Читать книгу Haapakoskelaiset - Jacob Ahrenberg - Страница 4

Sisällysluettelo

Moskovassa, suuressa kaupungissa, jossa kaikkein slaavilaisten sydän sykkii, Moskovassa, mahtavassa kaupungissa, jossa kukistumattomat yleiset mielipiteet kirjoittavat niitä lakeja, jotka itsevaltias sitte lähettää maailmaan, Moskovassa, pyhässä kaupungissa, jossa sadat kirkot ojentavat kultaisia kupujansa sinitaivasta kohti, siellä soivat tuhannet kellot helluntain, ihastuksen, kevään juhlaa. Paitsi tämä kellojen jymisevä ääni, julisti kevään juhlaa myöskin sotilasmusiikin helisevä soitto, kulkein pitkin Tverin bulevaardia. Ihastuksissaan leivot sini-ilmoissa Petrovan puiston kukkivain nurmikkojen päällä lauloivat kevään ylistystä. Kevättä kohisi joen ruskea vesi, kulkeissaan poreillen kohti Volgaa, "Venäjän suurta äitiä Volgaa".

Petrovan puistossa vierivät vaunut toistensa jäljestä lakkaamattomassa jonossa.

Tänään piti kaiken, mitä Moskovassa oli komeata, rikasta ja loistavaa, lähteä ulos, ja Moskovassa on paljo näyteltävää sillä alalla. Tänään se Moskovan ylhäinen maailma toi ilmi kevään vallan julkisen tunnustuksensa. Kalleita vaunuja vetivät englantilaisissa, ranskalaisissa ja venäläisissä valjaissa pärskyvät hevoset, välkkyvinä sekä karvaltaan että varuksiltaan. Kuskit, toinen paksumpi toistaan, tunsivat, että tämä oli heidän kunniapäivänsä; he vallan loistivat viinasta ja ylpeydestä. Arvokkaasti ja kauniisti kantoivat he riikinkukon höyhenillä koristettuja, mataloita hattujaan.

Vaunuissa istui komeita nuoria naisia, puettuina Pariisin viimeisimmän muodin mukaan loistavan valkoisiin tylli- ja musliinipukuihin: komeat kuin kukan terät, ilmaiset ja keveät kuin kevätpilvet. He liikkuivat niin sulavasti ja vapaasti suurine kukka-, pitsi- ja nauharuusu-taakkoineen, kuin ei tuo katoava komeus olisi koskaan tuottanut heille eikä kellekään muulle mitään huolia eikä pään vaivaa. He laskivat keskenään leikkiä, tervehtivät hymyillen ohi ajajia; iloa oli ilmassa eikä sulava hymy ollut koditonna, Nuoret sydämmet sykkivät jäntevästi ja voimakkaasti kureliiviseinämiä vastaan; säihkyvät silmät ja punaiset huulet puhuivat, kukin kielellään, kevään ilosta, nuoruuden onnesta.

Keskellä tätä kirjavaa, iloista joukkoa astuivat Horn ja hänen ystävänsä Martinov Aldonin huvilaa kohti, puiston koillisosaan, noutamaan neiti Hannaa päivälliselle. Sillä tänään, niin oli päätetty, oli syötävä poissa kotoa jossakin kesäravintolassa, joita täällä on paljo.

Erik Horn oli täysverisen skandinaavialaisen tyyppi: sinisilmäinen, valkoverinen ja kaunisvartaloinen. Leveä otsa, leveä ja voimakas leuka sekä ruotsalaiseen tapaan sovitettu parta tekivät hänet kerrassaan toisen näköiseksi kuin se piiri, jossa hän nyt oleskeli. Isänsä näköisyyttä hänessä oli hyvin vähä tahi ei yhtään; isän kasvojen läpitunkeva viisaus ja jyrkkyys puuttui kokonaan pojalta. Jonkinlainen vienous, naisellinen häveliäisyys, jopa välistä päättäväisyyden puutekin olivat koko hänen olemuksensa pääluonteena. Se oli niin selvästi näkyvänä, ett'ei edes hänen sotilaspukunsakaan eikä sen mukainen käytöksensä voinut sitä peittää.

— Me tulemme liian aikaisin. Sisareni ei varmaankaan vielä ole valmis, sanoi Horn. Mutta kuules, jatkoi hän äkisti, kuka on tuo kaunis nuori tyttö ratsain, tuo, jolla on sininen harso?

— Missä, kuka? Ja Martinov katseli ajajain, ratsastajain ja kävelijäin lainehtivaa joukkoa. Ei, hän ei nähnyt ketään, hän ei tiennyt.

