Читать книгу Rautakorko - Jack London - Страница 4

Sisällysluettelo

Minun kotkani.

Lauhkea kesäinen tuuli huojuttelee puiden oksia, ja Wild Waterin kuohuvat aallot soittavat soreaa säveltään sammaloituneiden kivien vaiheilla. Perhosten siivet välkkyvät päivänpaisteessa, ja ilman täyttää mehiläisten surina. On niin hiljaista ja rauhallista, ja minä istun tässä, mietiskelen ja olen rauhaton. Tuo hiljaisuus tekee minut levottomaksi. Se tuntuu epätodelta. Koko maailma on hiljaista, mutta se on hiljaisuutta myrskyn edellä. Jännittäen kaikki aistini minä kuuntelen lähenevän myrskyn enteitä. Oi, kunhan se ei vain muodostuisi ennenaikaiseksi! Ennenaikaiseksi![1]

[1] Toinen vallankumous oli suureksi osaksi Ernest Everhardin työtä, vaikka hän tietysti toimi yhdessä eurooppalaisten johtajain kanssa. Everhardin vangitseminen ja mestaus oli v:n 1932 suuri tapahtuma. Kuitenkin olivat hänen suunnitelmansa niin perinpohjaiset ja tarkat, että hänen liittoveljiensä onnistui pitemmättä viivytyksettä ja ilman sekaannusta toteuttaa ne. Everhardin mestauksen jälkeen hänen vaimonsa asettui Wake Robin Lodge'iin, Sonoma-vuoristossa Kaliforniassa sijaitsevaan pienoiseen hirsimajaan.

Eipä ole ihme, että olen levoton. Minä mietin ja mietin enkä voi lakata miettimästä. Olen ollut elämän hälinässä niin kauan, että rauha ja hiljaisuus minua ahdistavat, eivätkä minun ajatukseni voi irtautua tuosta kuoleman ja hävityksen raivoisasta näytelmästä, joka pian on alkava. Korvissani kaikuvat lyötyjen huudot, ja minä voin nähdä, niinkuin kerran ennen näin, silvottua ja raastettua ihmislihaa, miten sieluja revittiin irti ylväistä ja ihanista ihmisruumiista.[1] Sillä lailla me poloiset inehmot saavutamme päämäärämme, pyrkien metelien ja hävityksen kautta rauhaan ja onneen tässä maailmassa.

[1] Hän tarkoittaa tässä epäilemättä Chicagon kommuunia.

Ja minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Kun en ajattele sitä, mikä on tuleva, mietiskelen sitä, mikä on ollut eikä koskaan palaa — muistelen kotkaani, joka väsymättömin siivin kiiti päämaaliansa, ihmiskunnan vapauden säteilevää ihannetta kohti. Minä en voi joutilaana istua ja odotella sitä suurta hetkeä, joka on hänen työtänsä, vaikk'ei hän ole täällä enää sitä näkemässä. Hän uhrasi sille miehuutensa vuodet ja sille hän pyhitti elämänsä. Se on hänen työnsä.[1]

[1] Antaen täyden arvon Avis Everhardille on tässä huomautettava, että Everhard oli vain yksi niistä monista etevistä johtajista, jotka suunnittelivat toisen vallankumouksen. Ja me tämän päivän ihmiset, jotka luomme arvostelevan katseemme menneisyyteen, voimme varmuudella sanoa, että toinen vallankumous ei olisi päättynyt vähemmän onnettomasti, vaikka Everhardkin olisi elänyt.

Ja niinpä ryhdynkin tämän tuskaisen odotuksen kestäessä kirjoittamaan puolisostani. Hänen luonteessaan on paljon sellaista, mitä ei tunne kukaan toinen, ja sellaista ylevää luonnetta ei voi liian kirkkain värein kuvata. Hän oli suuri sielu, ja kun rakkauteni ylenee epäitsekkääksi, niin en ole pahoillani muusta kuin siitä, että hän ei ole täällä, näkemässä huomispäivän sarastusta. Me emme voi joutua tappiolle. Hän on rakentanut niin jykevät ja varmat suunnitelmat. Kirottu Rautakorko! Pian, pian syöstään tuo painajainen ihmiskunnan hartioilta. Kun kajahtaa kehoituksen sana, niin nousee koko maailman työläisjoukko. Maailman historia ei tunne tämän vertaista. Työväen yhteisyydentunne on varma, ja nyt on kysymys ensimmäisestä kansainvälisestä vallankumouksesta, joka tulee ulottumaan kautta koko maailman.[1]

[1] Toinen vallankumous oli todellakin kansainvälinen. Se oli jättiläissuunnitelma, niin suunnattoman suuri, että sitä ei olisi voinut yksi mies tehdä. Työväki maailman kaikissa oligarkioissa oli valmiina nousemaan merkin saatuaan. Saksa, Ranska, Italia ja koko Austraalia olivat sosialistisia maita. Ne tarjosivat apuaan vallankumoukselle. Ja urheasti ne täyttivätkin lupauksensa, sillä onnettomalla seurauksella, että maailman yhdistyneet oligarkiat, toisen vallankumouksen kukistumisen jälkeen, saattoivat näissä maissa oligarkian uudelleen valtaan.

