Читать книгу Tapaus Rostrogordo - Jaak Kasesoo - Страница 3

Infrapunahälyttimen valo alkoi vilkkua ja kuului pientä piipitystä. Laitteen asentanut firma oli vannonut, että hälytystä eivät käynnistä linnut eivätkä minun koirani. Värkki toimii myös silloin, kun ulkolämpötila on lähellä ihmisen ruumiinlämpöä eikä siihen vaikuta murtovarkaiden suosima radioaaltojen sekoittaja. Joku oli siis kiivennyt yli aidan puutarhan puolelle.

Olen kokenut maailmassa yhtä ja toista enkä vähästä säikähdä, mutta toki pulssi kohosi. Kun joku haluaa tutustua sinuun soittamatta ovikelloa ja hiipimällä yön pimeydessä, ei se juuri hyvää lupaa.

Uusi-Seelanti on yksi turvallisimmista valtioista maailmassa, mutta siitä huolimatta joku roisto kokeilee onneaan ja vieläpä Aucklandin superrikkaiden kaupunginosassa, jossa jokaisella on hälyttimet, videokamerat, koirat ja haulikot.

Kytkin päälle videokameroiden monitorit nähdäkseni millainen kelmi on liikkeellä. Näkyi olevan hoikka ja lyhytkasvuinen nuorimies, jalassa farmarit ja lenkkitossut, päällä musta nahkapusakka. Ikävän vaikutuksen teki, että kun kunniallisella murtovarkaalla olisi ollut varusteina sorkkarauta ja säkki, niin tällä pojalla oli vain pistooli. Hän vaelsi ikkunalta toiselle etsien turhaan sellaista, jossa ei olisi hälyttimen anturia. Ilmeisesti mies oli palkkionmetsästäjä. Ne ovat ikäviä tyyppejä. En halua kehuskella, mutta peräti kaksi miljoonaa euroa on luvattu sille, joka onnistuu niistämään meikäläisen elonkynttilän. Olinhan minä kyllä valmistautunut.

Hyvin pian sen jälkeen, kun olin asettunut Herne Bayn kaupunginosaan, otin yhteyttä dobermanneja kasvattavaan kenneliin. Ostin kolme, nartun ja kaksi urosta. Kasvattaja selitti, että koirat on koulutettava kunnolla. Kouluttamaton koira saattaa käydä vieraan kimppuun kuin peto ja olla tappavan vaarallinen. Ajattelin, että se sopii minulle hyvin. Riittää, kun eivät minua pure. Meikäläistä metsästävien ihmisten „kunniaksi“ annoin uroksille nimet Mekka ja Mokka, nartusta tuli Medina.

Olin rakennuttanut talon alle koirille kelpo kortterin, sillä sisälle niillä ei ollut asiaa. Avovaimoni Bashirah tulee valitettavasti kulttuurista, missä koira on heti seuraava perkeleestä, mitä pahuuteen tulee. Mukavuussyistä sai dobermannien oviluukun avata ja sulkea kaukosäätimellä. Siispä painoin nappia ja pinserit syöksyivät ulos. Ne olivat jo haistaneet saaliin.

Ulkona oli säkkipimeää. Otin taskulampun ja läksin katsomaan, kuinka vieras koirien kanssa pärjää. Täysin hyvin se ei tainnut käydä, sillä yli koirien ärinän oli kuulla ihmisen hätähuutoa.

Näkymä oli vaikuttava. Mies makasi maassa ja Mekka yritti kiskoa auki hänen kurkkuaan. Mokka oli kiinni jalkovälissä ja näytti varmistavan, että jos roisto jää henkiin, hän ei ainakaan jatka sukua. Medina oli kiinni tyypin vasemmassa olkavarressa. Samassa kävi paukku ja Medina alkoi ulvoa kivusta. Koira oli ollut huoleton, miehen oikea käsi oli vapaa ja hän pystyi ampumaan. Se olikin lurjuksen viimeinen teko. Medinan hätäkiljunnasta raivostunut Mekka kiskaisi tunkeilijan kurkun auki. Hänen keuhkonsa vielä toimivat ja hän ahmi ilmaa avonaisen henkitorven läpi, mutta hän kuolisi pian verenvuotoon.

En ruvennut tarjoamaan ensiapua toivottomalle tapaukselle. Minua kiinnosti enemmän Medinan tilanne. Se oli huono. Yhdeksänmillinen luoti oli lävistänyt koiran lantion ja ilmeisesti myös selkärangan, sillä takajalat olivat halvaantuneet. Mitään ei ollut tehtävissä. Hain pyssykaapista haulikon ja lopetin koiran. Hommaan olisi paljon paremmin sopinut minun Glock-pistoolini, mutta siihen minulla ei ollut aseenkantolupaa. Uudessa-Seelannissa voi yksityishenkilöllä olla pistooli vain urheilutarkoituksessa ja sitä saa käyttää ainoastaan ampumaradalla.

