Читать книгу "Tee työ ja opi pelaamaan!" - Ilmari Kivinen - Страница 6

Sisällysluettelo

Kaupunkilaiset, joiden on joskus tapana puhua pahaa toisistaan, väittävät maisteri Wahlia lähes satavuotiseksi, mutta se on aivan varmasti valetta. Maisteri Wahl erosi kolleganvirastaan lyseossa noin viisi vuotta takaperin täysin palvelleena ja nuhteettomana poikamiehenä, ja koska hän erotessaan oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, niin käsittää jokainen, vaikkei olisikaan perehtynyt korkeampaan matematiikkaan, että maisteri Wahl on yhtä kaukana satavuotiaasta kuin 30-vuotias 60-vuotiaasta. Toinen seikka, joka voimakkaasti todistaa mainittua hataraa juorupuhetta vastaan, on se, että maisteri Wahl vasta kolme vuotta takaperin rakastui tulisesti nuorimpaan Svebeliuksen neitiin, siihen, joka asuu Pastorinniemessä. Onko kukaan tavannut korviaan myöten rakastuneita satavuotiaita? Me emme ainakaan ole tavanneet, emmekä suoraan sanoen halua tavatakaan, vielä vähemmän tehdä kertomustamme naurunalaiseksi haalimalla siihen moisia päästään vialla olevia muinaismuistoja.

Maisteri Wahl oli siis tuskin 70 vuoden ikäinen, ja virallinen tilastokin todistaa, ettei sitkeän ja elinvoimaisen kansamme keskuudessa 70-vuotiaiden miesten — eikä naistenkaan — vihille astuminen suinkaan ole niin harvinainen tapaus, että siitä kannattaisi erityistä melua nostaa.

Mutta vaikka se olisi kielletty rikoslaissamme, niin ei se tässä tapauksessa olisi vaikuttanut mitään asiaan, sillä kestettyään yli 35-vuotisen tulikoetuksen lyseon alaluokkien enimmän kiusattuna koulumestarina oli maisteri Wahl tullut sitkeämmäksi kuin purukummi, ja jos hän sai päähänsä jonkin asian, niin ei sitä olisi saanut sieltä pois muulla kuin dynamiitilla.

Iskettyään silmänsä neiti Fanny Margareta Svebeliukseen, joka silloin oli ainoastaan viidenviidettä ikäinen, oli maisteri Fredrik Wahl nukkunut hieman rauhattomasti seuraavan yön, pukeutunut aamulla hännystakkiin, jonka vasemmasta kainalosta oli sauma ratkennut, ja lähtenyt komea kukkakimppu sylissään ajamaan Pastorinniemeen.

Jos harjasniskainen vuorenpeikko olisi tullut rytisten sisään suljettujen ovien läpi ja vaatinut Fanny-neitiä peikottarekseen, niin ei tämä arka, herkkä ja ylenmäärin tunteellinen neito olisi voinut enemmän kauhistua kuin päästyään selville siitä, mitä maisteri Wahlin vierailu oikein tarkoitti. Neiti Svebelius pyörtyi silmänräpäyksessä ja taloon oli haettava lääkäri. Maisteri Wahl, joka luuli äkillisen ilon lyöneen hänen lemmittynsä tajuttomaksi, lähti kotiinsa hyvin tyytyväisenä ensimmäisen rynnäkkönsä oivalliseen tulokseen, riisui hännystakin yltään ja meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän arveli rakastettunsa voimistuneen sen verran, että voisi painaa hänet sydäntään vasten, mutta portissa tuli häntä vastaan roteva sairaanhoitajatar ja paksuniskainen renki, jotka ilman pitempiä puheita tarttuivat maisterin käsivarsiin ja taluttivat hänet ulos portista, ilmoittaen hänelle talon emännän ehdottoman ja jyrkän kiellon astumasta enää milloinkaan Pastorinniemen portin sisäpuolelle. Maisteri Wahl esitti heti mitä pontevimman vastalauseensa, mutta sitä ei otettu ensinkään huomioon, ja portti paukahti lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.

Tultuaan kuukauden kuluessa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä samalla tavoin talutetuksi Pastorinniemen portin ulkopuolelle, näkemättä tänä aikana kertaakaan edes rakastettunsa hameenlievettä, alkoi maisteri Wahlille vähitellen selvitä, ettei hän tätä tietä ainakaan mitään pikaista voittoa saavuttaisi. Mutta jos joku luulee, että tämä havainto olisi vaikuttanut jollain tavoin jäähdyttävästi maisterin tunteisiin, niin erehtyy hän perin pohjin. Päinvastoin se oli kuin tulta tappuroihin. Turhaanpa olisikin tämä kokenut koulumies viidenneljättä ajastajan kuluessa takonut oppilaittensa enimmäkseen melkoisen visaisiin päihin lauseita sellaisia kuin "ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää", ellei hän olisi näitä vihdoin itsekin oppinut.

