Читать книгу Rautakorko - Jack London - Страница 5

Sisällysluettelo

Haaste.

Vieraiden mentyä isäni heittäytyi tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta. En koskaan ollut nähnyt hänen nauravan niin makeasti äitini kuoleman jälkeen.

»Panenpa veikkaa, että tohtori Hammerfield ei ole eläessään tavannut sellaista vastusta. 'Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen väittelyyn!' Huomasitko, miten hän — minä tarkoitan Everhardia — aloitti kuin lammas ja miten pian hän paisui kiljuvaksi leijonaksi. Hänellä on erinomaisen hyvin koulutettu äly. Hänestä olisi tullut mainio tiedemies, jos hänen kykynsä olisi ohjattu siihen suuntaan.»

Minun tarvinnee tuskin sanoa, että olin suuresti kiintynyt Ernest Everhardiin. Se perustui, paitsi siihen, mitä hän oli sanonut ja millä tavalla hän oli sanonut, myöskin häneen itseensä. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen kaltaistaan miestä. Ja minä luulen, etten senvuoksi ollut mennyt naimisiin, vaikka olinkin jo neljänkolmatta. Pidin hänestä, se minun täytyi myöntää itselleni. Ja mieltymykseni ei suinkaan perustunut yksistään hänen henkiseen lahjakkuuteensa ja taitavaan todistelukykyynsä. Valtavista lihaksistaan ja tanakasta niskastaan huolimatta hän teki minuun avomielisen, suunnattoman lahjakkaan poikasen vaikutuksen. Minusta tuntui, että tuon hengenmiekan heiluttajan naamarin takana oli herkkä ja hienotunteinen sydän. Miten johduin sitä ajattelemaan, en tiedä, mutta naisellinen vaistoni vakuutti sitä minulle.

Hänen soinnukkaassa äänessään oli jotakin, mikä tunki sydämeeni. Se kaikumistaan kaikui korvissani, ja minusta tuntui, että halusin kuulla sitä uudestaan — ja nähdä naurunväreen hänen silmissään, joka oli niin vastakkaista hänen kasvojensa tyynelle vakavuudelle. Ja sitäpaitsi tunsin sielussani liikkuvan epämääräisiä tunteita. Minä rakastin häntä jo melkein silloin, vaikka olenkin varma siitä, että olisin helposti unohtanut hänet, jollen olisi häntä sen koommin nähnyt.

Mutta niin ei oltu sallittu. Isäni äskenherännyt innostus yhteiskuntaoppiin ja ne päivällispidot, joita meillä tuon tuostakin oli, olivat lähinnä syynä siihen, että jälleen kohtasimme toisemme. Isä ei ollut sosiologi. Hänen avioliittonsa äitini kanssa oli ollut hyvin onnellinen, ja toiselta puolen oli hänellä tieteensä, fysiikan, alalla ollut suuri menestys. Mutta kun äiti kuoli, ei hänen oma työskentelynsä riittänyt täyttämään tyhjäksi jäänyttä tilaa. Ensi aluksi hän jonkun verran tutki filosofiaa, kiintyen sitten taloustieteeseen ja yhteiskuntaoppiin. Hänellä oli voimakas oikeudentunto, ja pian hänessä heräsi valtava viha vääryyttä kohtaan. Minä iloitsin sydämessäni noista uuden elämän elpymisen oireista, joskin minulla tuskin oli aavistusta siitä, mihin ne päättyisivät. Poikasen innolla hän heittäytyi uusiin harrastuksiinsa välittämättä siitä, mihin ne hänet johtaisivat.

Hän oli tottunut laboratorioihin, ja niin hän muutti meidän ruokailuhuoneemme yhteiskuntatieteelliseksi laboratorioksi. Sinne kokoontui kaikenlaista väkeä — tiedemiehiä, poliitikkoja, pankkiireja, kauppiaita, opettajia, työväenjohtajia, sosialisteja ja anarkisteja. Hän yllytteli heitä keskustelemaan ja tutki heidän ajatuksiaan elämästä ja yhteiskunnasta.