Komensin Mokan ja Mekan talon kivijalkaan ja lykkäsin konnan ruumiin jasmiinipensaan alle. Toivoin jasmiininkukkien vahvan tuoksun peittävän avoimesta ruokatorvesta nousevan löyhkän, sillä poliisi tulee varmasti pian. Herne Bayssa ei tehdä kahta paukkua tuliaseesta ilman seurauksia. Avasin portin valmiiksi poliiseja varten. Viisi minuuttia myöhemmin olikin virkavalta paikalla, kaksi miestä, kuten tapana. Ensi töikseen he ottivat haltuunsa terassilla olevan haulikon.

„Teidän naapurinne soittivat, että täältä on kuulunut kaksi pamahdusta, ikään kuin olisi ammuttu. Mitä tapahtui, söör?“

Samassa tuli terassille avovaimoni Bashirah, jolla oli sama kysymys, kuin poliiseilla. Aloin selittää:

„Se oli liikenneonnettomuus, ei minulle vaan tuolle koiralle. Portti oli vahingossa jäänyt auki ja koira juoksi kadulle. Joku huligaani ajoi koiran päälle ja pakeni paikalta. Läksin koiraa auttamaan. Auto oli ajanut eläimen lonkkaluut hajalle, takajalat olivat halvaantuneet. Kannoin koiran tänne. Sillä oli suuret kivut ja nähdä oli, ettei eläinlääkäristä ole enää apua. Otin haulikon ja lopetin koiran. Minulla on sille pyssylle aseenkantolupa.“

Otin luvan lompakosta poliisin tutkittavaksi. Toinen virkamies nuuhki haulikon piippua, en kyllä ymmärtänyt miksi?

Bashirah ei tiennyt mitä oli sattunut, mutta ymmärsi, että on aika suunnata lainvalvojien mielenkiintoa jonnekin muualle. Hän kyykistyi Medinan viereen ja alkoi itkeä kuin äitimuorin hautajaisissa:

„Se oli niin armas koira ja nyt on se kuollut! Löytäkää se liikennegangsteri, hän on syyllinen eläimen rääkkäämisessä ja tappamisessa!“

Näyttelijänlahjoja Bashirahilla kyllä oli. Minulle oli hän useammin kuin kerran ärähtänyt:

„Käske niiden pirun rakkien olla haukkumatta tai minä ammun ne!“

Tosiasiassa Bashirah vihasi koiria, ei ainoastaan minun dobermannejani, vaan kaikkia koiria. Hän ei ollut uskovainen, mutta syntyperältään muslimi mikä muslimi. Heidän mielestään koira on saastaisempi kuin sika. Yksikään muslimi ei ota kotiinsa koiraa. Koraanissa on määrätty, että vaatekappale, jota koira on koskettanut, tulee pestä seitsemän kertaa peräkkäin.

„Miksi ammuitte kahdesti?“, kysyi poliisi.

„Olin šokissa, kädet vapisivat. Kun painoin liipasinta, liikautti koira päätään ja haulit menivät ohi. Sitten ammuin tietenkin toisen kerran ja lopetin sen tuskat.“

Bashirah ei ollut tyhmä. Kovasti nyyhkyttäen hän otti terassin korituolin päältä huovan. Hän peitti sillä koiran ruumiin ja samalla sen osan nurmikosta, missä olisi pitänyt olla aikamoinen haulien jälki, vaan ei ollut. Se huopa taitaa lähteä kaatopaikalle, tuskin Bashirah ryhtyy sitä seitsemään kertaan pesemään.

Jostain syystä poliisit olivat epäluuloisia. Olikohan heidät hälyttänyt joku kokenut metsästäjä tai muu aseiden tuntija? Itsekin erotan pistoolin terävän äänen haulikon kumeammasta paukusta.

Sitten oli vielä sekin, että talomme Haddington Roadilla on viimeistä edellinen ennen umpiperää. Kääntymispaikan takana on pieni metsä ja merenranta. Siinä on vähän vaikea saada autolle satasta lasiin.

„Me otamme teidän aseenne mukaan. Anteeksi söör, mutta se on sääntö, kun on ammuttu alueella, missä se on kiellettyä. Ekspertit tutkivat pyssyn, että onko sillä yhteyttä johonkin haulikon kanssa tehtyyn rikokseen. Emmehän me sitä usko, se on vain rutiini. Teille soitetaan söör, kunhan saatte tulla hakemaan aseenne poliisiasemalta. Pyydämme anteeksi häiriötä.“

Poliisit lähtivät autoonsa ja ajoivat tiehensä. Kohteliaita poikia. Menin autotalliin ja panin päällekkäin kaksi suurta mustaa jätesäkkiä. Ujutin tunkeilijan ruumiin pussiin. Vainaja oli kovin köykäinen, painoi ehkä vain 60 kiloa, sillä kannoin sen vaivatta autotalliin. Olen aina nauranut Amerikan tv-filmeille. Rouva on saanut kyllikseen 120-kiloisesta miehestään, ampuu hänet ja rullaa maton sisään. Sitten hän kantaa vainajan pihalle ja nostaa paketin helposti auton takakonttiin. Hyväkuntoisia tätejä sielläpäin.

