Читать книгу Naapurit - John Stenius - Страница 5

Sisällysluettelo

Hannulan tilalla oltiin seuraavana päivänä, niinkuin ainakin, ahkerassa työssä, pellon lannoituksessa syys-kylvöksi. Isäntä itse ja hänen poikansa olivat ensimmäiset työntekijät, eikä täällä pitkään levähdelty taikon nojalla.

"Eikö se ole rovasti, joka tuossa tulee yhden istuttavissa kiesissään", virkkoi Taavi, nyykähyttäen päällänsä tienhaaralle, mikä nousi taloon.

"Niin on, näen-mä," päätti hänen isänsä, otti takkinsa hartioilleen ja läksi astumaan kotiin.

Siistittyänsä itsensä ja vaihdettuansa työtakin puhtaampaan ja eheämpään, meni hän sitten vierasta tervehtimään.

Rovasti Valander oli noin kuudenkymmenen vanha mies. Hänen kasvonsa ilmaisivat sitä puhdasta sydämen hyvyyttä, mikä oli saattanut hänet niin rakastetuksi hänen seurakunnassansa, että yleiseen hoettiin: "semmoista rovastia toista ei ole".

Hän istui, isännän astuessa sisään, pöydän ääressä ja puheli Lotan kanssa, joka seisoi uunin luona ja puhellessaan veteli sormiansa niin että nivelet naksahtelivat.

"Hyvää päivää, Timo!" tervehti rovasti, nousten istuimeltansa.

Timo pisti kättä rovastille ja silitti sitten tukkaansa. "Mitä kuuluu?

Tervennä olette, toivon ma?" kysyi rovasti.

"Kiitoksia kysymästä, hyvä rovasti", vastasi Timo; "tervennähän tässä on oltu, eikä tältä kulmalta kuulu juuri entistä enempää. Rovasti näyttää myös, Jumalan kiitos, riskiltä."

"Ei kehumista, ei kehumista; vanhuus voittaa ja kihti käypi kovemmaksi vuosi vuodelta. — Kuulkaas, emäntä", lisäsi rovasti kääntyen emäntään, joka oli aikeessa mennä ulos; "kahvia ette tarvitse keittää, johan päivä kohta on puolessa; mutta jos saan luvan tarjoutua teille päivällis-vieraaksi, niin voisimme tässä Timon kanssa vähän pitemmältä pakista — mutta ei mitään erityisiä laitoksia minua varten, muistakaa vaan se! — Jaa", jatkoi hän sitten isännälle, "niinkuin tiedätte, olen tätä ennen toisinaan tehnyt voi-kauppoja Sivelinin kanssa; samassa tarkoituksessa kävin nytkin hänen luonansa, ja sieltä teki mieleni pistäytyä teitäkin katsomaan. — Maanantaina aijon lähteä Helsinkiin hakemaan sikäläisien lääkärien luona apua taikka neuvoa tuohon kiduttavaan kihtiin. Jotain sitä täytyy koettaa, jotta kestäisi taas lähteä talvelle, Saa nähdä kauvanko siellä pitävät. Virka-vapautta tosin on minulla kuusi viikkoa, mutta koska ei toista ollut määrätä minun sijaisekseni kuin Altman, joka on vanha mies hänkin, niin en malttaisi viipyä."

"Kyllä apulainen niin ikä-miehelle kuin herra rovasti on, olisi jo sangen tarpeellinen", sanoi Timo.

"Kyllä vaan", vastasi rovasti. "No onpa minulla toivoa saadakin. Erään vanhan tuttavan poika pääsee vuoden päästä papiksi, ja meidän välillämme on ollut puhe että sitten pyytäisin hänet apulaisekseni. Hän on jumalinen nuorukainen, jommoisen se kallis virka vaatii — etenkin tähän aikaan, jolloin meistä jokaisen, niin nuoren kuin vanhankin, tulee olla valpas vartija Suomen Siionin muureilla".

"Jaa, niinpä se on", myönsi Timo.

