Читать книгу Naapurit - John Stenius - Страница 4

Sisällysluettelo

Tuli ilta. Nimipäivävieraita oli keräytynyt jotakuinkin lukuisasti Hovilaan, etenkin miespuolisia. Niin oli täällä pitäjään kappalainen nimipastori, Altman, nimismies Varmanen, metsäherra Spirlund, tukki-asioitsija Dönnedal, vielä sitten Föhrberg, useita maakauppiaita (joita näinä aikoina nousee kuin sieniä sateisen syys-yön jälkeen), siltavouti, kansaa koulunopettaja y.m. "puolivillaisia", kuten muutamat herrasväet sanovat. Talonisännistä, joita oli kymmenkunta saapuvilla, veti huomion puoleensa etenkin Kuuselainen, yhtä paljon hyväntahtoisen muotonsa kuin yksinkertaisen, karkean pukunsa tähden. Olli Hovilaisen mieluisimpia vieraita Kuuselainen ei ollut, se oli helposti havaittava; hän oli kai, kuten useimmat, velkoja ja sentähden kutsuttu. Talollisten poikia ei ollut kuin juuri joku.

Naispuolisia oli: kappalaisen kaksi tytärtä, jotka olivat oppineita, suomalaisuuden sankarittareja ja kansaluokkain yhdenvertaisuuden harrastajia, Spirlundin rouva, kansakoulunopettajatar, Hannulan emäntä ynnä muita varakkaita emäntiä sekä pari kolme Lydian ikä-siskoa.

Vieraskamarissa istuivat herrat ja virkamiehet sekä etevimmät talonpojat, joista moni oli kihlakunnanoikeuden lautamiehiä. Puheltiin maantien-puuhista Ratasmäen asemalle. Tätä maantietä oli hommattu jo vuosikausia, mutta koska jokainen kyläkunta tahtoi riidellä sitä omille ovillensa, ei ollut siitä tähänasti tullut sen valmiimpaa.

"Täältä olisi sievä matka rautatielle, kun vaan saisi jatketuksi valmiin kyläntien", sanoi eräs isännistä.

"Siinäpä se on, mutta ennenkuin näissä louhikoissa ja rämeissä saisi auttavan tien, tehtäisiin jo kolme uutta tietä kirkolta asemalle", vastasi metsäherra.

"Saa nähdä eiköhän tänä vuonna kuitenkin tule päätöstä asiassa", arveli

Varmanen.

"Se on sangen ikävä, että pitää oleman niin vähän yksimielisyyttä pitäjän miehissä", sanoi pastori Altman; "mutta niin on valitettavasti muuallakin. Kansa on liika vähän tottunut yleiseen elämään, yksityisien etu on joka kohdassa esillä eikä tahdo siirtää sijaa yhteiselle hyvälle".

"Niin se on, enemmän tottumusta tarvitsee kansa, ja enemmän itsetyisyyttä", puuttui puheesen Föhrberg, joka tähän asti enimmiten oli oleskellut naisten puolella.

"Niin, jaa, jaha!" sanoi myös Hovilan isäntä, pannen uudelleen täytetyn konjakki-karafiinin pöydälle ja ottaen osaa puhelemiseen vanhalla tavallansa, että nim. sanoa jaa ja amen kaikkeen mitä herrat lausuivat.

"Niin, itsetyisyyttä tarvitsette enemmän, patron Hovilainen", sanoi pastori ivallisesti. "No terve, Olavus!"

Jokainen kiirehti lasiansa hakemaan, yhtyäksensä maljaan; kilistettiin ja juotiin.

"Te olette nykyisin asustuneet meidän pitäjääsen", sanoi pastori

Föhrbergille. "Onko lupa kysyä, mitä tointa varten?"

"Lukemista jatkamaan olen vetäytynyt tälle rauhalliselle kulmalle", vastasi Föhrberg.

"Te olette ylioppilas?"

"En ihan valmis; pari ainetta vielä, niin pianhan se tutkinto on suoritettu".

"Eipä se tätä nykyä ole niinkään helposti suoritettu, kuin näytte luulevan", vastasi pastori, heittäen häneen halveksivan silmäyksen.

