Читать книгу Haapakoskelaiset - Jacob Ahrenberg - Страница 5

Sisällysluettelo

Kilpa-ajoradalla Hodinin kentällä oli suuri tungos ja vilinä. Vaunut toistensa jälkeen vierivät aitauksen eteen, joka ympäröitsi tallia, satuloimakenttää ja katsojain parvekkeita. Kuskit ja palvelijat loistivat kaikkein kauneimmassa muhkeudessaan, vaunut välkkyivät ja silat kimaltelivat auringon paisteessa. Poliisit, joita joukottain seisoi aitauksen portilla, tervehtivät toista ylhäistä henkilöä toisensa jälkeen ja osoittivat heidän vaunuillensa kullekin ennen määrätyn paikkansa.

Översti Horn ja hänen sisarensa tulivat hyvissä ajoin. He näyttivät lippunsa, ja heti syöksyi erinomaisesti vahattu, käherretty ja kammattu, nuori luutnantti Hornin pataljoonasta esiin heidän luoksensa, esitti itsensä Aleksei Sidorovitsh Petroviksi ja sanoi saaneensa Helena Nikolajevnalta — niin hän häntä vain nimitti — käskyn osoittaa heille paikkansa. Heidät vietiin itse johtokunnan varalle pidätettyyn penkkiriviin, aivan parvekkeen laidan eteen. Niinpä heillä siis oli erinomainen paikka katsella loistavaa näytelmää.

Ylhäällä parvekkeilla istui edustajia kaikista johtavista perheistä, kuten E. de Laveley niitä nimittää, noista perheistä, jotka eivät hallitse, mutta kuitenkin johtavat koko kansaa. Siellä istui kukoistavin joukko sen nimellisiä kuin Rostoptshin, Uvarov, Sheremetjev, Dolgoruki, Novosiltzov, joiden kantajia on vuosikymmen toisensa perästä läpi vuosisatojen mainittu milloin Herostratonin, milloin Solonin vertaisina, aina kaikkein ensimmäisinä miehinä. Parvet olivat muuten täynnä aivan tungokseen asti. Kaunisten, moniväristen pukujen merestä kohosi purpuranpunaisia ja valkoisia päivänvarjoja kuin isot kuuman ilmanalan kukat, ja ne vapisivat ja huojuivat omistajainsa käsissä tunteiden tuulahduksista, vielä arvaamattomammista kuin se tuuli, joka häilyttelee maan pinnalla kasvavia kukkasia. Koko parvet aaltoilivat väreistä ja kukista, nauhoista ja pitseistä; siellä säihkyi kauneita silmiä, mustia silmiä, sinisiä silmiä. Tervehdittiin tuttaviaan huiskuttaen päivänvarjoilla ja nenäliinoilla. Lyhyt iloinen huudahdus ilmaisi silloin tällöin, missä hermoja ärsyttävässä jännityksessä oltiin. Ja sen loistavan taulun päällä ylhäällä taivaan kaareva kumu tyynenä, lämpöisen sinisenä, koristettuna isoilla pilvillä, suurilla, päällekkäin kasautuneilla tasangon pilvillä, jotka päältä päin ovat valkoiset kuin lumipeitteiset alpit ja jäävirrat, alhaalta kaukaa lämpöisen sinipunervat ja tuhkaharmaat. Lähinnä parvien reunaa oli suuri soikea ala kenttää aidattu tangoilla, lipuilla ja nuorilla; siinä oli kuten sirkuksessa osa näytännöistä tapahtuva. Nyt siinä kuitenkin oli paraastaan vain Hornin pataljoonan upseereja, jotka överstinsä asettuessaan paikallensa tervehtivät häntä tarkalla sotilasryhdillä.

Kaikki se kuitenkin jäi neiti Hannalta alussa huomaamatta, sillä hän näki ainoastaan yhden ja kauhistui: erään naisen, joka istui samalla penkillä kuin hän ja hänen veljensä. Päässä oli tällä naisella suuri, vanhanaikainen, mutta kallis hattu, leveäreunainen, jollaisia muoti Englannissa vaati Yrjöjen ajalla. Koristuksina oli siinä sinipunervia ja keltaisia höyheniä. Korvissa riippui sillä naisella pitkät korvarenkaat ja kaulassa välkkyi arvokas, kalleilla kivillä somistettu koriste. Tukka oli aseteltu monelle poimulle kuten Josefina Beauharnaisin aikana. Kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, mutta muuten oli vaikea sanoa, mikä tässä naisessa oli irtonaista, mikä kiinteätä. Samoin oli mahdoton arvata hänen ikäänsä ja hänen yhteiskunnallista asemaansa. Kaikki oli peitetty läpinäkymättömään salaperäisyyden verhoon, kuten Martinov oli sanonut.