"Jumalattomuus leviää leviämistään", lausui rovasti; "pappeja vihataan ja pilkataan, Jumalan sanaa ylenkatsotaan, — niin ainakin suuressa mailmassa. Jos kutsutaan jumalisia luentoja kuuntelemaan, ei tule kuulijoita olleskaan; mutta annappas kun Ruotsista tulee Bergen ja Geijerstam, kyllä silloin ovat salit täpösen täynnä — ja, mikä ikävintä on, jotkut maamme suuret sanomalehdet puolustavat heidän julkista jumalan-kieltämistänsä ja julkista hävyttömyyttänsä, vaikka niiden velvollisuus — ainakin meikäläisten, yksinkertaisten ihmisten käsityksen mukaan — päinvastoin pitäisi oleman se, että lujana seista kirkon ja siveyden puolella".

"Maailmassa ovat ihmiset jo niin ylen viisaat ja sivistyneet, ett'ei heille meidän vanhat opit enää kelpaa, sentähden kääntyvätkin he Keijustammiin", arveli Hannulan isäntä.

"Suurin sivistys on suurin raakuus, sanoi kerran eräs ankara nuori pappi, ja siitäpä näyttää, että semmoinen on maailman sivistys. Johtavathan nykyiset viisastelijat ihmisen sukuperää eläimistä sekä saarnaavat rajatonta vapautta luonnon himoille."

"Eivätköhän ne, jotka ihmisen alentavat eläväksi, kohta julista myös ihmistappoa ja murhaa rangaistusta ansaitsemattomiksi", arveli taas Hannula.

"Jopa senkin tekevät anarkistat", vastasi rovasti.

"Jaa antikristat?"

"Tosin, mutta minä sanoin anarkistat s.o. vallanhajoittajat, lyhykäisesti selittäen".

"Vai niin — vai niin pitkälle on jo maailmassa menty!" ihmetteli isäntä, päätänsä pudistellen.

"No miten on näillä tienoin uskonnollisen ja tiedollisen elämän laita ollut sitte kun viimeksi täällä kävin?" kysyi rovasti. "Onko hihhuleita taikka muita harha-uskoisia ilmaantunut; onko Jaaran Jussi ehtinyt tänne asti?"

"Ei vielä", vastasi isäntä. "Mutta sanovat, että hän tuolla naapuri-pitäjässä jo saarnata pauhaa niin että kävyt kuusista tippuvat; ja sisko-elämä kuuluu siellä kukoistavan".

"Hm, no mitenkäs! Ja tuommoisille nyt kaikin voimin puuhataan erikois-lakia. Kyllä heitä sitten nousee joka nurkkaan."

"Kumminkin pani kirkonkokouksessa meidän lähettiläs kiven kovaan vastaan", sanoi Hannula.

"Ja siitä olkoon hänelle kiitos ja kunnia!" sanoi pappi. — "No onkos tämä kyläkunta kansakouluun paremmin mieltynyt?"

"En juuri tiedä", vastasi Hannula.

"Mojuuvat niinkuin ennenkin, että koulunkäynnistä lapset käyvät kelvottomiksi oikeaan talonpoikaiseen työhön; sanovat että nuori kansa käy opista ylpeäksi ja pyrkii vaan seminaariin taikka muuten herrastelemaan".

"Kansakoulun hedelmä on tulevaisuudessa", sanoi rovasti. "Kun koko kansa on koulun sivistyksestä osalliseksi tullut, ei pääse enää toinen siinä suhteessa esille vetämään paremmuutta toisen rinnalla. Mutta, paitsi sitä, oikea sivistys, joka sisällistä ihmistä sivistää, ei paisuta, silla se perustuu jumalanpelkoon. Jumalanpelko on viisauden alku, näet. Ja Jesuksen Kristuksen elämäkerta on meidän ojennusnuoramme; tuokoon meille elämä menestystä taikka vastoinkäymistä — kun siitä kiini pidämme, ei meitä edellinen paisuta, eikä jälkimäinen sorra. — Vaan jumalattomain sivistys vie pimeyteen eikä valkeuteen. Ja surkea sanoa, sen tiellä rientää tuhansia ja taasen tuhansia, iloiten ja pilkaten, ijankaikkiseen yöhön".