— Täällä on ahdasta ja alkaapa jo pölistäkin, sanoi hän, astukaamme jotakin sivukäytävää, tuonne lammikolle päin.

Hän kääntyi sivukäytävälle ja Horn seurasi häntä. Vähän matkan päässä suuresta tiestä, jota tuo kimalteleva ihmisjoukko kulki, löysivät he lammikon luota mukavan puutarhasohvan, jota varjostava palsamipoppeli levitti lämminneesen ilmaan suloista tuoksuaan. Heidän ja lammikon välillä oli ainoastaan kapea ratsutie.

— Me tulemme tosiaankin liian aikaisin, sanoi Martinov ja katsoi kelloaan. Jos tahdot, niin ryhdymme selittelemään oloja ja henkilöitä pataljoonassa. Horn mielihyvällä suostui ehdotukseen.

Martinov juuri paraikaa teki nuorelle päälliköllensä selkoa pataljoonasta ja sen upseereista, kuin sitä paikkaa kohti, jossa nämä kaksi herraa istuivat, kääntyi ratsastava nainen kevytjalkaisella, omituisen punavärisellä ratsullaan, jäljessä puhlakka ratsupalvelija papurikon hevon seljässä. Nuori nainen ratsasti erittäin sulavasti; hepokin näytti tuntevan, mikä kaunis taakka sillä oli kannettavana: se käveli sulavasti notkuvin askelin, taivutti kaulansa komean kaarevaksi ja pärskyi mielihyvästä. Nuori neito oli hyvin kaunis, pieni pää lepäsi vakavasti ja viehättävästi hienolla, taipuisalla kaulalla. Pitkä sininen harso, leviten häilyvänä hatusta, ikään kuin kietoi häntä ilmamaisella verholla, josta lämpöisen tummat silmät loistivat ystävällisesti ja luottavasti koko maailmaa kohti.

Kevättuuli, ripeä liike ja häikäisevä valo antoivat hänen piirteilleen väriä ja raikasta, kosteaa loistetta, joka vielä paremmin saattoi hänessä nuorekkuuden, melkeinpä lapsellisuuden näkyviin. Yksi ainoa suhdattomuus oli tuossa suloisessa muodossa: vienon surumielisyyden piirre, joka värehti hienon, kauniin suun päällä.

Ratsastajaneidon lähestyessä sitä paikkaa, jossa Horn ja hänen kumppaninsa istuivat, hypähti viimemainittu ylös ja tervehti häntä, tosin kunnioittavasti, mutta kuitenkin melkoisen tuttavallisesti.

— Hyvää päivää, Helena Nikolajevna, mikä ihana kevätpäivä.

— Ahaa, Dimitri Semenovitsh, oletteko tekin ulkona kävelemässä. Neiti katsoi hyvin pitkään Hornia, joka nousi ja odotti, että Martinov esittelisi hänet, mutta turhaan.

— Kuulkaas — ja neito pidätti ratsuansa — minä olen levoton, kuinka käy huomeisen iltaman pääsylippujen. Oletteko te saaneet ne sijoitetuiksi? Tiedättekö, kyllä käy vaikeaksi saada niin monta sijaa täytetyksi. Kaunis ilma houkuttelee ulos koko maailman. Kuinka monta teillä on jäljellä?

— Kaksi, vastasi Martinov puoliääneen. Horn ei voinut kauemmin vastustaa kiusausta, vaan yhtyi puheluun.

— Korkeasukuinen neiti, sallitteko minun, vaikka olenkin muukalainen, käyttää niitä kahta lippua?

Nyt vasta näytti Martinov tajuavan velvollisuutensa.

— Ah, Helena Nikolajevna, sallikaa minun esitellä teille meidän uusi komentajamme, minun ystäväni, Erik Stålsköld Horn vapaaherra, Helena Nikolajevna Chamitov.

Översti riensi esiin, tervehti kauniisti neitoa ja sanoi:

— Suurimmalla mielihyvällä me, sisareni ja minä, käytämme ne liput.

Iltamahan on hyvää tarkoitusta varten vai kuinka?

— Hyvää tarkoitusta varten, tietysti, eikö Dimitri Semenovitsh ole sitä kertonut teille? Te tuotte myös sisarenne, sitä parempi — ja koko hänen muotonsa loisti ilosta, joka kaikki vaikutti hyvin suuresti Horniin. — Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, te tulette istumaan samassa looshissa kuin me, minä ja tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky. Meille on oleva hyvin mieluista tehdä tuttavuutta teidän kanssanne.

