Читать книгу Petsamon rata: Isänmaallinen unelma - Jalmari Kara - Страница 5

Sisällysluettelo

Kun palvelija ilmoitti keskuspoliisin päällikön, nousi kulkulaitosministeri nojatuolistaan ja riensi tulijaa vastaan.

— Kas siinähän te olette, yhtä huolettoman näköisenä kuin koska tahansa, sanoi hän, ojentaen kätensä ja senjälkeen viitaten tuolia.

Poliisipäällikkö oli pitkä, vaalea, vielä melkoisen nuori mies, jonka keikarimainen puku, kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja omituisen väsähtäneet vaaleansiniset mantelisilmät tuntuivat pikemmin kuuluvan salonkimiehelle kuin järjestyksen valvojalle.

— Ajatelkaahan, herra ministeri, olen menossa tanssiaisiin! Niin merkilliseltä kuin se kuuluneekin, teen välistä työtäni paremmin liehuessani parkettilattialla mitä suloisimman naisen ritarina kuin valvoessani pohtimassa ratkaisematonta arvoitusta. Mutta minähän kulutan aikaanne joutavuuksilla. Teitä huvittavat tietysti vain Osakeyhtiö Petsamon asiat, ja huvittavia ne kyllä ovatkin, nähdäkseni.

— Ja oletteko niistä nyt täysin selvillä?

— Selvilläkö? En. Täysin selville niistä on luullakseni mahdoton päästä. Mutta yhtä ja toista valaisevaa on minulla tiedossani. Tutkimuksia koskevat asiakirjat ovat tekeillä, jopa valmistumassa, mutta ne ovat ikäviä. Muutamiin seikkoihin nähden olen noudattanut äärimmäistä varovaisuutta, aivan määräyksen mukaisesti. Oletan teidän kuitenkin tällä kertaa haluavan minulta vain suusanallisia tietoja.

— Olisin teille niistä kiitollinen.

— No niin, mutta mistä sitten alottaisimme tämän sotkuisen vyyhden? Huomautan jo etukäteen, että voin antaa ainoastaan vihjeitä, luetella tosiasioita, mutta minä en mene tekemään niiden perusteella johtopäätöksiä enkä sellaisia rohkeita yhdistelmiä, joihin ne saattaisivat antaa aihetta.

— Kuten tiedätte, perustettiin yhtiö kaksi vuotta sitten. Se oli meillä verraten harvinainen n.s. simultaninen osakeyhtiö, jonka osakepääoma oli miljoona markkaa ja osakkaina viisi tunnettua rahamiestä. Sen tarkoitus oli edistää rautatieverkon laajentamista sekä maanviljelyksen ja vuorityön kehitystä Pohjois-Suomessa, toimeenpanemalla tutkimuksia sekä ryhtymällä sellaisiin toimenpiteisiin kuin johtokunta harkitsee parhaaksi. Se tutkitutti Petsamon ratalinjan ja sen tutkijakuntia on liikkunut Lapin vuoristoissa. Saan huomauttaa, että sen tähänastinen toiminta on ollut sitä laatua, että se on tuottanut yhtiölle yksinomaan tappiota.

— Ja sitten, yhtäkkiä, viimevuotinen yhtiökokous lisää yhtiön osakepääoman 300 miljoonaan markkaan — summa, johon maassamme vv. 1900—1910 perustettujen, noin kahden ja puolen tuhannen osakeyhtiön yhteenlaskettu osakepääoma tuskin kohosi. Mutta ei siinä kyllin. Yhtiökokous päätti, että jos yhtiölle annetaan lupa rakentaa anomansa Petsamon rata, niin yhtiön jäsenet luovuttavat tätä tarkoitusta varten vapaaehtoisen lahjoituksen kautta yhden miljardin. Ja sitten! Yhtiöllä ei ollut aina siihen asti, jolloin tuo kuuluisa anomus jätettiin valtioneuvostoon, juuri minkäänlaista kiinteätä omaisuutta. Mutta yhtäkkiä se hankki mitä omituisinten luovutusten ja ostojen kautta jättiläis-omaisuuden. Sen Pohjois-Pohjanmaalla ja Karjalassa sijaitsevien metsien arvo lasketaan noin 200 miljoonaksi; sen omistamien maatilojen summittainen arviointi on 30 miljoonaa. Sen haltuun on oston kautta siirtynyt J. V. Laakson maanviljelyskonepaja Kivikoskella, se omistaa kymmenen valtamerilaivaa, gyroskopi-sähkövaunutehtaan Chicagossa, ja lopuksi, se huomatkaa, suuren spriitehtaan Virossa ja osake-enemmistön eräässä ranskalaisessa väkijuomafirmassa. Lyhyesti sanoen, sen äkkinäinen maailmanvalloitus tuntuu kuuluvan tarun aikaan. Se saa kuitenkin jonkunlaisen käsitettävyyden, kun huomaamme, että ne viisi miestä, jotka ovat perustaneet Oy. Petsamon, ovat jo vuosikausia olleet äskenmainittujen liikeyritysten kanssa tekemisissä ja suuremmalta tai pienemmältä osalta omistaneet nyt yhtiön haltuun siirtyneitä metsiä ja maa-aloja.