— Kuulehan, Erik, tuo se varmaankin on rautalankanainen. Hän on tosiaan hyvin monella tavoin kokoon pantu. Neiti Hanna ei ehtinyt puhella enempää, sillä nyt juuri tuli komeasti loistava, nuori nainen kauniissa ratsupuvussa, seurassansa nuori Petrov ja kaksi muuta innokasta upseeria.

— Terve tuloa, neiti, terve tuloa, översti, olipa oikein hyvin tehty, neiti, että otitte osaa tähän hyväntekeväisyysjuhlaan. Sallikaa minun esitellä: tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky eli Darja Mihailovna, jos puhutte venäjää, herra Petrov luutnantti, kreivi Novosiltzov ja herra Shubin kornetti, juhlan toimikunnan jäseniä.

Mademoiselle Dorinne hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään ja hänen tummat silmänsä välkehtivät kauneilta, voittavilta.

Hän toivotti molempia sisaruksia tervetulleiksi. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti ryhtyä keskusteluun neiti Hannan kanssa, tuli Martinov, ratsusaappaat jalassa, piiska kädessä ja punainen nauharuusu olkapäällä, kiireesti heidän luoksensa. Hän tervehti kaikkia siinä osastossa istujia, samassa sanellen:

— Ruhtinatar, hyvät herrat, kenraalikuvernööri ruhtinas Dolgoruki tulee. Me saamme alkaa heti — menkää paikoillenne, hyvät herrat, menkää paikoillenne.

Luutnantti ja kornetit katosivat.

— Herra kreivi, säästäkää Almandinea, huusi Helena Nikolajevna jäljestä.

Martinov sanoi hymyillen hiljaa:

— Erik Aleksandrovitsh, istu paikallasi; nuori Petrov kiusaa Helena

Nikolajevnaa suurella, sietämättömällä, kiihkoisella rakkaudellaan.

Helena Nikolajevna oli niitä onnellisia, joille luonto on tuhlaamalla antanut kaikkein kauneimpia lahjojaan. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen sydämmensä lämpö johtui hänen hyvyydestään. Kaikki, mitä hän sanoi ja teki, johtui vilpittömästi ainoastaan siitä, että hän tahtoi olla hyvä sen sanan paraassa merkityksessä. Hän oli luonnollinen ja yksinkertainen sekä vapaa teeskentelemisestä, kuten hyväsukuiset venäläiset naiset tavallisesti, ja sitä paitsi oli hänellä miellyttävä ääni, joka teki hänen sanansa, kaikkein vähäpätöisimmätkin, puoleensa vetäviksi.

Ystävällisesti, vaan vapaasti otti hän neiti Hannaa kädestä, puristi sitä ja sanoi:

— Minä olen hyvin kiitollinen, neitiseni, että tulitte tähän juhlaan. Jospa vain kaikki kävisi hyvästi. Minun Almandineni on nyt ensi kertaa muassa.

— Te näytte rakastavan Almandineanne?

— Tietysti, sydäntäni kiistävät Almandine ja musiikkini. Näettekös, sanoi hän hymyillen, minulla on kasakin verta suonissani — musiikkia ja hevosia, piaano ja Almandine. Muhkea hepo, ehkä liian heikkohermoinen. Pikku Novosiltzov ratsastaa sillä tänään. Mutta onko teillä tässä hyvä istua, näettekö hyvästi, tässä on minun kiikarini. Helenan ystävälliset sanat ja kohtelias huolenpito liikkuttivat Hornia syvästi ja voittivat hänen sisarensa kerrassaan, niin että hän hetkeksi unhotti levottomuuden, jota tunsi m:lle Dorinnen tähden.

— Viivyttekö te, hyvä vapaaherratar, kauankin Moskovassa? kysyi

Helena.

— Paha kyllä täytyy minun matkustaa huomeisiltana tahi viimeistään ylihuomenna, vanha isäni…

— Niin, jatkoi översti selitystä, sisareni on tehnyt pitkän matkan, ja kun minä itsekin olen täällä vielä muukalainen, niin että minulla ei ole ainoatakaan tuttua perhettä, niin täytyy sisareni matkustaa pois, näkemättä moskovalaista kotia.

— Sallikaa, vapaaherratar, sanoi nyt m:lle Dorinne vanhanaikaisella monisanaisuudella, minun kysyä teiltä … mutta eiköhän kysymykseni ole liian rohkea? Tahdotteko huomenna syödä päivällistä meidän luonamme veljenne, Martinovin, Petrovin ja ehkä myös Novosiltzovin kanssa? Niin, tiedän kyllä, että se on vastoin seurasääntöjä, mutta saahan matkustavaisia kohtaan olla vähän vapaampi. Muuten me aioimmekin kohta tämän näytännön jälkeen toimittaa teille meidän käyntikorttimme.

— Te olette liian ystävällinen, mademoiselle, minä … minä en tosiaan tiedä — ehkä minä lähden jo huomeisiltana matkalle.