Hän oli kohdannut Ernestin vähän ennen »pappien iltaa». Ja vieraiden lähdettyä minä sain kuulla, miten hän oli tutustunut Ernestiin. Hän oli kävelymatkallaan tavannut miehen pakkalaatikolla seisten pitämässä puhetta työläisille. Se oli Ernest, joka ei ollut tavallinen katupuhuja, vaan huomatuimpia sosialistijohtajia ja tunnettu sosialismi-filosofi.

Isäni pysähtyi kuuntelemaan, kiintyi hänen puheeseensa, järjesti kohtauksen hänen kanssaan ja kutsui hänet sitten pappien päivällisille. Päivällisten jälkeen isä sitten kertoi minulle sen vähän, minkä hän miehestä tiesi. Ernest oli syntynyt työväenluokasta, mutta polveutui vanhasta Everhardien suvusta, joka oli asunut Amerikassa jo kolmatta sataa vuotta.[1] Kymmenvuotiaana hänet oli pantu tehtaaseen, myöhemmin hän palveli oppiaikansa ja pääsi hevosenkengittäjäksi. Hän oli hankkinut tietonsa itseopiskelulla, osasi ranskan ja saksan kieltä ja ansaitsi niukan toimeentulon kääntämällä tieteellisiä ja filosofisia kirjoja eräälle taloudellisessa ahdingossa kamppailevalle chicagolaiselle kustannusyhtiölle. Hänen vuositulojaan jonkun verran lisäsivät ne palkkiot, joita hän sai omista taloustieteellisistä ja filosofisista teoksistaan.

[1] Noina aikoina tehtiin jyrkkä ero syntyperäisen amerikkalaisen ja maahanmuuttaneen ulkomaalaisen välillä.

Sen verran sain hänestä tietää ennen maatamenoa, ja pitkän aikaa valvoin vuoteellani muistutellen mieleeni hänen äänensä sointua. Pelästyin omia ajatuksiani. Hän oli niin kovin erilainen kuin minun luokkaani kuuluvat miehet; hän oli niin omituinen ja niin voimakas. Hänen etevämmyytensä miellytti ja peloitti minua, ajatukseni harhailivat, ja vihdoin tapasin itseni ajattelemasta häntä rakastajana ja puolisona. Minä olin aina kuullut sanottavan, että miehen voima vetää naiset vastustamattomasti puoleensa; mutta hän oli liian voimakas. »Ei, ei!» huudahdin. »Se on mahdotonta, mieletöntä.» Mutta aamulla herättyäni tunsin haluavani tavata hänet uudestaan. Minä tahdoin nähdä hänen mestaroivan toisia, kuulla sotaisen soinnin hänen äänessään; nähdä hänet kaikessa varmuudessaan ja voimassaan, kun hän paiskasi mäsäksi toisten pehmeän kohteliaisuuden ja ravisteli heidän ummehtuneita ajatuksiaan. Mutta entä jos hän vain kerskaili? Käyttäen hänen omaa sanamuotoaan, »se tehosi», se oli vaikuttavaa. Ja muutenkin sentapainen itsetietoisuus oli hauskaa nähdä. Se vaikutti kuulijaan kuin taistelun melske.

Kului useita päiviä, ja niiden kuluessa luin Ernestin kirjoja, joita lainasin isältäni. Hänen kirjoitettu sanansa oli niinkuin hänen puheensakin selvää ja vakuuttavaa. Se oli tuo hänen tavaton yksinkertaisuutensa, joka sai ihmiset epäillessäänkin vakuutetuiksi. Hänellä oli selvyyden lahja. Hän oli erinomainen todistelija. Kuitenkin hänen tyylistään huolimatta hänessä oli jotakin, mistä en pitänyt. Hän pani liian suurta painoa siihen, mitä hän sanoi luokkataisteluksi, vihollisuudeksi työn ja pääoman välillä, etujen yhteentörmäykseksi.

