Читать книгу Saksanmaa - Into Konrad Inha - Страница 7

Samanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä alkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä ihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen, selvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan hedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös ja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä, ikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta liikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.

Main on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan Rheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen, kuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti vuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja Aschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistä Spessartia.

Mainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka tällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on kokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi sitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset tässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaan Laaka-Juraksi (Tafel-Jura), Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset maakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaan Poimu-Juraksi (Falten-Jura). Mutta varsinainen kansannimitys kysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa "Rauhe Alb", koska se maanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on Saksanmaan karuimpia osia.

Rauhe Alb.

Tämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta Mainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla. Maanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston hedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia. Laihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat pyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on suojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine taloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä, kirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat maanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute silmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin, kummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina lähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka kylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat kuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten, yleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin Albinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia riittävästi vettä.

Alb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään suurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola lähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti luolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten luita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä työaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.

Mahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa ovat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset vuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat nämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se kallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan linnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin Hohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian muistorikkaimpia.

Näiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä kesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien linnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän korkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle ei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa maisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi muratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden muutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon soittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua sadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen verhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli. Mikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne korkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala, jonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se vuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun kantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei kaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten verhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori hedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja, puutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja kirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä Alppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä sitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä rajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava Staufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa Hohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen ja harjoineen.

Keskivuoriston maisemaluonne.

Olemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston luonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa seuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:

"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla samat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan vuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä sovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden uskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden Schwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa näköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti aivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla seistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta muutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.

"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten tasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai jyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen vaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin vuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka vähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen seuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona Petersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa, mutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan. Aluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan. Joku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin kellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme tulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin reunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti kuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen vuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin vallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa ensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien peruspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka Schwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme niitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula piilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka on vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan päästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston ulkopuolelta, — lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko luo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei vaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja ylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat luonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat, Harzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla granittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä ulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten kallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin hidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä kauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä, mitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy, miksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.

"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan laatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat nuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat luonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla laaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole sulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten selänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit osottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee vain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme laaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään laaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso Frankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä ulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai Hevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on vuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät niitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän vaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin osa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään päin.

"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen vuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim. Fichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret' Fichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle ehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo ikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme ne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä tiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden, rapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku tieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä suurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat jäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois kuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää meistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä tunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja Odenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä erinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset, kuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla. Näissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne, ja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea sanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa. Muurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.

"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen laakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen vaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan kautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee olla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin ulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa tavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen."

* * * * *

Laaka-Juran eteläpuolella tulemme Tonavan syvänteeseen, joka käsittää Alppien koko eteismaan aina Alppimuuriin saakka ja koko joukon aluetta joen pohjoispuolellakin. Tällä alueella on Tonavan eteläpuolella enimmäkseen hyvin yhtenäinen luonne, jonka syyn saamme myöhemmin nähdä, maisemain rakenteeseen tutustuessamme. Sen täyttävät Tonavan syrjäjoet.

Tonava.

Tonava kumpuaa maan sisästä Schwarzwaldin rinteillä, lähes 700 metriä meren pintaa korkeammalla. Vähäpätöinen on tämä valtajoki liekussaan, ei puroa parempi, se kiertelee, kaartelee, kaivelee vaatimattomana louhikoiden ja suurien kalliopaasien keskellä, toisin paikoin katoo maanalaisiin reikiin ja juoksee siellä lymyssä pitkät matkat, jopa alempana, ikäänkuin omasta suuresta tulevaisuudestaan tietämättä, lähettää salaa maanalaisen haaran alas Bodenjärveen ja Rheiniin. Laaka-Juran kohdatessaan joki on jo sen verran voimistunut, että on tämän esteen poikki kaivanut itselleen romantisen, puhdastekoisen rotkolaakson. Nämä maisemat, ja seudut tästä kappaleen matkaa eteenpäin, ovat Saksanmaan vanhanaikaisimpia. Vuoroin vanhoja metsiä, lehtoja, siellä täällä joku tuhatvuotinen uhripuukin, vuoroin rosoisia jylhiä vuoria, yksinäisiä autioita kallionkeiloja sortuneine linnoineen ja taruineen. Omituisella tunteella vaeltaja vertailee toisiinsa komeata rotkolaaksoa ja vaatimatonta nuorukaista, joka sen pohjalla levollisena matkailee kukkaista nurmipalstaa pitkin, ikäänkuin ei enää muistaisikaan suurtyötään.