Mieluisimmin olisi Hanna eittänyt kerrassaan; koko hänen maalainen, yksinkertainen ja suora arvostelutapansa saattoi hänet pelkäämään tuota vanhaa, koristeltua nukkea. Mutta hänen ajatellessaan sopivaa syytä kiiruhti veli vakuuttamaan:

— Kiitollisesti me otamme vastaan teidän kutsunne, sitäkin mieluisemmin, kuin minä aioin jo huomenna käydä tervehtimässä ruhtinasta. Minkä ajan te määräätte?

— Kello viisi, ehti mademoiselle kuiskata, kuin yleisössä yht'äkkiä syntyi liike ja veti kaikkein huomion suurelle portille päin.

Kenraalikuvernööri oli tullut ajutanttineen. Hän astui radalle, sai ottaa vastaan tervehdyksiä joka taholta, ja tämä ylhäinen pikku ukko, eräissä suhteissa m:lle Dorinnen kaksoiskuva, asettui paikallensa parvekkeen kunnialooshiin.

Neljä viisi upseeria astui nyt siihen looshiin, jossa ruhtinatar istui, heidän joukossaan Petrov, joka muuten oli hyvin kiihtyneellä ja hermostuneella mielellä. Hän asettui Helenan taakse ja näytti koettavan niellä häntä silmillään. Martinov seisoi alhaalla parvekkeen laidan vieressä; silloin tällöin vaihtoi hän muutamia sanoja Erikin ja hänen sisarensa kanssa. Nyt antoi hän merkin, alettiin soittaa kummallista marssia ainoastaan kimeällä pikkolo-huilulla ja rummulla. Perältä avattiin portit ja tuolle erotetulle soikealle alalle ratsasti noin kuusi kymmentä upseeria yhdessä ryhmässä, silmiään väräyttämättä, jäykkinä, suorina, levollisina ja niin hiljaisina, että tuskin kuului edes suitsien kilahdusta. Koko ajan pysyivät he nelikulmajärjestyksessä, jonka kuvion tarkka mittaustieteellinen muoto tuskin muuttui käänteissäkään. Hevoset astuivat juhlallisen tasaisessa, melkeinpä surullisessa tahdissa, jotenkin samoin kuin sankarit suurissa murhenäytelmissä. Kavionsa nostivat ne korkealle ja painoivat ne ikään kuin tajutun varmasti jälleen maahan. Sen kaiken tarkoitus oli osoittaa ja se todella osoittikin, mikä vakava syy nyt oli tänne koonnut Moskovan vanhan aateliston ja rikkaat porvarit. Kaksi kertaa ratsasti joukko ympäri radan, ja sitä tervehdittiin suunnattomalla riemulla.

— Näettekö Almandinen, sanoi ruhtinatar Helena neiti Hannalle, minun hevoseni, sen rubiinipunaisen? Vaikka se on niin arka, että kaikkein vähäisinkin asia voi tehdä sen levottomaksi, niin että sen lihakset värisevät, ymmärsi se kuitenkin tämän näytännön luonteen; pikku Novosiltzov oli aivan mainio.

Nyt tuli ruhtinattaren luo sanantuoja: kenraalikuvernööri, suuri kauniin sukupuolen ihailija, tahtoi aivan omin käsin antaa jollekulle huvien toimeenpanijattarista, mieluisimmin kaikkein kauneimmalle, sen rahasumman, jonka hän oli koonnut palovahinkoa kärsineiden hyväksi.

Mademoiselle Dorinnen seurassa läksi Helena hänen ylhäisyytensä luo. Översti Horn läksi myöskin ulos tervehtimään rykmenttinsä ylipäällikköä, kreivi Stülpersiä, joka oli juuri tullut.

Neiti Hanna jäi yksin. Hänen paraikaa istuessaan ja miettiessään, olikohan m:lle Dorinne sellaisia ihmisiä, joiden luona sopii käydä vieraisilla, kuului takaa päin syvä kurkkuääni:

— Kauniilla ruhtinattarella on tänään kanssansa myöskin naisseuraa.

Johon toinen käheä ääni vastasi:

— On luultavasti englantilainen, kuulin hänen puhuvan.

Neiti Hanna punettui hiukan tuosta huomautuksesta ja mietti yhä kiihkeämmin, mitähän ihmisiä ne olivat nuo naiset, joiden seuraan hän oli joutunut. Hän oli hyvin huolissaan siitä, että hänen veljensä oli luvannut mennä heille päivälliselle. Kummallista tosiaankin: upseereja paljokin hänen ympärillänsä, mutta ei ainoatakaan naista. Samassa hän sattui huomaamaan kapteeni Martinovin.

— Kapteeni, sanoi hän, m:lle Dorinne on kutsunut minua ja veljeäni huomenna päivälliselle.

— No, menettekö?

— Antakaa te minulle neuvoa, herra kapteeni.

— Eihän toki, neiti, kyllä te itse osaatte paremmin päättää kuin minä, mitä teidän on tehtävä tässä asiassa.