Читать книгу Maisa Jons - Jonas Lie - Страница 3

Sisällysluettelo

Hän ei voinut lainkaan sietää sitä, että he tahtoivat panna hänet, Maisan, palvelijanhuoneeseen ompelemaan, vaikkapa he kutsuivatkin sitä hienosti silityshuoneeksi tai neitsytkammioksi tai muuksi sentapaiseksi. Hän ei lainkaan ollut niitä, jotka ottivat käsirahoja ja antoivat pestata itsensä, — hän kiittäisi kunniasta kuulua palvelusväkeen.

Ohuet, voimakkaat käsivarret ja nopsat sormet kiitivät kiukkuisella kiireellä pitkin harsinommelta, kolme, neljä pitkää pistettä kerrallaan, ennenkuin hän veti harsinlankaa.

Hän istui puolittain ikkunaan päin kääntöpöydän ääressä pienessä keittiön ja ruokasalin välisessä huoneessa tukkukauppias Tranemin luona ja ompeli pitkiä hameen saumoja. Suuri, poljettava kahdenlanganneulomakone oli sillä hetkellä käyttämättä hänen vieressään.

Sen vuoksi muka, että täällä touhuttiin ja kuljettiin edestakaisin ovissa!… Jo kolmannen kerran oli tuo hätiköivä täti tullut sisään ja ystävällisesti kysynyt häneltä, eikö hän ompelisi mieluummin palvelijainhuoneessa.

Ja kas, eikös hän sulkenut tänään ruokasalin ovea niin huolellisesti jälkeensä, ikäänkuin olisi tahtonut sinetöidä sen, — hän varmaan arveli Maisan olevan niitä, jotka kuljettivat juoruja talosta taloon. — Nii-in, hyvä neiti, parasta on olla varovainen. Mutta hän voisi olla niin levollinen — ainakin minun suhteeni!

Silityshuoneeseen, sillä siellä oli niin hyvä ja lämmin olla!

Hän ei voinut olla matkimatta täti Raskin lempeätä, hyväntahtoista ilmettä ja siirsi valon vuoksi toisen viheriäisistä teräslankaverhoista syrjään; kuinka pimeäksi varjostuikaan nyt tällaisena hämyisenä syysiltapäivänä tämä talon alakerros, ilma ikäänkuin imeytyi kiinni ruutuun likaisenharmaana ja märkänä, kaikista savupiipuista tulleen noen kyllästämänä.

Missään tapauksessa ei ollut hänen syynsä, että sisäkkö Lena ainoastaan jalallaan veti ovea kiinni jäljestään. Hän saisi sievästi sulkea sen itse; eipä hän aikonut passata palvelusväkeä, niin että tulisi vielä tavaksi katsoa häntä yli olan. Sitä hän ei aikonut.

Hän ompeli yhä samalla innolla.

Jälleen hän johtui miettimään sitä, mitä oli miettinyt aivan aamusta alkaen, — mistä hän saisi hankituksi ne kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä, joka summa puuttui vielä asunnonvuokrasta Dörumeille; hän oli luvannut ne niin varmasti hankkia täksi illaksi, Dörumit eivät puolestaan voineet muuten selviytyä asunnonvuokranmaksussa talon isännälle.

Tillalla, joka asui rouva Thorsenin luona, ei varmastikaan ollut mitään… Koettaisikohan hän saada velaksi vanhalta Dammin muorilta, joka oli ollut sairashuoneen siivoojana yhtaikaa hänen äitinsä kanssa? —

Hän lainaisi Maisalle kyllä, jos hänellä olisi, eikä hän vielä ollut mennyt valvomisvuorolleen. Mutta se oli niin epävarmaa —

Jospa hän nyt ei olisi tullut ostaneeksi tuota kallista sateenvarjoa, joka vei koko viikon palkan kerrallaan, ja sitten uutta leninkikangasta, niin olisi hänellä kyllä nyt rahaa. Mutta hänellähän täytyi olla ne, jotta hän saattaisi kulkea jotakuinkin siistinä niissä taloissa, joissa hän ompeli, ja jottei häntä pidettäisi minään tavallisena palvelijantöllikkönä.

Hän oikaisi itseään jännittyneenä; — ovikello soi ja ulko-ovi aukeni.

"Onko ketään kotona, Lena?" kuului kotoisesti ja tuttavallisesti, — "rouva — joku neideistä?"

Ääni hukkui osittain meluun; rämisi niin, että ruudut helisivät, raskasta kuormaa ajettiin tukkukauppiaan portista sisään.

"Ovatpa kylläkin, herra kaupunginviskaali, — kaikki ovat kotona; — ja neiti Sundt tuli myöskin tänne" —

"Va-i ni-in?"

Kuulosti siltä kuin hän olisi jäänyt seisomaan ja miettimään pitikö hänen mennä sisään vai ei.

Kaikkiapa sitä kuuli!… Maisa loi aivan hämmästyksissään silmänsä kattoon ja antoi olkapäittensä ja käsiensä vaipua veltosti alaspäin.

Hui, nyt tuo Lena jälleen melusi pannessaan ruokapöytää kokoon! Hän teki kiivaan liikkeen.

No niin, olisipa varsin hauskaa nähdä, oliko todellakin totta se, mitä Heibergillä väitettiin, että herra Torp kulki kosiskelemassa Signe-neitiä, — hirveän hauskaa… Ottaisiko hän leskimiehen? — Johan nyt!

Hänen korviaan aivan kuumoitti kaiken sen johdosta, mitä hän ajatteli, kun hän jälleen taivutti päätään ompeluksen yli.

Mutta olisipa joka tapauksessa hauskaa saada tietää, oliko herra Torp mennyt sisään vai ei! Sillä jos hän todellakin oli mennyt tiehensä siksi, että neiti Sundt oli siellä, niin ei asiasta ollut edes päänvaivaa; sehän oli niin selvää, niin selvää, että —

Hän vahvisti sen nyökkäämällä hiukan kapeata päätään, joka kokonsa ja värinsä puolesta muistutti juuri kuorittua kokospähkinää.

Ei ihme, että täti Rask koetti niin kiihkeästi saada hänet pois tieltä, ehkä häntä oli odotettu — —

Tuossa tuli Lena kamarista tuoden kahvia.

Maisa otti kupin tarjottimelta ja pani sen pöydälle.

"Kuulkaas, Lena, sulkekaa vain tarkkaan eteisen ovi; olin kuulevinani, että se narisi avonaisena, kun se lähti pois, joka oli siellä sisällä."

"Herra Torp? — Ei hän lähtenyt, hän meni sisään kamariin."

"Vai niin — hän se siis oli. Luulin, että se oli se vaaleahiuksinen ylioppilasnulikka, joka kulkee täällä ja tekee pilaa ja kujeilee."

"Hän ei enää tulekaan tänne."

"Vai niin!" — Maisan pienet, pirteät silmät tarkastivat Lenaa. — "Vai nii-in, — vai nii-in." Hän maiskutti huulillaan, sill'aikaa kun hän piti neulaa päivää vasten saadakseen langan silmään, ja Lena näki kyllä, että Maisalla oli omat ajatuksensa asiasta.