Kalkkivuoristosta päästyään Tonava kappaleen matkaa virtaa suomaita, joilla joen pinta toisin paikoin on kohonnut ympäristöänsä korkeammalle, niinkuin ainakin lietteitä runsaammin kuljettavain virtain pinta laaoilla mailla. Sen uoma on tavallisella vedellä niin matalata ja soraista, ettei joesta vielä ole liikkeelle apua. Vasta ensimäisen Alppijoen saatuaan Tonava ikäänkuin herää ja huomaa, ettei se olekaan luotu toisten veronmaksajaksi, vaan määrätty mitä suurimpiin tehtäviin; kuljettamaan mereen enimmän osan Alppivuoriston vesistä. Ulmin kohdalla siihen touhuisena ja rapaisena liittyy Iller, ja siitä pitäen Tonava jo kykenee aluksiakin kuljettamaan. Illerin jälkeen aina kauas Serbian rajoille saakka, vieläpä oikeastaan sitäkin edemmä Tonava nyt saa Alpeilta toisen syrjäjoen toisensa jälkeen, joiden rinnalla pohjan puolelta tulevat veronmaksajat, Altmühl, Nab, Regen y.m. ovat epäluotettavia ja vähäpätöisiä, aina Marchiin ja Unkarin Tiszaan (Theissiin) saakka. Iller, Lech, vuolas Isar ja varsinkin Inn, joka on vetevämpi ja vuolaampi kuin emäjoki onkaan, lisäävät Tonavan vesimäärää, niin että se Itävallan puolelle tultuaan on Rheinin vertainen kymi. Rajalla, Passaun luona, Tonavan vesimäärä on 30 kuutiometriä sekunnissa.

Tonavan oikea ranta on Ulmista eteenpäin suureksi osaksi alavaa maata, jopa suota, vasen ranta taas, jota Laaka-Jura saattelee aina Regensburgiin saakka, on korkeampaa. Regensburgista alkaen, jossa Tonava kääntyy matkansa varsinaista määrää, Mustaamerta kohti, sitä kulkevat jo suuretkin laivat. Mutta suuremman merkityksen Saksan laivaliikkeelle Tonava saa vasta sitten, kun uusi kanava Tonavasta Mainiin valmistuu. Vasemmalla rannalla saattelee virtaa nyt metsäinen Bayrischerwald, Böhmerwaldin rinnakkaisvuori. Regensburgiin saakka on vasen ranta vanhanaikuisine kylineen ja kaupunkeineen asutumpi, siitä eteenpäin taas ovat tärkeämmät paikat järjestään oikealla rannalla, joka täällä on Baijerin rikkainta viljelysseutua.

Alppien eteismaa.

Alppien eteismaa, joka Tonavan laaksosta alkaen ulottuu Alppeihin saakka, on laaja ylätasanko, Kastilian ylätasangon jälkeen (800 metriä) Europan korkein. Sen keskikorkeus on noin 500 metriä (Münchenin korkeus 518 m), sen alhaisin kohta lännessä Lindau (400) ja idässä Passau (363 m). Tämä eteismaa siis koilliskulmasta vähitellen ylenee sekä Schwarzwaldia, että varsinkin Alppeja kohti, joitten juurella sen korkeus on noin 700-800 metriä. Sen vuoksi on mainitsemillamme Tonavan lisäjoilla hyvin kalteva uoma ja vinha vedenkulku. Laivaliikkeelle ne ovat siitä syystä sopimattomia ja niitten viljelysmerkitys kaikin puolin vähäinen.

Alppien eteismaa on enimmäkseen lakeutta, joka vain toisin paikoin vaihtuu aaltoilevaksi mäkimaaksi. Maanpinnan muodostumisen puolesta se suuressa määrin muistuttaa Pohjois-Saksan alankoa. Samoin kuin siellä samoin täälläkin on hietamaita, soran sekaisia savikolta, melkoisia soita ja löyhistä maalajeista muodostuneita harjuja. Lähempänä Alppirintamaa maa on kokonaan löyhäin kerrosten peitossa, vasta Tonavan puolessa ja sen syrjäjokien leikkauksissa paljastuu aluskallio. Pehmeät maakerrokset ovat, samoin kuin Pohjois-Saksan alangollakin, täynnään suurempia ja pienempiä kivilohkareita, mutta nämä eivät enää ole kotoisin Skandinaviasta, vaan Alpeilta. Pohjois-Saksan alangon yksitoikkoisuudelta näitä seutuja kuitenkin suuressa määrin turvaa Alppiseinä, joka etenkin kauempana etelässä on kaikkialla maiseman pohjana. Kuta lähemmä Alppien rintamaa etenemme, sitä vaihtelevammaksi, luonnonkauniimmaksi muuttuvat seudut. Maanpinta käy levottomaksi, mäet kohoovat, laaksot syvenevät, melkoisia järviä ilmestyy laaksoihin.