Isä kertoi nauraen, mitä tohtori Hammerfield oli sanonut Ernestistä: hän oli muka »yltiöpäinen nuori penikka, jonka pintapuoliset tiedot ovat tehneet pöyhkeäksi». Lisäksi tohtori Hammerfield kieltäytyi tapaamasta Ernestiä vast'edes.

Mutta piispa Morehouse kuului kiintyneen Ernestiin ja halusi tavata hänet toistekin. »Vankka nuorukainen», hän sanoi, »ja hyvin vilkas, hyvin vilkas. Mutta hän on liian jyrkkä, liian jyrkkä.»

Ernest tuli eräänä iltana isän kanssa. Piispa oli jo saapunut, ja me joimme teetä verannalla. Ernestin sanottiin yhä edelleen viipyvän Berkeleyssa sen tähden, että hän opiskeli biologiaa yliopistossamme ja valmisteli paraikaa uutta kirjaansa, jonka nimi oli »Filosofia ja vallankumous».

Veranta näytti ikäänkuin käyvän liian pieneksi, kun Ernest saapui. Ei sen tähden, että hän olisi ollut niin kovin kookas — hän oli viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, vaan sen tähden, että hänestä säteili suuruutta. Kun hän pysähtyi tervehtimään minua, osoitti hän jonkinlaista ujoutta, mikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen rohkeakatseisten silmiensä ja hänen lujan, varman kätensä kanssa, joka hetken pusersi kättäni tervehtiessämme. Ja katse oli yhtä varma ja vakava kuin kädenpuristuskin. Tällä kertaa niissä näytti piilevän jokin kysymys, ja kuten ennenkin hän katsoi minuun aivan liian kauan.

»Minä olen lukenut teidän 'Työväenluokan filosofianne'», sanoin, ja hänen silmissään tuikahti mielihyvän kipinä.

»Tietysti te otitte huomioon sen yleisön, jolle se on tarkoitettu», hän sanoi.

»Niinpä kyllä, ja juuri sen tähden sain halun kinastella kanssanne», ehätin sanomaan.

»Minä myöskin aion löylyttää teitä, mr Everhard», sanoi piispa

Morehouse.

Ernest kohautti huolettomana olkapäitään ja otti teekupin.

Piispa kumarsi kohteliaasti antaen minulle ensiksi puheenvuoron.

»Te lietsotte luokkavihaa», sanoin. »Minä pidän vääränä ja rikollisena sitä, että vedotaan kaikkeen siihen, mikä on alhaista ja raakaa työväenluokassa. Luokkaviha on minun mielestäni yhteiskunnanvastaista ja, kuten minusta näyttää, myöskin sosialismille vastaista.»

»En myönnä olevani syyllinen», hän vastasi. »Luokkavihaa ei ilmene minun kirjoitusteni sanamuodossa eikä niiden hengessä.»

»Vai niin!» huudahdin moittivasti ja otin samalla käteeni hänen kirjansa.

Hän maisteli teetään, sill'aikaa kuin minä silmäilin kirjan sivuja.

»Sivu 132», luin ääneen: »'Senpä vuoksi esiintyykin luokkataistelu nykyisessä yhteiskunnassa palkkaa maksavan ja palkatun luokan välillä.'»

Loin häneen voitokkaan katseen.

»Siinä ei mainita mitään luokkavihasta», hän virkkoi vastaan.

»Mutta», minä intin, »te puhutte 'luokkataistelusta'».

»Se on eri asia kuin luokkaviha», vastasi hän. »Ja, uskokaa minua, me emme lietso luokkavihaa. Me sanomme, että luokkataistelu on yhteiskunnallisen kehityksen laki. Me emme ole siitä vastuunalaisia. Me emme ole luoneet luokkataistelua. Me ainoastaan selitämme sitä, niinkuin Newton selitti painolakia. Me selitämme sitä etujen ristiriitaisuuden luonnetta, mikä synnyttää luokkataistelun.»

