Читать книгу Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla eli Natty Bumpon elämänvaiheet - James Fenimore Cooper - Страница 3

Sisällysluettelo

Hirventappajan muotokuva. — Ensimmäinen sotajälki. — Taistelu järven rannalla.

Tuskinpa löytynee muita kertomuksia, jotka todella ansaitsisivat niin suurta huomiota kuin Cooperin romanit ja etenkin ne, joissa tuo kuuluisa kirjailija antaa lukijalle kuvauksen sen miehen vaiherikkaasta elämästä ja ihmeellisistä kohtaloista, joka on tunnettu nimillä Hirventappaja, Haukansilmä, Opas ja Nahkasukka. Hänen jalo, rikas elämänviisautensa, hänen suora rehellinen luonteensa, hänen karskiluontoisuutensa vaarassa, hänen älykkäisyytensä tappelusuunnitelmia tehtäissä, hänen urhoollisuutensa taistelussa, sanalla sanoen kaikki nämät hänen etevät omaisuutensa ihmisenä, metsästäjänä ja sotilaana, jotka kaikissa oloissa tuottivat hänelle kunnioitusta, ihmettelemistä ja menestystä, tekivät hänestä yhden etevimpiä ja enimmän suosituita uroja kaikista niistä metsämiehistä, jotka europalaisten etujoukkona samoilivat Pohjois-Amerikan avaroissa metsissä.

Hirventappaja eli Natty Bumpo — tämä, näet, oli hänen oikea nimensä — ei kumminkaan juuri halunnut tulla valkeaihoisten maanmiestensä pariin; hän eleli mieluimmin noissa äärettömissä, jylhissä metsissä, noilla laajoilla ruohokkoaavoilla taikka noiden viehättävien yksinäisten järvien rannoilla, joita ei yhdenkään valkean miehen silmä vielä ollut nähnyt. Siellä menestyi hän parhaiten indianilaisten ystäviensä Delavarien tahi Mohikanien seurassa, ja hänen paras kumppalinsa metsästys- ja seikkailu-retkillä oli eräs mohikanilainen päällikkö, nimeltä Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme — mielistelevä lisänimi, osoittava hänen sukkeluutta ja viekkauttansa. Chingachgookin sukunimi oli Unkas, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan siksi, kunnes häntä ruvettiin kunnioittamaan semmoisella nimellä, joka osoitti jotakuta hänessä olevaa erityistä, etevämpää omaisuutta. Samasta syystä oli myöskin Natty Bumpo saanut monet eri nimensä — nimen Hirventappaja, osoittamaan hänen erinomaista taitavuuttaan metsästäjänä, Haukansilmä, hänen tarkkaa näköänsä, Opas, sitä erinomaista kykyä millä hän osasi tiensä metsissä.

Kun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies. Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit (indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli verrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta notkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa. Hänen kasvoissansa olisi tuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei olisi ollut jotain semmoista, mikä harvoin oli vetämättä puoleensa sitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän luottamuksentunteen vaikuttaa. Hänen kasvoinsa juonteissa kuvautui nimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päätteliäisyyden ja lämpimän tunnollisuuden kanssa. Hänen pukunsa oli suurimmaksi osaksi valmistettu metsävuohen nahasta ja osoitti selvästi, että sen omistaja kuului niiden henkilöiden joukkoon, jotka elelevät aikansa sivistyneen yhteiskunnan ja äärettömien metsien rajamailla. Joku taipumus kauniisen ja ihantavaan huomattiin hänessä kumminkin, etenkin aseiden ja muiden varustus-kapineiden suhteen. Hänen pyssynsä oli erinomaista laatua, metsästyspuukon pää oli sirosti kuviin leikelty, ruutisarvi koristettu sopivilla, luonnikkaasti leikatuilla vertauskuvilla ja luotikukkaro kaunistettu vampumilla. [Niin kutsutaan muuanta nauhaan tahi eläimen suoneen pujotetuista monivärisistä näkinkengistä tehtyä koristusta, jota kannetaan joko helminauhana kaulassa tahi vyönä vyötäreellä.]