Iller, Lech ja Isar eivät vuolaan virtansa vuoksi edistä viljelystä, vaan pikemmin ovat asutuksen vihollisia. Korkeintaan ne palvelevat puutavaran lauttausta, mutta muutoin enemmän hävittävät kuin edistävät rauhan töitä. Tuskin ovat ne Alppisolista päässeet lakeudelle, niin ne kaltevaa, kivistä uomaansa pitkin, usein itse luomainsa sorasärkkäin päällä virraten, rientävät Tonavaa kohti, saaden usein aikaan turmiollisia tulvia. Usein ne käyttökelpaamattomine saarineen, hiekka- ja sorasärkkineen, umpisalmineen ja rämeineen anastavat kolme kertaa enemmän maata, kuin siivolla virraten tarvitsisivat. Toiset pysyvät tämän luontoisina aina suistamoonsa saakka ja ovat sen vuoksi saaneet kerrassaan autiomaaluonteen. Niitten rannoilla tavataan ainoastaan vähäpätöisiä kyliä, joissa lautturit matkoillaan poikkeavat.

Tämän luontoisia ovat joet varsinkin alaosallaan, mutta ylempänäkin ne pitkillä matkoilla karkottavat kylät ja viljelykset rannoiltaan. Tulvista ja laaksojen suomuodostuksista saa selityksensä, miksi koko Ylä-Baijerissä asutukset ovat vaaroilla ja korkeilla mailla. Keski- ja Pohjois-Saksassa vähäpätöisimmänkin joen varsilla useimmiten tapaa mitä kirjavinta elämää ja taajinta asutusta, mutta Ylä-Saksan joet sitä vastoin usein tuovat Alppien erämaaluontoa mukanaan kauas tasangoillekin ja vaikuttavat enemmän maisemansa yksinäisyyden ja omituisen kolkkouden, kuin hymyilevän viljelyselämän kautta luonnonystävän mieleen. Ei edes Inn ole näistä haitoista vapaa, vaikka se onkin soveliaampi laivaliikkeelle ja vaikka sen rannat ovat kuivemmat ja ilmanala leudompi ja viljelyskasveille ehtoisampaa, kuin Isarin ja Lechin. Ikivanha liike Alppien poikki Italiaan on Innin kyliin ja kaupunkeihin painanut omituisen leimansa. Tämä joki nimittäin leikkaa mahtavan laaksonsa kautta syvemmälle Alppeihin, kuin mikään muu joki, sen lähteet ovat jo aivan lähellä Ylä-Italian järviä.

Alppien rintama.

Ikäänkuin jättiläisten linnotuksen suunnattomat muurit ihmeellisine sakaroineen ja seinämineen, hopeanhohtavine huippuholvineen, kallionkielekkeineen ja jääpyramidineen Alppien rintama kohoo eteemme. Lukemattomat ja selittämättömät ovat Alppien yksityispiirteet, vuoristoryhmät, harjanteet, ylätasangot, ylhäiset vuorilaaksot, murtorotkot ja harjanteiden loveumat, mitä erilaisimmat muodoltaan, kooltaan, verhonsa ja väriensä puolesta. Missä muualla Europassa, missä koko maan piirissä kohtaisimme näin pienellä alalla näin paljon korkeita huippuja ja syviä laaksoja, metsäisiä ja ruohoisia esi- ja keskivuoria, suuria ja pieniä, pitkulaisia ja pyöreitä laaksoja, missä niin taajassa ristiin rastiin rientäviä kuohuvia jokia ja puroja, rotkoja, hautoja, äkkijyrkänteitä, pauhaavia koskia, missä niin paljon jyriseviä jääkoskia, sora- ja lumivirtoja kuin Alpeilla?