Maisteri Wahl teki kuten moni muukin suuri sotapäällikkö: hyökkäyksensä tultua takaisin lyödyksi hän alkoi varustautua uusiin sotatoimenpiteisiin järjestelmällisellä ja perusteellisella pommituksella. Hän sulkeutui kokonaan huoneeseensa ja laati siellä joka päivä kymmenen arkin pituisen rakkaudenkirjeen, joka olisi tuottanut kunniaa paljon nuoremmillekin kosiomiehille. Ja saatuaan mielipahakseen kuulla, että Pastorinniemessä sytytettiin uunit hänen kirjeillään niitä edes avaamatta, hän opetteli väärentämään käsialaansa ja lähetti kirjeensä milloin mistäkin postitoimistosta, osoittaen tällöin vallan hämmästyttävää kekseliäisyyttä.

Maisteri Wahl vainosi Fanny-neitiä kirkossa ja teatterinäytännössä, iltamissa ja hautajaisissa, sanalla sanoen kaikissa tilaisuuksissa, joissa hän vain voi päästä sydämensä kuningattaren lähettyville. Vihdoin ei viimemainittu uskaltanut liikkua kaupungilla tai kaupungin ympäristöllä muulloin kuin milloin tiesi kiusanhenkensä syystä tai toisesta poistuneen kaupungista. Mutta kosijapa oli niin ovela, että koetti visusti salata tuollaiset matkansa, milloin hän sattui sellaisia tekemään.

Vaikka Pastorinniemen hallitsijatar olikin julistanut valtakuntansa täydelliseen piiritystilaan maisteri Wahliin nähden, onnistui viimemainitun kuitenkin tunkeutua tuohon häneltä kiellettyyn, mutta hänen niin himoitsemaansa paratiisiin. Olipa hän päässyt heittäytymään Fanny-neidin jalkoihinkin, ennenkuin viimemainitun hätähuudot kutsuivat hyvinharjoitetun palvelusväen paikalle antamaan tarmokkaalle kosijalle pikaisen, ehkä hieman kovakouraisenkin lähdön.

Kaupunkilaiset olivat tätä itsepintaista taistelua seuranneet pari vuotta mitä suurimmalla mielenkiinnolla, mutta ihmiset tottuvat kaikkeen, eikä tähän juttuun oltu viime aikoina kiinnitetty mitään erikoista huomiota muulloin kuin milloin maisteri oli keksinyt jonkin aivan uuden, entisiäkin nerokkaamman sotajuonen.

Paitsi maisteri Wahlia pelkäsi Fanny-neiti tulipaloa, likaisia ja resuisia kerjäläisiä sekä basilleja. Niinpä hän ei tarttunut mihinkään muuten kuin hansikkaat kädessä, ja kaupungin rouvat kertoivat hänen hansikkaat kädessä kylpevänkin.

Muuten hän oli kaikin puolin hyvä ihminen.

Jaakkola, joka toistaiseksi asui rehtori Peranderin luona, päätti käydä tervehtimässä Svebeliuksen neitejä, kaksoisia nimittäin, ja toteuttikin heti tämän päätöksensä. Vanhat kaupunkilaiset, jotka ovat kuuluisia hyvästä muististaan, kertoivat hänen ylioppilasvuosinaan heitä hieman hakkailleenkin. Olkoonpa sen väitteen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa ainakin on, että hra Jaakkola sai hyvän vastaanoton, koskapa hän palattuaan lausui rehtori Peranderille:

— Tuhlaajapoika ja entinen sikopaimen ei saanut parempaa vastaanottoa isänsä tykönä kuin minä tässä kaupungissa.

Aivan samaa mieltä kaupunkilaistemme vieraanvaraisuudesta ei hra

Tuulonen aluksi ollut.

Selvittyään ajuristaan hän astui seurahuoneen eteiseen katkeralla mielellä, jota ei ollut omiaan lieventämään se kylmähkö varovaisuus, jolla hotellin palvelusväestö näytti suhtautuvan sekä häneen että hänen vaatimattomaan matkalaukkuunsa. Varsinkin viimemainittua tarkastelivat sekä ovenvartia että hra Tuulosta huoneeseensa ohjaava siivoojatar varsin kriitillisesti.

Tuodessaan päiväkirjan nimen kirjoittamista varten siivoojatar lausui kaiken kukkuraksi toivomuksen, että herra Tuulonen suorittaisi maksun huoneestaan etukäteen.

— Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.

Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat käsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita, suorittavat maksun etukäteen.

— Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.

— Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.

— Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa ilmoittamaan:

— Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.

Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen, ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet. Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja, kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.

Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin, muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi, ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.

Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.

Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.

Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.

Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä ylempiä että alempia ääniä:

"Lö-kö-kö-kö Lökkönen,

Mö-kö-kö-kö Mökkönen

Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle…"

Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa, joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.

— Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.

Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.

— Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen otsaansa rypistäen.

— Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.

— Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija suvaitsevasti hymyillen. — Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla toisessa salissa?

— Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.

Parin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle pienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli kirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa, joka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli aloittanut aikamoiset juomingit.

Pöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka sinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa vasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten kellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan, patriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia, punoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen kallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta kolmatta tuntia auki.

Aluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen tulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin heistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka kateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan, teki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:

— Anteeksi, nimeni on Retunen… rakennusmestari Retunen…