Seuraava tehtävä oli Medinan hautaaminen. Kaivoin kuopan samaan kohtaan, missä hyökkääjän ruumis oli pensaan alla maannut. Ihmisen veri sekaantui koiran veren kanssa, DNA-analyysistä tulisi vaikea, jos sitä haluttaisiin Medinan haudalta tehdä. Etsin kukkapenkistä miehen pistoolin. No sehän oli tuttu tapaus, vanha „hyvä“ 9 millimetrin venäläinen Makarov. Mitenkähän tuo murhaopiskelija oli sen rautaromun tuonut maahan? Oliko se oli osiin purettuna otettu lentokoneeseen matkalaukussa vai olisiko sen voinut ostaa mustalta torilta Uudessa-Seelannissa?

Makarov oli minulle tuttava ajalta, jolloin suoritin asepalvelusta Neuvostoliiton maahanlaskujoukoissa. Utšebkassa eli koulutusleirillä Rjazanissa ammuskeltiin monenlaisilla aseilla. Makarov kelpaa ihmisen tappamiseen kymmenen metrin etäisyydeltä. 30 metrin matkalta pitää olla hyvä ampuja, että saisi osumaan huussin oveen.

Minun neljännen sukupolven Glockini on toista lajia. Se painaa 625 grammaa verrattuna Makarovin 810 grammaan. Lippaaseen mahtuu 17 patruunaa, Makaroviin vain kahdeksan. Se ei kuitenkaan ole tärkeintä vaan se, että Glockiin voi luottaa. Ammu paljon tahansa, ase toimii. Makarovin kanssa tapahtuu usein, että pistooli jumittuu kesken kisojen. Huono ominaisuus varsinkin silloin, kun henkiriepu on pelissä. Sorsajahtiin Makarov sopii hyvin. Kun lintu saa päähänsä melkein kilon painoisen rautaesineen, se vähintään pökertyy ellei kuole heti.

Läksin autotalliin katsomaan kutsumatonta vierasta. Naksautin stiletin auki ja leikkasin aukon tämän haiseviin farkkuihin, joihin kuollessa oli valunut yhtä ja toista. Kaivelin peniksen esiin ja näin, mitä olin pelännyt: Ympärileikattu semiitti. Varmaan muslimi, sillä juutalaisilla ei pitänyt olla mitään minua vastaan. Vainaja oli joko Al-Qaedan agentti tai palkkionmetsästäjä tai molempia.

En voinut käsittää, kuinka tappaja oli minut löytänyt? Minulla oli paras uusi henkilöllisyys, mitä kuvitella voi. Minun uudet paperini eivät olleet edes väärennetyt vaan aitoa tavaraa, vain henkilötiedot niissä poikkesivat todellisista. Olin elänyt Bashirahin kanssa täällä jo kolme vuotta. Olin ajatellut, että minut on unohdettu, että olen lopullisesti selvillä vesillä. Se oli siis toiveajattelua. Huonompi juttu.

Toinen huonompi juttu oli ruumis autotallissa. Pitää keksiä keino sen hävittämiseksi. Se ei ole niin yksinkertaista, kuin luulisi. Jos hautaat maahan, on ennen pitkää paikalla kone, joka tekee kaivantoa uudelle putkelle tai kaapelille. Jos upotat mereen, on raato seuraavalla viikolla kalastajan troolissa. No, kai minä jotain keksin.

Jos olisimme Amerikassa, olisi asia ihan toinen. Hyökkääjän kukistaneet sankarikoirat vietäisiin tv-studioon ja niille annettaisiin mitalit. Minulta kysyttäisiin vain, että miksi et itse ampunut ruojaa hengiltä. Uusi-Seelanti ei ikävä kyllä ole USA. Asian selvittäminen toisi paljon ongelmia ja varmasti myös oikeudenkäynnin. Jury voisi olla sitä mieltä, että kyseessä on kuolemantuottamus tai tappo, kun en ollut hallinnut koiriani.

Ilmeisesti pitää lähteä taas kerran pakoon, kun asuinpaikkani on terroristien ja palkkionmetsästäjien tiedossa. Joidenkin kanssa voi pärjätä, mutta entä sitten, kun homman ottaa hoitaakseen ammattimainen killeri?