"Tosin on maanosamme muillakin mailla omituiset viehätyksensä, järvensä ja koskensa, mutta ei missään muualla vuoriston mahtavuuteen yhdy niin paljon vastakohtia. Silmää viehättää Alpeilla sekä vastakohtain että sopuisain sulautumisien hämmästyttävä runsaus, kuolleen ja elävän maailman, aution ja viljavan, vakavan ja kolkon luonnon, toiselta puolen lauhkean ja iloisen, toiselta hirmuisen jylhyyden vaihtelu. Nurmikot ja niityt ovat ikäänkuin silmän iloksi luotuja levon keitaita. Synkkäin jyrkkäin kallioseinämien vieressä hohtaa rattoisana tunturilaidun ihanine alppikukkineen tai voimallinen metsä vanhoine puineen, keskellä kolkkoja kallioerämaita ja paljaita vuoren raunioita, avaria, ainaisia lumi- ja jääkenttiä. Valon, värien ja muotojen ylenpalttisuus on kerrassaan häikäisevä. Katse vaeltaa pitkin vuorijonoja, jotka voimallisine aaltoviivoineen muodostavat mahtavan alppimaailman ensimäiset etuvarustukset, ja jää viimein lepäämään noille valkoisille, viileille huipuille, jotka etäimpänä taivaanrannalla rajottavat näköalan, tai vaahtoisen glacierivirran väkivaltaisille aalloille ja pyörteille, taikka kirkkaan alppijärven pinnalle. Missä muualla on noita ikuisesti nuoria, rohkeinta nuoruuden voimaa uhkuvia veitikoita, noita jäätiköiden synnyttämiä alppijokia, jotka pestyään vetensä kirkkaaksi alppijärven syvyyksissä vielä kaukana kotimaastaan ilahuttavat silmää smaragdiviheriäisillä aalloillaan? Missä alppijärvien vertaisia kuvastimia, joista taivasta tavottelevat vuoret heijastuvat jylhässä komeudessaan, joitten rantoja samalla koristavat kaupunkien, kauppalain, kyläin ja oivain maatalojen vilkkaat kiehkurat, taikka yksinäinen, ystävällinen alppimaja? Missä muualla kuin Alpeilla tapaamme tuota samaa, sanomatonta mielen ja kuvitusvoiman lumousta, joko niitä katselemme, kun ne uinuvat iltahämärän sinisissä autereissa, taikka loistavat aamu- tai iltaruskon väritulessa, tenhoten meitä hienoimmilla värihenkäyksillään, taikka auringon majoilleen mentyä kääntävät katsojaa kohti ylhäiset, kalpeat kasvonsa, jotka mykkinä ja äänettöminä korkeudestaan katselevat lepoon asettuvaa maailmaa?

"Tuosta saa selityksensä, miksi nämä mahtavat, ainaisesti työskentelevät luonnon työpajat, nämä maapallomme kehityshistorian suurenmoiset muistomerkit yhä vetävät puoleensa ihmisiä kaikista sivistysmaista ja heissä alati herättävät samaa hartauden ja kunnioituksen sekaista ihailua. Siitä saa selityksensä, miksi ne eivät tyydytä ainoastaan luonnonkauneuden ihailijaa, vaan myös tarjoovat tieteen ja taiteen harjottajille ehtymättömiä tutkimusaloja. Kilvan ja ilomielellä täällä työskentelevät oppineet ja taiteilijat, sekä ihmis- että maisemamaalarit, kivennäisoppineet, kasvitieteen tutkijat ja maantieteilijät, kansatieteen ja ilmatieteen harjottajat, sanalla sanoen melkein kaikkien maantutkimusta koskevain tieteitten edustajat."

Pohjoiset Kalkkialpit.

Ainoastaan pohjoisten Kalkkialppien rintama lähimpään vedenjakajaan saakka kuuluu Saksanmaan valtiolliseen kehykseen. Nähdäksemme tämän rintaman koko komeudessaan, voimme pistäytyä Münchenistä Röschenaun kukkuloille. Näemme silloin koko tuon kymmeniä penikulmia pitkän jonon Allgäusta aina Berchtesgadeniin saakka. Lännessä kohoovat Allgäun alpit; niistä itäänpäin Wetterstein-vuoristo, jossa on 2,964 metriä korkea Zugspitze, Saksanmaan korkein kukkula; siitä itäänpäin Karwendel, Mangfall-vuoristo ja vihdoin Salzburgin Alpit ja jyhkeä Watzmann, joka jo on Inn-joen rannalla.

