Читать книгу Faust I - Иоганн Вольфганг фон Гёте - Страница 1

Johan Wolfgang Göthe syntyi Frankfurt am Main'in kaupungissa 28 p. elokuuta 1749. Hänen isänsä, keisarillinen neuvos Johan Caspar Göthe oli jäntevä, totinen mies, kodissaan täysi yksinvaltias, jonka sana oli perheen lakina. Äiti Katariina Elisabeth Textor oli aivan toista laatua: luonteva, hilpeä, sydämellinen nainen, jonka luonteessa hellä tunne, vilkas mielikuvitus ja selvä järki omituisesti yhtyivät. Nähtävästi Göthen henkinen äidinperintö oli runsaampi kuin mitä hän isältään sai periä. Itse hän lausuu: "isältäni sain muhkean muotoni ja vakavan ryhtini; äiti-kullalta sain iloisuuteni ja pakinoimis-haluni. Iso-isäni suosi kaunottaria, ja enhän minäkään ole heille nurja".

Ensi kasvatuksensa Göthe sai kotona. Äiti osasi kehittää pojan aattelukykyä ja vilkasta mielikuvastinta kertomalla hänelle satuja ja taitavasti johtamalla häntä itseä muodostamaan satujen loppua. Isä taas toisin tavoin vartutti nuorta mieltä. Hän kertoi pojalle jonkun jutun elämästä tai historiasta ja antoi pojan sen johdosta kirjoittaa mietelmiänsä latinaksi ja saksaksi. Kahdeksanvuotiaana nuori Wolfgang jo joltisesti osasi ranskaa, italiaa, latinaa ja kreikkaa. Hänen lapsuutensa päiviltä on säilynyt monta jutelmaa, joista näkyy, että hän ei ollut mikään tavallinen lapsi. Itsenäisesti arvosteli hän jo silloin monta asiaa. Kun esim. Lissabonin kaupunki v. 1755 hirveän maanjäristyksen kautta kokonaan hävisi ja ihmisiä hukkui tuhansittain, niin tämä kuusivuotias filosofi rohkeni epäillä Jumalan hyvyyttä!

Kotikoulun avuksi tuli pian elämän koulu kokemuksineen. Varsinkin vaikutti lapseen suuresti "seitsenvuotinen sota", jonka syttyessä Göthe itse oli seitsenvuotias. Sota jakoi hänen sukunsa kahteen vastakkaisen leiriin. Iso-isä vihasi Preussia, isä suosi sitä. Wolfgang ei välittänyt Preussista; mutta sen uljas kuningas, joka voitokkaasti taisteli puolta Euroopaa vastaan, oli hänen lempisankarinsa. Eipä hän vanhanakaan osannut arvostella asioita historialliselta, vaan personalliselta, paljaasti inhimilliseltä kannalta. – Pojassa piileväiset runon ja taiteen siemenet saivat arvaamatta suopean tilaisuuden itääkseen, kun eräs ranskalainen sotajoukkio marssi Frankfurtiin v. 1759 ja majaili siellä v:een 1761. Sen päällikkö, kreivi Thorane, joka asui Göthen kodissa, oli suuri taiteenharrastaja. Nuori Wolfgang ihastui pian kiihkeästi tähän mieheen, joka opetti häntä rakastamaan maaluuta ja veistotaidetta. Sitä paitsi kaupungissa vieraileva ranskalainen teateriseura varhain tutustutti häntä näytelmätaiteen ja teaterielämän salaisuuksiin.

Ranskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti esim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa hepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän romaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat kukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on pappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee englantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen laulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies pääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen luonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs, ylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin aina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden kuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja – tehdäksemme vertailun täydelliseksi – jo nuorukaisena tunsi hän sydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin – niin oli tytön nimi – sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut nuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran surunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa, mutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. —

V. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi harjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän sentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti kuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:

Ja lakitieteestä:

Luentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla syöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä usein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen pyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän samaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen sattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän rakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf ("Käthchen") nimiseen nuoreen ihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten" (rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin, pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta. Seikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta, kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia". Kun siis joku tapaus tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka kuvaa yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.

Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen, objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä, idealisteja. Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon niitä näitä omia abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut henkeä ja ainetta toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä näki hän hengen ja aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin ulko-ilmestymä, jumala kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina tuntemaan luontoa sen todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa, näkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta, joka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen melkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi nähdä olot ja ihmiset juuri niin kuin ne ovat. Sentähden hänen henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista, pilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi usein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen hengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää, sointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei sano, minkä näköinen asia on, vaan mikä se on. Toisin Shakespeare, tuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja vertuita.

Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan. Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a, Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti "valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m., että runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka, ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä", kuten itse sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo Leipzigissä loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.

Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin hän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori tutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin hajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja ja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin Giordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle, kun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja Lessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi vanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti Götheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea, Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa ja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta sopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli Strassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen mestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der deutschen Baukunst". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin ventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä. Muuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen rakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka luovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle runoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden tunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan rakkaus väljähtyi pian – ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana naishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella eriämme hänestä.

Saksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön ryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan, joka on tunnettu nimellä "Sturm und Drang" (myrsky ja kiihkokausi). Sen sotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto, säännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja – saksalaisuus! Sen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut y.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja totuudesta. Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä "tulivuorta ja kuutamoa;" luonnon voima sen mielestä ilmautui myrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä. Olla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä – nepä muka neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi "luontoa ja totuutta", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja epätodellisuuteen. Göthekin muutamia vuosia kuului "hyrsky- ja kiihko-puolueesen" ja loi sen hengessä esm. "Götz von Berlichingen" ja "Werthers Leiden". Näistä pari sanaa.

Götz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen rosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja väsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin oli viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin taistelu objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli julistanut sodan silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan, vaatien etusijaa indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan taistelua indiviidin inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko aikakausi piityneitä feodali-oloja ja hallitsevain luokkain etuoikeuksia vastaan. Siitä ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä Götz nosti. Se herätti henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta. Draamana Götz kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu historia, joka uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä; se kuvaa kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä ei ole mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä. Henkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja vuorovaikutukseen.

Kesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston lainkäyttelyjä, taas rakastui – se on omituisuus hänessä, joka erottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen runoudessa luoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä niihin. Tällä kertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti Charlotta Buff – niin sen kaunottaren nimi oli – oli kihloissa toisen miehen kanssa. Samaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem niminen nuori mies, synkkämielinen haaveksija, joka niinikään onnettomasti rakasti erästä nuorta rouvaa, jopa vihdoin alakuloisuudessaan lopetti päivänsä itsemurhalla. Sovittamalla yhteen nämä kaksi onnettoman rakkauden tapausta, omansa ja onnettoman Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen uuteen runoelmaan l. romaaniin, nimeltä "die Leiden des jungen Werthers." Nuori Wertherkin rakastaa onnettomasti erästä Lottenia, on täynnä sanomatonta kaipuuta, määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut mailmaan ja oleviin oloihin, lukee vaan Ossianin runoja, on hento heikko olento ja turvautuu vihdoin – itsemurhaan. Werther oli henkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli menettänyt uskonsa ja sen kera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä kivulloista hellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä löytääkseen lohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella, itkua ja rakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther lausuvat tätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on taivaasen-ryntääväistä vapauden halua, Werther sen alakuloista haaveksintaa.] Ajan ääretöntä kaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther lausuu sattuvasti ja todellisesti; siitä se sanomaton mieltymyksen myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin kautta Euroopan. Sitä ei luettu, vaan ahmittiin – kyynelvirtojen valuessa. "Weltschmerz" oli saanut elävän muodon; Werther lausui selvään mitä jokainen sydän tunsi ja tuskaili. Se synnytti koko sarjan sentimentaalisia kirjailijoita, – mutta Göthe oli juuri luomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan kipeästä tunteellisuudesta.

Göthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä välin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin töihin. Näistä kappaleista mainittakoon esm. Clavigo, näytelmä, joka näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa yllyttämänä polkee rakkauden velvollisuudet ja siitä rangaistaan. Sitten kypsyi uuden lemmen-auringon lämmössä lyyrillisiä lauluja ynnä laulunäytelmä Ervin und Elmire, jossa erään lemmityn tytön miellytys-halu saattaa hänen sulhasensa epätoivoon. Göthen uusi lemmetär oli neiti Anna Elisabet Schönemann, ikuistettu hänen lauluissaan "Lili'n" nimellä. Vihdoin Göthe suunnitteli kahta suurisukuista draamaa Mahomet ja Prometheus, jotka ikävä kyllä, jäivät puolimoihin y.m.