"Te ehkä uskotte, että hän on kosinut neitiä. Luulen kyllä, että ihmiset puhuvat sellaista, niillä on niin paljon huolta toisten asioista."

"Minä en edes muista hänen nimeänsäkään, Lena, niin että voitte itse nähdä, miten on asian laita", kuului lyhyesti ja torjuvasti. "Älkää vain luulko, että minä pistän nenääni joka paikkaan; minä en tule siitä köyhäksi enkä rikkaaksi."

Ei kiitos, hän ei tahtonut enempää kuin kaksi palasta sokeria.

Lena meni tarjottimineen ja Maisa istui jälleen hieman kapeahartiaisena ja työnsä yli kumartuneena, jalat pöydänjalalla, — hän oli kastunut aamulla, minkä vuoksi hän oli ottanut toisen kengän pois jalastaan, — ja oli tyytyväinen elämäänsä sekä nautti saadessaan tuota hienoa palasokeria kahviinsa.

Hänellä oli kaksi pientä vilkasta, punareunaista silmää tuuhein kulmakarvoin, jotka aina silloin tällöin, kun hän vaipui ajatuksiinsa, yhtyivät kaarena rohkean nenän yläpuolella, — selvästi itsetietoisen nenän, se ikäänkuin työntyi urheana ilmaan, — ja lyhyt ylöspäin nouseva ylähuuli, joka mielellään paljasti parin hyviä etuhampaita. Ruskeat hiukset olivat hiusnauhalla kevyesti sidotut, ja jonkun verran kapeilla poskilla oli hiukan keltaisen vivahdusta, joko se nyt sitten johtui kesän pisamista tai siitä ainaisesta kahvinjuonnista, johon hän oli tottunut. Hän puri ajattelevasti sokeria —

Ei-i, niin hullua hän ei ollut ajatellut Signe-neidistä. Tuo vanhanpuoleinen herra Torp… Hän näytti aivan siltä niinkuin hänet olisi juuri pantu uuteen kuntoon; — aivan kuten uudelleen muodostettu hattu! Ohutta tukkaansa hän harjasi varmaankin hyvin ahkerasti edestäpäin saadakseen sen riittämään yli kaljun päälaen.

Hui, — antaa sen kauniin ylioppilaan, joka nauroi niin iloisesti, mennä menojaan, siksi ettei sentapainen heti voinut viettää häitä! — Kylläpä se on pikkumaista, aivankuin tyttö olisi tullut maailmaan isän rahalaatikossa.

Hän kuunteli… Kuinka hän saattoikaan tuolla tavoin alituisesti nauraa, tuo Signe. Ensin hy, hy, hy, hy rintaansa ja sitten päättyy se noihin korkeisiin kimakkoihin ääniin. Niin, herra Torp saa kyllä kuunnella tuota satakieltä aivan tarpeekseen!

Maisan piirteet pitenivät sangen ilmehikkäästi, hän sysäsi kahvikupin luotaan vähäkankaalle ja rupesi laskemaan koneella pitkiä ompeleita.

Jospa hän rohkaisisi itsensä ja pyytäisi rouvalta, nuo kolme markkaa tänä iltana? Hänhän saisi ne ansaituksi huomenna tai ylihuomenna ennenkuin hän menee Schoulle…

Hän istui ja veti sormustimen pois sormestaan ja pani sen jälleen paikoilleen.

Oli kyllä kaikkein pahinta, mitä hän saattoi ajatella, pyytää sellaista, — ja vielä lisäksi rouva Tranemilta, joka oli niin ylpeäluontoinen ja hieno. Mutta hänen täytyy koettaa tuoda esiin asiansa, kun he koettelisivat leninkiä tänä iltana…

Hän kuuli, että eteisessä sanottiin hyvästi ja juteltiin — herra Torp ja täti Rask ja neiti. Oli jo alkanut hämärtää.

No niin — hyvästi sitten, — ja tulkaa pian takaisin! matki hän itsekseen täti Raskin erittäin ystävällistä ääntä… Nythän neiti Sundtkin meni; ja sisässä ruokasalissa väiteltiin kiivaasti siitä, kuka menisi isän luo konttoriin pyytämään lupaa päästä teatteriin illalla katsomaan uutta kappaletta.

Täti Rask kantoi itse pois kahvitarjottimella messinkisen kahvikannun ja kaikki kupit.

Maisa seisoi ja piti ompelusta ikkuna valoa vasten. Likaisessa pihassa oli surullinen lyhty sytytetty palamaan varastohuoneen sisäänkäytävän luona olevaan pylvääseen; siellä nostettiin sokerilaatikoita raskailta kuormarattailta. Kaikkien monien käsittämättömien ovien joukosta piha-aukon kosteassa puolipimeässä häämötti takapiharakennuksen käytävärappu pienine ruutuineen ja aina toiseen kerrokseen saakka ulottuvine käsipuineen. Tuo rakennus oli jäänyt siihen muistoksi entisestä maalaiskaupasta tukkukauppiaan appiukon ajoilta. Uudistusten ja lisärakennusten avulla oli siitä vähitellen muodostunut tuo uudenaikainen harmaa kolmikerroksinen kivirakennus kadun varrelle. Sitä piti nyt hallussaan tukkukauppaliike Tranem ja Kumpp.

Ikkunasta oli Maisa hiukan uteliaana seurannut varsin levotonta elämää ja liikettä ylhäällä sivurakennuksessa, jossa rouvan veljenpoika, kadetti Didrik, asusti; siellä oli ollut sellainen touhu ja juoksu ylös ja alas rappuja nyt koko iltapäivän… Ja pettäköötpähän häntä! — sinne vietiin pulloja, joita palvelija kuljetti salaa ja nopeasti rappuja ylös vähän kerrallaan.

Kas vain, miten hurskaaksi ja viattomaksi hän, Andreas-palvelija, teki itsensä kulkiessaan aivan vierestä itse tukkukauppiaan ohitse koreineen. Varmaankin oli siinä olevinaan vain lamppuöljyä ja tulitikkuja ja tupakkaa ja muuta sentapaista, sitähän hän kantoi!… Olipa onni, että tukkukauppias oli niin kiintynyt katsomaan piharenkiä, joka seisoi ja pesi ja kiilloitti vaunuja.

Muhkea mies, vanha tukkukauppias, — aivan kuin virkeä kukko suoristaessaan itseään ja rehennellessään. Mutta kuitenkin vetivät he, todentotta, häntä nenästä, niin suurena ja ylpeänä kuin se nuuskikin ilmaa joka puolella. Sillä Maisa voisi vaikkapa panna päänsä pantiksi, että tuolla sivurakennuksessa pannaan toimeen kemut tänä iltana, kemut, joista hän, tukkukauppias, ei saa mitään tietää.

Kas niin, tuollapa meni Antonkin, talon poika, rappuja ylös; — eikös hänkin osannut pujahtaa juuri silloin kun isä oli mennyt jo sisään! Varmaan hän juuri onkin lähettänyt pullot…

Tuo mielenkiintoinen huomioidenteko keskeytyi, kun Signe-neiti tuli sisään tuoden juuri sytytetyn lampun. Häntä seurasi hänen kuusitoistavuotinen sisarensa Arna.