Jos lähestymme tätä jonoa, niin kohtaamme ensinnä matalamman esivuoriston, jonka pyöreämmät rinteet enimmäkseen ovat rehevän kasviston peitossa. Ainoastaan pystyimmät jyrkänteet ja seinämät rikkovat tunturinurmikon vihannan samettivaipan. Vasta näiden esivuorien takaa löydämme nuo rikkinäiset, rosoiset, teräväkärkiset piirteet, kolkot paasikkoylängöt, synkät rotkot, jotka ovat Kalkkialpeille omituiset.

Baijerin ylämaan Alpit eivät ole yhtä korkeita kuin Sveitsin, jäävirrat eivät yhtä valtavia, eivätkä järvetkään yhtä laajoja, mutta verrattoman kauniita seutuja täällä tapaa, maisemia, jotka kilpailevat Sveitsin uljaimpain kanssa.

Kauneimmat maisemat ovat siinä järvivyöhykkeessä, joka on vuoriston ja lakeuden rajassa. Toiset näistä järvistä ovat vielä aivan vuoriston sisässä, toiset taas jo hyvässä matkassa lakeudella; mutta koska alppitausta on jälkimäistenkin maisemapiirissä huomattavin sävy, niin luemme ne tässä varsinaiseen "Alppirintamaan" kuuluviksi.

Bodenjärvi.

Suurin järvistä on verraton Bodenjärvi, jonka läpi Rhein alkumatkallaan juoksee. Bodenjärvi on jo melkoinen selkä, kuuttakymmentä kilometriä pitkä ja toista penikulmaa leveä ja keskimäärin noin 90 metriä syvä. On laskettu, että Rhein tarvitsisi kaksi vuotta täyttääkseen järven uoman. Bodenjärvi ei tosin ole ylen suuri meikäläisten käsitysten mukaan arvostellen, mutta se on monta vertaa tärkeämpi ja luontonsa puolesta rikkaampi, kuin samankokoinen järvi täällä Pohjolassa.

Viiden valtakunnan rajat juoksevat sen rantaan, eikä niin ollen ole kumma, että liike järvellä on mitä vilkkain. Sitä välittää monta kymmentä höyrylaivaa, junalautat ja suuri määrä purjealuksia. Bodenjärven rannat ovat hedelmällisimpiä ja parhaiten asuttuja seutuja, mitä Alppien pohjoispuolella on. Ne ovat yhtämittaista hedelmäpuistoa ja viinitarhaa, täynnään kaupungeita ja kyliä. Jo roomalaisten aikoina nämä lauhkeat seudut sen vuoksi olivatkin hyvin viljellyt, ja keskiajalla papisto ja luostarit viihtyivät täällä erinomaisesti eikä vain uskonnollisista syistä.

Järven näköalat ovat lumoavan kauniit. Vesi rannassa hopean kirkasta, kauempana selällä siniviheriää, vaihdellen taivaan peiton mukaan mitä moninaisimmalla tavalla. Etelärannan takaa hallitsee järveä Alppien etäällä kohoava jyhkeä luminen seinä, muita näkyisämpänä hohtava Säntis. Alppien ja järven välillä on kuitenkin silläkin puolella leveähkö kaistale mitä hedelmällisintä ja ihaninta viljelysmaata. Kiertomatka järven ympäri on sen vuoksi suurimpia nautinnoita, mitä luonnonystävälle voi tarjoutua, joko hän sen tekee pitkin oivallisia teitä nopsalla polkupyörällä tai sukkelilla siipilaivoilla — taikka uudenaikaisimmalla tavalla, ilmalaivalla. Bodenjärven avoimen helman turvissa on kreivi Zeppelin uranaukaisevat ilmapurjehduskokeensa suorittanut.

