Читать книгу Tapaus Rostrogordo - Jaak Kasesoo - Страница 4

Minun nimeni on Jaak Kasesoo ja olen virolainen, jos se nyt ketään kiinnostaa. Tietenkin herää kysymys miksi minun pitää piileskellä ja vieläpä maapallon toisella puolella. Se on pirun pitkä juttu, mutta yritän kertoa sen niin lyhyesti, kuin mahdollista.

Koulua kävin Tallinnassa ja rehellisesti sanoen olin koululainen kehnommasta päästä. Lukeminen ei juuri huvittanut, mutta olin suurikokoinen ja vahva. Kasvoin lopuksi 189 senttiä pitkäksi ja ihmettelin usein mihin se viimeinen sentti unohtui? Tasaluku metri ja yhdeksänkymmentä olisi kuulostanut komeammalta.

Minua ei kiinnostanut juuri muu kuin koripallo ja se olikin ainoa ala, jossa jotenkin menestyin. Pakkohan sitä oli yrittää oppia sellaista turhuutta, kuin matematiikka ja äidinkieli, mutta menestys oli heikkoa. Ehtojen suorittamista oli joka kesä.

Sellaisella taustalla oli selvää, ettei minusta tullut yliopiston opiskelijaa. Tuohon aikaan opiskelevat nuoret miehet nauttivat vapaudesta, mutta muut halusi käyttöönsä „suuri ja mahtava Neuvostoliitto“ ja sen armeija. Minutkin kutsuttiin Maneežikadulle, jossa ollut Mererajoonin sotakomissariaatti arveli, että minunlaiseni suurikokoinen ja tyhmänpuoleinen nuorimies on synnynnäinen alokas.

Monet muutkin kuin opiskelijat luikersivat elämässään eteenpäin asevelvollisuutta suorittamatta. Minulla ei ollut rahaa eikä lääkärituttavia. Ei minulla ollut oikein työtäkään eikä tietoa, mitä rupeaisin tekemään. Niinpä ajattelin, että on sama syödä muutama vuosi valtion leipää. Pian löysin itseni Pihkovasta, Neuvostoarmeijan 76. maahanlaskudivisioonasta.

Koulutus oli rankemmanpuoleista, mutta paljon urheilleena pärjäsin paremmin, kuin heikommat pojat, joista yksi veti itsensä hirteen. Tietenkin „vanhat“ simputtivat uusia tulokkaita, mutta minä en suostunut nyrkkeilysäkiksi. Erityisen innokas simputtaja oli muuan Leningradista kotoisin oleva katusälli. Kun satuimme kohtaan, jossa olimme vain kahdestaan, sain minäkin ilmaista mielipiteeni asiasta. Löin oikealla suoralla „dempelin“ etuhampaat kedolle ja vasemmalla koukulla nenän pitkin poskia. Kun kaveri putosi maahan sain potkittua viisi kylkiluuta poikki, kiitos armeijan hyville tankkisaappaille. Monet eivät ymmärrä muuta kuin väkivaltaa. Se veijari kiersi minut kaukaa, kun oli päässyt pois välskäripunktista. Omien kesken tappeleminen on tyhmää, mutta mitä tehdä? Upseerien lupaamaa lännen imperialistien hyökkäystä ei tullut eikä tullut.

Onnea pitää elämässä olla myös. Meille oli jo vihjailtu, että kohta on edessä lähtö Afganistaniin. Miesten keskuudessa kiersi juttuja, kuinka mujahideenit mielellään hirttävät kiinnisaadun venäläisen ateistin munistaan roikkumaan. Kävi kuitenkin niin, että lähtöä ei tullutkaan, koska siipeensä saanut Neuvostoliiton armeija joutui sieltä vetäytymään.

Aikanaan palasin Pihkovasta Tallinnaan ja piti miettiä, mihin ryhtyisin? En osannut juuri mitään, mistä olisi tiedossa vähänkään parempaa palkkaa. Sitten näin lehdestä, että juuri perustettuun Paikusen poliisikouluun Pärnun lähellä haettiin nuoria miehiä koulutettaviksi. Sinne änkeydyin minäkin.