He istuivat ääneti kotvasen; jopa tulikin emäntä kutsumaan päivälliselle.

Astuttiin nyt isoon tupaan. Tänne oli tullut Taavikin.

Taavi Tarkkanen oli kookas nuorukainen neljänkolmatta ijällä. Hänellä oli säännölliset, mieluiset kasvot ja vilkkaat silmät; tukkansa oli tummanvärinen ja ylähuulta koristi sievät viikset.

Taavin kanssa tervehdykset vaihdettua, istuttiin pöytään, jossa oli tarjona tuoretta kalaa ja mannaryyni-puuroa.

"No, hyvän heinä-vuoden saitte täälläkin, puhui minulle äsken emäntä", sanoi rovasti saadakseen puheen ainetta, "ja näyttää tulevan hyvä vilja-vuosikin, kun vaan Jumala edelleenkin suopi sopivia ilmoja".

"Hyvät ovat toiveet runsaasta viljavuodesta", vastasi Hannulan isäntä. "Mutta hinnat, ne ovat niin polkuisina, eikä kaupungissakaan vielä ole tietoa, nousevatko syksyn puoleen vai mitä tehnevät. Taavi sieltä tuli eilen".

"Olkaamme toivossa, muuta siihen emme taida", sanoi rovasti. — "No Taavi on nyt saanut olla kotona isänsä apuna, kun hänen asevelvollisuutensa on suoritettu".

"Jaa, se oli ikävä aika, kun Taavi oli poissa", sanoi emäntä.

"Mitä piti Taavi sotakomennosta?" kysyi rovasti, hymyillen, nuorukaiselta.

"No, menihän tuo, kun ei kovin helteisiä päiviä sattunut", vastasi

Taavi.

"Voipihan se olla kyllä hyvä tuo äksieruu ja naplitsoo", sanoi isäntä kynsien korvallistansa; "mutta minä olen aatellut yksinkertaisuudessani, että mitä meidän maa oikeastaan omalla sotaväellä tekee. Rauhassahan me tahdomme elää ulkomaan kanssa, ja jos meidän Keisarimme katsoo hyväksi ryhtyä miekkaan, niin kyllä hän silloin Suomensakin suojelee".

"Mutta jos vieras valtakuuta äänettömästä päästä hyökkää meitä valloittamaan", vastasi rovasti, "emmeköhän silloin ole itse lähinnä velvoitetut torjumaan vihollista rannoiltamme".

"Jaa", myönsi isäntä, "kyllä rovastilla on oikeus".

"Parempi kaiketi olisi", sanoi rovasti, "jos ei sotaväkeä tarvittaisi olleskaan — jos nim. vallat voisivat elää rauhassa ja sovinnossa aina ja toden päältä. Mutta millainen on heidän rauhallisuutensa? Se on kaksi-muotoinen kuin roomalaisten Janus-kuva. Samalla kuin edessä rauhaa ja ystävyyttä taataan kalleimmilla vakuutuksilla, samalla irvistää takana hampaisin asti varustettu sotavoima. Ja tällainen rauha on rasittava kuni alituinen sota".

"Jos maanviljelykseen pantaisiin ne miljoonat, mitkä sotavarustukset vetävät, niin maailmasta tulisi ihan paratiisi", arveli Timo.

"Paratiisi on ihmisiltä suljettu ijäksi päiväksi", vastasi rovasti, "sen näemme tästäkin. Vaikka ihmisillä olisi kaiken maailman hyvää, niin pahalta sydämeltään he eivät pääse kuitenkaan paratiisia palauttamaan".

Pöydästä noustua, kun Lotta oli mennyt kahvia keittämään ja Taavi työmiesten tykö, kysyi rovasti Timolta: "Missä Jooseppi on, eikö hän ole kotosalla?"

"Missä lienee taas renttuilemassa", vastasi Timo.

"Onko hän heittäytynyt väkevien juomien valtaan?" kysyi rovasti.

"Kyllä se vaan niin on", vastasi Timo.

"Raskaasti on Herra minua kurittanut tuon Joosepin kautta, ja monesti olen tahtonut pyytää herra rovastin neuvoa tässä kohdassa, mutta en ole rohjennut valittaa siitä, mikä kuitenkin on minun ansaittu rangaistukseni".