Myrskyillä on tämä sisämaan vesi kuitenkin pelottava. Kun Alppien etelärintamaa vastaan kasautuu niin paljon kosteata ilmaa, että se lopulta sivupaineen pakotuksesta vuotaa selänteitten yli pohjoispuolelle, ikäänkuin vesi täyttyvän astian reunain yli, niin syntyy pohjoisrinteen laaksoissa tunnettu föhn-tuuli, joka on lauhkeiden maiden väkivaltaisimpia tuuli-ilmiöitä. Alppiharjanteiden yli tulviva ilma on niin raskasta, että se suurella voimalla putoo alaspäin ja lopulta saavuttaa rajuimman myrskyn nopeuden, kaataen metsiä, repien kattoja, siirrellen kiviäkin paikoiltaan, mitä vain vihuriauran eteen sattuu. Mutta alas laskeutuessaan ilma tihenee ja samalla lämpiää ja on lopulta laaksoihin tullessaan niin lämmintä, että lumet sulavat sen tieltä, ikäänkuin lämpöisimmän kevättuulen puhaltaessa. Niin lämmin on tosinaan föhn, että niitten alppilaaksojen keskilämpö, joissa se on tavallinen ilmiö, on tuntuvasti suurempi kuin toisten laaksojen, joihin tämä tuuli ei sovi. Föhnin hyökätessä hakee Bodenjärvelläkin satamaa ken vaan voi. Purjeet eivät kestä sen kouristusta, airot ovat sitä vastaan voimattomat, järven pinta kuohuu ryöppynä, joka avoimen aluksen täyttää, ja voimakkailla höyrylaivoillakin on täysi työ satamaan päästä. Talvella melkoiset alat Bodenjärvestä jäätyvät, mutta ani harvoin tapahtuu, että jää kokonaan sitoo sen pinnan — jonkun kerran vuosisadassa.

Matkustaja tuntee, ikäänkuin joku etelän henkäys lepäisi näillä siunatuilla seuduilla. Maisemain runsaat värit, nuo lämpöiset talvituulet ja tieto siitä, että tuolla vuoriston takana, lyhyen matkan päässä, on se maa, jossa oranssit ja sitronat kukkivat — tämä kaikki herättää hänen rinnassaan iloista aavistusta siitä, että Välimeren aukea on lähellä.

Ylä-Baijerin maisemia.

Siirtyessämme Bodenjärveltä Alppien lievettä pitkin itään päin tapaamme tuon tuostakin toisia järviä, jotka niinikään ovat luonnonkauneudestaan kuulut ja lukemattomain matkailijain matkan määränä. Mainittava on ensinnäkin pieni Schwansee (Joutsenjärvi), joka suuressa määrin yhdistää kaikki eteismaan ja varsinaisen alppimaan luonnonkauneuden. Tämän järven rannalle Baijerin onneton kuningas Ludvig II rakensi Hohenschwangaun ja Neu-Schwansteinin huvilinnat, jotka ovat sekä luonnostaan että upeista rakennuksistaan kuulut.

Suurempia ovat Ammer-järvi ja Starnberginjärvi (Würmsee) lähellä Müncheniä, molemmat erinomaisen suosittuja matkailu- ja virkistysseutuja. Syvempänä vuoristossa on Walchen-järvi lähellä Isarin laaksoa. Kuulut ovat vielä Tegern-järvi ja Innin itäpuolella avara Chiem-järvi, jonka toisella saarella on eräs mainitun kuninkaan komeimpia huvilinnoja, Herrenchiemsee, toisella taas vanhastaan tunnettu nunnaluostari. Lähellä Salzburgia Baijerin raja mutkaa syvemmälle vuoriston sisään, ja tässä poukamassa on Watzmannin juurella Berchtesgaden, luonnonkaunein kolkka Alppien rintamassa ja samalla koko laajassa Saksanmaassa. Laakson näköalat ovat samalla suurenmoiset ja hymyilevät. Ja jos kuljemme vähän kauemmaksi vuoriston sisään, niin tapaamme pitkän kapean König-järven, jonka rannoilla koko alppimaailman jylhyys yhtyy mahtavan ihanaksi kehäkuvaksi. "Ken on nähnyt König-järven myrskyssä? Kuinka tenhoavasti sen jaspisvärinen pinta riehuu rantainsa välissä, joista huimat hiekkurivuoret ryöppyvine koskineen nousevat jyrkkään kuin muurit. Kuinka komeina Watzmannin valkoiset huiput loistavat rantavuorien synkkäin seinämäin takaa! Mahtava on tämä järvi, tuskin on koko Europassa sen vertoja. Katsellessamme noita jylhiä seinämiä, joiden juurta sepäilee vaahteralehtojen rehevä kiehkura, ja aironlapojen välähtelyä pimeydestä, niin tuntuu meistä, kuin ei voisi kauniimpaa enää olla. Mutta tämä järvi on vain puolinainen ilman vakavampaa seurakumppaniaan jylhänromantista, syrjäistä Yläjärveä, ja tätä taas ei tunne, ken ei ole nähnyt sitä myrskysäällä. Rajuilma puhkeaa äkkiä ikäänkuin pussista reveten tämän syvän kuilun päällä, taivas synkistyy, ja äsken niin valoisa vedenpinta käy mustelmiin. Ensimäiset vihurit jo alkavat vinkua terävissä kallionsärmissä ja kiukkuisina myllertävät järven pinnan. Lyhyet aallonharjat ajelevat toisiaan hurjassa sekamelskassa kohoten korkeiksi ristilaineiksi, yhä enemmän pimenee maailma, lyijyn raskaat pilvet kaatuvat järvelle ja räikeät salamat valaisevat myrsky-yötä, ukkonen jyrisee ja pauhaa ja herättää lukemattomia vihaisia kaikuja kallionseinistä ja sopista. Joka tällöin sattuu olemaan vesillä, sen myrsky armotta sortaa veneineen äkkisyviä kalliorantoja vastaan, samoin kuin se on ennen tehnyt monen monelle pyhiinvaellusveneelle, joitten surullista kohtaloa kertovat nuo kallionkoloihin kiinnitetyt ristit. Ihminen on voimatonna luonnonvoimain armoilla, jotka Alpeilla ovat valtavammat kuin missään muualla."