Ajatukseni askartelevat siinä, mikä tekee tuloaan. Minä olen elänyt siinä yöt ja päivät ja niin pitkän aikaa, että se on alituisesti mielessäni. Siksipä en voikaan ajatella puolisoani muistamatta sitä. Hänhän oli sen sielu, ja miten voisin minä erottaa ajatuksissani toisistaan nuo kaksi.

On tunnettua, miten hän ponnisteli vapauden puolesta ja miten katkerasti hän sai siitä kärsiä. Minäpä sen tiedän, joka olen hänen kanssaan ollut nämä kaksikymmentä jännityksen vuotta. Minä tunnen hänen kärsivällisyytensä, hänen väsymättömän ponnistelunsa, hänen horjumattoman uskollisuutensa sille asialle, jonka edestä hän ainoastaan kaksi kuukautta sitten uhrasi elämänsä.

Koetan kirjoittaa yksinkertaisesti ja kertoa tässä, kuinka Ernest Everhard astui elämäni piiriin — miten hänet ensin kohtasin, miten hän kasvoi, kunnes tulin osaksi hänestä, sekä niistä valtavista muutoksista, mitkä hän aiheutti minun elämässäni. Tällä tavoin katselkaa häntä minun silmilläni ja oppikaa tuntemaan hänet sellaisena kuin minä hänet tunsin — paitsi niitä suhteita, jotka ovat liian salaisia ja suloisia minun kertoa.

Helmikuussa v. 1912 tapasin hänet ensimmäisen kerran, kun hän, kutsuttuna isäni[1] toimeenpanemille päivällisille, saapui meidän kotiimme Berkeleyssa. En voi sanoa, että ensimmäinen vaikutelmani hänestä olisi ollut hänelle edullinen. Hän oli yksi niistä monista vieraista, jotka olivat saapuvilla, ja vierashuoneessa, mihin me kaikki kokoonnuimme odottamaan vielä saapumattomia vieraita, hän ei näyttänyt olevan paikallaan. Oli »pappien ilta», kuten isäni sitä leikillään nimitti, ja Ernest ei todellakaan soveltunut noiden hengenmiesten joukkoon.

[1] John Cunningham, Avis Everhardin isä, oli professori valtion yliopistossa Berkeleyssa, Kaliforniassa. Hänen erikoisalanaan oli fysiikka, ja hän oli sangen huomattava tiedemies alallaan.

Ensiksikään hänen vaatteensa eivät soveltuneet hänen ylleen. Hänellä oli päällään mustasta kankaasta tehty valmiina ostettu puku. Hänen jykevät lihaksensa, varsinkin hartioiden kohdalta, vetivät takin poimuille. Hänen niskansa oli oikea nyrkkitaistelijan[1] niska, paksu ja jäntevä. Tämä nyt siis oli se yhteiskuntafilosofi ja entinen hevosenkengittäjä, jonka isäni oli löytänyt.

[1] Siihen aikaan miehet tappelivat rahapalkinnosta paljain nyrkein. Kun toinen oli peitottu tunnottomaksi tai kuoliaaksi, sai toinen rahat.

Ja sitten kun hän pudisti minun kättäni! Hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas, mutta minua hän katseli rohkeasti mustilla silmillään — liian rohkeasti minun mielestäni. Minä nähkääs olin muodostunut ympäristöni mukaiseksi ja siihen aikaan tunsin voimakasta luokkavaistoa. Sellainen rohkeus olisi ollut suorastaan anteeksiantamatonta, jos siihen olisi tehnyt itsensä syylliseksi minun omaan luokkaani kuuluva mies. Minä en voinut olla luomatta katsettani alas, ja tuntuipa oikein keventävältä, kun hän siirtyi sivuitseni ja minä käännyin tervehtimään piispa Morehousea — joka oli suosikkini, herttainen ja totinen keski-ikäinen mies, jolla oli Kristus-kasvot ja joka oli hyvä ja oppinut mies.

Mutta rohkeus, jonka minä käsitin olevan häikäilemättömyyttä, oli ilmaus Ernest Everhardin todellisesta luonteesta. Hän oli koruton, kursailematon, pelkäämätön, eikä hän tahtonut tuhlata aikaa totunnaisten tapojen lukemattomien sääntöjen noudattamiseen. »Sinä miellytit minua», hän selitti kauan sen jälkeen, »ja miksi en olisi antanut silmieni nauttia suloisesta näystä.» Minä sanoin, että hän ei pelännyt mitään. Hän oli ylimys luonnostaan, vaikkakin hän kuului ei-ylimysten piiriin. Hän oli yli-ihminen, vaaleaverinen peto, jollaista Nietzsche[1] on kuvannut, ja sen lisäksi hän oli kansanvaltaisuuden aatteen läpitunkema.