"Kyllä minä olisin sen jo ottanut", sanoi Föhrberg, joka halusi kääntää puhelun toiselle tolalle, "mutta aika on mennyt yleisemmissä, isänmaallisissa pyrinnöissä. Hyvät herrat!" kiirehti hän jatkamaan koroitetulla äänellä, "koska olen saanut kunnian olla osallinen tässä kunniallisessa seurassa, niin saan kunnian — hm! — rohkenen tässä tilaisuudessa esitellä itseni teille uudella nimellä. Suomalainen mieleni ei voi hyväksyä nimeä Föhrberg, se on myös vaikea suomalaisen lausua; olen siis ottanut nimen Kokka — josta myös ensi postissa lähetän ilmoituksen sanomalehtiin".

Tämä julkaisu vastaanotettiin jokseenkin kylmästi, ainakin odotettiin mitä pastori oli sanova.

"Ette juuri paljon vaihdossa voittaneet", sanoi pastori.

"Ainakin on nimeni nyt suomea", vastasi Föhrberg-Kokka, "eikä niin ilman tarkoitustakaan".

"Hän on suomalaisuuden laivan kokka", selitti kansakoulunopettaja.

"Jaa, aivan niin, ja me muut istumme laivassa", lisäsi Hovilainen, suuresti hyvillään viisaudestaan, ja taputti Kokkaa olkapäälle.

"Olkoon vaan", sanoi pastori syrjässä Spirlundille; "kyllä me kokalle perältä suunnan annamme".

He nauraa hohottivai.

"Mutta kuulkaas!" virkkoi Spirlund. "Pitäisi minunkin muuttaa nimeni, ennenkuin minusta tehdään Pirunlunti".

"Eihän toki!" vastasi Hovilainen, "helpostihan teidän nimeä lausuu —

Virslund".

"Jaa mutta ei se ole Virslund — Spirlund se on", korjasi pastori.

"Niin, Sbirlund, aivan niin, Sbirlund", kangerti Hovilainen.

Pastori naurahti ja sanoi syrjässä Spirlundille:

"Kun talonpoika tahtoo olla 'fiini', kyllä hän silloin osaa lausua b:tä ja d:tä ja pari kolme keraketta perättäin niin että helisee vaan".

"No, kylliksi kokkapuheita", sanoi pastori taas ääneen ja kääntyi Antin puoleen. "Aikooko Anttikin jatkaa lukemistaan vai rupeaako maata viljelemään?"

"Olenhan minä vähän tuumannut mennä seminaariin", vastasi Antti.

"Se on oikein!" jatkoi kansakoulunopettaja.

"Onhan kouluopettajan toimi kyllä kiitettävä ja jalo", sanoi pappi; "mutta minun mielestäni pitäisi maanviljelijän pojan pikemmin pyrkiä Mustialaan".

"Tuohon ruotsalaiseen laitokseen!" virkkoi Kokka halveksien.

"Tosin se on ruotsalainen laitos parhaasta päästä", vastasi pastori, "mutta hyvä laitos. Ja Antti joka on koulunkäynyt, voisi kyllä seurata opetusta siinä. Onhan siinä ennenkin ollut suomalaisiakin oppilaita, ja tästäpuolen yhä paremmin kansan etua katsotaan. Niin tulee asetettavaksi yksi-vuotinen kurssi nimenomaan talollisille ja talollisten pojille. Mitäs te tähän sanotte, hyvät herrat ja isännät?"

"Hyvä laitos kerrassaan", vastasi Hovila; "ja minä olisin enemmänkin kehoittanut Anttia sinne menemään; mutta, näette, poika on jo pienestä pitäen näyttänyt enemmän taipumusta kirjamieheksi kuin maanviljelijäksi".

"Minä puolestani", puuttui nyt Kuuselainen puheesen, "en oikein ymmärrä, mitä tavallinen talonpojan poika Mustialasta hakisi. Jos hän on astunut kunnollisen isän jälkiä, niin hän kyllä tietää hoitaa taloaan; jos hän taas on käytännöllisen hoidon laiminlyönyt, niin tuskinpa tieteistiedoista taloutensa paranee. Kokemuksen koulua olemme me Suomen talonpojat käyneet ja sitä tulee meidän käydä edelleenkin. Kartanoin herrat menkööt Mustialaan, tuhlatkoot he rahojaan uusiin viljely-tapoihin ja viekööt — niinkuin vievätkin — palkinnot maanviljelynäyttelyissä, meidän ei kannata kilpailla heidän kanssansa. Sen kuitenkin luulen, että moni heistä on konkurssiin mennyt, kun meikäläinen maanviljelijä vielä on pystyssä".

