Читать книгу Faust I - Иоганн Вольфганг фон Гёте - Страница 2

Taas ilmestytte, haamut, häälyellen

Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.

Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?

Pyydänkö vielä teitä jäämähän?

Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!

Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;

Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,

Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.

Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,

Ja varjot armaat nousee sarjoittain:

Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,

Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.

Ja eloni harhakkaita mutkateitä

Murheeni itkemään käy uudestaan,

Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,

Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.

Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,

Ne näitä eivät enää kuulla voi;

Hajalle haihtui kaikki armahaiset,

Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.

Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;

Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.

Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.

Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.

Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu

Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,

Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,

Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.

Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu

Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;

Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,

Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.