"Puhukaa, Timo, puhukaa aivan vapaasti", kehoitti rovasti, "ja selittäkää entisyyttä. Minä en tiedä muuta kuin että Jooseppi on Josefina Lyytikäisen poika, jonka isäksi ihmiset sanovat teitä, koska pidätte häntä tässä luonanne".

"Se on ikävä tarina, jota nyt alan", alkoi Timo. "Minun äitini kuoltua otti isäni emännöitsijäksi erään Riikka Lyytikäisen, kotoisin Pohjanmaalta. Joku aika kun oli kulunut, en tiedä miten tämä saikaan toimeen sen, että hänen sisarensakin muutti meille asumaan. Tämä sisar, Josefina, oli kaunis ja siivon-näköinen tyttö, ja minä rakastuin häneen ihan hullusti. Hullu olin todella, sillä en heittänyt häntä vaikka piankin tulin tuntemaan minkä tapainen hän oikeittain oli. Hän oli viinaan menevä ja irstas, ja me joimme ja pidimme kelvotonta elämää yhdessä. No, syntyi sitten tuo poika".

"Oliko avio-lupausta teidän puolelta?" kysyi rovasti.

"Ei. Herra rovasti tuntee minut rehelliseksi mieheksi, eikä nytkään ole puheessani valhetta, kun vakuutan, ett'en aviolupausta ollut antanut hänelle, en selvällä päällä ainakaan, sillä hän ei huolinut semmoista vaatiakaan. No, minun isäni, joka sitä ennen monta kertaa oli varoittanut: luovu pois, Timo, tuosta naisesta, ei hänestä ole sinulle emännäksi — minun isäni käski minut kahden kesken puheillensa ja sanoi, että kyllä minun pitäisi, jos olin oikea mies, päättää asia avioliitolla Josefinan kanssa. Mutta nyt taas minä vastaan, minä olin häneen kyllästynyt ja pyrin pois pelistä. Sillä kannalla vielä oltiin, ei ollut kihlausta eikä siihen paljon puuttunutkaan, kun eräänä päivänä havaittiin, että Josefina olikin lähtenyt lipposiinsa. Lapsensa jätti ja meni erään pohjalaisen seurassa jatkamaan irtonaista elämätänsä. En ole hänestä sitte kuullut. Ehken lienee kuollut kehruuhuoneessa. — Jooseppi kasvatettiin tässä talossa, ja on sitten aikaihmisenäkin täällä oleskellut. Kyllähän täällä on koetettu tehdä hänestä miestä, mutta kaikki näyttää menneen turhaan. Se poika on vaan niin kovaluontoinen ett'en kankeampaa ihmistä eläessäni ole yhyttänyt, ja välisti hän on niin kummallinen, että luulisi häntä hulluksi. No eihän se ihme olekaan, jos hän ei ole täysitaitoinen, viinan hurmoksissa kun on siitetty.

"Hm! onpa hänen kanssansa ollut työtä sekä rippikoulussa että lukuisillakin".

"Kuka lienee hänen päähänsä pannut nyt viimeisinä aikoina että hänellä on oikeutta tähän taloon ja minun omaisuuteeni, ja siitä hän on vielä kummallisemmaksi käynyt, aivan niinkuin miettisi kostoa, kun häneltä muka pidätetään hänen oikeutensa, Eihän minulla tieteni ole vihamiehiä, mutta vihamiehen tekoa se on, että tuolla tavalla heikkopäistä yllytellään minua ja minun perhettäni vastaan. Sanokaa nyt, herra rovasti, olisiko se oikeuden ja kohtuuden mukaan, suoda tuolle kunnottomalle Joosepille samat oikeudet kuin Taaville, josta taas minulla tähän asti on ollut iloa, apua ja kunniaa; vaatiiko oikeus ja kohtuus, että Jooseppi minun kuoltuani saa perinnöstä puolen, minkä hän kuitenkin kohta on tuhlaava turhuuksiin ja viinaan?"