"'Joka on lantiksi lyöty, siit' ei tule taalaria' sanoo ruotsalainen sananlasku", vastasi Altman pilkallisesti, "ja sen ottakoon Kuusela mielilauseekseen, hän kun kieltää Suomen talonpojilta kaikkea edistymistä. Kyllä saisivat nuo entisillä-olijat jo vähän väistyä meilläkin".

"Minä olen tyhmä talonpoika, eikä minun sovi kiistellä herra pastorin kanssa", vastasi Kuusela; "mutta niin minusta tuntuu että kun entisillä-olijoita ei enää ole olemassa Suomessa, silloin on peräti huonosti myös maanviljelyksen laita, ellei Jumala ole muuttanut maatamme kesämaaksi ja ihanaksi yrttitarhaksi".

Pastori Altman ei suvainnut vastaväitöksiä, ja tästä siis laskeutui nyreyden pilvi seuran yli. Herra Kokka vetäytyi taas naisten tykö, ja sinne seuratkaamme häntä vähäksi aikaa.

Emännistä jotkut puhelivat kotikutouksista, kehruusta ja muista taitavan talonemännän askareista. Toiset taas pitivät parempana jauhaa jos joitakin juoru-juttuja; eri-parvena he myhkyivät ja kuiskuttivat, toisinaan nauraen nenäliinojensa takana että olivat tukahtua. Muutamat vielä istuivat kädet ristissä, mitään puhumatta. Nuoret olivat omalla puolellaan ja siellä johti puhetta kappalaisen tyttäret, ja opettajatar säisti jotakuinkin ahkeraan. "Yksi kieli, yksi mieli" oli näillä a ja o, sillä alkoivat sillä lopettivat, ja kovia tuomioita sai ruotsalaisuus niskoillensa. Emme huoli tarkemmin kuunnella heidän keskusteluansa, silla nämä asiat ovat jo kyllin tunnetut, niitä kun joka paikassa vanutellaan, ja herjaukset ruotsalaisuutta vastaan eivät ensinkään kuulu kauniimmilta kun ne tyttöjen huulilta lähtevät. Me olemme aivan Lydian ja hänen ikä-kumppaniensa mieltä, joita herras-neitien puheliaisuus sydämen pohjasta pitkästytti. Lydia ehdoitteli milloin piiritanssia milloin leikkejä, mutta sanottiin siihen, että oltiin niin harvat. Kokka oli ollut täällä jo yhteen toviin, ja mielen-heimolaisuus oli heti havaittu hänen ja Altmanin neitien välillä ja kilpaa oli käyty epäkohtien kimppuun. Nyt kun Kokka taas astui seuraan, teki Lydia vielä koetuksen, estääksensä häntä yhtymästä tuohon ikävään puheluun, ja voitti kuin voittikin viimein sen, että huudettiin muutkin pojat esille ja, kotvasen arveltua, lähdettiin "kätkemään sormusta", missä leikissä Lydia sai tilaisuuden arvata itselleen sydämensä rakastetun.

Talon emäntä, joka yhtenänsä kävi kyökissä katsomassa ruoanlaitoksia, aukasi nyt oven piika-hompalle, joka siitä työntäytyi esille iso tarjotin käsissä. Tällä kertaa tarjottiin viiniä, emäntä kutsui miehensä vastaanottamaan onnenmaljoja, ja hänen kanssansa nyt kilistivät vanhat ja nuoret. Sitten juotiin vielä maisterin uuden nimen onneksi. Tätä hälinää käytti Hannulan emäntä hyväkseen, pistäytyäkseen Annan puheille. Useimmat naisvieraista olivat kysyneet Annaa, vaan Hovilan Miina oli lyhyesti vastannut: "Hän on tarjoutunut auttamaan kyökissä. Niinkuin tietänette meni meiltä keväällä piika pois".

"No hyvää iltaa Anniseni!" tervehti Hannulan Lotta. "Täällä sinä vaan kyökissä häärit, etkä ole muiden nuorten kanssa leikkimässä ja puhelemassa".

"En saa tänä iltana, ja tokko enää milloinkaan", vastasi Anna, ja kyynel kimalteli hänen tummien silmäripsiensä välillä.