"Ei, mutta seisotteko pimeässä, — kas, kun ette ilmoita, että tarvitsette valoa, Maisa! — No, miten äidin leninki edistyy?"

"Varsin hyvin, pusero on jo leikattu; luulen varmaan, että rouva voi tulla koettamaan tänä iltana sitä."

Lampun vielä heikosti valaistessa tummaa villakangasta, veti Maisa ikkunaverhon eteen ja siirsi ompelutarpeet ikkunalaudalta pöydälle.

"Teidänhän pitää jo perjantaina mennä Schoulle?" kyseli Signe.

"Niin, minä sain erikoisesti sanan, etten vain lupautuisi muualle."

"Mutta tiedättehän, että äiti tahtoo saada leninkinsä valmiiksi ja vanhan silkkileninkinsä korjatuksi."

"Oi, siihen on hyvästi aikaa, neiti. Luulenpa, että ehdin vähän aloittaa myöskin Arnan leninkiä, ennenkuin lopetan ylihuomenna työni; se käy kuin tanssi, kun on ompelukone. On ollut puhetta, että Brandtit myöskin hankkisivat sellaisen; mutta asessorin mielestä on kaksikymmentäkahdeksan taalaria aika paljon rahaa; hän arvelee niitten pian halpenevan."

"Mutta minä sanon teille, Maisa, että sen täytyy istua hyvin", ryhtyi Arna puhumaan; — "en ole milloinkaan saanut mitään kunnollista leninkiä, mustaa ripillepääsyleninkiäni lukuunottamatta, ja sitä te ette neulonut."

"Oh, saan sen kyllä istumaan; nythän teillä on jo vähän vartaloa; — ennenhän oli aivan kuin olisi ripustanut riuvun ylle vaatteet."

"Niin — ennen — niin; mutta nyt" — — Hän oikaisi itseään ja työnsi hartioitaan taaksepäin.

"Niinpä niin, näen kyllä, että alatte tulla neidiksi."

"Pyydän vain, ettette leikkaisi väärin ja kuvittelisi, että minulla on samanlainen vartalo kuin Signellä, minä olen hoikka ja notkea, minä", näytti hän ja siveli käsillään vartaloaan.

"Kuin luudanvarsi", tokaisi sisar; — "et suinkaan sinä kuvittele mitään, Arna."

"Muistahan vain, sinä Signe pieni, että Anton vertasi sinua tässä eräänä päivänä hienoon pyöreään vehnäpullaan, johon on pistetty pari pientä suloista rusinaa, ja se on niin totta, niin totta."

Maisa oli pakahtua naurunhalusta, sillä se oli tosiaankin niin totta, niin totta, — ja samat lempeät silmät ja sama tasainen tapa kuin täti Raskilla.

"Olkaa hyvä ja väistykää hiukan, neiti, niin että pääsen ompelukoneen luo."

Hän alkoi ommella huristaa pitkää saumaa, jonka hän jälleen oli harsinut kiinni.

"Onko tämä kappale täältä olkapäältä", tiedusteli Signe; hän oli vetänyt tuolin luokseen ja koetteli ja sovitteli yhteen paria leikattua kangaskappaletta. — "Minkä vuoksi Schouilla on sellainen hirmuinen kiire, Maisa?" kysyi hän sitten.

"Elise-neidin pitää saada uusi leninki tohtori Fayesin tanssiaisiin."

Signe käänsi kattoon nuo kaksi pientä rusinaa:

"Mitä ihmettä, — tahtooko Elise todellakin kulkea vielä tänäkin vuonna tanssiaisissa, — kolmantena talvena!"

Maisa nyrpisti hiukan lyhyttä ylähuultaan; — Signe-neitihän oli ainakin kolme vuotta vanhempi, ja hän oli kyllä huomannut, että oli paras vetäytyä pois tanssiaisista ajoissa…

"Oletteko nähnyt kankaan, — millaista se on, Maisa? Onko se jotain hyvin hienoa?"

"Hienoa — kyllä, — luullakseni. Minä pistäydyin siellä eilen aamulla katsomassa sitä, — se on vaaleansinistä silkkiä."

"Silkkiä, — ja hän antaa ommella sen kotona! — kuinka ei hän mene Bergin sisarusten luo; onpa vähän kummallista antaa ommella kotona silkkiä." Signe oli kuin puusta pudonnut.

"Niin, sellaiset, joilla ei ole vartaloa, voivat aina saada tilatuksi vartalon sieltä, se on totisen totta", arveli Maisa asettuessaan ompelemaan. — "Mutta sellaiselle, jolla on niin hyvä vartalo kuin neiti Schoulla, voi nyt joku toinenkin ommella, — kun vain on vähän osaava."

"Niin, muistatko tanssiaispukuasi, jonka he neuloivat kaksi vuotta sitten, Signe", sanoi Arna, — "siinä oli pitkä sinipunerva silkkiliivi, joka oli selästä nauhoilla kiinni ja joka oli niin pitkä, niin pitkä — niin että kaikki oli miltei pelkkää liiviä. Minun mielestäni se näytti varsin rumalta." —

"On merkillistä, mistä Schouilla aina riittää varoja", ihmetteli Signe lempeästi; — "Elise saa hienon leningin toisensa jälkeen. Mutta jollei tämä ole sen parempi kuin sekään, jonka hän sai viime talvena, niin — — Hänellähän ei ole lainkaan väriä; — ja sitten pukeutua vaaleansiniseen!"

"Sanotaan, että hän käy tanssiessaan niin punaposkiseksi", huomautti

Maisa ilkeästi.

"Niin, jos tahdotaan ottaa huomioon sellaisia satunnaisuuksia, niin" — — "ja että häntä viedään aivan kuten jotakuta juuri äskettäin ripille päässyttä", lisäsi hän viattomasti.

"Missään tapauksessa ei kuitenkaan sovi näytellä vastapuhjennutta lumikelloa liian vanhana", arveli Signe — "lapsellisuudellakin on rajansa. Hui" — häntä puistatti, — "että kukaan saattaa olla halukaskaan siihen…"

"Mutta Didrikin mielestä hän on varsin kaunis", keskeytti Arna.

"Niin Didrikin! — sellaisen vastaleivotun kadetin maku!"

"Hän sanoo, että hän on koko ajan lattialla; aivan kiistellään siitä, kuka hänet saisi viedä tanssiin."

"Tietysti riippuu paljon siitä, millaisia kavaljeereja on mukana, niin se on, — mitä sellaisista kuin Didrik ja hänen toverinsa, jotka ovat perhetuttavia! Kun hän voi luottaa kaikkiin heidän sunnuntaivieraihinsa siellä maalla — niin, — luutnantteihin ja kadetteihin, molempiin veljiinsä ja heidän tovereihinsa, joitten kera hän leikkii viimeistä paria ulos ja saa tanssiaisissa edeltäkäsin heidän nimensä kirjaansa merkityiksi. Muuten olen vain sanonut, että sininen ei sovi sellaiselle, jolla ei ole hyvä väri, paras Arnani! Eihän hän voi sille mitään, että hänessä on kalvetustauti."

"Vai kalvetustauti!… Sanonpa kuin sanonkin sen Didrikille — Olisipa hauska tietää, ketä sinä voisit milloinkaan pitää kauniina", Arna meni ja paukautti oven kiinni jäljestään.