»Mutta ei pitäisi olla olemassa mitään etujen ristiriitaa», huudahdin.

»Minä yhdyn teihin kaikesta sydämestäni», hän vastasi. »Siihen me sosialistit juuri pyrimmekin, etujen ristiriidan poistamiseen. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun lukea pieni ote.» Hän otti kirjansa ja käänteli muutamia lehtiä. »Sivulla 126: 'Se luokkataistelujen aikakausi, joka alkoi alkuperäisen heimoyhteiskunnan hajottua ja yksityisomistuksen muodostuttua, tulee häviämään, niin pian kuin yksityisomistus on poistettu yhteiskunnalle välttämättömään omaisuuteen nähden.'»

»Mutta minä en hyväksy teidän käsitystänne», huomautti piispa, samalla kuin hänen kärsivä-ilmeiset kasvonsa osoittivat, miten kiintynyt hän oli tähän keskusteluun. »Teidän perustelunne ovat vääriä. Ei ole olemassakaan mitään etujen ristiriitaa työn ja pääoman välillä — tai oikeammin, sellaista ei pitäisi olla.»

»Kiitoksia», sanoi Ernest vakavasti. »Teidän viimeinen lausuntonne jättää paikoilleen minun alkuperäisen väitteeni.»

»Mutta miksi pitää sitten olla olemassa ristiriitaisuutta?» kysyi piispa lämpimästi.

Ernest kohautti olkapäitään. »Ehkä sen tähden, että meidät on sellaisiksi luotu.»

»Mutta sellaisiksi meitä ei ole luotu!» huudahti toinen.

»Puhutteko te ihanneihmisestä?» kysyi Ernest. »Epäitsekkäästä, jumalankaltaisesta, jollainen on niin harvinainen, että sitä miltei voi pitää olemattomana, vai tarkoitatteko te tavallista, jokapäiväistä ihmistä?»

»Tavallista, jokapäiväistä ihmistä», kuului vastaus.

»Joka on heikko ja erehtyväinen, aina valmis lankeamaan?»

Piispa Morehouse nyökkäsi myöntävästi.

»Ja pikkumainen ja itsekäs?»

Jälleen piispa nyökäytti päätään.

»Huomatkaa!» varoitteli Ernest. »Minä sanoin 'itsekäs'.»

»Keskinkertainen ihminen on itsekäs», vakuutteli piispa.

»Joka tahtoo kaiken, minkä voi saada?»

»Tahtoo kaiken, minkä voi saada — se on valitettavasti totta.»

»Niinpä te nyt olettekin minun vallassani.» Ernest puristi huulensa tiukasti yhteen avaten ne jälleen. »Sallikaa minun selvittää teille. Ajatelkaamme miestä, joka työskentelee raitiotiellä.»

»Hän ei voisi työskennellä siellä, jollei olisi pääomaa», keskeytti piispa.

»Totta kyllä, mutta te myönnätte, että pääoma häviäisi, jollei olisi työvoimaa, joka sille ansaitsee voitto-osinkoja.»

Piispa ei virkkanut mitään.

»Eikö niin?» uteli Ernest.

Piispa nyökkäsi.

»Siis meidän lausuntomme kumoavat toinen toisensa», sanoi Ernest sellaisella äänenpainolla, jolla puhutaan selviöistä, »ja me olemme siinä, mistä lähdimme liikkeelle. Alkaaksemme alusta, työmiehet raitiotiellä panevat puolestaan työn. Osakkeenomistajat panevat pääoman. Työläisten ja pääoman yhteisten ponnistusten kautta ansaitaan rahaa.[1] He jakavat keskenään ansaitsemansa rahat. Pääoman osaa sanotaan 'voitto-osingoksi'. Työn osaa sanotaan 'palkaksi'.»