[1] Friedrich Nietzsche, kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista vuosisadan hullu filosofi, joka näki totuuden kangastuksia, mutta joka ennen pitkää ajatteli inhimillisen ajatuskehän ympäri ja syöksyi mielipuolisuuteen.

Puuhaillessani vieraiden vastaanotossa ja sen epämiellyttävän vaikutuksen johdosta, minkä minuun oli tehnyt tuo työväenluokan filosofi, unohdin hänet kokonaan, vaikka tosin huomasin hänen läsnäolonsa parikin kertaa — erittäinkin välkkeen hänen silmissään, kun hän kuunteli vuoroin yhden, vuoroin toisen papin puhetta. Hän on humoristi, mietin mielessäni ja melkein olisin ollut valmis antamaan hänelle anteeksi hänen pukunsa puutteellisuuden. Mutta aika riensi ja päivällinen oli syöty, eikä hän ollut vielä kertaakaan avannut suutaan, vaikka papit koko ajan olivat innokkaasti keskustelleet työväenluokasta, sen suhteesta kirkkoon ja siitä, mitä kirkko oli sen hyväksi tehnyt tai aikoi tehdä. Huomasin, että isäni oli huolissaan siitä, että Ernest ei puhunut mitään. Kerran isä tarttui asiaan ja kehoitti häntä sanomaan jotakin; mutta Ernest kohautti hartioitaan vastaten, että »minulla ei ole mitään sanomista», ja jatkoi mantelien syömistä.

Mutta isä ei siihen tyytynyt. Hetken kuluttua hän sanoi:

»Meillä on joukossamme eräs työväenluokan jäsen. Olen varma, että hän voi esittää asioita uudelta näkökannalta, mikä saattaa olla sekä huvittavaa että virkistävää. Minä tarkoitan mr Everhardia.» Toiset ilmaisivat hyvin hillittyä uteliaisuutta ja kehoittivat Ernestiä lausumaan ajatuksensa. He asettuivat hänen suhteensa kerrassaan suvaitsevalle ja ystävälliselle kannalle. Ja huomasin, että Ernest käsitti tämän ja että se huvitti häntä. Hän katsahti verkalleen ympärilleen, ja minä näin naurun väreet hänen silmissään.

»Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen väittelyyn», hän alkoi ja pysähtyi sitten ikäänkuin epäillen ja arkaillen.

»Jatkakaa vain», he kehoittivat, ja tohtori Hammerfield sanoi: »Me emme kammo totuutta, missä muodossa se esitettäneenkin, jos se vain on vilpitöntä.»

»Te siis erotatte vilpittömyyden totuudesta?» kysyi Ernest äkkiä.

Tohtori Hammerfield veti syvään henkeä ja sai sanotuksi: »Paraskin meistä saattaa erehtyä, nuori mies, paraskin meistä.»

Ernestin esiintymistapa muuttui siinä tuokiossa.

»Hyvä on», hän sanoi, »ja suokaa minun sanoa ensiksikin, että olette kaikki erehtyneet. Te ette tiedä mitään työväenluokasta, ette yhtään mitään. Teidän yhteiskuntaoppinne on yhtä nurinkurista ja arvotonta kuin koko ajatustapannekin.»

Suuremman vaikutuksen kuin hänen sanansa teki se tapa, millä hän ne lausui. Minä hätkähdin kuullessani hänen ensimmäisen sanansa. Hänen äänensä oli yhtä ylväs kuin hänen silmänsä. Se oli sotatorven puhallusta. Koko pöytä hätkähti, ja yhdellä iskulla oli yksitoikkoisuus karkoitettu tiehensä.

»Mikä sitten on niin kauhean nurinkurista ja arvotonta meidän ajatustavassamme, nuori mies?» kysyi tohtori Hammerfield, ja nyt jo oli hänen äänessään ja esiintymisessään huomattavana jonkinlaista katkeruutta.

»Te olette metafyysikkoja. Te voitte todistaa metafysiikkanne avulla mitä hyvänsä; ja niin menetellen jokainen metafyysikko voi todistaa jokaisen toisen metafyysikon vääräksi — mielensä mukaan. Te olette kaiken laillisen järjestyksen vihollisia ajatuksen valtakunnassa. Te olette mielettömiä maailmojentekijöitä. Jokainen teistä asuu itse luomassaan maailmassa, joka on tehty hänen omista haaveistaan ja toiveistaan. Te ette tunne sitä maailmaa, missä elätte, eikä teidän ajattelullanne ole mitään pohjaa todellisuuden maailmassa.