"Lieneeköhän totta, neiti, että hän vastikään on antanut rukkaset konsuli Bakkelle?" virkahti Maisa; — "Brandtit olivat kuulleet puhuttavan sellaista melkein varmana."

"Oh, mitäpä he eivät olisi kuulleet, hehän tietävät kaikki."

Maisa ei puolestaan myöskään ollut niin varma siitä. Mutta, — hän kumarsi kapean päänsä koneen yli; hän ei voinut pidättää itseään sanomasta tälle Signelle jotain purevaa. — "Tarvittaisiin paljon, ennenkuin hän menisi ja möisi itsensä. Saatte nähdä, ei hän mene naimisiin sillä tavoin!"

"Oh, siitä te ette tiedä hitustakaan, Maisa, — teidän asemassanne on mahdoton arvostella sitä asiaa."

"Mutta puhuttiinko todella sellaista Brandteilla?" tuli hiukan jäljestäpäin. Signe oli nähtävästi vaipunut mietteisiinsä.

Maisa ommella hurahutti jälleen, — hän oli tosiaankin antanut neidille vähän miettimisen aihetta. Hän harsi innokkaasti pitkin pistein saadakseen leningin koetukseen ennenkuin he menisivät teatteriin. Muuten hän olisi suorastaan ymmällä, mistä hän saisi rahat, — sillä hänen täytyi saada ne, vaikka ne pitäisi hankkia mistä tahansa.

"Greta tulee kuitenkin teatteriin", sanoi Arna ovesta. "Anton sanoo, ettei hän tahdo. Huh — kolme sisarta rinnakkain!…"

"Niinpä kylläkin", ajatteli Maisa, "Anton tahtoo varmasti pitää omaa teatteriaan ylhäällä sivurakennuksessa tänä iltana." Hän neuloi kiireesti — hän tahtoi saada leningin harsituksi ennenkuin he menivät. Kello ei varmaankaan ollut vielä kuuttakaan…

"Mai- Mai- Mai- Maisa, kuulkaahan toki", kuiskattiin keittiön ovesta.

Se oli Didrik, tuo musta kadetti-velikulta; hän katsoi, oliko hän yksin.

"Sanokaa minulle, Maisa, tiedättekö, ketkä kaikki menevät tänä iltana teatteriin?"

"Niin, — rouva ja Signe-neiti ja Arna, — en tiedä, meneekö muita."

"Luuletteko, että eno menee mukaan?" kyseli hän varovaisesti.

"Luulenpa, että antaisitte paljon ollaksenne varma asiasta."

"Minä? — miksi niin? — Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Oh, ehkä olisi hyvä, jos hän olisi poissa tänä iltana —"

"Mitä sitten? — mitä te tarkoitatte, neiti?"

"Eihän teidän tarvitse kysellä minulta sellaista, kun ette tahdo, että minä vastaan."

"Te teitte huomautuksen, joka lievimmin sanoen oli — — hiukan nenäkäs, sen saan sanoa teille. Olen huomannut, että tuollaiset nuoret neitoset tulevat helposti liian koppaviksi."

"Minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kohta kahdenkymmenenkuuden ikäinen — ja kyllä hyvän joukon vanhempi kuin te. Kuinka vanha te olette, kadetti?"

"Sehän on samantekevää, se ei kuulu tähän. Minä kysyin, mitä te tarkoititte tuolla puheellanne?"

"Minä? — en mitään. Minusta tuntui vain siltä, niinkuin tukkukauppias olisi puhunut rouvalle jotain sellaista, että häntä halutti mennä ylös ullakkokerrokseen katsomaan, millaista siellä ylhäällä on."

"Oletteko järjiltänne, Maisa? — Sanoiko hän niin?" kadetti kadotti kokonaan ryhtinsä.

"Tukkukauppias on oikein hyvä mies, joka pitää paljon lapsistaan."

"Sanoiko hän niin", — sanoi kadetti jälleen.

"Ja sitten hän on varmaankin huomannut, kuinka kiireesti palvelija on kantanut koreja iltapäivällä rappuja ylös."

"Lörpötelkää vain, Maisa, tehän juuri olettekin istunut ja katsellut ulos", sanoi hän nyt helpotuksesta huoahtaen. "Hän ei ole mitään sanonut, ei mitään. — Nähkääs, meillä on kemut tänä iltana. Niin, olisipa todellakin hauskaa, jos ukko yhtäkkiä pistäisi nenänsä ovesta sisään. Mutta kuinka voittekaan olla niin pahansuopa, Maisa! Te, joka olette niin sievä tyttö."

"Niinkö arvelette?"

"Enkö sitten ole seisonut ja tarkastanut teitä tuolta ylhäältä verhojen takaa sekä tänään että eilen? Minä vakuutan teille, etten ole voinut ajatella muuta nyt senjälkeen kun te tulitte toissapäivänä tänne. Te viette voiton kaikista. Antakaa minun hiukan nähdä käsiänne."

"Niin, mustan, neulan pistelemän etusormen saatte nähdä!" Maisa näytti sitä hänelle.

"Oh, joutavia, — kun koko käsi on niin kaunis, niin"… hän lähestyi täynnä mielenkiintoa.

"Sellaistako opetetaan kadettikoulussa? Minä en ole sentapaisia, voin sanoa teille, herra kadetti; minä pyydän päästä kaikesta sellaisesta."

"Minähän sanoin vain, että te olette sievä, ja sitä te ette voi kieltää. On kai lupa sanoa niin."

"Kuuluu olevan olemassa sellainen laki, että sotilailla pitää olla viikset ensin."

"Uh, luulenpa, että juon itseni humalaan tänä iltana!"

"Älkää vain tehkö sitä, tiedättehän, että saatte siitä päänsäryn huomiseksi"…

— Kas vain sitä röyhkeätä velikultaa!… Eikö hän seisonut tuolla ovessa niin mustakiharaisena ja neliskulmaisena ja kysellyt neiti Raskilta, eikö palvelija voisi tuoda hiukan ruokaa hänen huoneeseensa, sillä hänellä oli niin hirvittävän paljon luettavaa huomiseksi. Se kuulosti niin uskottavalta, että tädin täytyi uskoa. — — Ja ennenkuin huomasikaan, oli hän jälleen nopeasti mennyt tiehensä, jotta ei tapaisi ketään toisia. Huomaisipa se poika, millaiset silmät hänellä oli, niin —

Hän ompeli innokkaasti, mukavuuden vuoksi puseronhiha hiukan käärittynä ylöspäin. Tuo jäykkä kangas, jota hän piti lampunvaloa vasten, kahisi hänen ommellessaan ja silloin tällöin kuului melua keittiöstä, jossa tehtiin illallisvalmistuksia ja palvelijat pitivät elämää.

Hohhoo! — Siellä Arna jo huusi, että heidän tuli kiiruhtaa pukeutumaan, jotta ehtisivät teatteriin.

Kunhan hän saisi olla rouvan kanssa kahden edes hetken ajan ennenkuin he menevät. Sillä varmaankaan ei tullut mitään koetuksesta tänä iltana, rouvahan muutti sadat kerrat mieltään ennenkuin pääsi lopputulokseen. Ja nyt hänellä olisi työ valmiina minä silmänräpäyksenä tahansa.

