteilijoita — ihan niin ukko sanoi — mutta akka on sitä mieltä, että herra Tuulonen on varmaankin hienostisivistynyt ja hyvin miellyttävä mies, kun Yrjö — tarkoitan Yrjö-herra — on häneen niin mieltynyt. Onhan Yrjö-herralla niin hyvä maku! Mihin herra Kannas sen pallon kätki?
— Sitä en teille anna, sanoi Kalle Kannas jyrkästi, asettuen pallon eteen, selkä vasten hyllyä. — Pitäkää kyntenne siitä erossa, sanon minä!
— Minulla on aina ollut niin hyvä flaksi kirjailijain ja taiteilijain piirissä, ilmoitti neiti Leijanen, läheten Kalle Kannasta yhä lähemmäs ja lähemmäs kuin kristittyä ihmistä kiusaukseen johdattava, valkeuden enkeliksi pukeutunut sarvijaakko.
— Milloinkahan sinä, senkin räkättirastas, olet kirjailijain ja taiteilijain piirissä ollut! ajatteli Kalle Kannas perin epäkohteliaasti ja loukkaavasti hurmaavasta työtoveristaan, jonka vaanivia, kissamaisia liikkeitä hän piti tarkoin silmällä.
— Odotan niin kirjailija Tuulosta! huudahti valkopuseroinen keijukainen. — Oi, kuinka minä häntä odotan tässä mahdottoman kuivassa ja proosallisessa kaupungissa, jossa niin harvoin pääsee todella sivistyneiden ihmisten seuraan! Nyt sen sain! kiljaisi hän samassa voitonriemuisesti, saaden äkillisellä hyökkäyksellä käteensä kummipallon ja yrittäen uudestaan heittää sillä Kalle Kannasta. Kauppa-apulainen ehti kuitenkin tarttua neitosen käsiin kiinni ja rupesi melkeinpä suuttuneena vääntämään heittoasetta hänen kädestään.
Tyttö ponnisteli lujasti vastaan. Käherretyt hiukset olivat joutuneet runolliseen epäjärjestykseen ja kasvot hehkuivat punaisina. Kalle Kannas oli kuitenkin niin vihainen, ettei hän edes huomannutkaan, millainen aarre hänellä oli melkein sylissään.
— Ai, herra Kannas, älkää vääntäkö minun sormiani! kirkui neiti
Leijanen — mutta kirkui hiljaa.
— Pallo tänne, taikka katkaisen kyntenne! murisi Kalle Kannas tylysti.
Kamppailun ollessa kuumimmillaan oli raollaan olevan puodin ovi hiljaa avautunut ja sisään astunut Jumppilan vanha matami, joka pysähtyi ovenpieleen ja siinä nöyrästi odotteli kisan päättymistä. Hartaasti ja mitä osanottavaisimmin, pää kallellaan, katseli akka kauppa-apulaisen ja konttorineidin voimainkoetusta, silminnähtävästi ihan huolissaan siitä, ettei vain pieninkään rahtu eikä piirto jäisi häneltä huomaamatta. Eipä hän ollut koskaan uskovaisten rukoushuoneella seurannut niin innokkaasti uuden maallikkosaarnaajan esiintymistä kuin nyt näiden kahden maailmanlapsen rimpuilemista.
— Oi… voi voi… herra Kannas… herra Kannas!… en jaksa enää… olette niin hirmuisen vahva! kuiskasi neiti Leijanen uupuneena ja suoraan sanoen vaipui "herra Kannaksen" syliin, hellittäen pallon kädestään. Kalle Kannas nakkasi pallon tiskin alle ja huomasi samassa Jumppilan matamin, joka kädet ristissä ja pää väärässä, melkeinpä autuaallinen ilme kasvoillaan seisoi liikahtamatta ovella.
Kalle Kannas työnsi keijukaisen niin vihaisesti luotaan, että tyttö horjahti tiskin reunaa vasten ja huomasi samassa hänkin akan. Neiti Leijanen pakeni kiljahtaen puodista konttoriin. Kalle Kannas oli tulipunainen ja sadatteli mielessään armottomasti suloista toveritartaan.
— Mitä olisi asiaa? kysyi hän sitten akalta niin äkäisesti, että tämän polvet notkahtivat.
— Voi hyvä rakas puukhollari, vinkui akka, antakaa anteeksi, että häiritsin… en minä tiennyt… kahvia tarvitsisin neljänneksen, hyvä rakas puukhollari.
Kalle Kannas mittasi kahvia tavallista vapaamielisemmin, antoipa vielä kourallisen keksejäkin kaupantekijäisiksi. Me emme voi katsoa ihmisten sydämiin, vaikka heistä kirjoitammekin, mutta pidämme varsin mahdollisena, että keksien tarkoituksena oli tukkia akan suu. Uskallammepa mennä niinkin pitkälle, että otaksumme Kalle Kannaksen salaisesti toivoneen, että keksit takertuisivat akan kurkkuun ja tukehduttaisivat hänet. Tämä on kyllä hirmuinen väite lähimmäisestämme, mutta me olemme tehneet mainitun johtopäätöksen Kalle Kannaksen kasvoilla kuvastuneen ilmeen nojalla. Ovathan silmät yleensä tunnustetut sielun peiliksi.