— On itsestään selvää, että uteliaisuus kohdistuu viiteen osakkeenomistajaan, jotka eivät vielä koskaan ole päästäneet ainoatakaan Oy. Petsamon osakepaperia markkinoille. Kaikki he ovat teknikkoja, kaikki suunnilleen yhdenikäisiä miehiä. On jo mainittu viljelyskonekuningas J. V. Laakso. On vielä tuoreessa muistissa hänen suorittamansa viljelyskone-keinottelu: tuomalla suuren varaston maanviljelyskoneita Amerikasta ja, kuten epäillään, myömällä ne kolmeen neljään kertaan verrattain pitkällä lähetys-ajalla, hän kykeni pudottamaan maanviljelyskoneiden hinnat noin 30%:lla, jolloin hänen kätyrinsä yhtäkkiä ostivat ne kaikki ja myivät suunnattomalla voitolla Venäjälle. Juttu on äärimmäisen sekava, mutta hänen sanottiin ansainneen noin 40 tai 50 miljoonaa. Mutta sanokaapa, herra ministeri, mistä hän ensin sai rahat! — Toinen herra, pankkiiri Väinö Kaski, on mies, jonka huhutaan taitavalla pörssispekulatsioonilla voittaneen noin 100 miljoonaa. Muistattehan tuon kummallisen tapauksen, jolloin Suomen markan kurssi kolmen viikon aikana vaihtui noin 60 %:lla. Kolmas on yhtiön meriliikkeen päämies kapteeni A. Liir, jonka kerrotaan eräänä kulkukautena temmanneen taivaasta neljä valtamerialusta ja ansainneen samana kulkukautena niiden hinnan kolmeen kertaan. Neljäs on Chicagon vaunutehtaan teknillinen johtaja, insinööri Johansson, ja viides insinööri Antti Jäkälä, mies, "jonka jalat ovat siten muodostuneet, että jäljet jäävät niiden alle", käyttääkseni Kierkegaardin sanoja. Hän on johtokunnan puheenjohtaja ja nähtävästi koko yhtiön sielu.

— Minä tahdon huomauttaa, että kaikki nämä henkilöt ovat arvossapidettyjä kunnian miehiä; kaikki huhut keinotteluista saattavat olla taruja, joka tapauksessa niitä on hyvin vaikea todistaa. Mutta mikä ei ole tarua ja mitä ei ole vaikea näyttää toteen, se on näiden miesten suunnaton omaisuus, joka näyttää olevan tuulesta temmattu. Kaikki he ovat isänmaanrakkaudestaan mainittuja ja yleisö näyttää heitä suuresti suosivan. Ja nyt pyydän teitä panemaan merkille erään pikkuseikan, jonka johdosta itse tehnette johtopäätöksenne, mikäli katsotte olevan syytä sellaisiin: kaikki nämä miehet käyttävät kaulanauhassaan kultaneulaa, jonka päässä on musta, soikea onyx-kivi. Hah, hah, hah! Eikö totta, herra ministeri, kun tällaisen vähäpätöisyyden mainitsee keskellä vakavaa selostusta, ei se milloinkaan jää vaikutusta vaille!

Ministeri hiukan naurahti ja silitti hitaasti partaansa.

— Teiltä ei koskaan puutu huvittavia käänteitä, senhän tiedän jo vanhastaan, huomautti hän kohteliaasti.

Poliisipäällikkö kumarsi kuin ensimmäinen rakastaja ja sytytti savukkeen. Hän näytti perin huolettomalta, mutta hänen poskilleen oli kohonnut punaiset läikät.