Olemme maininneet ainoastaan suuremmat järvet, pienempiä on monen monta. Niissä kaikissa on uskomattoman kirkasta vettä. Useimmissa voi kymmenen metrin syvyydestä ja vielä syvemmältäkin nähdä pohjassa olevat esineet.

Mutta alppijärvet eivät ainoastaan ilahuta muukalaista, joka lyhyen ajan kuljeskelee niitten rannoilla, vielä paljon arvokkaampia ovat ne seudun väestölle, sillä niitten rannoilla on ilmanala erittäin suotuisa, koska ne enimmäkseen, syvällä ollen, ovat suojassa kolkoilta tuulilta. Niitten rannoilla sen vuoksi viihtyy lämpöinen ja runsaslajinen kasvisto. Baijerin parhaat hedelmäpuut osaksi kasvavat juuri järvien ympärillä ja Bodenjärven sivusta on yhtämittaisten tuoksuvain viinitarhain kattama, vaikkei köynnös lähellä maan sisällä menesty. Loitompana järvistä vallitsevat kaikkialla havumetsät, pyökki tai tammi. Sen vuoksi on viljelys jo ikivanhoista ajoista saakka näitä järviä suosinut, niinkuin esiaikaisten paalukyläin jäännökset todistavat.

Veden teho Alpeilla.

Ei missään veden vaikutus maisemain muotoiluun esiinny niin selvään kuin vuoristoissa, joissa vesi kaltevuuden vuoksi saa suuren vauhdin ja siitä voiman. Kosteus, sateet, purot ja joet, lumi ja jää alinomaan kuluttavat vuoristoa. Mutta vaikka nämä voimat ovatkin hävittävää laatua, niin eivät ne kuitenkaan ole viljelyksen vihollisia. Ne päin vastoin rakentavat viljelykselle edellytyksiä.

Hävittävien voimien vaikutusta yleensä sanotaan riistämiseksi (denudatsioniksi), juoksevan veden kaivertavaa vaikutusta erikoisesti uurtamiseksi (erosioniksi). Rapautumiseksi taas sanotaan kivennäisten murenemista ilmastollisten vaikuttimien tehosta.

Rapautunut kivennäinen vierii jyrkiltä rinteiltä vuoriston alle ja muodostaa alppirinteiden juurelle raunioita. Purot kuljettavat mukanaan soraa, hiekkaa ja lietettä ja tulvavedellä suuria kiviä ja paasiakin, kasaten niitä laaksoon uomansa pohjaksi kalteviksi kivennäismäiksi, jotka varsinkin purojen tulvillaan ollessa valtavasti karttuvat. Päälaakson joki uurtaa näitä syrjäpurojensa "suistamomäkiä", kuljettaa mukanaan melkoisia lohkareitakin, vierittelee niitä pohjaansa pitkin, kunnes ne pyöristymistään pyöristyvät ja kulumistaan kuluvat. Kuta enemmän laakson kaltevuus vähenee, sitä enemmän menettää jokikin voimaansa ja raskaammat vierinkivet alkavat jäädä paikoilleen. Alppilaaksoissa senvuoksi on suunnattomia peitteitä kaikenlaista vierinyttä kiveä, soraa ja lietettä, joka ei kuitenkaan jää ainaisesti paikoilleen, vaan jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi lakeudelle.