"Kertomuksenne on ikävä todellakin", sanoi rovasti. "Jumala rankaisee — mutta Jumala voipi myös kääntää kaikki vielä parhain päin. Te pyydätte minulta neuvoa, ja minä annan sen teille ystävänänne ja opettajananne. Jooseppi on kuten tunnustatte, teidän lapsenne ja siis saapa teidän isällistä huolenpitoanne. En epäile siitä, että olette koettaneet kasvattaa häntä hyväksi ihmiseksi, mutta jos siinä ei ole ollut onnea teillä tähänasti, älkää sittenkään vielä ottako kättänne hänestä. Älkää tuskastuko, koettakaa väsymättä nöyryyttää hänen kovaa sydäntänsä ja parantaa häntä opetuksilla ja kehoituksilla hyödyllisiin toimiin, Ei kukaan ole liian vanha oppimaan. Ja jos viimein hänen mielensä muuttuu ja hän paranee kelpo ihmiseksi, silloin muuttuu mikä nyt on rangaistus teille siunaukseksi, ja silloin voisitte myös suoda hänelle suuremmankin osan maallisesta hyvästänne, kun tiedätte että hän siitä lähtein on omaisuutta kartuttava eikä tuhlaava. Mutta mitä muuten asian aineelliseen kantaan tulee, niin olemme velvolliset noudattamaan lakeja, mitkä ovat säädetyt järjestetyn yhteiskunnan ylläpitämiseksi, ja niiden mukaan on Taavi teidän oikea perillinen, jonka oikeuksia teidän on etupäässä katsominen ja varjeleminen. Niin on minun ajatukseni tässä asiassa; valaiskoon Jumala teitä näkemään mitä itsekussakin kohdassa erittäin on soveliainta. Ja milloin tilaisuus sattuu, lähettäkää Jooseppi pappilaan, niin voimme kahden käydä häntä parantamaan".

"Kiitoksia, hyvä rovasti; ei rovastin tykö turhaan käänny", sanoi

Hannula. "Koettakaamme siis vielä; josko hän paranee, se on Jumalassa.

Kun toki saisi hänet tuosta juoppouden paheesta pois, mutta täällä on

meillä niin häijy naapuri tuossa Onkamon metsässä".

"Jaa Sota-Matti elikkä Matts Sot, entinen kaartilainen. Vai hänen kanssansa Jooseppi kumppanustelee?"

"No hänen. Ja kolmannen kumppanin saivat eräästä laiskurista, jonka minä panin pois palveluksestani".

"No, toivokaamme että viinamestari kohta tulee kiini taas, se olisi kolmas kerta ja sitten hänestä vähäksi aikaa päästään. Ei se ole kumma jos ette huolisi sotaväestä, kun on teillä tuo Matti esimerkkinä". — "Mutta nyt", jatkoi rovasti nousten, "nyt on aika lähteä —"

"Älkäähän rovasti kiirehtikö, tässä juuri tuo Lotta kahvia".

Emäntä astui sisään ja tarjosi kahvia.

"Hovilassa taisi olla pidot eilen. Olitteko siellä?" kysyi rovasti, kierrellen lusikkaa kahvikupissaan.

"Minä olin siellä", vastasi emäntä. "Timo ei käy juuri koskaan kestissä, ja Taavi oli kaupunki-reissulla".

"On Hovilainen minuakin monesti pyytänyt pitoihinsa", sanoi rovasti; "mutta minä en voi hyväksyä ylellisyyttä ja ylpeätä elämää talonpojissa, sentähden en niihin mene. — Täälläpäin taitaa asua eräs Föhrberg, hän kävi viikon alussa minun luonani; hän sanoi tahtovansa pitää luentoja koulusalissa. Tunnetteko te sitä miestä?"

"Kävihän se toissa päivänä", vastasi isäntä; "suoraan sanoen, ei hän ole minun mieleisiäni miehiä".

"Oli hän eilen Hovilassa", sanoi emäntä; "ja julkesi lastailla ruotsalaisia ja virkamiehiä, niin että minua oikein peloitti".