— Ja sitten johdatan Teidät iloisiin ylioppilaspiireihin, jos suvaitsette. Mutta en tahtoisi ikävystyttää Teitä äärimmilleen. Aion, luvallanne, kertoa kuin romaanintekijä; asiakirjat tulevat sitä puisempia. Kuvittelemme eteemme huoneen, jossa viisi nuorta ylioppilasta pitää kokousta. Se, joka istuu puheenjohtajan paikalla, puhuu suunnilleen tähän tapaan:

"… Siis näiden toimenpiteiden kautta maamme oli vihdoinkin saanut itsenäisen aseman kansakuntien joukossa. Mutta ei siinä kyllin, selvästi ilmeni, että se oli saava myöskin alueellisen lisäyksen, se oli saava avosataman Jäämeren rannalla. Nyt voimme kysyä, mikä oli tälle uudelle valtiolle kaikkein silmään pistävintä, senjälkeen kuin sen itsenäisyys oli tunnustettu? Ja vastaus kuuluu epäilemättä: rahan tarve. Perustettava armeija vaati ylläpitoonsa suuria summia, maan edustus ulospäin vaati rahaa, mutta kaikkein suurimmassa määrin olisi sitä vaatinut kulkulaitosten ja teiden rakentaminen. On huomattava, että kauppa oli lamassa, teollisuus oli lamassa, tuonti oli vientiä suunnattomasti suurempi ja maa oli köyhä. Sen rikkaudet piilivät ehkä pohjoisissa osissa, metsissä, vaaroissa, tuntureissa, soissa, mutta ne olivat luoksepääsemättömät ja kulkulaitoksia varten ei ollut rahaa. Rahan hankkimiseksi oli tuskin muita keinoja kuin raskaat verot ja tulot väkijuomakaupasta. Suomen eduskunta ratkaisi asian siten, että se lisäsi verotaakan suunnattomaksi ja hyväksyi — kieltolain.

"Onko kummempaa tekoa kuultu! Jos kieltolaki olisi hyväksytty kahtakymmentä vuotta aikaisemmin, tai jos se olisi siirretty kaksikymmentä vuotta eteenpäin, niin miksei, mutta se vahvistettiin juuri silloin, kun maan oli onnistunut katkaista kapalonsa, kun rahan tarve oli kipein. Ja selitys oli aivan yksinkertainen: ellei kansa voinut pysyä pystyssä ilman sellaisia keinoja, jotka olivat omiaan alentamaan sen siveellistä tasoa, niin se sai kaatua. — On siis katsottava, miten tämä kansamme siveellinen taso on kieltolain vaikutuksesta noussut. Ravintoloissa juodaan, mutta ei enää kuten ennen, sivistyneesti ja hienosti, vaan suhdattomasti, terveydelle vaarallisia aineita. Nuoret tytöt sekoittavat väkevää spriitä kahvin sekaan, tekevät 'suutareita', joita entinen jätkä olisi kauhistunut. Maalaisnuoriso särpii pontikkaa. Jokainenhan meistä tietää voivansa tunnin kuluessa hakea vaikka kymmenestä eri paikasta väkijuomia; se on vain rahakysymys. Juominen siis jatkuu entistä paljon raaemmassa muodossa. Tilastomiehet tosin osoittavat sen vähenevän, mutta tilastolla voi osoittaa mitä tahansa. Tulee muistaa, kutka antavat tilastonkerääjille tiedot: kruununpalvelijat, kunnanmiehet, papit, yleensä henkilöt, joiden tehtäviin enemmän tai vähemmän kuuluu kieltolain valvominen; eivät he voi ilmoittaa juoppouden piirissään lisääntyvän, sillä silloin he saavat muistutuksen, kenties eron toimestaan. Ja vaikka väkijuomain käyttö vähenisikin, vastaako se lähimainkaan sitä rappiotilaa, johon kansan moraali on joutunut, silloin kun se ei enää tunnusta lain pyhyyttä. Ei Suomen kansa hyväksy kieltolakia, se ei ilmianna salakauppiaita eikä salapolttajia. Tuomari tosin sakottaa kiinnijoutunutta, mutta on monesti valmis ottamaan illalla sakon saaneen kanssa ryypyn.