— Minä kiitän, sanoi Horn kohteliaasti ja aikoi juuri lisätä vielä pari sanaa, kuin Helena Nikolajevnan ratsu, säikähtäen polkupyörällä ajajaa, joka varomattomasti mennä suhahti aivan vieritse, hypähti — ja pois sitä mentiin täyttä laukkaa. Pitkä harso kohosi taakse ja näytti metsän kevätvihreyttä vasten ainoastaan selväväriseltä siniviirulta.

— Hyvänen aika, eihän hänellä vain käyne pahoin, sanoi Horn levottomasti, varjosti kädellään silmiänsä ja hätäillen katsoi pois lentävää neitoa. — Kirotut polkupyörät.

— Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.

Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.

— Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?

— Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.

— Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä vähemmin iltamasta.

— En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen. Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä, mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?

Horn hymyili. — Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä mainitsin, että sisareni tulee myös. — Mutta kuulehan, hänen nimensä on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne tytär.

— Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov, sanoi Martinov.

Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti antanut näitä tietoja.

— Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.

Martinov nauroi. — No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas — hän nauroi pilkallisesti — on niilläkin eroa, ja tämä … hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon. Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi hevonen. Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä vaikka, kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan aikana täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän valta oli voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin tosiaan, hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän kummallinen nimi Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin sen vanhalta ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä itseltään. Tahdotko kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan tointunut äskeisestä hämmennyksestään.

— Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen — ensin erittäin vaitelias, sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi, kuin Dimitri Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli tapana sanoa Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi, sanoo tatarilainen, ala!

— Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi Achalin tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin sotaretken aikana. Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen viekas kuten itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki Haidulla vanhus samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän ryhtyi rauhan hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty sanansaattajia lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja runollisista kuvista kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse asiaan. Haidullan tuli saada kahden kymmenen tuhannen ruplan vuosieläke, ruveta jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa venäläistä varustusväkeä. Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu. Mutta Haidulla vanhus meni vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja vastaan lapasi hän kääntyä kristinuskoon.

Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut Katarinan muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin päivänä saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle. Kuuden kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen kuvan, joka oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen kuva! Lempo vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo. No, ehkäpä saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.

Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle, kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi, mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin kohtelias hovimies ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä antaa kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia uskonoppiin tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää itsepäisesti kiinni, ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton … hän pyytää tarkempia ohjeita.

— Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?

— Hän tahtoo pitää haareminsa.

Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi paljon tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille käsky kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku tapauksesta koko viikon ajaksi.

Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla, jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi sai hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin, muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.

— No, mitä hänestä sitte tuli?

— Pojastako?

— Niin Haidulla Aleksanderin pojasta, Yrjöstä.

— Kenraali hänestä tuli. Mutta hän ei kuitenkaan voinut koskaan päästä vapaaksi haaremin ajatuksista, vaan pani toimeen häväistysjuttuja, ja ihan varmaan olisi koko suku joutunut rappiolle, ell'ei joku suurruhtinas olisi ollut kummina hänen pojallaan Konstantin Georgevitshillä. Tätä Konstantinia holhoili milloin kukin ruhtinas, ja hän olikin tosiaan aika mies; viimein pääsi hän intendenttiviraston päälliköksi ja kokosi aika lailla rahaa. Hänen pojastaan, meidän Nikolaistamme, tuli rykmentinpäällikkö, mutta hän otti eron tahi oikeastaan hänet erotettiin virastaan pari vuotta sitte. Muistathan vetovoiman lain. Niinpä niin, ne kerrokset, joista hän on alkuisin, vetävät häntä sinne jossa hänen kotonsa oikeastaan onkin. Hän osasi olla hyvinkin hieno ja komea nuorempana, siisti kuin kissa, kaunis kuin paratiisilintu, se oli kaikki opittua, vaan nyt, kuin hän jo on vanha, niin…

Mutta Hornia ei miellyttänyt Dimitri Semenovitshin kertomuksen loppuun kuuleminen. Kaunis, nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen, hän oli vieläkin näkevinään akaasiain vaaleaa vihreyttä vasten hänen lumoavan kuvansa. Että tällä hienolla, ilmaisella olennolla olisi mitään yhteyttä tuon ylhäisen roskaväen, tuon tatarilaissuvun kanssa, jonka historia oli lyhyissä, voimakkaissa piirteissä juuri ollut hänen nähtävänänsä, se tuntui Hornista vastenmieliseltä. Että kaikki tuo nuoruuden ja kauneuden ilmestys, joka, vaikka se jo oli kadonnut, yhä vielä kajasti hänen silmissään valkoruusuna tahi sellaisena kuin mantelikukan terä, tulisi vedetyksi alas, se tuntui hänestä vaistomaisesti tuskalliselta.