Mutta vesi ei vain kuljeta mukanaan rapautunutta kivennäistä, se myös suoranaisesti hävittää vuoristoa. Rantamainsa kivennäishiukkasten hankauksen kautta se vähitellen kuluttaa ja syventää uomaansa, muodostaen lopulta syviä laaksoja ja jyrkkäseinäisiä rotkoja, sen mukaan minkälaista kallion kokoomus on. Siten alkuaan tasainen rinne vähitellen hajaantuu monituisiksi rotkoiksi ja poikkiharjanteiksi, joita vuorostaan näitten rinteillä omat purot ja joet edelleen samalla tavalla uurtavat ja jäsentelevät. Kuta kauemmin tätä työtä jatkuu, sitä hajanaisemmaksi, rotkoisemmaksi ja harjuisemmaksi käy alppimaisema. Alkuperäisen joen uoma vähitellen syvenee ja laajenee laaksoksi, ja syrjäpurojen uomat poikkilaaksoiksi.

Mutta hävitys ei edisty ainoastaan sivuille ja syvyyteen päin, se edistyy myös taapäin. Vähitellen joen latva kuluttaa takanaan olevaa harjannetta, kunnes se on sen poikki uurtanut, siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle, vihdoin sahannut syvenemistään syvenevän solan ja lopulta katkaissut koko vuoriharjanteen kahdeksi kappaleeksi. Monen tämmöisen puron yhteisvaikutuksesta ovat syntyneet lukuisat alppikukkulat. Moisella tavalla syntynyttä laaksoa taas sanotaan murtolaaksoksi (Durchbruchsthal).

Suuressa määrin riippuvat juoksevan veden uuttamisen kautta syntyneet vuoristomuodot itse kallion laadusta, varsinkin siitä, miten helposti se läpäisee vettä. Alkuaikain vanhoista kallioisista muodostuneissa vuorissa ei vesi yleensä pääse syvälle tunkeutumaan, jonka vuoksi laaksot niissä muodostuvat verraten loiviksi ja säännöllisiksi. Kalkkialpeissa sitä vastoin vesi vaipuu syvälle kallioon syöpyneisiin halkeamiin, uurtaen niitä suoraan alaspäin, jonka vuoksi laaksot siellä muodostuvat syviksi rotkoiksi. Korkeammalle vuoristoon jää hyvin vähän rapaunutta kivennäistä, siellä sen vuoksi kasvullisuudellakin on vähän jalansijaa, autius ja karuus ovat vallitsevana piirteenä; mutta syvissä laaksoissa sitä vastoin ovat edellytykset sitä paremmat, siellä tapaamme runsaita lähteitä, ihania metsiä ja viljavia vainioita ja niittyjä.

Alppijärvet enimmäkseen sekä vuoristossa, että eteismaan rajallakin, ovat jääkauden aikuisten jäävirtain uurtamia syvennyksiä. Mutta juoksevankin veden vaikutuksesta syntyy järviä ja entisiä järviä jakaantuu useammiksi. Sivulta laaksoon juokseva joki voi kuljettamillaan kivennäisillä kokonaan salvata laakson, niin että tokeen yläpuolelle muodostuu järvi.

Taikka voi se samanlaisella kivennäispadolla jakaa kahteen osaan ennen olleen järven.

Aikain kuluessa on Alppien tasaisista harjanteista pääasiallisesti juoksevan veden vaikutuksesta muodostunut nykyinen erinomaisen muotorikas ja vaihteleva jylhä vuoristo.

Mutta kun veden hävitys on kyllin pitkälle edistynyt, niin alkavat lopulta kukkulat ja harjanteet alentua ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin vihdoin jää vain perustukset jäljelle. Niistä tulee samanlainen vuoristo, kuin Saksanmaan keskivuoret nykyään ovat. Ikuinen lumi sulaa, selänteet kadottavat yhtäjaksoisuutensa, rinteet saavat tunturikorkeuteen saakka metsäisen verhon. Mutta näistä seikoista saamme vast'edes tarkemmin kertoa.

Näin olemme tutustuneet Saksanmaan maisemain yleispiirteihin. Seuraavassa käymme tarkastamaan niitten sisällistä rakennetta, joka meille avaa tien luonnon syvempään ymmärrykseen.

* * * * *

Edellä olevat luonnonkuvaukset ovat enimmältä osalta seuraavista teoksista:

August Sach: Die Deutsche Heimat (kokoelma parhaiden saksalaisten kirjailijain luonnonkuvauksia). Fr. Ratzel: Deutschland. J. Kutzen ja V. Steinecke: Das deutsche Land. R. Sieger: Die Alpen.