"Kieltolain seuraukset ovat siis selvät: Ensinnäkin, se ehkä jossain määrin vähentää juoppoutta, mutta tekee sen entistä paljoa raaemmaksi ja epäterveellisemmäksi. Toiseksi se alentaa kansan moraalista tasoa riistämällä entisen lainkunnioituksen; (mennäpä nyt kerskumaan sorron aikaisesta lain kuuliaisuudesta, — ensimmäinen vastaantuleva humalainen kumoaa väitteet). Kolmanneksi kieltolaki on synnyttänyt kokonaisen hyödyttömän kansanluokan, jonka suuruus on arvaamaton ja jonka elinkeino on lain rikkominen: salakauppiaitten ja salapolttajien luokan. Neljänneksi kieltolaki riistää valtion rahastosta vähintään 500 miljoonaa vuosittain."

— Herra ministeri, tähän tapaan luullakseni ylioppilas puhui. Syntyi ehkä erimielisyyksiä, kiisteltiin ja väiteltiin. Nyt tulee muistaa ajan kohta. Rintamaelämä oli puhaltanut nuorisoon isänmaallista innostusta, joka nyt voittoisan taistelun jälkeen kasvoi suuruuden unelmaksi. Suur-Suomen ajatusta lietsottiin sanomalehdissä; sankarihalut olivat syttyneet. Mutta palatkaamme ylioppilaaseen.

"Toverit! Emme voi ehkä vähentää kansamme juomahalua, kieltolaki on hävittänyt sekä raittiusseurat että raittiusaatteen. Emme ehkä voi saada kansaamme kunnioittamaan kieltolain pyhyyttä; kuinka se oppisi tajuamaan, että ryypyn ottaminen on yhtä suuri rikos kuin hevosenvarkaus! Mutta (ja tässä puhuja alensi ääntään) emmekö voi tehdä mitään hyödyttömän salakauppiasparven pienentämiseksi, ja ennen kaikkea, emmekö voi pelastaa valtiolle noita miljoonia? Toverit, ajatelkaapa sitä."

— Kokoushuoneessa syntyi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua huudahduksia: puhu, selitä, mitä sinä tarkoitat, onko sinulla jokin suunnitelma!

"Jos… Jos liikemieslahjoilla varustettu henkilö tai yhtiö ottaisi järjestääkseen maamme salakaupan. Jos se toiminnallaan kukistaisi kaikki ala-arvoiset 'trokarit'. Jos se levittämällä hyvin organisoitua liikettään tekisi lopun salapolttajista. Jos se hankkimalla hyviä aineita estäisi kaikki ne surulliset kuolemantapaukset ja sairaudet, jotka epäterveelliset ja ala-arvoiset väkijuomat synnyttävät, jos se pelastaisi tulevien sukupolvien terveyden tarjoamalla ihmisille juomia, jotka eivät kärventäisi heidän sisäelimiään turmiolle. Ja jos se ei vähimmälläkään tavalla koettaisi estää valtiovaltaa kieltolain valvontatoiminnassa, niin sanokaapa, mitä vahinkoa se tuottaisi maalle?"

— Kokouksen osanottajat tuijottivat puhujaan ihmetyksestä vaaleina, jäykin, avautunein silmin ja tiheästi hengittäen. Heidän ajatuksensa sekaantuivat, he eivät tahtoneet uskoa korviaan. Mitään tällaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan.

"Jos tuo henkilö, jatkoi puhuja kuiskaavalla, kiihkeällä äänellä, jos hän tekisi kaiken oman otsansa uhalla, jos hän ei käyttäisi ansaitsemastaan suunnattomasta voitosta penniäkään omaksi hyväkseen, jos hän kokoaisi tuhansia, satojatuhansia, miljoonia, jos hän vaalisi niitä kuin elämäänsä ja sitten kerran lahjoittaisi ne isänmaalleen, kansalleen, olisiko hänen tekonsa epäsiveellinen teko?"

"Mutta hänhän toimisi vastoin vahvistettua lakia, häneltä puuttuisi pohja, perustus; jokainen hänen askeleensa olisi lain mukaan rangaistava."

"Niin, sen lain mukaan, jonka pyhyyttä Suomen kansa ei tunnusta…

Muistakaa, että jääkärit toimivat vasten lakia: he vapauttivat maan."

"Niin, niin, mutta tämän lain on Suomen kansa itse laatinut ja itse vahvistanut."

"Aivan. Erotus on olemassa… Kuitenkaan, sen toistan, Suomen kansa ei kunnioita omaa laatimaansa lakia, vaan rikkoo sitä."