[1] Siihen aikaan yksityisten muodostamat yhtiöt vallitsivat kaikkia kulkuneuvoja, halliten niitä mielensä mukaan.

»Hyvä on», keskeytti piispa. »Eikä mikään estä tuota jaotusta olemasta sovinnollinen.»

»Te näytätte nyt jo unohtaneen, mistä me alussa sovimme», vastasi Ernest. »Me olimme yksimielisiä siitä, että keskinkertainen ihminen on itsekäs. Hän, tuo todella olemassaoleva ihminen. Te olette kohonnut ilmaan ja hankitte jakoa sellaisten ihmisten kesken, joita ei ole olemassa. Mutta palataksemme maan päälle, työmies, ollen itsekäs, tahtoo tuossa jaossa saada omalle osalleen niin paljon kuin mahdollista. Kun on kysymys saman kasan jakamisesta, ja kun kaksi ihmistä tahtoo saada kaiken, mitä voi saada samasta kasasta, niin syntyy etujen ristiriita. Tämä se on se työn ja pääoman välinen etujen ristiriita. Ja se on sovittamaton ristiriita. Niin kauan kuin on olemassa työmiehiä ja kapitalisteja, he riitelevät jaosta. Jos olisitte San Franciscossa tänä iltana, olisi teidän liikuttava jalkaisin. Siellä on raitiotieliikenne pysähdyksissä.»

»Uusi lakkoko?»[1] kysyi piispa hämmästyneenä.

[1] Riitaisuudet olivat ihan tavallisia noina järjettöminä ja mielivaltaisina aikoina. Joskus työmiehet tekivät lakon. Joskus kapitalistit kieltäytyivät antamasta työtä. Sellaisina aikoina useinkin tuhottiin paljon omaisuutta ja menetettiin ihmishenkiä. Tämä on meille yhtä käsittämätöntä kuin sekin, että sen ajan miehillä oli tapana paiskoa huonekaluja palasiksi riitautuessaan vaimojensa kanssa.

»Siellä riidellään raitioteiden tulojen jakamisesta.»

Piispa Morehouse hämmästyi.

»Se on väärin!» hän huusi. »Se johtuu työväen lyhytnäköisyydestä. Kuinka he voivat toivoa säilyttävänsä meidän myötätuntoisuutemme.»

»Kun meidän täytyy kävellä», sanoi Ernest ovelasti.

Mutta piispa Morehouse ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:

»Heidän näköpiirinsä on liian ahdas. Ihmisten pitäisi olla ihmisiä eikä petoja. Siellä tulee olemaan väkivaltaisuuksia ja murhia ja surevia leskiä ja orpoja. Pääoman ja työn tulisi olla sovussa keskenään. Niiden tulisi työskennellä käsi kädessä molemminpuoliseksi edukseen.»

»Vai sillä lailla, te olette taas ilmassa», huomautti Ernest kuivasti. »Tulkaa takaisin maan päälle. Muistakaa, että me sovimme siitä, että tavallinen ihminen on itsekäs.»

»Mutta hänen ei pitäisi olla!» huudahti piispa.

»Ja siinä minä yhdyn teihin», säesti Ernest. »Hänen ei pitäisi olla itsekäs, mutta sellaisena hän tulee pysymään, niin kauan kuin hän elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka perustuu sian-siveysoppiin.»

Piispa oli kauhuissaan, ja isä pidätteli naurua.

»Niin kyllä, sian-siveysoppiin», jatkoi Ernest armottomasti. »Sitä merkitsee kapitalistinen järjestelmä. Ja sitä puolustaa teidän kirkkonne, sitä te saarnaatte joka kerta, kun astutte saarnastuoliin. Sian-siveysoppi! Mitään sopivampaa nimeä ei sille löydy.»

Piispa Morehouse kääntyi isäni puoleen ikäänkuin vedoten häneen, mutta isä nauroi ja nyökäytti päätään.