Hannulan emäntä katseli häneen lempeästi, taputti häntä olkapäälle ja lohdutteli:

"Älä ole milläsikään. Eihän Miina ole sinua kohtaan semmoinen kuin hänen pitäisi ja kuin sinä ansaitseisit, hyvä lapsi, mutta me muut pidämme sinusta sangen paljon. Nytkin ovat kaikki sinua kaivanneet".

"Hm", äänti Anna, hymyillen itku-silmin. "Te ainakin olette aina niin hyvä minulle".

"No mitenkäs muuten. Mutta tiedän yhden, joka vielä tuhannen kertaa enemmän sinusta pitää".

Anna punettui ja katsahti arasti ympärilleen.

"Ei meitä kuule kukaan", sanoi Lotta. "Taavi lupasi tehdä näinä päivinä toden tuumistaan ja käydä Hovilan puheilla. Sinun suostumuksestasi hän näyttää olevan varma".

Onnellinen hymy vivahti tytön huulilla, mutta sitten sanoi hän alakuloisesti: "Mitäs se auttaa, ei niistä tuumista kuitenkaan tule mitään".

"Älä sano! Mutta nyt menen tieheni, ett'ei Miina suutu. Minun piti välttämättömästi päästä pikimmältäni vaihtamaan pari sanaa sinun kanssasi, vaikka tiedän ett'ei se ole emännän mieleen että vieraat tuppautuvat kyökkiin. Ole sinä hyvällä mielellä vaan!"

Hän meni ja Anna jatkoi tointansa: vähempien ruokalajien leikkelemistä aseteille viina-pöytää varten.

Ei aikaakaan, niin astui Miina kyökkiin.

"Mitähän Hannulan Lotalla täällä oli tekemistä", sanoi hän, vetäen suunsa pilkalliseen nauruun. "Annaa piti käydä katsomassa, eikö niin? Ja kyllä minä teidän salakähmäset sopotuksenne tiedän. Mutta sen minä sanon sinulle, Anna, ei se sinua hyödytä että sinä semmoisessa tarkoituksessa viivytät meidän vieraitamme kyökissä — muista se! — Hänestä on vastusta, asetti hänet vaikka mihin", kähisi hän vielä poismennessään.

Ruoan-laittaja Emma Sivelin ja piika Eva heittivät hänen jälkeensä silmäyksen, joka juuri ei ollut leppeimpiä.

"Kuulkaa, Anna!" sanoi sitten edellinen. "Arvelkaahan oikein todella tuota minun äskeistä tarjoustani. En voi niin sanoa, kuinka iloinen olisin, jos muuttaisitte meille. Ompelijana teillä olisi työtä ja ansiota kyllä. Ja mitä tulee minun veljeeni, kauppamieheen, niin voitte olla varma siitä, että hän paikalla suostuu minun tuumaani, niinpiankuin hän saa sen kuulla".

"Mitä hän kuitenkaan ei saa, jos minun pyynnöstäni huolitte", sanoi

Anna.

"Voi teitä! Arvaanhan minä, että te pelkäätte ihmisten puheita, minun veljeni, kauppamies, kun on poikamies. Mutta se nyt on ihan joutavaa: veljeni, kauppamies, on niin siivo että hänen vertaistansa ei löydy, ja paitsi sitä, olenhan minä siellä".

"Tokkohan isäntä ja emäntä päästäisivät Annaa", arveli Eva.

"Kyllä minä ja veljeni, kauppamies, siitä huolta pitäisimme, kun vaan

Anna myöntyisi".

"Älkäämme pitemmältä puhuko tästä asiasta", sanoi Anna vakaasti. "Sydämen pohjasta olen teille kiitollinen, hyvä Emma, mutta ehdotuksenne ei mitenkään käy laatuun".

"Varsin ikävää, varsin ikävää", sanoi Emma, pudistaen päätänsä. — —

Vieraskamarissa olivat tällä välin tiheät siemaukset toti-laseista haihduttaneet tuon äsken vallinneen nulouden. Ukko Altmanilla oli, kun hän oli hyvällä tuulella, tapa kertoa lystikkäitä juttuja. Nytkin hän niitä kertoa kaverteli, ja yleinen nauru ja hahatus kuului vähän päästä tästä seurasta.

"Mutta kuulkaa", sanoi taas Altman, juotuansa pohjaan kolmannen lasin.