Hiljaisuus.

"Mutta huomatkaa. Siltä henkilöltä, joka toteuttaisi tämän epämoraalisen suunnitelman, vaadittaisiin kerrassaan harvinaista siveellistä voimaa. Eikö se ole omituista?"

"Mutta myöskin pääomaa, kykyä, suhteita!"

"Ja entäpä, jos pääoma olisi tarjolla! Jos ainakin olisi verrattain helppoa sitä hankkia!"

— — —

Poliisipäällikkö vaikeni ja tuijotti pitkän aikaa hajamielisen näköisenä suoraan eteensä. Ministeri ei häirinnyt häntä. Sitten hän otti taskustaan lompakon ja haki sieltä suljetun kirjekuoren. Revittyään sen auki, hän ikäänkuin epäröiden veti esille repaleisen, kellastuneen paperipalan ja luki omituisen vaikeasti, heikolla äänellä:

lä tavalla, kuin mainitussa kokouksessa päätämme.

10 §.

Kaiken sen kautta, mikä meille on pyhää, me vannomme säilyttävämme ja kartuttavamme tätä pääomaa kuin uhria isänmaalle, älköönkä siitä rahtua langetko omaksi hyv

Hels

Ovelle koputettiin; palvelijatar toi teetä.

Poliisipäällikkö heitti paperin huolimattoman näköisesti pöydälle, mutta vilkaisi kuitenkin omituisen hätäisesti, oliko kirjoituspuoli jäänyt alaspäin.

— Kylläpä teillä on ihanatuoksuista teetä, herra ministeri. Ei mikään virkistä enempää. Minä olenkin ehkä ikävystyttänyt teitä. Olen taas poikennut syrjään, sehän se on ainainen virheeni. No niin, palatkaamme sitten asiaan. Kuulkaahan, minäpä unohdin äsken, että Antti Jäkälällä on siinä onyx-neulassa pieni kultainen ilveksen käpälä, aivan ylimmäisenä. Se on kuin kruunu.

Ministerin huulet liikahtivat kuin jotakin kysyäkseen, mutta nopeasti hän käänsi katseensa maahan ja ryyppäsi lasistaan. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Pankaa toki tuo lappu talteen. Poliisipäällikkö ei näyttänyt kuulevankaan.

— Oh! Tuollahan varmaankin on piipputupakkaa, laatikossa?

Sallitteko…?

Ministeri ojensi laatikon kohteliaasti.

— Olkaa hyvä. Mutta onko teillä piippua?… Poliisipäällikkö tuli yhtäkkiä kalpeaksi kuin vaha.

Hänen ystävälliset, raukeat silmänsä muuttuivat pistäviksi ja niiden terät laajenivat. Hän lakkasi hengittämästä ja näytti kuin olisi hän ponnistanut kaiken voimansa sanoessaan käheällä äännellä:

— Ajattelin tehdä siitä palturin.

Ministeri hätkähti. Hän ei liikahtanutkaan eikä nostanut silmiään maasta. Poliisipäällikkö pisti lapun kupariseen tuhkakuppiin ja sytytti sen savukkeellaan vavahtelevin käsin. Sitten maisteli hän teetään kaikessa rauhassa ja jatkoi entiseen keveään tapaansa:

— Nähtävästi minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Antti Jäkälästä. Oletteko muuten koskaan nähnyt häntä? Keskikokoinen, laihakas, mutta kuitenkin tanakalta näyttävä mies, kirkkaat harmaat silmät valtavien otsaluiden alla, pienet tummat viikset, piirteet kulmikkaat ja lujat, ontuu hiukan vasenta jalkaa silloin kun ei tiedä itseään katseltavan. Hän on kotoisin Oulusta, missä isä oli osakkaana eräässä olutpanimossa. Vihdoin kääntyivät asiat niin, että ukko sai panimon yksin haltuunsa, vaikka tosin velkaantui pahanlaisesti. Sitten alkoivat onnettomuudet: ensin huikea takaussumma joutui maksettavaksi, sitten syöksivät velkojat kimppuun. Ja vihdoin teki alkoholikielto ukosta kokonaan lopun. Ajatelkaahan tuollaisen olutpomon osaa, herra ministeri. Kuka hänen huolistaan olisi välittänyt! Hänen kurjuudelleen naurettiin. "Missä ovat ne tuhannet, jotka olet riistänyt meidän lapsiemme ruokarahoista", pilkkasivat perheenäidit. Ukko ei jaksanut, hän laukaisi revolverin suuhunsa.