"Vai niitä hän on miehiänsä", sanoi rovasti. "No, minä vastasin että lupa päästä koulusaliin riippuu siitä, mitä hän tarkoittaa lukea, ja käskin häntä ilmaisemaan sitä ennenkuin kuuluuttaa luennon. Yleishyödyllisistä aineista sanoi hän lukevansa, ja nyt minä melkein arvaan mitä hänen yleishyödylliset aineensa ovat. Parempi kuin että lähteä kuultelemaan mokomain maisterein opetuksia on että talonpoika pyhä-iltoina pysyy kotonansa, Jumalan sana", ja rovasti otti pöydältä Hannulan kotipostillan — "Jumalan sana ja pyhät kirjat antavat yltäkyllin ravintoa hänen sielullensa. Jumalan sana on meidän paras aarteemme, joka pysyy ijankaikkisesti, huolimatta kaikista Judas Iskarioteista, jotka rahan ja maailman kiitoksen edestä koettavat sitä polkea. — No, mikään vaarallinen tuo Föhrberg ei taida olla, luullakseni. — Teidän kirjasta on, näen ma, alkulehti kiskottu pois. Pitäkää kaapissa kirjat, niin säilyvät paremmin".

"Mutta kukahan meidän saarna-kirjaa on ollut repimässä", kummasteli Timo, vastaanottaen kirjan rovastin kädestä. "Eihän tuosta nimikirjoituksesta suurta vahinkoa ollut, itse sen olin sinne kyhännyt".

"Tepä kirjoitatte selvää, säännöllistä käsialaa, vaikk'ette koulussa ole käyneet", sanoi rovasti.

"Taavin kanssahan sitä opettelimme", vastasi Timo hymyillen, "ja aikaapa tuo vei. Työmiehen sormet ovat kankeat ja harassa kuin taikon haarat, ei hänestä tule pikakirjoittajaa kuuna päivänä".

"Kunhan toimeen tulee, hyvähän sekin".

"No niin. Jos sitä taas pienestä oppii, niin mitä poika-nuijain kirjoitus-taidosta on hyötyä? Penkit ja seinät töhertelevät täyteen — siinä kaikki".

"Naapurinne Antti on, kuulen ma, hyvä kirjoitusmies", sanoi rovasti.

"No kerrassaan. Mutta hän ei olekaan työmies semmoinen kuin me, raa'at talonpojat", vastasi Timo.

"Jaa, kuinkahan meidän Hovilaisen asiain oikeittain lienee?" arveli rovasti. "Vähäsen hän minullekin on velkaa, enkä minä juuri paljon toivo saavani niitä rahoja enää nähdä".

"Minä en tarkemmin tiedä hänen asioitaan", vastasi Hannula; "muutamat sanovat huonoiksi, toiset taas arvelevat häntä vielä varakkaaksi. Minulta hän ei ole lainannut".

"Ei, mutta hyvästi nyt, Timo ja Lotta", sanoi rovasti, kätteli isäntäväkeä ja lähti ulos.

"Hauska on tosiaan käydä täällä Hannulassa. Timo ja minä, me olemme vanhan kansan miehiä, me ymmärrämme toisiamme ja — kyllä meiltä puhetta riittää, varsinkin kun nyky-ajan turhuudet tulevat aineeksi", puheli ukko noustessaan vaivaloisesti kiesiin. "Jaa, jaa ne nyky-ajan turhuudet — 'omnia ruunt in pejus', sanoo latinalainen. Hyvästi, hyvästi!"

"Mitä sanoi rovasti?" kysyi Lotta mieheltänsä.

"En tiedä. Peijakas perii ell'eivät ihmiset parane, siltä se kuului ja sitä se kai merkitsi. Kaikki se rovasti laskettelee latinat ja kreikat".

"Äsken luulin näkeväni Hovilan isännän täällä pihalla", sanoi Lotta.

"Hovilaisen — mitä hän täältä hakisi?"

"No eikös hän aijo sovintoa sinunkin kanssasi".

"En minä hänelle enkä muillekaan ihmisille vihaa kanna. Mutta luuletko tosiaan että tuo ylpeä —".

Samassa aukeni ovi ja — Olli Hovila astui sisään.