Siltavouti purskahti nauruun jo ennakolta, kun odotti lystiä tarinaa taas; mutta pastorin nuhteleva ja samalla halveksiva silmäys saatti hänet paikalla totiseksi.

"Kuulkaas, isännät", puhui nyt pastori. "Olen usein ajatellut ja odotellut, emmeköhän kohta tältä kulmalta saa kuulla uutisia kihlausten alalta. Tässä on näissä naapuritaloissa nuori neitonen, kaunotar toisessa ja pulska nuorukainen toisessa, kumpikin rikkaan isän lapsia. Minusta tuntuisi luonnolliselta, että näistä nuorista tulisi pariskunta. Mitä satunnaisiin välin-rikkeisiin tulee, niin kuka niitä huolii muistella. Miten on laita, Hovila; pääsemmekö kohta kuuliaisille?"

Pastorin sanoja seurasi yleinen hyväksyminen. Hovilan Olli hymyili, hieroi käsiään ja heitti salaviisaita silmäyksiä vieraisiinsa.

"Jaa", jatkoi pastori, "Taavi Hannula meni kaupunkiin; kentiesi hän siellä jo sormukset teettää".

"Ei vielä, ei vielä sentään", vastasi nyt Hovilainen hiljaa, vilaisten saliin ja naurellen. "Eihän tässä tiedä, mutta saattaa se siksi kääntyä. Nähdäänhän!"

"Niin no arvasinhan minä", sanoi pastori; "ja se soveltuu sangen hyvin senkin puolesta, että koska Antti aikoo kirjamieheksi, voitte Taavista saada hyvän apumiehen tämän tilan hoidannassa".

"Taavi Hannula on kelpo maanviljelijä", todisti joku isännistä.

"Yhtä hyvä kuin isänsä. Käräjä-aikoina kun ukko istuu lautakunnassa, on talo tykkänään Taavin huostassa", lisäsi toinen.

"Hovila ja Hannula ovat ennenkin olleet yhdessä samalla miehellä, ehkä tulevat niin olemaan vielä kerran, kun meistä vanhoista aika on jättänyt", sanoi pastori.

Nyt kutsuttiin iltaselle, joka oli valmistettu salissa pitkälle pöydälle — ja vieraat, joittenka ruokahalua kulunut aika ja nautitut juomat olivat paraimmallensa kiihottaneet, eivät kauvan arvelleet ryhtyessään laitoksia maistamaan.

* * * * *

"Aika hyvä illallinen", sanoi pastori tyttärilleen, kun he Turunkiesissään ajaa soilottivat kotiin päin. "Mutta ei tuo Hovilan elämä enää kauvan kannata. Kyllä pelkään että täytyy pyyttää hänet ensi käräjiin noista kolmesta sadasta markasta".

"Älkää sentään vielä", vastasi vanhempi tytär. "Kyllä kai hän tuon vähän summan maksaa. Syksyn lopulla on taas pidot siellä, Lydian syntymäpäivänä, ja silloin tahtoisimme vielä olla sovussa heidän kanssaan".

"Tahtoisin sitä minäkin vielä Antin ja Miinankin päivien ylitse", vastasi heidän isänsä. "Mutta kun ei hän maksa, vaikka jo usein mielisuosiossa olen muistuttanut; eikä kolmesataa markkaa ole mikään vähä summa minun asioissani. Tekään ette hanki itsellenne rikkaita sulhasia."

"Mekö hankkisimme sulhasia!" huusivat tytöt yhteen suuhun. "Niinkuin ei naisilla olisi parempia tarkoituksia kuin tavoitella rikkaita sulhasia ja pyrkiä miehen elätettäviksi".

"Hah, hah, haa", nauroi isä: "ettekö leikkiä ymmärrä".

"Emme leikilläkään huoli kuulla semmoista".

Vähän aikaa vaiti oltua, kysyi nuorempi tytär:

"Mitä pidätte maisteri Kokasta?"

"En pidä hänestä ensinkään", vastasi pastori; "eikä hän ole mikään maisteri, — lukiolainen, jos lienee edes sekään".

"Hän on kuitenkin suomalaisuutta harrastava nuorukainen", sanoi vanhempi tytär.

"Voi olla," mutisi isä.

"Ja Suomen mieli ja Suomen kieli on kuitenkin pää-asia".