— Poika, Antti, oli sillävälin tullut ylioppilaaksi ja harjoitti opintoja Teknillisessä Korkeakoulussa. Vapaussota keskeytti hänen lukunsa, mutta teki hänestä reservivänrikin. Kun hän vihdoin oli sotapalveluksesta vapaa, esti isän köyhyys häntä jatkamasta lukujaan. Ja kun sitten sattui tuo isän surullinen kuolemantapaus, näytti epätoivo valtaavan nuorukaisen. Hän liittyi vapaaehtoisena rajavartiojoukkoihin ja vapaaehtoisena hän otti osaa siihen kuuluisaan retkikuntaan, joka tunkeutui Petsamoon. Jos vaivaudutte tutkimaan jääkärimajuri Valleniuksen selontekoa Petsamon retkestä, jota selontekoa säilytetään ulkoministeriön arkistossa, näette hänen nimensä niiden miesten joukossa, jotka onnettomassa Salmijärven taistelussa joutuivat kadoksiin.

— Kului enemmän kuin puoli vuotta, eikä hänestä tiedetty mitään; hänen äitinsä vain kuoli sillä välin, kenties vanhuuttaan, kenties surusta, tai kenties köyhyydestä. Mutta yhtäkkiä Antti Jäkälä ilmestyi Teknilliseen Korkeakouluun kaikessa rauhassa jatkamaan lukujaan. Hänen ympärillään oli seikkailijan sädekehä. Salmijärven taistelussa oli hän saanut kuulan vasempaan jalkaansa, pyrkinyt uuvuksissa pakoon korpea kohti, mutta joutunut bolshevikien vangiksi. Myöhemmin syyskesällä oli hänen kuitenkin onnistunut paeta Kantalahdesta suoraan metsien halki ja monta kovaa koettuaan Suomen rajan poikki Oulankajoelle ja sieltä Kuusamoon.

— Kokemuksistaan hän puhui vastenmielisesti ja vähän. Mutta opinnoissaan hän edistyi mainiosti, oli tavattoman työteliäs ja jonkunmoinen johtotähti toveripiireissään. Hänen päästödiplomiaan tie- ja vesirakennuksen opintosuunnassa seurasi korkein arvosana "oivallinen".

— Sitten alkaa tämän nuoren ja lahjakkaan insinöörin elämässä kummallinen vaellusaika. Hänen ensimmäinen julkinen toimensa oli toisen johtajan toimi Oulangan kuparikaivoksella — hiukan omituinen homma tie- ja vesirakentajalle. Kun Oulangan Kuparikaivos Oy. myi liikkeensä eräälle venäläiselle yhtiölle, matkusti Jäkälä Amerikkaan, jossa harjoitti sähköteknillisiä ja vuoritieteellisiä opinnoita. Täällä hän myöskin meni naimisiin. Hän oli nähtävästi jo opintoaikanaan Helsingissä kiintynyt kortteerirouvansa tyttäreen. Rouva oli köyhä, tyttö elätti itseään ompelemalla. Jäkälä lähetti tytön Amerikkaan, kustantaen hänet joihinkin oppilaitoksiin, joissa hänestä muokattiin amerikkalaisella vauhdilla maailmannainen, tai joka tapauksessa sopiva puoliso insinöörille.

— Tästä lähtien insinööri Jäkälän jäljet häviävät maailman turulle. Hän rakensi Amerikassa yhdessä toverinsa Johanssonin kanssa yksikiskoisen sähköradan, joka herätti melkoista huomiota. Hän suunnitteli insinööri J. V. Laakson maanviljelyskonepajan uuden uutukaiset sähkölaitteet. Hän sai suuren palkinnon ja saksalaisen kunniatohtorin arvonimen niistä tutkimuksista, jotka hän oli tehnyt soveltaessaan vahvavirtatekniikkaan tanskalaisten insinöörien Alfr. Johnsenin ja Knud Rahbekin v. 1917 tekemää keksintöä, jonka mukaan lehtikullalla peitetty litografinen kivi osoitti aivan uudenlaatuisia sähkömagneettisia ominaisuuksia. Hän on hakenut kaikissa maissa patentin kolmelle eri keksinnölle, jotka tuottavat hänelle miljoonia. Hänen nimensä ei ole tuntematon Virossa. Hän on tehnyt korjaustöitä Ruotsissa valtakunnan rajan ja Kirunan välisellä sähköradalla, hän on parantanut Narvikin lumisella radalla, käytännössä olevaa pyörö-lumiauraa. — Lyhyesti sanoen: hän on ollut kaikkialla — eikä missään.