»Tiedättekö, mitä johtui mieleeni tuossa istuessani ja kuunnellessani teidän loppumatonta juttuanne. Teitä katsellessani muistin keskiajan skolastikkoja, jotka oppineisuuden kaikella vakavuudella pohtivat kysymystä, kuinka monta enkeliä mahtuisi tanssimaan neulan kärjellä. Tehän, hyvät herrat, olette yhtä vieraita kahdennenkymmenennen vuosisadan älylliselle elämälle kuin intiaanien poppamies kymmenentuhatta vuotta sitten lepytellessään jumalia loitsuillaan.»

Ernest innostui puhuessaan; hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hänen leukansa vavahteli omituisen kaunopuheisesti. Se oli hänen tapaistaan, sillä tavoin hän aina teki ihmisiin järkyttävän vaikutuksen. He aina unohtivat itsensä hänen hyökätessään heidän kimppuunsa tuolla musertavalla, kurikoivalla tavallaan. Ja nytkin he unohtivat itsensä. Piispa Morehouse eteenpäin kumartuneessa asennossa kuunteli tarkkaavaisesti. Äärimmäinen suuttumus ja kiukku kuvasteli tohtori Hammerfieldin kasvoilla. Ja samoin toisetkin olivat ärtyneet, jotkut hymyillen pilkallisella ja ylhäisellä tavallaan. Minusta se tuntui hauskalta. Minä katsahdin isään, peläten että hän purskahtaisi nauruun nähdessään tuon ihmispommin vaikutuksen, minkä hän itse oli meidän keskellemme viskannut.

»Teidän väitteenne ovat jokseenkin epämääräisiä», keskeytti tohtori Hammerfield. »Lausukaapa täsmällisesti, mitä te tarkoitatte sanoessanne meitä metafyysikoiksi.»

»Minä sanon teitä metafyysikoiksi sen tähden, että te järkeilette metafyysillisesti», jatkoi Ernest. »Teidän ajatustapanne on vastakkainen tieteelliselle ajatustavalle. Teidän päätelmiltänne puuttuu pitäväisyys. Te voitte todistaa kaikki ettekä mitään, eikä löydy teidän joukostanne kahta, jotka voisivat päästä yksimielisyyteen jostakin asiasta. Jokainen teistä sukeltaa omaan tietoisuuteensa, jos on kysymys itsensä tai maailmankaikkeuden selittämisestä. Yhtä vähän kuin te voitte nostaa itseänne ylös saappaanrakseista, yhtä vähän voi tietoisuutta selittää tietoisuudella.»

»Minä en oikein ymmärrä», sanoi piispa Morehouse. »Mutta minusta tuntuu, että kaikki mielteet ovat metafyysillisiä. Matematiikka, tuo tarkin ja vakuuttavin kaikista tieteistä, on ehdottomasti metafyysillinen. Tieteellisen ajattelijan jokainen ajatusprosessi on metafyysillinen. Ettekö myönnä sitä?»

»Te ette ymmärrä, kuten sanoitte», Ernest vastasi. »Metafyysikko järkeilee lähtökohtana oma itse. Tiedemies järkeilee lähtökohtana kokemukseen perustuvat tosiasiat. Metafyysikko aloittaa järkeilynsä määrätystä oppijärjestelmästä ja liikkuu tosiasioita kohti; tiedemies sitävastoin aloittaa tosiasioista ja pyrkii teorioja kohti. Metafyysikko selittää maailmankaikkeutta itsensä kautta; tiedemies selittää itsensä maailmankaikkeuden kautta.»

»Jumalan kiitos, ettemme ole tiedemiehiä», mutisi tohtori Hammerfield hyvillään.

»Mitä te sitten olette?» kysyi Ernest.

»Filosofeja.»

»Siinä sitä ollaan.» Ernest nauroi. »Te olette livistäneet pois todelliselta ja lujalta maaperältä ja lehahtaneet ilmaan, nimittäen lentokonettanne tuolla nimellä. Olkaa hyvä ja laskeutukaa alas selittämään, mitä te oikeastaan tarkoitatte filosofialla.»

»Filosofia on —» (tohtori Hammerfield pysähtyi ja kakisti kurkkuansa) — »jotakin sellaista, mitä voi ymmärrettävästi selittää ainoastaan sellaisille henkilöille, joiden mieli ja luonteenlaatu on filosofinen. Ahdas tieteilijä, nenä koeputkessa, ei voi ymmärtää filosofiaa.»