— Lähtekäämme, Dimitri Semenovitsh, sanoi hän lyhyeen. Sinä syöt meidän kanssamme Jarissa, vai kuinka?

Dimitri katsoi tutkivasti kumppaniinsa.

— Olkoon menneeksi Jarissa. Mutta vapaaherratar, sinun sisaresi meidän pitää ensin noutaa.

He läksivät astumaan polkua pitkin, tulivat suuren lammikon rantaan, jonka päällä pääskyset lentelivät, riemuisesti viserrellen, ja kääntyivät taas suurelle tielle, jota pitkin vaunujono juhlallisen hitaasti kulki entiseen tapaansa. Samassa he näkivät Helena Nikolajevnan punaisella ratsullaan keskellä kiehuvaa joukkoa; hän tervehti viehättävästi piiskallaan, hymyili voittoisesti ja läjäytti ratsuaan.

Silmänräpäyksen ajan näki Horn sinistä harsoa ja tunsi outoa ahdistusta ja sääliä neitoa kohtaan, joka sitä kantoi. Hän ajatteli itsekseen: niin rakastettava ja hieno, ja kuitenkin sellainen kuorma raakoja, likaisia muistoja ainiaaksi kytkettynä hänen sukunsa nimeen. Melkein vihamielin sanoi hän:

— No, Dimitri Semenovitsh, mutta tyttö, tyttö itse, mitä sinulla on hänestä sanomista?

Martinovilta ei jäänyt huomaamatta Hornin puheessa piilevä pieni piikki. Iloisesti vastasi hän:

— Erik Aleksandrovitsh, tahdotko tietää, mitä minulla on sanomista hänestä? No, saathan itse nähdä Helena Nikolajevnan huomenna. Sen verran minä vain sanon, että hänellä on selvä pää ja että hän tietää ja osaa enemmän kuin hänen ikäisensä tytöt tavallisesti.

Horn työnsi sivulle vaaleat viiksensä ja hymyili hiljaa itsekseen. Nyt he jo olivat Aldonin huvilan luona, Neiti Hanna seisoi odotellen kuistilla, valmiina lähtemään.

— Olemmeko antaneet teidän armonne odottaa? huusi Martinov ranskaksi orapihlaja-aidan ylitse, joka oli huvilan ja suuren tien välillä.

— Ehkä minuutin, vastasi Hanna; vaunut ovat valmiit, minä tulen heti. Kohta sen jälkeen istui koko seurue landoo-vaunuissa, ajaen hölkkäjuoksua Jaria kohti.

Jar on Moskovassa eräs ulkoravintola, joka on ainoastaan hyvin edullisen asemansa ja muinaismuistojensa tähden voinut pysyä sellaisessa arvossa, että siinä kauneina vuodenaikoina käy niitäkin, jotka muuten ovat hyvin tarkkoja paikan valinnassa. Se on aivan Petrovan puiston portin ulkopuolella viertotien varrella, joka vie sieltä avaran Hodinin tasangon halki.

Jarissa on Pushkin viritellyt kanneltansa ja laulanut laulunsa Antshar-puusta. Siellä hän, innostuneena mustalaistyttöjen lauluista ja sampanjasta on sepinnyt sen juomalaulun, joka kultakirjaimin piirrettynä, marmoritauluihin vielä tänäkin päivänä koristaa erästä tämän ulkoravintolan pikku huonetta. Talvisaikaan alkaa elämä täällä vasta puoliyöstä ja päättyy useimmiten vasta silloin, kuin harmaa talviaamu jo koittaa äärettömälle tasangolle. Keväällä muuttaa Jar tuon nurinpuolisen luonteensa ja on sitte pysähdyspaikkana iloisille sekä mies- että naisurheilijoille ja perheille. Jarissa on pieni, syreeni- ja akaasia-aidoilla ympäröity, avonainen katos, ja siihen asettuivat meidän ystävämme. Puhelu kävi Ranskan kielellä, jota Martinov ei kuitenkaan osannut täydellisesti.

— No, sisko Hanna, sanoi Horn, kuin päivällisen tilaus oli tehty, minä olen sitonut sinun aikasi huomiseksi. Huomennahan se juhla on, Dimitri Semenovitsh?

— Mikä juhla? kysyi Hanna. Minulla ei ole muassa muita kuin matkapukuja.