Poliisipäällikkö nousi ja katsoi kelloaan; näytti siltä kuin aikoisi hän lopettaa.

— Mutta, hyvä herra, ettehän toki vielä aio lähteä. Minua suuresti kiinnittää teidän kertomuksenne, sanoi ministeri eräänlaisen pettymyksen kuvastuessa hänen äänestään.

— Herra ministeri, kylläpäs te olette utelias. Te pumppaatte minut yksinkertaisesti kuiviin.

— Istukaahan kuitenkin hetkinen vielä. Teillä on tietoja niin monelta alalta, mutta aina te olette vaatimaton. Se on ihan teeskentelyä. Kuulkaahan, te mainitsitte Oulangan Kaivosyhtiön. Se kiinnitti mieltäni.

— Tuo kaivosyhtiökö? Niinpä tosiaankin, huomatkaahan, ne valtaukset, joilla yhtiö työskenteli, olivat kaikki Antti Jäkälän.

— Jäkälän!

— Saman Jäkälän, joka — karkasi Kantalahdesta, vastasi poliisipäällikkö. Syntyi hiljaisuus.

— Omituisinta, jatkoi poliisipäällikkö kuin itsekseen, omituisinta kuitenkin oli, että yhtiö myi kaivoksensa eräälle venäläiselle yhtiölle. Uusi yhtiö teki koeporauksia monella paikalla ja laajensi kaivosta. Sitten alkoi yhtäkkiä levitä huhu, jonka mukaan yhtiön piti löytää kultaa. Kun huhu oli kasvanut niin voimakkaaksi, että tutkimuksia oli toimeenpantava, oli kaivos täydellisessä lakkotilassa, työt oli lopetettu pari viikkoa sitten ja kaikki oli autiota kuin erämaassa. Mutta mikä ihmeellisempää, tutkijat totesivat selvästi, että kultaa oli saatu ja sitä oli saatu verraten runsaasti. Alettiin etsiä venäläisen yhtiön johtomiehiä; he olivat kaikki Venäjällä. Mutta viikkoa aikaisemmin entinen Oulangan Kaivos-Oy. oli — ostanut kaivoksen takaisin. Vanha yhtiö saattoi päivänselvästi todistaa, ettei sen toimintakautena oltu kultaa löydetty, ei oltu edes tehty kaivauksia kultasuonten seutuvilla. — Kuten tiedätte, saadaan Oulangasta nytkin vielä kultaa, vaikka verrattain vähässä määrin.

— Niin, tuon jutun olen kyllä kuullut ennenkin.

— Siitä nyt näette, ettei minulla enää ole mitään uutta. Muistanette, että se oli Oulangan Kaivosyhtiö, joka antoi maanviljelysinsinööri J. V. Laaksolle korottoman lainan, kun hän lähti Kanadan vehnäkentille tutkimaan amerikalaisia viljelystapoja ja koneita. Sama yhtiö lähetti köyhän Johansson nimisen polyteekkarin amerikkalaiseen sähköteknilliseen opistoon — meikäläisessä korkeakoulussa kuuluu olevan kerrassaan huono laboratorio. Sama yhtiö maksoi…

— Mitä te tarkoitatte? keskeytti ministeri kulmakarvat koholla.

— En enempää kuin sanon, kuului vastaus.

Äkkiä poliisipäällikkö hyppäsi ripeästi tuolilta ja sanoi kokonaan toisella äänellä:

— Ei, mutta kylläpä minä kulutan lörpötyksilläni teidän aikaanne.

Silloin vastasi ministeri verrattomalla, hillityllä sukkeluudella, jota tältä hopeahapsiselta mieheltä tuskin olisi saattanut odottaa:

— Tosiaankin, te myöhästytte minun takiani ensimmäisestä valssista.

Poliisipäällikön hyväntahtoisista silmistä välähti iloinen sädekimppu:

— Sallittehan, että saatan kotiin tyttärenne, herra ministeri?

— Jos se teitä huvittaa, vanha poika, vastasi ministeri hymähtäen.