»Minä pelkään mr Everhardin olevan oikeassa», hän sanoi. »Laissez-faire, antaa-mennä, sellainenhan se on nykyajan ohjelma: jokainen huolehtii itsestään ja piru vie sen, joka joutuu viimeiseksi. Niinkuin mr Everhard sanoi toissailtana, on teidän pappien tehtävänä nykyisen yhteiskuntamuodon ylläpitäminen, ja yhteiskunta lepää äskenmainitulla perustuksella.»

»Mutta niin ei Kristus ole opettanut», huudahti piispa.

»Kirkko ei saarnaa Kristuksen oppia meidän päivinämme», sanoa sukaisi Ernest. »Ja juuri sentähden työläiset eivät halua olla missään tekemisissä kirkon kanssa. Kirkko antaa siunauksensa sille kamalalle raakuudelle ja julmuudelle, millä kapitalistiluokka kohtelee työväenluokkaa.»

»Kirkko ei anna sille siunaustaan», väitti piispa vastaan.

»Kirkko ei vastusta sitä», vastasi Ernest. »Ja mikäli kirkko ei protesteeraa sitä vastaan, antaa se sille siunauksensa, sillä muistakaa, että kirkkoa kannattaa kapitalistiluokka.»

»Minä en ole katsellut sitä siinä valossa», sanoi piispa lapsellisen yksinkertaisesti. »Teidän täytyy olla väärässä. Minä tiedän, että tässä maailmassa on paljon synkkää ja viheliäistä. Minä tiedän, että kirkko on kadottanut sen, mitä te sanotte proletariaatiksi.»[1]

[1] »Proletariaatti» johtuu latinalaisesta sanasta *proletarii*. Tämä nimi oli Servius Tulliuksen väestöluokittelussa niillä Rooman asukkailla, joilla ei ollut niin suurta varallisuutta, että heidät olisi voitu lukea viimeiseen, viidenteen kansanluokkaan. Heistä oli valtiolle hyötyä ainoastaan jälkeläistensä (proles) kasvattajina.

»Teillä ei ole koskaan ollutkaan proletariaattia», huudahti Ernest.

»Proletariaatti on kasvanut kirkon ulkopuolella ja ilman kirkkoa.»

»Minä en oikein käsitä teitä nyt», sanoi piispa aprikoiden.

»Antakaa siis minun selittää. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, kun koneet ja tehdasteollisuus tulivat käytäntöön, alkoi työtätekevä kansa tulla erotetuksi maasta. Vanha työjärjestelmä murtui. Työkansa ajautui maaseuduilta tehdaskaupunkeihin. Äidit ja lapset pantiin työskentelemään uusilla koneilla. Perhe-elämästä tuli loppu. Olosuhteet muodostuivat kauhistaviksi. Se on verinen tarina.»

»Kyllä tiedän», keskeytti piispa Morehouse kärsivä ilme kasvoillaan. »Se oli kamalaa. Mutta siitä on jo kulunut puolitoistasataa vuotta.»

»Ja siltä ajalta, puolitoistasataa vuotta sitten, on peräisin nykyinen proletariaatti», jatkoi Ernest. »Eikä kirkko ollut tietävinäänkään siitä. Vaikka kapitalistit muuttivat maan teurastuslaitokseksi, pysyi kirkko äänettömänä. Se ei pannut vastalausettaan silloin enempää kuin tänäkään päivänä. Niinkuin Austin Lewis[1] sanoo puhuessaan tuosta ajasta: ne, joille oli annettu käsky 'ruokkikaa minun lampaitani', näkivät miten noita lampaita myytiin orjuuteen ja tapettiin työllä, eivätkä he sitä vastustaneet.[2] Kirkko pysyi silloin mykkänä. Mutta ennenkuin jatkan, minä vaadin teitä joko sellaisinaan hyväksymään väitteeni tai sellaisinaan ne hylkäämään. Oliko siis kirkko mykkänä?»