Tämmöinen oli se mies, joka on sankarina tässä kertomuksessa, ja jonka kanssa nyt saatamme lukijan tekemään tuttavuutta Otsegojärven rannoilla noin keskipaikoilla viime vuosisataa. Sota oli hiljakkoin syttynyt ranskan Canadan ja englantilaisten uudisasukasten välillä. Maakappaletta Otsegojärven ympärillä oli pidetty Canadalaisten ja Delavarelais-indianien yhteisenä metsästysmaana ja Hirventappaja oli mennyt järven tienoille tapaamaan nuorta indianilaista ystäväänsä Chingachgookia. Keskelle järveä oli eräs uudisasukas, Tom Hutter, rakentanut itselleen asunnon paaluille, jotka oli lyöty pystyyn muutamaan pitkään, kaitaiseen, noin 8-10 jalan syvyydellä olevaan hiekkaluotoon. Tässä rakennuksessa, jota pilkalla kutsuttiin Bisamrotan-linnaksi, ja joka oli rakennettu turvapaikaksi indianeja vastaan, asui vanha Hutter kahden tyttärensä, Judithin ja Hetyn kanssa. Tämän linnan asukasten puolustukseksi taisteli Hirventappaja ensimmäisen taistelunsa elämästä ja kuolemasta muutaman indianin kanssa. Eräs vihollinen indianilais-heimo, tunnettu nimellä Mingot, oli nähty linnasen likitienoilla, ja sentähden oli Hutter Hirventappajan avulla kiirehtinyt korjaamaan turvapaikkaan muutamia ruuhia, joita hän tahtoi varjella indianien käsiin joutumasta. Kun ruuhet, toinen toisensa perästä oli vedetty esiin piilopaikoistansa ja lykätty veteen, missä ne vapaasti saivat kulkea vuolteen mukana, oli Hirventappaja, väsyneenä tästä työstä, joka oli kestänyt myöhään yöhön, astunut ruuheensa ja, sidottuaan toiset sen perään, soutanut järven selälle, jossa hän, nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa, oli pannut maata ruuhensa pohjalle. Hänen herätessään oli jo selvä päivä, ja hän näki vuolteen vieneen ruuhet etemmäksi kuin olisi voinut luullakaan. Yksi niistä läheni lähenemistään rantaa, jossa se välttämättömästi tarttuisi kiinni ja kenties joutuisi indianien käsiin, jos ei pikainen apu ehtisi väliin. Hirventappaja käsitti kyllä sen vaaran, jolle hän rantaa lähestymällä antautui alttiiksi, mutta souti kuitenkin ensiksi tarkastettuaan pyssynsä vänkkiruutia hiljaa ja varovasti ruuhta kohden, kaartaen hieman, jott'ei joutuisi vihollisen hyökkäykselle alttiiksi, ainakaan useammalta kuin yhdeltä haaralta.

Tuuliajolla oleva ruuhi tarttui pian kiinni vedenaliseen kallioon, kolmen tai neljän kyynärän päässä rannasta. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä pian irtaantui se siitä ja ajeli maalle. Vaikka nuorukainen tämän kyllä huomasi, ei hän kumminkaan ollenkaan kiiruhtanut soutoaan. Suurinta varovaisuutta oli noudattaminen, sillä jos joku vihollinen oli väijyksissä rannalla, oli erittäin vaarallinen suojatta joutua sen läheisyyteen; jos taas ei ollut ketään väijymässä, oli hätäileminen turhaa. Jota enemmän Hirventappaja läheni rantaa, sitä harvempaan hän souti ja sitä enemmän hän jännitti näköään ja kuuloaan huomataksensa josko joku vaara piileili läheisyydessä. Yhtä vähän vallaton kuin pelkäävä, osoitti hän jonkunlaista filosofillista varovaisuutta ja viisautta, jota voipi pitää tavattomana sille, joka, kuten nyt hän, vasta alkaa metsästäjä-elämänsä.

