Читать книгу Faust I - Иоганн Вольфганг фон Гёте - Страница 4

RAFAEL.

Aurinkos soipi niinkuin ennen

Kilvassa siskomailmojen,

Rataansa säätämääsi mennen

Se pauhaa halki taivasten.

Salass' on ihmeen syyt ja juuret,

Joll' enkeleitäs riemastat;

On työsi, korkeat ja suuret,

Kuin luomis-aamull' armahat.

GABRIEL.

Ja vinhemmin kuin aatos vierii

Suloinen maa, ja vaihdellen

Sen päällä päivä kirkas kierii

Tai synkkä yöhyt hirmuinen;

Syviltä vuorivuoteiltansa

Vuo merten pauhaa tyrskysuu,

Ijäisen sfeerilennon kanssa

Meret ja vuoret tempautuu.

MIKAEL.

Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt

Merille, niiltä rantahan,

Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt

Vihaisen vitjan vankimman.

Nyt leimahtaa – ja surman vaajat

Valkeiden halki sinkoaa;

Palvomme, Herran sanansaajat,

Hiljaista päiväs soljuntaa.

KOLMIN.

Salass' on ihmees syyt ja juuret,

Joll' enkeleitäs voimistat;

On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,

Kuin luomis-aamull' armahat.

MEFISTOFELES.

Kun, herra, taaski kerran lähenet,

Kysellen kuink' on laita maankin päällä,

Ja ylipään mua kyllä suvaitset,

Näet munki luonas terveisillä täällä.

Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,

Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;

Mun pathos varmaankin sua naurattais,

Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.

En taida tähdist', auringoista haastaa;

Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.

Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,

Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.

Paremmin mullassaan hän ehkä vois,

jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,

Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen

Petoa pedommaks' käy ihminen.

Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,

Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,

Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;

Pian vanha virsi heinikosta alkaa;

No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;

Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.

HERRA.

Siis eikö sull' oo asioita muita,

Kuin valituksia vaan ja kanteluita?

Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?

MEFISTOFELES.

Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.

Ihmistä painaa kolkon onnen valta;

Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.

HERRA.

Tunnetko Faustin?

MEFISTOFELES.

                  Tohtorin?

HERRA.

                            Mun palvelijain!

MEFISTOFELES.

Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;

Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.

Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,

Ja hourintansa tuntee puolittain;

Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,

Ja maalta riemun korkeimman;

Lähintä vaitelee ja kaukaisinta —

Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.

HERRA.

Jos palvelus maan öihin hairahtuu,

Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.

Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,

Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.

MEFISTOFELES.

Tuon teiltä vietellyksi saan!

Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä

Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!

HERRA.

Niin kauan kuin hän asukas on maan,

Saat koettaa häntä hairahuttaa.

Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.

MEFISTOFELES.

Ma kiitän Teitä, sillä vainajat

Mua aina hieman kammoksuttaa.

Punaposket tervehet on mulle mieluisat,

Vaan en oo kuollehen tavattavissa;

Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.

HERRA.

Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!

Tuo henki alkujuurestaan sä vietä,

Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas

Alimman hornakuilun tietä;

Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,

Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;

Ei tunteen tyrsky siitä estä.

MEFISTOFELES.

Mutt' eipä tuota kauan kestä!

En säiky vaan mä veikan lyömisestä.

Vaan kun ma kerran voiton saan,

Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!

Tomua syöpä hän on ruokanaan,

Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.

HERRA.

Vapaasti tepastellos silloinkin!

En saata vihata sun moisias.

Hengistä kieltävistä vähimmin

Mua vaivannut on konsaan veitikas.

Kuink' altis ihminen on velttouteen

Ja mielii huoletonna huikennella!

Silloinpa työnnän hälle perkeleen,

Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella.

Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,

Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa!

Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,

Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!

Mik' aian vuolla häälyy, harhailee,

Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!

MEFISTOFELES.

Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;

En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.

Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:

Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.