Se oli kunnollinen koulu eikä mikään miliisiakatemia. Tosin ensimmäinen kurssi kesti vain puoli vuotta, sillä hajoavan Neuvostoliiton oloissa tarvittiin kiireesti miehiä kentälle. Viro koulutti omia poliisivoimia jo vuotta ennen itsenäistymistä, mikä tapahtui 20. elokuuta 1991. Tuolloin ei venäläisiä enää paljon pelätty. Salainen poliisi KGB katsoi voimattomana vierestä, kun perustettiin aina uusia suojeluskunnan osastoja. Eipä tšekistejäkään enää valtion suojelu paljon kiinnostanut. Selväksi oli käynyt, ettei se ole pelastettavissa. Parempi on keskittyä miettimään mitä saisi itselleen kahmaistua, kun sekavat ajat tulevat.

Minä pääsin töihin Rikospoliisin byrooseen eli virastoon, jonka nimi pari vuotta myöhemmin muutettiin Keskusrikospoliisiksi. Työ oli kiinnostavaa, mutta välillä syntyi vaikeuksia nuorten työtovereiden kanssa. Isänmaallinen innostus oli kova ja tunnuslauseeksi oli „platsi puhtaaksi“. Venäläisen kommunismin hajukin olisi pitänyt kuurata pois. Minä en ollut täysin puhdas poika. Palvelu Pihkovan desanttidivisioonassa oli synti ja kenties vielä pahempi „rikos“ oli kouluaikainen kuuluminen komsomoliin. Vanhempien miesten eli entisten miliisien kanssa oli helpompaa. Nuorempi väki olisi mieluusti viskannut heidät kaikki pihalle, mutta sitten ei olisi rikospoliisiin jäänyt ketään, joka olisi tuntenut rikosten selvittelyä käytännössä.

Jo tuolloin tehtiin paljon yhteistyötä Interpolin kanssa ja oli syytäkin. Rajat eivät pitäneet. Venäjän ja muiden entisten sosmaiden konnat liikkuivat Virossa kuin kotonaan. Minulle valkeni, että jos haluaa kansainvälistymisen avulla kohota virkaportaikossa asteen tai kaksi, on opittava vähintään englantia, venäjästä ei piisaa. Niinpä lähdin englannin kielen kursseille.

Yksi kouluttajista oli Maria, äskettäin yliopistosta valmistunut filologi, pitkäsäärinen blondi. Hänen tissinsä eivät olleet suurempi asia,mutta takapuoli oli kuin suoraan Pariisista. Jonkun ajan kuluttua hän muutti minun asuntooni. Avioitumista emme suunnitelleet, se ei ollut enää muodissa.

Elämä jatkui tasapaksua tahtiaan. Yritin saada työn ohella kaikenlaista täydennysopetusta ja osallistuin ahkeraan erilaisiin koulutuksiin. Paras niistä oli Kansainvälisen poliisiakatemian kurssi rikospoliisin työstä. Pikkuhiljaa minusta tuli organisoidun rikollisuuden vastaisen osaston yhden ryhmän tarkastaja, mutta se olikin korkein mahdollinen tehtävä. Seuraava aste edellytti korkeakoulututkintoa.

Sitten alkoi avautua mahdollisuuksia kansainvälisiin virkoihin Interpolissa ja myös Europolissa sen jälkeen, kun Virosta tuli Euroopan Unionin jäsen. Hain työpaikkaa Europolissa ja yllättäen sain, lähinnä siksi, että jokaisesta jäsenmaasta piti olla edustus. Tuolloin Europolin pääkonttori oli vielä Haagissa sijaitsevassa vanhassa tiilikasarmissa, jonka masentavaa julkisivua oli yritetty piilottaa villiviinillä.

En ehkä olisi hakeutunut ulkomaille lainkaan, ellei olisi tullut välirikkoa Marian kanssa. Eräänä iltana tulin töistä myöhään kotiin, mutta Mariaa siellä ei ollutkaan. Hän ilmaantui vasta puolenyön jälkeen haisten vanhalle viinalle ja pesemättömälle seksille. En ennättänyt ryhtyä vetämään häntä tilille, kun Maria sanoi itse:

„Tuntuu ettei meidän avoliitosta tule mitään. Taitaa olla parempi erota.“

Minulla oli ollut jo suunnitelma, joka nyt meni munilleen. Olin ajatellut syytellä ja soimata, mutta lopuksi antaa anteeksi. Yhteisen itkun jälkeen nauttisimme maukkaasta sovintoseksistä.