Päästyään noin sadan kyynärän päähän rannasta, kohotti hän ruumistansa, vetäsi muutamia aironvetämiä, kyllin voimakkaita viemään ruuhen rantaan asti ja tarttui sitten pyssyynsä. Juuri kun hän oli sitä nostamaisillaan, kuului kova paukaus ja luoti vingahti niin likeltä hänen korvaansa, että hän säpsähtäen heilahti taaksepäin, horjahti samassa ja kaatui pitkälleen ruuheen. Ilohuuto kuului, indiani syöksi pensaikosta aukealle järvenrannalle ja juoksi suoraan venettä hohti. Tätä hetkeä oli nuorukainen odottanut. Hän nousi seisaalleen ja oikasi pyssynsä suojatta olevaa vihollistansa kohti, vaan ei kuitenkaan tahtonut ampua kuoliaaksi tuota aseetonta indiania, joka käytti tätä tilaisuutta syöstäkseen takaisin metsikköön, samassa kuin Hirventappajan ruuhen keula survasi maata vasten. Vaikka toinen ruuhi oli ainoastaan muutaman kyynärän päässä tästä paikasta ja indiani varmaankaan ei vielä ollut ennättänyt saada pyssyänsä uudelleen latinkiin, ei Hirventappajalla kuitenkaan ollut aikaa ottaa ruuhta haltuunsa. Nyt oli henkeä varjeleminen ja sentähden syöksi hänkin metsikköön suojaa etsimään.

Niemen kärjessä oli pieni aukea paikka, joka osittain oli ruoholla, osittain hiekalla peitetty; sen korkeinta osaa sitä vastoin reunusti pensaat ja pieni metsä. Kulettuaan tämän soukan, kääpiökasvia kasvavan palstan läpi, saapui vaeltaja suuren metsän korkeain, jylhien lakien alle, jonka pitkät jättiläispuut olivat niin oksattomat korkealle maasta, että näyttivät mahtavilta pylväiltä, joita oli asetettu sinne tänne kannattamaan tuota valtavaa lehväkaarrosta.

Hirventappaja arvasi vastustajansa olevan uudestaan pyssyänsä lataamassa, jos ei ollut kokonaan paennut. Edellinen arvelu näkyi olevan oikea, sillä tuskin oli hän ennättänyt etsiä suojaa erään puun takana, ennenkuin näki indianin käden painavan luotia pyssynpiippuun. Huokea olisi nyt ollut juosta esiin ja päättää asia äkkinäisellä hyökkäyksellä varallaanolematonta vihollista vastaan, mutta Hirventappajan oli mahdoton ryhtyä tällaiseen tekoon; hän oli liian hurskasmielinen tahtoakseen käyttää tätä etua varustamatonta vihollisiaan vastaan.

"Ei, ei", jupisi hän, "olkoon tämä punanahkain sodankäyntitapaa, kristittyin lahjoihin se ei kuulu. Pankoon konna ensin latinkiin, sitten päätämme asian miesten tavalla. Venettä hän ei saa eikä tule saamaan. Ei, ei, mielelläni suon hänelle latinkiinpano-aikaa; Jumala on kyllä puolustava oikeutta".

Indiani oli tällä aikaa ollut niin toimessaan, ett'ei edes tiennyt vihollisensa olevan metsässäkään. Heti kun oli saanut pyssynsä kuntoon, astui hän niin varamattomasti esiin, että joutui ihan alttiiksi Hirventappajan varmalle pyssylle.

Samassa astui myöskin tämä piilopaikastaan esiin.

"Tännepäin, punanahka", huusi hän, Jos haluatte tavata minua, olen kyllä sotaan tottumaton, vaan en kumminkaan sellainen pöllöpää, että jäisin aukealle rannalle ja antaisin ampua itseni kuin tarha-pöllö päivänvalossa. Muuten riippuu kokonaan teistä, onko sota tai rauha ratkaiseva välimme; minä puolestani en pidä minään kehuttavana asiana, että ihmiset ampuvat toisiansa kuoliaaksi, missä vaan tapaavat".

Metsäläinen, jota tämä odottamaton puhutteleminen suuresti hämmästytti ja joka sen verran taisi englannin kieltä, että jokseenkin ymmärsi mitä puhuttiin, oli liian hyvin opetettu osoittaakseen mitään pelkoa. Miehen katseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski hän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti ylpeällä kohteliaisuuden osoitteella.

"Kaksi ruuhta," sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on omituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea väärin ymmärtämistä; "yksi teille, yksi minulle".

"Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa. Ei kumpikaan ole teidän, ettekä saa kumpaakaan niinkauvan kuin minä voin sitä estää. Sota tosin on olemassa teidän ja minun kansani välillä, vaan en kuitenkaan voi käsittää että yksityisten henkilöin tarvitsisi yhteen sattuissa tappaa toisiansa. Menkää matkoihinne ja antakaa minun tehdä samoin; maailma on kyllin lavea meille kummallekin. Kun tapaamme toisemme taistelussa, niin ratkaiskoon Jumala kohtalomme".

"Hyvä", huudahti indiani, "minun veljeni lähetyssaarnaaja — mahtava puhuja — kaikki manitou'sta". [Näin nimittävät indianit palvelemaansa korkeinta olentoa.]

"Ei, ei niin, sotilas. Olen vaan metsästäjä yhä edelleen, vaikka kyllä voipi tapahtua, että tulen vaihtamaan laukauksia teidän kansanne kanssa; kuitenkin toivoisin tämän tapahtuvan julkisessa taistelussa, eikä riidassa kehnon ruuhen omistamisesta".

"Hyvä, veljeni olemas hyvin nuori, mutta hyvin älykäs. Vähäpätöinen sotilas — mahtava puhuja — joskus päällikkö neuvotteluissa; veljelläni on kaksi päänahkaa — harmaat hiukset tummien alla — vanha äly — nuori kieli".

Indiani läheni luottamuksella, ojensi hymyillen kätensä, ja tarttuen Hirventappajan käteen puisti hän sitä innokkaasti. Molemmat näyttivät hartaasti vakuuttavan toisilleen ystävyyden osoitustensa ja rauhallisten aikomustensa vilpittömyyttä. "Jokaisella olemas omansa", sanoi metsäläinen, "minun ruuhi minun, teidän ruuhi teidän; mene katsomas perään; jos se olemas teidän, pitämäs se, jos se olemas minun, minä pitää sen".

"Se on oikein ja kohtuullisesti, vaikka erehdytte, jos luulette ruuhen olevan teidän. Mutta minkä näkee, sen uskoo; käykäämme rantaan omin silmin katsomaan, sillä ette suinkaan ehdottomasti luota minuun".

He kulkivat yhdessä rantaan, ja indiani käveli huolettomasti edellä, osoittaakseen ehdotonta luottamusta seuralaistaan kohtaan. Tultuaan niemen päässä olevalle aukealle paikalle, osoitti metsäläinen Hirventappajan ruuhta ja sanoi äänenkorolla: "Ei minun — keltanaaman ruuhi. Tuo tuolla punasen miehen ruuhi — ei tahtomas muiden — tahtomas omansa".

"Nyt olette, punanahka, kokonaan väärässä. Tämä ruuhi jätettiin Hutterin haltuun, ja se on kieltämättä hänen siksi, kunnes omistaja vaatii sen takaisin. Voitte jo koko sen rakennuksesta ja laadustakin huomata, ett'ei punanahka ole sitä tehnyt".

"Hyvä — veljeni ei vanha — hyvin älykäs. Indiani ei ole tehnyt sitä — olemas valkean miehen työtä".

"Minua ilahuttaa, että näin ajattelette, sillä jos olisitte pysynyt entisessä mielipiteessänne, niin olisi meistä tullut vihamiehet. Mielelläni tahdon vapauttaa meidät tästä riidanaineesta".

Samassa survasi hän kepeää ruuhta niin voimakkaasti jalallaan, että se kiiti viisikymmentä kyynärää rannasta ja joutui virtaan, joka sen pian oli vievä niemen sivu ja estävä maalle joutumasta. Metsäläinen hämmästyi tästä aavistamattomasta menettelystä, ja se pikainen, julma silmäys, jonka hän viskasi Hirventappajan ruuheen päin, ilmoitti hänen sisimmät ajatuksensa. Mutta pian sai hän takaisin entisen ystävällisen katsantonsa ja tyytyväinen hymy pani hänen huulensa ryppyyn.