Hän näytti varsin alakuloiselta harsiessaan hihoja kiinni, oli vain viimeinen häilyvä toivo jäljellä.

"Herra jumala, kuinka te ette ole huomannut ottaa sisään päällysvaatteita, Lena!" kuului rouvan hiukan väsynyt, valittava ääni, — se kuulosti aina siltä kuin olisi talossa ollut jokin pieni suru.

Jos hän nyt vain tulisi sisään, niin olisi Maisan käytävä rohkeasti asiaan.

Mutta toiset kuuluivat jo kiireesti tulevan jättäen ovet auki jäljessään.

Rouva Tranem tuli lempeänä ja hienona ja koristeltuna sisään ja ojensi käsivartensa Maisaa kohti, tämän piti neuloa hansikkaannappi kiinni.

"Antaisinpa jotakin, jos tietäisin menevätkö Scheelit tai Heibergit tänä iltana teatteriin, Signe", sanoi rouva hiukan miettivästi. Nuo hienot silmäluomet olivat painuneina vieläkin harvinaisen kauniitten silmien yli ja valkea, hieno, untuvanpehmeä iho näytti olevan hyvin säilynyt ja huolellisesti hoidettu haalean veden ja paljon mantelijauhon avulla. — "Toivoisin olevani hiukan levollisempi kappaleen suhteen"…

"Mutta sinähän kuulit, mitä Valborg Sundt sanoi, äiti."

"Sanonpa sinulle, Signe, neiti Sundt ei katso asioita meidän silmillämme. Me emme tahdo, että meitä pidetään kuuluvina johonkin puolueeseen, ja varmaankin tulee tästä uudesta norjalaisesta kappaleesta sanomalehtiriita."

"Ei, mutta jospa tulisikin oikein aika meteli tänä iltana, vihellystä ja huutoa", kuului Arna puhuvan.

"Minusta tuntuu, ettei meidän olisi pitänyt mennä tähän ensi-illan näytökseen, ei voi tietää… kiitos, Maisa!" Loput ajatuksistaan osasi hän kätkeä.

"Ei, täältä ei varmastikaan saa tänään mitään apua", päätti Maisa.

"Oi, rakas, anna nyt jo vihdoinkin Gretalle vuoro; tuonhan voit kiinnittää pelkästään nuppineulalla!" kiirehti Arna.

Vanhin sisar oli seisonut kärsivällisenä äidin takana ja odottanut saadakseen röyhelön kiinnitetyksi hihaansa. Tämä oli rauhallinen ja hidas nainen, noin kolmenkymmenen korvilla. Hän ojensi nyt tukintapaisen kätensä esiin; nuo suuret karkeapiirteiset kasvot ja pieni, pyöreä selkä muistuttivat tukkukauppiasta hänen nuoruudenpäivinään, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt hankkia itselleen nuo porvarillisen hyvinvoinnin merkit: valtavan vatsan ja paksun ihrakerroksen.

Ruokasalissa puhelivat rouva ja täti Rask edellisen pannessa takkia ylleen jotakin isästä, joka tahtoi kauraryynipuuronsa joka tapauksessa, vaikkakin valmistettiin kalaruokaa. Sitten seurasi jotain, joka sanottiin niin hiljaa, ettei Maisa voinut kuulla; mutta hän saattoi päättää koko puhetavasta, että se jotenkin koski häntä; häntä täytyi pitää silmällä luonnollisesti kankaan ja ompelutarpeitten vuoksi…

Eteisessä marisi Arna kärsimättömänä, että heidän täytyi matkalla poiketa ostamaan piparimynttipastilleja ja sitruunakakkua. —

"Ja te ette saanut koetella, Maisa", puheli täti Rask tullessaan sisään. "Vai niin, te olitte saanut sen jo siihen kuntoon?… Mutta" — hän tuli yhä hämmästyneemmän näköiseksi, — "voiko tosiaankin kaikki tämä kangas mennä siihen leninkiin?" Hän katsoi ympärilleen hiljaisin, suurin silmin ikäänkuin hän etsisi kaikkialta huoneesta kokonaista jäännöspalasta kankaasta.

"Rouvahan tahtoi hameen niin leveäksi, ja sitten kaikki koristelut… Muutenhan on helppo mitata se", tokaisi Maisa äkkiä; — "ja tuolla ovat kaikki kangaspalaset, mitkä jäivät jäljelle"; häntä ei haluttanut pitää hyvänään kaikkea, mitä sanottiin.

"Eihän kukaan epäile teitä", sanoi neiti ystävällisesti, "mutta on erityinen taito leikata säästäväisesti. Kyllä on suorastaan hirveätä, kuinka muutamat ihmiset voivat panna menemään paljon kangasta. — — — Mutta hehän eivät itse maksakaan sitä, niin että he voivat antaa ajattelematta saksien luistaa", lisäsi hän ollessaan jo ovella; illallisvalmistukset kutsuivat häntä.

Pari pientä porrasta johti alaspäin keittiöön, ja vanha rautasäppi siellä alhaalla tuijotti kuin muisto menneiltä ajoilta vastapäätä olevaan ruokasalin oven hienoon porsliiniseen ovenripaan.

Se pieni huone, jossa Maisa istui, oli ikäänkuin vanhemman ja uudemman talonosan välisenä siirtymäasteena. öljyvärillä maalatuilla vaaleansinervillä seinillä riippui kellastuneelle paperille peruukkityyliin maalattu Abelardin ja Heloisen tarina pienien kehystaulujen sarjana ja mustakaappinen seinäkello, joka vain kävi epätoivoisen käheänä, mutta ei lyönyt, ja oli muutettu sinne yhdessä kääntöpöydän mukana, joka oli erittäin mukava Maisalle sen vuoksi, että sen saattoi levittää niin suureksi kuin tahtoi, kun piti leikata.

Alhaalla keittiössä touhuttiin ja puuhattiin; siellä perattiin kaloja ja hakattiin vihanneksia, ja aina väliin kuului täti Raskin ääni. Ovesta tuli ruokahalua herättävä tuoksu.

Kellon käydessä kahdeksatta kantoi Lena sisään tarjottimen, jossa oli voileipää ja teetä sekä pari palasta juuri paistettua kalamureketta.

Tukkukauppiaan luona elettiin sentään varsin hyvästi. Kirkas, raskas haarukka oli siinä niin suurena ja hienona valmiina tulemaan käteen, — ja sitten kalamureke lämpimässä voikastikkeessa! Hän leikkasi palasia siitä, nautti voileivistä ja mietti samalla, pitikö hänen jättää viimeinen pala lautaselle; — näytti sivistymättömältä syödä ruoka-astiat aivan tyhjiksi.

"Mutta ettekö syö loppuun kalamureketta?" tyrkytti Lena tullessaan hakemaan pois tarjotinta.

"Ei, monet kiitokset, olen jo kylläinen."