Ernest ei ollut huomaavinaan pistoa. Hänen tapansa oli kääntää peitsenkärki takaisin vastustajaa kohti, ja niin hän menetteli nytkin. Rakastettavasti ja kohteliaasti hymyillen hän vastasi:

»Siispä te ymmärrätte sen määritelmän filosofiasta, minkä aion teille antaa. Mutta ennenkuin sen lausun, haastan teitä osoittamaan sen virheellisyyden tahi vaikenemaan metafysiikasta. Filosofia on yksinkertaisesti laajin tiede. Sen ajatustapa on sama kuin minkä erikoisen tieteen tahansa ja sama kuin kaikkien erikoisten tieteitten. Ja tuon saman ajatustavan kautta — induktiivisen ajatustavan — filosofia yhdistää kaikki erikoiset tieteet yhdeksi suureksi tieteeksi. Kuten Spencer sanoo, jokaisen erikoisen tieteen periaatteet ja määritelmät ovat osittain yhdistettyä tietoa. Filosofia yhdistää sen tiedon, minkä kaikki erikoistieteet sille hankkivat. Filosofia on tieteitten tiede, hallitseva tiede, jos niin suvaitsette. Mitä pidätte minun määrittelystäni?»

»Sangen todenmukainen, sangen todenmukainen», mutisi tohtori Hammerfield herpaantuneella äänellä.

Mutta Ernest ei hellittänyt.

»Muistakaa se», hän sanoi, »että minun määrittelyni on vaarallinen metafysiikalle. Jollette nyt osoita määritelmäni virheellisyyttä, niin ei teillä myöhemmin ole oikeutta esittää metafyysillisiä todistuskappaleita. Teidän on nyt tuotava esille muistutuksenne.»

Ernest odotti. Hiljaisuus oli tuskallinen. Tohtori Hammerfield oli pahoillansa, vieläpä hämmästynyt. Ernestin rusikoiva menettelytapa oli saattanut hänet hämilleen. Hän ei ollut tottunut yksinkertaiseen ja välittömään väittelytapaan. Hän katsahti pöydässä istuviin ikäänkuin vedoten heihin. Mutta kukaan ei ryhtynyt vastaamaan hänen puolestaan. Näin miten isä peitteli nauruansa ruokailuliinallaan.

»On olemassa toinenkin tapa metafyysikkojen arvottomuuden todistamiseksi», lausui Ernest, kun tohtori Hammerfieldin kiusallinen asema oli huippuunsa kärjistynyt. »Arvostella heitä heidän tekojensa valossa. Mitä he ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi, jollei ota lukuun heidän punomiaan olemattomia mielikuvia tai sitä, että he ovat erehtyneet luulemaan omia varjojaan jumaliksi? Myönnän, että he ovat lisänneet ihmiskunnan huvia, mutta mitä todellista hyötyä he ovat tehneet ihmisille? He filosofeerasivat, jos suotte tämän sanan väärinkäyttämisen minulle anteeksi, sydämestä tunteitten sijana, sill'aikaa kuin tiedemiehet määrittelivät veren kiertokulun. He puhuivat nälästä ja rutosta Jumalan lähettäminä rangaistuksina, sill'aikaa kuin tiedemiehet rakensivat viljasäiliöitä ja kuivasivat kaupunkeja. He rakensivat oman itsensä ja omien halujensa muotoisia jumalia, sill'aikaa kuin tiedemiehet rakensivat teitä ja siltoja. He kuvasivat maata maailmankaikkeuden keskustana, sill'aikaa kuin tiedemiehet löysivät Amerikan ja havaintojensa perustuksella määräsivät taivaankappaleitten lait. Lyhyesti sanottuna, metafyysikot eivät ole tehneet mitään, ei kerrassaan mitään ihmiskunnan hyväksi. Askel askeleelta edistyvä tiede on karkoittanut heidät tieltään. Sitä mukaa kuin tiede on heittänyt kumoon heidän subjektiiviset selityksensä, he ovat luoneet uusia subjektiivisia selityksiä, siihen luettuina selitykset aivan viimeaikaisista todistetuista tosiasioista. Ja tätä peliä he epäilemättä tulevat jatkamaan iankaikkisesti. Hyvät herrat, metafyysikko on poppamies. Erotus teidän ja eskimon välillä ei ole muuta kuin se erotus, minkä tuhansien vuosien aikana saavutetut tosiasiat ovat synnyttäneet. Siinä kaikki.»

»Mutta kuitenkin Aristoteleen ajatus oli vallitsevana Euroopassa kokonaista kaksitoista vuosisataa», huomautti tohtori Ballingford mahtavasti. »Aristoteles oli metafyysikko.»

Tohtori Ballingford loi katseensa pöydän ympärillä istuviin virkaveljiinsä, jotka hyväksyvästi nyökäyttivät päitään ja hymyilivät.

»Teidän valitsemanne esimerkki on sangen epäonnistunut», vastasi Ernest. »Te vetoatte hyvin pimeään aikakauteen ihmiskunnan historiassa. Niinpä me sanommekin sitä aikaa pimeäksi aikakaudeksi.[1] Aikakausi, jolloin metafyysikot raiskasivat tieteitä, jolloin fysiikka muodostui 'viisaiden kiven' etsinnäksi, jolloin kemia alentui alkemiaksi ja astronomia muuttui astrologiaksi. Sääli Aristoteleen ajatuksen hallituskautta!»