"Hyvä", lisäsi hän kovemmalla painolla kuin ennen; "nuori pää, vanha järki. Tietää mitenkä riita on ratkaistava. Hyvästi, veli; te menemäs veden päällä olevaan huoneesen — indiani leiriin. Sanomas päälliköille ei löytämäs ruuhta".

Hirventappaja kuuli ilolla tämän ehdoituksen, ja puistettuaan indianin ojennettua kättä, meni hän ruuhen luo, samalla kuin indiani poistui metsään päin, pitäen pyssyään kainalossa ja heittämättä ainoatakaan levotonta tai epäilevää katsetta taaksensa. Alussa ei Hirventappaja voinut vapautua jonkunlaisesta epäluulosta metsäläistä kohtaan; mutta kun hän huomasi tämän aivan huoletonna ja väliä pitämättä poistuvan, rupesi hän valmistamaan poislähtöä ja lykkäämään ruuhta vesille. Tässä toimessa oli hän ollut minuutin tai pari, kun hänen nopea ja tarkka silmänsä, sattumalta vilaisten maalle päin, huomasi että häntä uhkasi mitä suurin vaara. Indianin mustat, julmat silmät kiiluivat häntä kohden erään pienen aukon läpi kuin väijyvän tiikerin silmät, ja pyssyn suu tähtäsi häneen päin.

Hirventappaja ei kauan arvellut, ja hänen pitkä harjoituksensa pyssyn pitelemisessä oli hänelle nyt apuna. Ollen tottunut ampumaan metsävuohia juoksusta ja usein täytyen arvaamalla arvata eläimen ruumiin oikeata asemaa, käytti hän myöskin tällä erällä samaa keinoa. Silmänräpäyksessä jännitti hän hanan ja ampui melkeen tähtäämättä siihen suuntaan, missä otaksui metsäläisen ruumiin olevan. Niin sukkelat olivat hänen liikkeensä, että molemmat pyssyt laukesivat aivan samalla hetkellä ja vuoristakin kuului yksi ainoa kaiku. Hirventappaja laski pyssynperän maahan ja seisoi tyynesti odottaen pää pystössä, samalla kuin metsäläinen päästi tuon tunnetun ulvonnan, joka on tullut maineesen sen pelon tähden, minkä se herättää, juoksi metsiköstä ja heilutti tomahavkia (sotakirvestä) päänsä päällä. Hirventappaja ei liikahtanut paikalta, mutta hänen kätensä hapuilivat, vanhan metsästäjätavan mukaan, ruutisarvea ja pyssynrassia. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän hänestä viskasi indiani terävän aseensa, mutta niin epävakaisella kädellä, että hirventappaja kaappasi, sen sivutse suhistessa, varresta kiinni. Samalla hoipertui metsäläinen ja kaatui pitkälleen maahan.

"Tiesinhän sen — tiesinhän sen", huudahti Hirventappaja, joka jo työnsi uutta luotia pyssyynsä. "Tiesinhän jo silloin, kuin näin hänen silmänsä, että näin tulisi käymään. Kun henki on vaarassa, niin tähtää pian ja ampuu nopeasti. Olin sadannesosan sekuntia häntä ripeämpi liikkeissäni, muuten olisi minun käynyt huonosti. Tuon pedon luoti raapasi minua kylkeen, mutta, sanottakoon mitä hyvänsä, punanahka ei ammu niin hyvästi kuin valkea mies. Heillä ei näy olevan lahjoja siinä kohden".

Kun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin ruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa surullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka hän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui voittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan ruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka osoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä. Hän näytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti isketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä veitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota he pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan riistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi surullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa tämän suhteen.

"Ei, ei, punanahka", sanoi hän, "teidän ei enää tarvitse pelätä mitään minun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei kuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten tulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä kauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita teikäläisiä riiviöitä".

Hirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen pyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun vihollisensa luokse.

"Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt loppunut", sanoi hän; "voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan riistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat valkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni myöskin tulee olemaan niiden mukainen".

"Vettä", sammalsi onneton metsäläinen, "antamas indianiraukalle vettä"!

"Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan teidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla kaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu — vesi on heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa."

Hirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle. Annettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään polvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.

"Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole päättyneet", alkoi hän, "ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata. Olette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota vietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset kuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa jatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen indiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka minulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni kylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä näistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen."