"Hoh, neiti", — kuuli hän sitten Lenan sanovan alhaalla keittiössä, — "miten kylläisen näköisenä se ompelijaneiti siellä istuu; — se johtuu kai siitä, että hänelle tarjotaan kaikissa taloissa, missä hän käy työssä, niin paljon hyviä ruokia. Ajatelkaa, hän ei tahdo enää kalamureketta!"…

Illallispöytää katettiin ruokasalissa ja ruokia kannettiin sisään. Maisa istui lampun ääressä ja käänsi selkänsä sinnepäin niin kauaksi aikaa kuin sitä kesti.

Hän kuuli molempien poikien juttelevan sisällä, juristin ja Antonin, joka oli konttorissa, varmaankin he keskustelivat kauraryynipuurosta. Yht'äkkiä tuli hiljaisuus, kun tukkukauppias astui sisään, — pitkän aikaa kuului vain lusikkain ja lautasten kalinaa.

"Kalamureketta, Lena!" huusi Anton lautasliina levitettynä rinnalle, — "niin että voimme kestää tämän puurokääreen", lisäsi hän vilkaisten Maisaan.

Olutpulloja avattiin ja Maisa kuuli tukkukauppiaan reippaan äänen — ja alituisesti "mitä, mitä" heti perästä, ennenkuin kukaan ehti vastata.

Hui, nyt alkoi tuo ikävä Theodor, juristi, jälleen puhua. Hänen äänensä kuului yhä kiivaammalta ja kiivaammalta ja heti, kun veli alkoi puhua, tiuskaisi hän hänelle jotain; ja "vai niin, vai niin" vastasi tukkukauppias…

"Hii-auu!"

Nyt hän haukotteli. Varmaan menee yhtä myöhään tänään kuin eilenkin.

Maisa asetti ompelutarpeet kokoon; tämän päivän työ oli tehty.

Hän oikaisi itseään hiukan, pudisti ja levitteli reippain kädenliikkein tuota kevyttä Orleans-hamettaan ja noukki pois langanpätkät. Hän pyörähti saadakseen hameen suoraksi ja otti kalvosimet korkeakupuisen, suurisiipisen hatun päältä, joka oli hänen vanha kesähattunsa ja johon oli näppärästi sidottu harso peittämään sen vanhanaikaisuutta. Ruskeasta plyyshireunuksisesta takistaan oli hän, aina ollut ylpeä, se sopi niin hyvin hänen hoikkaan, notkeaan vartaloonsa, mutta nyt oli siinäkin joitakin puutteita; hänen täytyi välttämättömästi hankkia itselleen uusi kunnollinen talvitakki. Hän vaihtoi pumpulikäsineet, jotka hänellä oli ollut aamuisen sadeilman vuoksi, pariin glacénahkaisia hansikkaita, jotka hän veti esiin taskustaan ja otti pienen sievästi kokoonkäärityn naistensateenvarjon nurkasta. Pienine punajuovaisine, edestä ruusukkeelle sidottuine kaulahuivineen näytti hän kerrassaan hienolta.

Mennessään oven ohi katsahti hän ruokasaliin ja näki tukkukauppiaan istuvan siellä ikävystyneenä ja pistelevän hopeahaarukan kärjellä kalaa poikien kinastellessa.

"Hyvästi, neiti Jons, menettekö nyt", hän sanoi sivumennen hyväntahtoisesti ovesta.

Maisa tiesi, että sitten seuraisi tuo ikuinen: "ettekä vieläkään ole kihloissa, neiti!" jollei hän kiiruhtaisi.

Syksyinen sumu piiritti raskaana ja harmaana kaasulyhtyjä hänen kulkiessaan katua eteenpäin; ei ollut oikein sellainenkaan ilma, että olisi voinut levittää sateenvarjon. Hän oikaisi yli torin ja kulki jälleen katukäytävää pitkin. Grönlandin etukaupungissa asuvalle oli suuri kierros poiketa valtionsairaalaan, ja olisi varsin todennäköistä, että hän joutuisi kauankin odottamaan ennenkuin saisi käsiinsä Dammin muorin. Ja jollei hän tapaisi häntä, niin —

Maisa hiljensi askeleitaan pienen ruskean, aivan kadun varrella olevan yksikerroksisen puurakennuksen luona, juuri siinä missä sairaalan ristikkoaita alkoi. Pikkutyttönä oli hän päässyt aina siitä oikotietä sairashuoneen puutarhaan mennessään tapaamaan äitiään, joka oli siivoojana siellä.

Kokonainen maailma oli avautunut Maisalle tuolla sisällä sairashuoneessa, jossa hänellä tavallaan oli ollut kodintuntua. Nyt oli siellä jo kauan sitten ollut toinen assistenttilääkäri, — he olivat jo ehtineet monta kertaa vaihtuakin sillä paikalla — ja kokonaan toinen henkilökunta. Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä kotiutuneeksi siellä niin kauan kuin ovenvartia ja Dammin muori pysyivät paikoillaan.

Hän poikkesi hiukan tieltä kulkeakseen molempien säleaitojen välistä, jotka kumpikin ympäröivät puutarhaansa, ja soitti porttikelloa. Hän muisti vielä ajan, jolloin sääntöjen mukaan tähän aikaan oli liian myöhäistä tulla sisään, siitä asti kun hän pikku Maisana tuli tapaamaan siivoojatar Maisa Jonsia, — ja kuulustelun, jonka portinvartia aina pani toimeen. Hän kuuli kellon soivan sisällä ja tunsi jotakin vanhasta jännityksestä: tuntisiko hän ja päästäisi armollisesti sisään hänet tänä iltana, tuo jäykkä, hintelä, pikku mies, joka oli niin äreä, — ja niin kiltti toisinaan ja joka ilmestyi ovenvartianhuoneesta kuluneessa, pitkässä, sinisessä takissa kirkkaine nappeineen ja puhtaanvalkoisine kaulahuivineen ja joka muistutti kirurgin professoria. Silloin hän oli luullut, että he kaksi olivat yhtä mahtavia ja yhtä suuria käskijöitä.

Hänen elämänsä suurin käännekohta oli, kun äiti kuoli, eikä hänellä enää ollut oikeutta tulla ja mennä sinne säleaidan sisäpuolelle, jossa raskaat puu- ja kivirakennukset ympäröivät pihamaata ja korkeat, huuruiset piilipuut huojuivat. Myrskyssä ja tuulessa ne ikäänkuin lakaisivat latvoillaan pilviä —

Tuntui paljon kevyemmältä kulku, kun sairaalan portti puoli tuntia myöhemmin sulkeutui hänen jälkeensä ja kun Dammin muorin kolme markkaa oli hänen taskussaan. Maisa oli aivan tarkalleen tietänyt, mistä tätä piti kysyä, — rappuja ylös vasemmalle, jossa koko leveä, pitkä käytävä oli valaistu nyt, kun iltakierros oli ohi. Usein oli hän seisonut ja odottanut näitten sairashuoneitten ulkopuolella, numero 2:n, numero 3:n, numero 7:n, ja hän tunsi jälleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina hän oli käynyt äitinsä luona, täällä ylhäällä tämän omituisen sairaalanhajun.

Hän oli tullut kerrassaan hyvälle tuulelle kaikkea tätä ajatellessaan, eikä hän huomannutkaan ennenkuin oli jo Vaterlandin sillalla. Silloin hänen viereensä asettautui eräs nuori mies; kaasulyhdyn valossa huomasi hän, että se oli joku ylioppilasvetelys.