— Tiedättehän ehkä, hyvä neiti, että suuri tulipalo on raivonnut eräässä kylässä muutamien peninkulmien päässä Moskovasta, jossa pataljoona oli viime kesänä. On toimitettu keräyksiä vahinkoa kärsineiden hyväksi, ja muutamat rykmentin upseerit ynnä joukko ylimysnaisia on pannut toimeen kilparatsastuksen kilpa-ajoradalla tuolla Hodinin kentällä. Siitä tulee vain harrastajain näytäntö, vähä ruusu- ja tanssiratsastusta ja ainoastaan yksi esteratsastus, ei muuta kuin pieni paraadi. Ehkä teitä, hyvä vapaaherratar, huvittaa sen näkeminen, arvelen minä. Lippuja myövät vähitellen Helena Nikolajevna, minä ja pataljoonan upseerit.

— Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen. Hänellä oli kaksi lippua omaan looshiinsa, ja minä otin ne; olisitpa nähnyt, kuinka iloiseksi hän tuli, kuin minä lupasin tuoda sisareni kanssani.

— Vai niin, sanoi Hanna, heikosti hymyillen, mikä suku se on?

Ennen kuin Martinov ehti vastata, selitti Horn:

— Hyvä suku. Isä oli täällä rykmentinpäällikkönä, ja Helena

Nikolajevnalla on kanssansa täti, eräs Koshelsky.

— Minä pyydän teitä, vapaaherratar, olemaan peljästymättä, kuin näette tädin: hän on epäilemättä hyvin kunnianarvoinen nainen, mutta meillä pataljoonassa oli tapana sanoa häntä rautalankanaiseksi.

— Mitä? Rautalankanaiseksi!

— Niin, näettekös, hänessä on kaikki kätkettynä läpipääsemättömän salaperäisyyden verhoon. Hän on hyvin yhdistetty rautalangoista ja puuterista, jota paitsi hänessä on vähä punaista ja mustaa sekä vähä kutakin, niin, ymmärrättehän, ja sitte hän pukeutuu niin…

— Mutta hyvänen aika, sanoi Hanna, te kuvaatte häntä semmoiseksi, että minä tuskin luulen voivani tulla.

— Oh, sanoi Horn vähän kärsimättömästi, tiedäthän, että Martinov on runoilija, hän käyttää voimakasta väritystä. Tietysti sinä voit tulla mukaan — ja hänen tavallinen varovaisuutensa ja päättämättömyytensä olivat kerrassaan kuin pois puhalletut.

Martinov hymyili niin, että sitä saattoi selittää kuinka hyvänsä. — Epäilemättä voitte tulla mukaan, sanoi hän viimein, huomattuaan Hornin tyytymättömyyden.

— Niin, ja nyt saat kerralla nähdä Moskovan koko kauniin maailman, juuri ennen lähtöäsi. Niin tosiaan, sisareni tahtoo lähteä jo ylihuomenna iltajunalla.

— Nytkö jo? Niinkö vähän Moskova teitä sitte miellyttää?

— Ei, mutta minä en voi jättää niin kauaksi vanhaa isäämme yksinään, ja sitä paitsi … niin, minä luulen terveytenikin täällä huononneen. Minun täytyy lähteä.

— Niin, minulle se kyllä on ikävä, sanoi Horn, mutta kiitos hyvästä avusta, ja maljasi nyt. Ennen syksyä olen minäkin kotona. Tiedätkös mitä? Luulenpa, että menen huomenna tervehtimään Nikolai Konstantinovitshia, entistä rykmentinpäällikköä. Upseerit kai seurustelevat siellä vai kuinka?

— Kas vain, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov nauraen, Helena on valloittanut Pariksensa. Sinähän olet aivan hurmautunut. Se muuten sopii erinomaisesti; kaikki pataljoonan upseerit ovat huomenna toimessa. Erik Aleksandrovitsh siten saa olla ruhtinattaren palvelijana.

Päivällinen syötiin ilomielin. Tuntia myöhemmin istuivat sisarukset Aldonin huvilan kuistilla, puhellen Suomesta, kodista, isästä, joka oli toimittanut vanhan kartanon sukuperinnöksi, sekä sen muutoksen seurauksista heille sisaruksille. Samalla katselivat he kävelijöitä, jotka vielä kauan senkin jälkeen, kuin aurinko jo oli laskeutunut, astuskelivat puiden tuuheain latvojen alla, nauttien kevätyön lienteyttä, puiston suloista viileyttä ja sulavaa musiikkia, joka Mauritanian konserttisalista tulvi yli seudun ja sekautui kukkivien kastanjain ja narsissein tuoksuun.