"Hyvä", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon viimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. "Nuori pää, vanha äly — nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä — ei kyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas valehdella. Mikä olemas nimenne?"

"Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että kun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos näet, tulen sellaisen ansaitsemaan."

"Tämä nimi hyvä poikaselle — huono nimi sotilaalle. Kohta saatte paremman, ei mitään pelkoa tuolla", virkkoi indiani, ja ponnistaen kaikki voimansa löi hän Hirventappajata rintaan, "silmä — tarkka, sormi — salaman nopea, tähtäminen — kuolema, mahtava sotilas pian. Hirventappaja — Haukansilmä, Haukansilmä — puistamas kättä."

Hirventappaja — tai Haukansilmä, joksi häntä nyt ensi kerran kutsuttiin — tarttui metsäläisen käteen, ja samassa veti indiani viimmeisen henkäyksensä, silmät kummastuksella kiintyneinä tämän muukalaisen kasvoihin, joka oli osoittanut niin suurta sukkeluutta, taitoa ja uskallusta näin koittelevan ja hänelle oudon kohtauksen sattuissa.

"Hänen henkensä on mennyt", sanoi Hirventappaja surullisella, tukahutetulla äänellä. "No niin, näin käypi meille kaikille ennen tai myöhemmin, ja onnellisin se, oli sitten ihon väri mikä hyvään, joka on parhaiten valmis ottamaan sitä vastaan."

Hirventappaja asetti kuolleen metsäläisen ruumiin istuilleea selkä kiveä vasten, katsoen tarkasti ett'ei se kaatuisi tai saisi sellaista asemaa, jota metsäläisen arka, vaikkapa eksynyt kuvailus voi katsoa sopimattomaksi. Kun tämä oli tehty, seisoi nuorukainen ja katseli kaatuneen vihollisensa ankaroita kasvoja jonkunlaisella surullisella hajamielisyydellä. Tämä haihtui yht'äkkiä, kun hän näki toisen indianin muutaman sadan kyynärän päässä järven rannalla. Tämän, joka selvään myöskin oli vakooja, olivat pyssyn laukaukset houkutelleet tänne, ja hän kiiruhti metsiköstä esiin niin vähällä varovaisuudella, että Hirventappaja huomasi hänet ennenkuin itse tuli huomatuksi. Samassa kuin tämä tapahtui, johon ei ollut kuin silmänräpäys, päästi hän kovan ulvonnan, johon tusina ääniä vuoren eri osista vastasi. Nyt ei enää ollut aikaa viipyä, ja seuraavassa tuokiossa kulkikin ruuhi kaukana rannasta, pitkäin ja voimakasten aironvetämäin eteenpäin kiidättämänä.

Koska Hirventappajalla ei enään ollut mitään syytä viipyä niemen läheisyydessä, valmistautui hän kokoomaan ruuhia, viedäkseen ne linnan tykö. Lähin oli pian pantu hänen veneensä perässä kulkemaan, kun sitä vastoin toinen oli kulkenut loitommalle poispäin. Häntä kummastutti, että tämä vene oli lähempänä rantaa kuin se olisi ollut, jos ainoastaan tuo heikko tuuli olisi sitä kulettanut eteenpäin. Hän rupesi sentähden luulemaan, että joku näkymätön virta kuletti sitä, ja joudutti soutoansa saadakseen ruuhen kiinni, ennenkuin se tuli metsän vaaralliseen läheisyyteen. Hänen tultuaan ruuhta likemmäs, näytti se kulkevan huomattavasti eteenpäin, ja tämä liike näkyi vievän sitä maalle päin, koska se oli sivuttain tuulta vasten. Salaisuus selveni, sittenkuin pari vahvaa aironvetämää oli vienyt hänet vielä lähemmäksi.

Jotain liikkui edes takaisin vedessä sillä puolen ruuhta, joka oli poispäin hänestä, ja Hirventappaja huomasi pian sen olevan paljaan ihmiskäsivarren. Indiani makasi ruuhen pohjalla ja kuletti sitä, käyttäen käsivarttansa airona, hiljaa mutta vakaasti rantaa kohti. Hirventappaja oivalsi heti, että metsäläinen, sill'aikaa kuin hänellä itsellään oli ollut tekemistä vihollisen kanssa niemellä, oli uinut ruuhen luokse, ottanut sen haltuunsa ja koetti nyt viedä sitä talteen.