Seuraavankin lyhdyn luona tuli tämä jälleen esiin. Hänellä oli silmälasit ja hän tirkisteli Maisaa; — "ole hyvä, ukkoseni, tarkastele vain minua!"

Yht'äkkiä hän tervehti kohottaen hyvin kohteliaasti hattuaan:

"Ehkä te asutte jossakin täällä Grönlandin kaupunginosassa, neiti?"

Mitään vastausta ei kuulunut; mitä se häneen kuului, missä Maisa asui.

… "Ajattelin vain, että nyt ehkä palaatte kotiin kaupungista."

Nyt piti vain olla olevinaan niinkuin ei kuulisi lainkaan.

"Vakuutan teille, neiti, ettei tässä ole mitään vaaraa. Sehän oli vain peräti viaton kysymys, joka ei millään tavalla voi loukata teidän kainouttanne. Tahdoin vain tietää, voisitteko sanoa minulle, missä on numero 153 Grönlandin tien varressa."

Mutta hyvä isä… eikö tuo pahus ollut ottanut selvää juuri sen talon numerosta, jossa hän asui!

"Ellefsenin talo?… kauppapuoti alakerroksessa — ja avonainen pihanportti?"

Maisa kulki niin reippaasti kuin suinkin osasi, mutta vieras pysytteli hänen vierellään. Sitten kysyi mies yhtäkkiä:

"Ehkä täällä on jossain kuuromykkäinkoulu?" Nyt hänen täytyi nauraa, mutta hän levitti sateenvarjon auki ja katsoi suoraan eteensä, — olipa siinäkin aika riiviö!

"Oletteko yhä edelleen yhtä taipumaton — mitä?… Talo, jossa on matala, valkea muuri, — ja sisäpuolella jonkinlainen rakennusrykelmä, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä?" puheli hän edelleen.

Kaksi tunkeilevaa kissansilmää aivan loisti silmälasien takaa; saattoi kuulla äänestäkin, että hän oli kujeiluretkellä.

Maisa tiesi niin hyvin, mitä hän olisi tahtonut vastata, mutta ei milloinkaan sovi ryhtyä sillä tavoin keskusteluihin herrojen kanssa. Jos niin tekee, vaikkapa vain aivan vähäisen, niin ruvetaan heti pitämään sellaisena, jota voi kohdella, miten vain haluttaa. Se on aivan varmaa, se. — Ja niin hän pakotti itsensä vaikenemaan siksi kunnes he tulivat kauppias Sundbyn kulmaan. Siellä hän yhtäkkiä poikkesi puotiin. Oli hyvä päästä irti hänestä ja samalla saattoi hän ostaa itselleen hiukan rintasokeria ja ehkä saisi hetken aikaa jutellakin matamin kanssa.

Oli muuten totta, että Ellefsenin talossa asui paljon ihmisiä. Eräs kupariseppä aloitti työnsä kello viisi aamulla, joten hän ei tarvinnut mitään herätyskelloa, ja lasimestari nosti hirveän rymyn, jos mukulat tulivat liian lähelle hänen ikkunakehyksiään, jotka olivat asetetut ulkoseinää vasten. Lisäksi vihelsi ja jymisi juna uskollisesti koko yön heti piha-aidan takana.

Kun hän astui lautoja pitkin Ellefsenin talon pilkko pimeään, tuuliseen porttikäytävään, tiesi hän varmasti, mihin asettaa jalkansa. Lauta vajosi likaan askelten alla, ja hän tunsi varsin hyvin nuo kolme tiilikiveä, joista pääsi pitkin pihaa sinne tänne asetetuille laudanpätkille. Näitä myöten pääsi aina oikealla olevan pienen sivurakennuksen ovelle saakka. Siellä hän asui puuseppä Dörumin luona.

Ei voi kuvata hänen kauhistustaan, kun hän yht'äkkiä kuuli takanaan sanottavan:

"Sika-maista… kerrassaan inhoittavaa…"

Eikös vain siellä ollut jälleen tuo roikale! — Hän oli siis ruvennut seuraamaan Maisaa.

"Kuuletteko te, joka olette siellä, pitääkö tässä kurassa kahlata oikeaan vai vasempaan?"

"Pysytelkää vain keskellä, siinä on juuri sellaista, mistä eniten pidätte, siinä on kaikkein syvintä."

"Kas, kas, kuulkaas vain! Tehän siellä olettekin, te, jonka kanssa äsken juttelin. Nyt aiotte varmaankin upottaa minut. Siinä tapauksessa täytyy minun sanoa, että te teette syntiä aivan viatonta olentoa kohtaan… Mutta tämähän on sikamaista!"

Ääni kuulosti surkealta, hän oli pulassa.

"Kuulkaas nyt, korkeasti kunnioitettava neiti, ettekö voisi saada itseänne tuntemaan sääliä lähimmäistänne kohtaan, jonka aikomukset te nähtävästi käsitätte kokonaan väärin. Sanokaa vain, pitääkö minun mennä oikealle vai vasemmalle? Sillä täällä on varmaankin joitakin laudantapaisia jossakin. Ette suinkaan tekään leijaile siellä ilmassa niinkuin varjo onnellisemmasta maailmasta?"

"Ei, tämä on aivan epätoivoista", mumisi hän. "Tässähän voi vähällä joutua uimaan. Nauratteko te, neiti?"

"Mutta tämä talohan se kaiketi on?" sanoi hän yht'äkkiä, — "näin niin selvästi talonnumeron kaasulyhdyn valossa, sataviisikymmentäkolme. Näettekö, minun täytyy päästä numeroon 153 muurarimestari Ellefsenin taloon… Asun täällä jossakin, saan ilmoittaa; se on, olin täällä viikko sitten, mutta silloin oli kirkas päivä, nyt ei pirukaan tuntisi näitä paikkoja — ja olen muuten muuttanut tänään, jos palvelijani vain on täyttänyt velvollisuutensa. Haen leskirouva Thorsenia."

"Oh!" — nyt selveni asia Maisalle. Hänkö siis! — ja kun Maisa oli tehnyt itsensä naurettavaksi hänen silmissään kaiken aikaa.

"Kyllä hän asuu täällä", tuli nyt reipas vastaus, "tuossa aivan edessänne, kun tulette pihaan. Niin — varmaankaan ette näe mitään, — mutta jos seisotte hetken aikaa siinä, missä nyt olette, ohjaan kyllä teidät oikeaan."

"Monet kiitokset, — eipä ole juuri miellyttävä tämä paikka, jossa seison, toinen saapas kurassa —"

Hän polki lautaa niin että kura räiskyi, löytääkseen eteenpäin…

"Kas — tarttukaahan kiinni sateenvarjooni, niin ohjaan teidät perille."

"Nyt te teette oikein kiltisti, neiti", kuului nyt varsin kohteliaasti.