[1] Englanninkielisessä kirjallisuudessa nimitys »Dark Age», pimeä aikakausi, tarkoittaen historian keskiaikaa, on vallan tavallinen. — Suom. muist.

Tohtori Ballingford näytti hermostuneelta, sitten hänen kasvoillansa välähti valo, ja hän sanoi:

»Olkoon menneeksi tämä peloittava kuva, minkä te piirsitte, mutta teidän täytyy toki myöntää, että metafysiikka oli se sisäinen voima, joka johdatti ihmiskunnan pois tuosta pimeästä aikakaudesta seuraavien vuosisatojen valoon.»

»Metafysiikalla ei ole ollut siinä mitään osaa», ehätti Ernest vastaamaan.

»Mitä?» huudahti tohtori Hammerfield. »Eikö ajattelu ja järkeily johtanut suuriin löytöretkiin?»

»Oi, hyvä herra, minähän jo sanoin, että te ette pystyisi väittelemään. Te ette ole vielä osoittanut aukkoa minun määrityksessäni filosofiasta. Te olette nyt siirtynyt ontolle maaperälle. Mutta sehän onkin metafyysikoille ominaista, ja minä annan teille anteeksi. Ei, toistan, että metafysiikalla ei ollut siinä asiassa mitään osaa. Leipä ja voi, silkki ja jalokivet, markat ja pennit ja se seikka, että turkkilaiset sulkivat mantereen kautta Intiaan kulkevan kauppatien, ne ne johtivat löytöretkiin. Euroopan kauppiasten oli etsittävä toinen tie Intiaan, sen jälkeen kuin Konstantinopoli v. 1453 joutui turkkilaisten käsiin. Niin kertovat kaikki asiakirjat. Samaan aikaan opittiin luontoa tuntemaan uusien tosiasioiden kannalta, ja ptolemaiolainen luonnonoppi romahti alas.»

Tohtori Hammerfield pärisytti nenäänsä.

»Ettekö myönnä minun olevan oikeassa?» tiedusteli Ernest. »Tai missä suhteessa olen väärässä?»

»Minä voin ainoastaan sanoa pysyväni siinä, mitä olen jo sanonut», viskasi tohtori Hammerfield takaisin. »Se on liian pitkä juttu palataksemme siihen enää.»

»Mikään juttu ei ole liian pitkä tiedemiehelle», sanoi Ernest leppeästi. »Sepä se juuri selittääkin, miksi tiedemies pääsee perille. Siksi hän pääsi Amerikkaankin.»

En aio kuvata koko iltaa, vaikka ilolla muistelen sen jokaista hetkeä, jokaista yksityiskohtaa niiden hetkien ajalta, jolloin tulin tuntemaan Ernest Everhardin.

Hyökkäilevä taistelu riehui, ja papit kävivät naamoiltaan punaisiksi ja hämmästyneiksi, varsinkin aina silloin, kun Ernest sanoi heitä romanttisiksi filosofeiksi, haaveilijoiksi y. m. s. Ja aina hän ahdisti heidät takaisin tosiasioihin. »Tosiasia, nähkääs, kumoamaton tosiasia», hän huudahti tuon tuostakin. Hän piiritti heidät tosiasioilla, väijyi heitä tosiasioilla, pommitti heitä tosiasioilla.

»Te näytte palvelevan tosiasioita kuin jumaluutta», huomautti tohtori

Hammerfield pilkallisesti.

»Ei ole muuta jumalaa kuin tosiasia, ja mr Everhard on sen profeetta», ehätti tohtori Ballingford selittämään.

Ernest hymyillen myönteli.

»Olen samaa maata kuin Texasin mies», hän sanoi. Ja huomattuaan, että läsnäolijat odottivat selitystä, hän jatkoi: »Nähkääs missourilainen tapaa sanoa: 'Otappa ja näytä minulle.' Mutta texasilainen sanoo: 'Paneppa se kouraani.' Josta voi päättää, että hän ei ole ainakaan metafyysikko.»

Kerran taas, kun Ernest oli sanonut, että metafyysilliset filosofit eivät voi kestää totuuden koetta, tohtori Hammerfield yht'äkkiä kysäisi:

»Mikä on totuuden koetin, nuori mies? Suvainnette hyväntahtoisesti selittää tuon seikan, mikä on niin kauan vaivannut viisaampia päitä kuin teidän!»

»Ihan varmaan», vastasi Ernest. Hänen poikamainen varmuutensa närkästytti heitä. »Totuus tuotti noille viisaille päille niin paljon vaivaa sen tähden, että he läksivät sitä etsimään ilmasta. Jos he olisivat pysyneet varmalla maaperällä, olisivat he sen löytäneet jotenkin helposti, — niin, he olisivat keksineet, että he itse juuri todistivat totuuden jokaisella käytännöllisellä teollaan ja ajatuksellaan.»