„Mikäs vika meidän elämässä on?“, kysyin vähän ihmeissäni.

„On kyllä vikaa“, väitti Maria.

„Vieläkö muistat aikaa, kun ylistit minun takalistoani ja kehuit, että se on todellinen mersuperse. Missäs se mersu on?“

Höh. Mersu on missä on, poliisin palkalla ei semmoista hankita. Pieni Nissan on, sekin vanha ja ruosteessa. Sitä paitsi Marian palkka englanninopettajana oli vielä pienempi kuin minun surkea liksani. Sitten Maria alkoi selittää eikä edes hävennyt:

„Olen tutustunut yhden liikemiehen kanssa, joka lupasi järjestää minulle mersun tuosta vain. Ihan normaali tyyppi, paitsi että rahaa on kuin roskaa.“

Asia eteni huonoon suuntaan. Yritin vielä kääntää hänen päätään:

„Etkö muista meidän suurenmoisia öitämme ja saamiasi mahtavia orgasmeja..“

Maria keskeytti tylysti:

„Tule nyt mies maan päälle. Ei naisilla mitään orgasmeja ole. Sitä vaan näytellään, että mies voi tuntea itsensä mahtavaksi urooksi.“

Aina kun Maria veti vähän reippaammin viinaa, hän muuttui karkeaksi. Yritin vielä taivutella:

„Minä tunnen ne liikemiehet, on niitä ollut minulla häkissäkin. Höylää sinua puoli vuotta ja antaa sitten liisingmersun avaimet jollekin nuoremmalle.“

„Höylätköön siis. Sekin on parempi kuin ikuinen kituminen.“

Seuraavana päivänä hän pakkasi asiansa ja häipyi.

Haagissa on puoli miljoonaa asukasta, joten Euroopan mitoissa se on pieni kaupunki. Hollannissa on sellainen kummallisuus, että virallinen pääkaupunki on Amsterdam, mutta maan hallitus, parlamentti ja kuningashuone sijaitsevat Haagissa. Haagissa ei enää ole vanhaa kaupunkia, on vain jokunen vanha katu ja talo. Kaupunkia rankaistiin sijainnista Pohjanmeren rannalla ja lähellä Lontoota.

Toisessa maailmansodassa toivat saksalaiset ohjusaseensa V-2 tukikohdan Haagin lähistölle. Britit yrittivät lopettaa toiminnan massiivisilla lentopommituksilla. Niistä saivat osansa nekin kaupunginosat, joista ohjuksia ei ammuttu.

Minua alettiin kouluttaa Europolin rakenteen ja toiminnan tuntemisessa. Aluksi näytti kaikki hyvältä, sillä Venäjän rikollisuus alkoi tunkea Eurooppaan ja tarvittiin venäjän kielen osaajia. Kysymys oli itäkonnien suunnitelmien selvittämisestä esimerkiksi ääninauhoilta. Ketään ei tarvinnut kuulustella, sillä Europolilla ei ole oikeutta ottaa henkilöä kiinni tai pidättää. Niistä toimista vastaa jokaisen maan kansallinen poliisi itse.

Sitten alkoi tökkiä. Suomen poliisi oli organisoinut yhteistyössä Viron poliisin kanssa suurimittaisen narkoratsian Juliett. Se meni täysin perseelleen ja alettiin epäillä, että Viron keskusrikospoliisin narkoryhmän ylikomissaari Vallo Jäärats on vuotanut tiedon ratsiasta rikollisille.

Oikeusjuttu Jääratsia vastaan vaelsi koko tuomiostuinjärjestelmän läpi aina korkeimpaan oikeuteen. Tuli selväksi, että mies on ottanut lahjuksia, ostanut ja myynyt kokaiinia, väärinkäyttänyt poliisin tietojärjestelmää ja niin edelleen. Suomalaisten kiroama infovuoto oli todistettu, mutta asian tutkinnassa oli tehty virheitä, suomalaisten mielestä tahallaan. Virheiden vuoksi voitiin antaa poliisiksi naamioituneelle konnalle vain pieni rangaistus ja sekin ehdollisena.