[1] Sosialistien kuvernööriehdokas Kaliforniassa syysvaaleissa v. 1906 j. Kr., vanhaa ajanlaskua. Syntyperältään englantilainen, kirjoitti useita taloustieteellisiä ja filosofisia teoksia ja oli aikansa huomattavimpia sosialistijohtajia.

Piispa Morehouse empi. Tohtori Hammerfieldin lailla hänkin oli tottumaton Ernestin rajusti hyökkäävään väittelytapaan.

»Kahdeksannentoista vuosisadan historia[2] on kirjoitettu», ehätti Ernest sanomaan. »Ja ellei kirkko ollut mykkä, eivät kirjatkaan sen mykkyydestä kertoisi.»

[2] Historiassa ei ole kamalampia lehtiä kuin ne, jotka kertovat lapsi- ja naisorjain kohtelemisesta englantilaisissa tehtaissa kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella v. a. Sellaisissa teollisuushelveteissä luotiin useat sen ajan suurimmista omaisuuksista.

»Minä pelkään, että kirkko oli mykkä», tunnusti piispa.

»Ja kirkko on mykkä tänäkin päivänä.»

»Sitä en myönnä», sanoi piispa.

Ernest pysähtyi, katseli häntä tutkivasti ja otti vastaan taisteluvaatimuksen.

»Hyvä, katsokaammepa», hän sanoi. »Chicagossa on naisia, jotka raatavat kokonaisen viikon yhdeksästäkymmenestä sentistä. Onko kirkko protesteerannut sitä vastaan?»

»Se on minulle uutta», kuului vastaus. »Yhdeksänkymmentä senttiä viikossa. Sehän on kamalaa!»

»Onko kirkko pannut vastalausetta?» tiukkasi Ernest.

»Kirkko ei tiedä siitä mitään», koetti piispa puolustautua.

»Ja kuitenkin kirkolle kuului käsky: 'Ruokkikaa minun lampaitani'», nauroi Ernest ivallisesti, mutta sanoi kohta: »Suokaa anteeksi ivallisuuteni, piispa. Mutta voitteko ihmetellä sitä, että teidän kanssanne menettää malttinsa? Milloin te olette kapitalististen seurakuntainne edessä vastustanut lasten käyttämistä Etelävaltioiden pumpulitehtaissa.[1] Kuuden-, seitsemänvuotiaat lapset raatavat kaksitoista tuntia vuorokaudessa. He eivät koskaan näe siunattua päivänpaistetta. He kuolevat kuin kärpäset. Voitto-osingot maksetaan heidän verellään. Ja voitto-osingoilla rakennetaan upeita kirkkoja Uudessa Englannissa, missä teidän kaltaisenne saarnaavat huvittavia typeryyksiä noiden voitto-osinkojen pöhöttyneille, paksuvatsaisille saajille.»

[1] Everhard olisi saanut paremman esimerkin Etelän kirkon menettelystä orjakysymyksessä ennen n. s. sisällissotaa. Niinpä esim. v. 1835, v. a., presbyteriaanisen kirkkokunnan yleinen kokous selitti: »Orjuus hyväksytään sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, eikä sitä siis Jumala kiellä.» Charlestonin baptistikirkkokunta antoi seuraavan lausunnon tästä kysymyksestä samana vuonna: »Luoja on erityisesti tunnustanut isäntien oikeuden orjiinsa, joten isännällä on oikeus menetellä niihin nähden, miten ikinä haluaa.» Pastori E. D. Simon, jumaluusopin tohtori ja Randolph-Macon Metodisti-Opiston opettaja Virginiassa, kirjoitti: »Useat Pyhän Raamatun kohdat hyväksyvät orjien pitämisen ja siihen liittyvät erinäiset etuoikeudet. Oikeus ostaa ja myydä on pyhässä sanassa selvästi tunnustettu. Kaiken kaikkiaan, jos me kysymme neuvoa juutalaiselta lailta, jonka Jumala itse on säätänyt, tai vetoamme ihmiskunnan yleiseen käsitykseen ja kaikkina aikoina tavaksi tulleeseen menettelyyn tai Uuden Testamentin ja moraalisen lain päätöksiin, niin tulemme siihen johtopäätökseen, että orjuus ei ole epäsiveellistä. Ja jos meidän on onnistunut todistaa, että ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat oli laillista tietä tehty orjiksi, niin seuraa siitä johdonmukaisesti, että myöskin heidän lapsensa ovat laillisia orjia. Siten me huomaamme, että Amerikassa esiintyvä orjuus lepää oikeuden pohjalla.»

Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, että kirkko lauloi samaa virttä vuosisataa myöhemmin kapitalistisen omistusoikeuden puolesta. Asgardin museossa säilytetään erästä v. 1905 ilmestynyttä Henry van Dyken kirjoittamaa kirjaa nimeltä »Essays in Application». Hän oli ilmeisesti kirkonmies, ja hänen ajatuksensa muistuttavat hämmästyttävästi edellämainittua kirkkokunnan lausuntoa. Siinä sanotaan m. m.: »Raamattu opettaa, että Jumala omistaa maailman. Hän jakaa jokaiselle ihmiselle sen mukaan kuin Hän hyväksi näkee, yleisten lakien nojalla.»

»Minä en tietänyt sitä», mutisi piispa hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti kiusaantuneelta.

»Te ette siis ole pannut vastalausetta?»

Piispa pudisti päätään.

»Siis kirkko on tänä päivänä yhtä mykkä kuin se oli kahdeksannellatoista vuosisadalla?»

Piispa oli ääneti, ja tällä kertaa Ernest pidätti lopullista iskuansa.

»Eikä ole unohdettava, että milloin ikinä kirkonmies panee vastalauseensa, hän menettää virkansa.»

»Minä tuskin uskon, että se johtaisi siihen», huomautti piispa.

»Aiotteko te protesteerata?» kysäisi Ernest.

»Osoittakaa minulle omasta seurakunnastani sellaisia epäkohtia, joista te olette puhunut, ja minä protesteeraan.»

»Teen sen», huudahti Ernest. »Olen teidän käytettävänänne. Kuljetan teidät kanssani oikean helvetin läpi.»

»Ja minä lupaan protesteerata.» Piispa oikaisihe tuolissaan, ja hänen lempeille kasvoilleen ilmestyi sotilaan karski ilme. »Kirkko ei tule jäämään mykäksi.»

»Teidät erotetaan virastanne», kuului varoitus.

»Minä tulen todistamaan, että se ei ole totta», intti piispa. »Näytän toteen, jos se, mitä sanotte, on totta, että kirkko on erehtynyt tietämättään. Ja edelleen väitän, että se, mikä nykyisessä teollisuusjärjestelmässä on kamalaa, johtuu kapitalistiluokan tietämättömyydestä. Se on valmis korjaamaan kaikki vääryydet, niin pian kuin se saa niistä tiedon. Ja tämän tiedon antaminen on kirkon velvollisuus.»

Ernest nauroi. Hän nauroi julmasti, ja minä ehätin piispan puolelle.

»Muistakaa», huomautin minä, »että te näette ainoastaan kilven toisen puolen. Meissä on paljon hyvää, vaikka ette myönnä mitään sellaista meissä olevan. Piispa Morehouse on oikeassa. Teollisuuden epäkohdat, mitkä te kuvaatte niin kauheiksi, johtuvat tietämättömyydestä. Yhteiskunnan eri kerrokset ovat joutuneet liian kauaksi toisistaan.»

»Villi intiaani ei ole niin julma ja petomainen kuin kapitalistiluokka», kuului vastaus; ja sillä hetkellä minä vihasin häntä.