»Mutta se koe», toisti tohtori Hammerfield kärsimättömästi. »Jättäkää esipuheet sikseen. Antakaa meille se, mitä olemme niin kauan etsineet, totuuden koetin. Antakaa se meille, ja me tulemme jumalien kaltaisiksi.»

Hänen sanoissaan ja käytöksessään oli epäkohteliasta ja halveksivaa epäileväisyyttä, mikä salaisesti miellytti useimpia pöydässä-olijoita, vaikka piispa Morehouse näytti panevan sen pahakseen.

»Tohtori Jordan[1] on antanut siitä sattuvan selityksen», sanoi Ernest. »Hänen totuudenkoettimensa on: Käykö se päinsä? Luottaisitko henkesi sen varaan?»

[1] Huomattava opettaja kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista

vuosisadan lopulla ja 20:nnen alkupuolella. Hän oli Stanfordin

yliopiston rehtori.

»Ohoo!» huudahti tohtori Hammerfield. »Te ette ole ottanut lukuun piispa Berkeleyta. Hänen kysymyksiinsä ei ole vielä koskaan pystytty vastaamaan.»

»Jaloin kaikista metafyysikoista», nauroi Ernest. »Mutta teidän esimerkkinne on onnettomasti valittu. Kuten Berkeley itse vahvisti, ei hänen metafysiikkansa käynyt päinsä.»

Tohtori Hammerfield oli suuttunut, kovasti kiukuissaan. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi saanut Ernestin kiinni varkaudesta tai valheesta.

»Nuori mies, tuo lausunto on samanlainen kuin kaikki muutkin teidän lausuntonne tänä iltana. Se on alhainen ja perusteeton oletus.»

»Minä olen vallan ruhjottu», virkkoi Ernest leppeästi. »Mutta minä vain en tiedä, mikä minuun sattui. Teidän on pantava se kouraani, herra tohtori.»

»Niin minä teenkin», puhui tohtori Hammerfield nopeaan. »Mistä te tiedätte? Te ette tiedä, että piispa Berkeley myönsi, että hänen metafysiikkansa ei käy päinsä. Teillä ei ole mitään todistuksia. Nuori mies, se on aina pitänyt paikkansa.»

»Minä otan todistukseksi piispa Berkeleyn metafysiikan kelvottomuudesta sen tosiasian —» Ernest pysähtyi hetkeksi näyttäen ankaran tyyneltä, — »sen tosiasian, että Berkeleylla poikkeuksetta oli tapana kulkea ovista sen sijaan, että olisi kulkenut seinän läpi. Ja sen, että hän söi hengenpitimikseen rehellistä voita ja häränpaistia. Ja että hän ajeli partansa veitsellä, joka todellakin vastasi tarkoitustaan.»

»Mutta nuohan ovat aineellisia asioita», huudahti tohtori Hammerfield.

»Metafysiikka käsittelee hengen ilmiöitä.»

»Ja nekö pitävät paikkansa — hengen maailmassa?» kysäisi Ernest leppoisasti.

Toinen nyökäytti päätään.

»Ja myöskin lukematon paljous enkeleitä saattaa tanssia neulan kärjellä — hengessä», jatkoi Ernest äskeistä muistellen. »Ja hylkeenrasvaa syövä, turkiksiin puettu jumala voi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä — hengessä. Minä otaksun, että tekin, herra tohtori, elätte hengessä?»

»Minun henkeni on kuningaskuntani», kuului vastaus.

»Mikä toisin sanoen merkitsee, että te asutte ylhäällä ilmassa. Mutta minä olen varma, että te tulette maan päälle ruoka-aikoina tai kun tapahtuu maanjäristys. Vai eikö teillä ole mitään käsitystä maanjäristyksestä — ettekö välitä lainkaan siitä, että henkiruumiiseenne saattaa sattua henkinen tiilikivi?»

Siinä tuokiossa ja aivan tietämättään tohtori Hammerfield huitaisi kätensä päälaelleen, missä hiusten alla oli arpi. Ernest oli näet sattumalta tullut valinneeksi merkillisen todellisen esimerkin, tohtori Hammerfield kun oli ollut vähällä saada surmansa suuressa maanjäristyksessä[1] jouduttuaan kaatuvan savupiipun alle. Kaikki purskahtivat raikuvaan nauruun.

[1] Suuri maanjäristys v. 1906 j. Kr., joka hävitti San Franciscon.

»No niin», sanoi Ernest, kun nauru taukosi, »esittäkääpä vastaväitteenne».