Oikeuden päätös ei miellyttänyt suomalaisia sitten lainkaan ja minunkin annettiin se ymmärtää. Luultavasti he olivat asiasta puhuneet tuopin ääressä myös muille Europolin virkamiehille. Tunsin suhtautumisessa selvää viilenemistä. Valitettavasti se oli vasta alkua.

Samoihin aikoihin tuli julkiseksi, että puolustusministeriön virkamies Hermann Simm oli myynyt venäläisille kaiken, mitä käsiinsä sai, enimmäkseen aineistoa, jota Nato oli virolaisille antanut. Nato-maiden poliisit silmäilivät meikäläistä kuin halpaa makkaraa. Tietenkin he ajattelivat, että sen siitä saa, kun armosta ottaa porukkaan pikkuvaltion, jolla ei vielä ole kunnon armeijaakaan. Minut pantiin järjestämään kuntoon Europolin vähemmän tärkeitä tilastotietoja vuosien varrelta. Luojan kiitos oli virastossa frankkeerauskone. Ilman sitä olisin istunut kellarissa nuolemassa postimerkkejä.

Tilanne oli kiusallinen enkä halunnut olla mikään „armopalapoliisi“. Ei tupata, jos ei tykätä. Onhan niitä maailmassa turvallisuuteen liittyviä töitä, mutta yksi työ miellytti enemmän kuin toiset. Päätin ryhtyä yksityisetsiväksi. Siinä saisi ainakin olla oma herransa, kukaan ei istuisi niskassa pomoilemassa.

Täytin tarvittavan lomakkeen Alankomaiden turvallisuus- ja oikeusministeriölle. Sitä ennen piti jättää työ Europolissa, sillä Hollannin lain mukaan poliisiviranomainen ei voi olla edes osakkaana turva-alan yrityksessä.

Vuokrasin pienen huoneen toimistoksi hirveällä hinnalla. Tulin nippa nappa toimeen sen ansiosta, että minulla oli työtodistus Europolista, kykyjäni ei epäilty. Hollannin kielen osaamisesta olisi ollut ehkä apua, mutta toisaalta Haagissa melkein jokainen puhuu englantia.

Jos olisin ollut juristi, olisin voinut kuolla stressiin varakkaana miehenä. Heille riitti hommia, liekö missään Euroopassa sellaista oikeuslaitosten keskittymää, kuin Haagissa. Siellä ovat Kansainvälinen tuomioistuin, Kansainvälinen rikosoikeus, Arbitraasioikeus talousriitojen ratkomiseksi, joukko sotarikostribunaaleja, tietenkin myös Alankomaiden oma korkein oikeus. Kun otetaan vielä huomioon noin 150 kansainvälistä organisaatiota juristilaumoineen, voi sanoa, että kaupungissa kyllä pykälänvääntäjiä riittää. Minun kannaltani se oli hyvä. Juristit tarvitsivat tavan takaa oikeusjuttuihinsa todisteita ja selvityksiä, joita minä heille sitten toimitin. Ne toimeksiannot pelastivat minut yksityisetsivien pohjamudasta: Ei tarvinnut kytätä ikkunoiden takana saadakseen panokuvia jonkun ihmisparan avioeroa varten.

Välillä tarjottiin puolivitsikkäitä hommia tehtäväksi. Kerrankin tuli toimistooni varakas mies, suurehkon osakeyhtiön toimitusjohtaja ja pääosakas. Hänelle oli tullut loistava tilaisuus varastaa kenenkään tietämättä suuri summa omasta firmastaan ja jättää siitä rahasta paitsi pienosakkaat ja verottaja. Tuttu kuvio kotimaasta. Avustajaksi hän sai luotettavan kirjanpitäjän, joka oli ollut yrityksen palveluksessa yli kymmenen vuotta.

Rahaa pyöritettiin nettipankkien kautta ympäri maailmaa ja ohjattiin sitten „pesukoneeseen“, josta sen piti tulla puhtaana hollantilaiselle pankkitilille. Tulikin, mutta ei toimitusjohtajan, vaan kaikesta päätellen kirjanpitäjän tilille, hän nimittäin katosi saman tien. Onneton tirehtööri halusi tietää, minne mies ja raha haihtuivat? Poliisille ei voinut mennä ruikuttamaan, että varastamani raha on jälleenvarastettu.