Varmana siitä, ett'ei ruuhessa olevalla indianilla ollut asetta, ei Hirventappaja epäillyt lähestyä ruuhta, jossa metsäläinen oli, eikä huolinut ottaa pyssyänsäkään käsille. Heti kuin metsäläinen veden loiskeesta huomasi toisen ruuhen olevan lähellä, hyppäsi hän pystöön, huudahtamisella ilmoittaen suuren hämmästyksensä. "Jos nyt olette kylliksi huvitellut siinä ruuhessa, punanahka, niin tehnette viisaimmin, jos suoriatte veteen takaisin," sanoi Hirventappaja, estäen ruuhtaan sattumasta yhteen sen ruuhen kanssa, jossa metsäläinen oli. "Tällaisissa tapauksissa olen kylliksi myöntyväinen, enkä tahdo vuodattaa vertanne, kun vaan paikalla lähdette tiehenne."

Metsäläinen ei ymmärtänyt englannin kieltä, vaan ei hän kumminkaan voinut erehtyä puheen tarkoituksen suhteen. Kenties myöskin valkean miehen saatavissa olevan pyssyn havaitseminen joudutti hänen päätöstänsä. Hän vetäysi kokoon kuin hyppäämäisillään oleva tiikeri, päästi ulvonnan, ja tuossa tuokiossa oli hänen tumma ruumiinsa kadonnut aaltojen alle. Kun hän jälleen nousi veden pinnalle hengittämään, oli hän jo monen kyynärän päässä ruuhesta, ja se hätäinen silmäys, jonka hän vilkaisi taaksensa, ilmoitti kuinka paljon hän pelkäsi kuoloa tuottavaa tervehdystä vihollisen pyssystä. Mutta Hirventappaja ei ryhtynyt mihinkään vihollisuuksiin; hän kiinnitti ruuhen toisten perään ja rupesi soutamaan järven selälle päin niin kiiruusti, että hän, kun indiani nousi maalle, puistaen itseään kuin kastunut koira, ja riensi pyssyänsä ottamaan, jo oli kaukana pyssynkantaman ulkopuolella.

Vanhan tavan mukaan rupesi nuorukaisemme puhelemaan itsekseen viimeisistä tapahtumista, samassa jatkaen soutoansa määrättyä matkansa määrä kohti.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "väärin olisin tehnyt, jos syyttä olisin surmannut ihmisen. Elämä on rakasta kaikille, eikä sitä pidä säälimättä riistää sen, jolla on valkean lahjat. Metsäläinen oli Mingo, se on tosi, enkä epäile ollenkaan, että hän on ja koko elinaikansa tulee olemaan kirottu matelija ja maankulkija, mutta tämä ei ole mikään syy, jonkatähden unhottaisin lahjani ja värini. Ei, ei, antaa hänen mennä; jos kerran vielä tapaamme toisemme pyssy kädessä, niin silloin saamme nähdä kummallako on rohkeampi sydän ja tarkempi silmä. — Haukansilmä! Tämä ei ole mikään huono nimi sotilaalle ja kuuluu paljoa miehuullisemmalta ja urhokkaammalta kuin Hirventappaja. Aluksi tämä ei ole huono nimi ja on rehellisesti ansaittu. Jos Chingachgook olisi tämän tehnyt, menisi hän kotia ja kehuisi urotöillään, ja päälliköt kutsuisivat häntä paikalla Haukansilmäksi; mutta valkean miehen ei sovi kehua, vaikka on vaikea ymmärtää, kuinka tämä tapaus voi tulla tunnetuksi, jos en kerro sitä alusta loppuun saakka. Hyvä, Jumalassa on juoksun määrä, niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa; siihen luotan palkkani suhteen."

Näin ilmoitettuaan heikon puolensa, jatkoi nuorukainen soutamista linnasta kohden, niin pikaisesti kuin perään otetut ruuhet sallivat.