Mutta tohtori Hammerfield ei siihen vastannut, siten tunnustaen vastustajansa voittajaksi sillä kertaa. Taistelu kääntyi toisaalle. Askel askeleelta Ernest ajoi pappeja edellään. Kun he vakuuttivat, että he tuntevat työväenluokan, niin hän esitti heille muutamia perustotuuksia työväenluokasta, joita he eivät tunteneet, ja vaati heitä kumoamaan ne vasta todistuksilla. Hän tarjosi heille tosiasioita, aina vain tosiasioita, ja teki lopun heidän ilmamatkoistaan, tuoden heidät takaisin maan päälle ja maallisten tosiasioitten piiriin.

Miten hyvin muistankaan tuon näytelmän! Olen vieläkin kuulevinani, miten hän, tuo sotainen uhma äänessään, huitoi heitä tosiasioillaan, joista jokainen vastasi navakkaa piiskaniskua. Enkä tule koskaan unohtamaan sitä löylytystä, minkä hän heille lopuksi antoi:

»Te olette pitkin matkaa tämän illan aikana tunnustaneet, joko suoraan myöntämällä tai tietämättömyyttä ilmaisevilla lausunnoillanne, että te ette tunne työväenluokkaa. Mutta teitä ei voi soimata siitä. Kuinka te tietäisittekään mitään työväenluokasta? Te ette asu niillä tienoilla, missä työväki asuu. Te majailette yhdessä kapitalistien kanssa toisissa kaupunginosissa. Ja miksi ei? Kapitalistithan ne maksavat teille palkan, ruokkivat teidät, vieläpä panevat teidän päällenne ne vaatteetkin, mitkä teillä on yllänne tänä iltana. Ja te vuorostanne saarnaatte isännillenne sellaista metafysiikkaa, mikä on erityisesti heille mieluista; ja se erityisesti mieluinen laji on sellaista, mikä ei loukkaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää.»

Tällöin kuului yleinen paheksumisen sorina pöydän ympäriltä.

»Ei, minä en suinkaan ole tahtonut epäillä teidän vilpittömyyttänne», jatkoi Ernest. »Te olette vilpittömiä. Te saarnaatte niinkuin uskotte. Ja siihen juuri perustuukin teidän voimanne ja teidän arvonne — kapitalistiluokan keskuudessa. Mutta jos te vaihtaisitte nykyisen uskonne johonkin sellaiseen, mikä loukkaisi yhteiskuntajärjestystä, niin ei se enää kelpaisikaan teidän isännillenne, jotka siinä tapauksessa erottaisivat teidät. Tuon tuostakin aina joku teidän tovereistanne saa sellaisen lähdön.»[1]

[1] Siihen aikaan useita pappeja erotettiin virastaan, kun he saarnasivat vallassaolijoille vastenmielisiä oppeja. Varsinkin sai se olla varma erottamisestaan, jonka saarnoissa ilmeni sosialismin suosimista.

Tällä kertaa ei kuulunut vastaväitteiden sorinaa. Kaikki muut näyttivät myöntävän, paitsi tohtori Hammerfield, joka sanoi:

»Milloin heidän ajatustapansa on väärä, heitä kehoitetaan eroamaan.»

»Mikä toisin sanoen merkitsee sitä, että heidän ajatustapansa on muuttunut epämieluiseksi», vastasi Ernest ja jatkoi sitten. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanottavaa kuin: jatkakaa ammattianne, mutta jättäkää toki, hyvät miehet, työväenluokka rauhaan. Te kuulutte vihollisen leiriin. Teillä ei ole mitään yhteistä työväenluokan kanssa. Teidän kätenne ovat pehmeät siksi, että toiset ovat tehneet työtä teidän puolestanne. Teidän vatsanne ovat pulleat ylenpalttisesta syömisestä.» (Tällöin tohtori Ballingford hytkähti, ja kaikkien silmät kääntyivät hänen muhkeaan vatsaansa. Sanottiin, ettei hän ollut vuosiin nähnyt omia jalkojaan.) »Ja teidän mielenne on täynnä oppeja, jotka pönkittävät tätä vallitsevaa järjestelmää. Minä myönnän, että te olette henkivartioväkeä, ja varmasti yhtä rehellistä ja uskollista henkivartioväkeä kuin sveitsiläisen kaartin[1] miehet olivat. Olkaa uskollisia kutsumuksellenne; suojelkaa sanoillanne isäntienne etuja; mutta älkää tulko työväen luo esiintyäksenne väärinä johtajina. Te ette rehellisesti voi oleskella näissä kahdessa leirissä yht'aikaa. Työväenluokka on tähän asti tullut toimeen ilman teitä. Uskokaa minua, se tulee yhä edelleenkin. Ja sitäpaitsi, työväenluokka voi tulla paremmin toimeen ilman teitä kuin teidän kanssanne.»

[1] Kansansa mestaaman Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n ulkomaalainen henkikaarti.