Göthe oli nyt mainio mies. Hänen luonaan kävi Saksan silloiset kuuluisimmat terveisillä ja v. 1775 kutsui Sachsen-Weimarin nuori, taiteita ja neroja suosiva herttua Kaarle August hänet hoviinsa. Göthe tulikin ja jäi Weimariin eliniäkseen. Niinkuin uusi aamu-aurinko nousi nuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville, jonka päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä lähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan tärkeimmäksi virkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin vuorikaivokset, sotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan "oikea käsi" kaikissa toimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat vallattomassa poikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja ahkeroivat kansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi saattoi luulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin kuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten tointen tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua hovimieheen. Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas runouden lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin. Virkamatkoillaan hän tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen ilmiöitä; ihmisvilinässä hän oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein kuvailemaan. Varsinkin hänen sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva von Steinin kanssa verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti hänen tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei lakannut itse asiassa runoja sepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin näytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat: "Die Geschwister", "Triumph der Empfindsamkeit", jossa sukkelasti pilkataan Weltschmerz'iä, raikas "Jery u. Bately", suloinen vesi- ja metsänäytelmä "Die Fischerin" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja alusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin ilmestyivät.

Syksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän kahden vuoden päästä palasi "taiteellisesti uudestisyntyneenä." Italia on historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka askeleella kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia raunioita – aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta omituista Göthen luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian henkeä; ihanimpain muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä ihastutti vaan Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä atsuritaivas, sen meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli nää välittömästi kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain raunioiden kesken Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten elämää, tai harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä suuri taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin piirustaa, toki ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt tällä matkalla, mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän huomasi olevansa yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki sivuharrastukset, paitsi luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti elämänsä loppuun asti ja joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on melkoisesti vienyt eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät sopusointuun. Alusta asti oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle antoi Italia uutta elvykettä, kun hän näki saman suunnan vallitsevan antiikin paraissa teoksissa. Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli hänenkin opikseen. Mitä hän itse oli hengissään tavoitellut, sen näki hän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi esittää luonnon ja elämän niin kuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt. Itse sanoo hän: "kaikki taantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat ovat subjektiivisia; mutta kaikkein edistyväin aikain suunta on objektiivinen. Henki, joka pyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu itseänsä miettimään – se on kivulloisuutta."

Italian matkalla valmistui "Ifigenie" ja "Egmont"; siis niistä sananen. – Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat uutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin näytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä. Ristiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan henkilöiden sydämissä. – Mitä "Egmont'iin" tulee, niin tuskinpa lienee teosta, jota vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka sittekin on niin kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa, vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.

Sydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä ihmiset ja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä. Tosin herttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että ainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta sittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva Steinin kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin, hilpeän, luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla päivillään otti lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä sepittämään m.m. onnistuneet "Römische Elegien." Pian ilmestyi Tasso, joka myös on viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä kuvaillaan onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita kanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että Weimarin henkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä Tasso on osaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen suuret tapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin vähäarvoisempiin teoksiin, esm. "Der Grosscophta"; "der Bürgergeneral", "die Aufgeregten" y.m.

V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi kevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia." Ystävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri liiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller oli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli katkerat elämänkokemukset – Göthen rata oli aina ollut sileä ja päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt, oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia säteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka pohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla oli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja aineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset aineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä pajasta läksi nyt Xenien, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin päivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja kävipä nytkin niin, että "se koira kiljahti, johon kalikka sattui."

Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan nuorison turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa asianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut, esm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen suloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. – Sitten syntyi mestari-epos Herman und Dorothea. Ihmeteltävä on se taito, millä G. alkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman idyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti kuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa kuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno runon tuoksu hajahtaa kaikkialla.

Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen, päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G. menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan. Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän "kello-lauluun."

1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän", jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. "Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." – Faust janoo totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan – hän palajaa niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen – "ihmisen paraat lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa. Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen – mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. – Vanhoilla päivillään liitti Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää edistäneensä kansansa onnea. – Tähän lopetamme esitelmämme, mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli Weimarissa 22/3 1832.

Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa; se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.

K. F.