Maisa ohjasi hänet täysin vahingoittumattomana rapuille. Tuossa puolittain luhistuneessa vanhassa puurakennuksessa asui tullivirkailija Schultz ja tämän yläpuolella leskirouva Thorsen, joka eli vuokraamalla huoneita. Kesällä viekoitteli hän ihmisiä sinne houkuttelevalla otsakkeella: "Suurenmoinen näköala yli Björvikenin ja sataman", ja kylmänä vuodenaikana taas, jolloin asukkaat säännöllisesti muuttivat pois hatarien ja ravistuneitten ikkunain vuoksi, "kuulumattoman halvalla asunnolla."

Maisa seisoi alhaalla käytäväoven luona ja kuunteli, sill'aikaa kun tuo vieras kulki rappuja ylös ja koputti eräälle ovelle siellä ylhäällä. Oli pimeää kaikkialla talossa, lukuunottamatta tullivirkailijan makuukamaria. He eivät varmastikaan olleet odottaneet häntä tänä iltana, vaan olivat panneet maata. Hän juoksi rappuja ylös ja koputti Tillan keittiöön ja sai tämän ulos.

"Olen ylioppilas Kielsberg", esitti hän itsensä. "Siivoojani on varmaankin sanonut, että tulen tänä iltana?"

"Kiitoksia avusta", sanoi hän Maisan tullessa alas rappusia, ja Maisa kuuli rouva Thorsenin harmistuneen äänen: "Varjelkoon, tulla näin myöhään ihmisten luo."

Pikkurakennuksissa pihan ympärillä olivat ovet suljetut ja ikkunat pimeät, vain maalarimestarin luota pilkotti valo valkoisten uudinten takaa, varmaan oli joku lapsista jälleen sairaana. Tontti oli aikoinaan kuulunut maataloon, ja keltainen puurakennus, jossa tullivirkailija ja rouva Thorsen asuivat, oli vanha päärakennus. Kadunpuolella asui rakennusmestari Ellefsen uudessa valkoisessa kivirakennuksessa, kauppapuoti alakerroksessa, ja nyt, kun tontin arvo oli nousemassa, olivat kaikenkaltaiset käsityöläiset, joiden työpajat tarvitsivat paljon tilaa, asettuneet asumaan pikkurakennuksiin ja vajoihin.

Maisa meni keittiön kautta pieneen, vanhaan sivurakennukseen puusepän luo. Likaämpäristä tulvahti inhoittava haju vastaan oven auettua. Hän raapaisi tulta löytääkseen pienen lampun, joka oli pantu esille häntä varten pöydälle muutamien perheen illallisaterialta jääneiden lautasten ja kuppien viereen. Hän otti jalastaan märät kenkänsä ja asetti ne vielä lämpöiselle hellalle, johon sitä ennen oli pantu kaksi paria leveitä pikilangalla ommeltuja miesten kenkiä sekä joukko sukkia keppiin kuivumaan. Lamppu kädessä meni hän sitten varovaisesti työpajan läpi.

Kaappisängyssä kaikkien puolivalmiitten tuolien ja höyläpenkkien takana tuossa lämpöisessä huoneessa makasi suutarinsälli Elling, — suutarilla ja puuseppä Dörumilla oli yhteinen keittiö, ja sattui toisinaan, että kun Maisan täytyi kulkea sitä tietä, hän oli valveilla ja ryhtyi juttelemaan ja laskemaan leikkiä.

Sisimmässä niistä kahdesta huoneesta, jotka olivat pienen käytävän päässä, nukkuivat Dörum ja matami ja ylempänä, rappusista oikealla olevassa huoneessa, yhdessä suutarin palvelustytön kanssa heidän keskenkasvuinen tyttärensä, vaivainen olentoparka, joka oli kuuro ja jota täytyi hoivata melkein kuin lasta.

Kuuromykkä oli tottunut olemaan valveilla ja odottamaan Maisan tuloa.

Nytkin kuului jotain, epäselvää ähkymistä, ja Maisa asetti lampun kädestään oven ulkopuolelle ja meni sisään. Kaksi niistä rintasokeripalasista, jotka hän oli ostanut Sundbystä, joutui tuon ihmisparan suuhun, ja palvelijattaren herättyä meni tälle pari palaa rihkamapuodin antimista lupausta vastaan, että hän huolehtii Maisan hameenhelmojen kuivattamisesta heti, kun hän aamulla on tehnyt hellaan valkean.

Puuseppä oli latonut kaikenmoisia tarvepuita ullakolle ja palomuurin taakse, niin että Maisan täytyi valaista tietä itselleen. Maisan huone oli myöskin oikeastaan laudoitettua ullakkonurkkaa, neliskulmainen ikkuna oli sovitettu kaltevaan kattoon, mutta se teki kuitenkin huoneen vaikutuksen. Hänen äitinsä jälkeenjättämä vanha piironki oli siellä ja sen lisäksi vielä muutamia tuoleja, silityslauta ja taloustavaroita ja kupariastioita sisältävä hylly sekä muutamia puunaulakoista riippuvia vaatteita, jotka kaikki täyttivät pienen huoneen.

Maisa seisahtui hetkeksi piirongin eteen ja etsi jotain eräästä laatikosta. Hän veti esiin sukkaparin, ja nopea tarkastelu selvitti hänelle, että ne olivat parsittavat, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli jo monena iltana koettanut välttää tuota työtä, kunnes se nyt oli miltei mahdotonta.

Tuntui varsin ikävältä ryhtyä parsimaan, hän kun oli niin väsynyt. Sitä paitsi hän oli kovasti iloinnut siitä, että pääsisi sänkyyn ja saisi aivan hautautua patjoihin, missä oli oikein lämmin. Hän oli nukkunut sillä patjalla ja samassa ruskeaksi maalatussa, aukivedettävässä sängyssä, jonka päissä oli pienet, pyöreät nuppulat, niin kauan kuin hän muisti. Siinä oli äiti kuollut niihin aikoihin, jolloin he asuivat Hammersborgissa. Sängynpään yläpuolella oli hänen valokuvansa: jäykkään krinoliinihameeseen puettu nainen, jonka työssä kovettuneet kädet olivat liian näkyvissä ja jonka pitkissä, kapeissa kasvoissa saattoi huomata lujan ja tarmokkaan ilmeen. Sivulla oleva valokuva oli jostakin sanomalehdestä leikattu ja asetettu lasikehyksiin. Se oli muuan tunnettu tohtori ja professori, joka oli ollut sekä kandidaattina että assistenttilääkärinä sairaalassa samaan aikaan kuin äitikin.

Maisa oli asettanut lampun pienelle pöydälle sängynpäähän ja nostanut tuolin sen ääreen. Nyt hän istui ja parsi sukkia varsin mukavassa asennossa jalat sängyssä ja rintasokeri pöydällä houkuttelevan näköisenä.

Sisällä vanhan Sjöbergin "koneen" luona vielä: viilattiin ja jymyttiin. Näin oli kuitenkin aina elämää talossa hänen tullessaan kotiin myöhään illalla; nykyisin Sjöberg vaivasi päätään päivät umpeensa tiirikalla aukeamattomalla lukollaan.

Yht'äkkiä Maisa purskahti nauruun. Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hän oli kulkenut ja puolustanut henkeään tuota viatonta ihmisparkaa vastaan, jonka ei millään keinoin ollut onnistunut saada mitään vastausta kyselyihinsä ja tiedusteluihinsa…