Читать книгу Maisa Jons - Jonas Lie - Страница 4

Sisällysluettelo

Tosiaankaan ei Maisan ollut helppoa selviytyä nyt edellä joulun; hänen olisi pitänyt jakautua kolmeen osaan, sillä Brandtilta saapui kutsu ja samoin Jürgenseniltä; — hän oli saanut lähteä kesken pois Simonsenilta, jonne hän oli lupautunut koko viikoksi ompelemaan neitien tanssiaisleninkejä, — ja nyt, ennenkuin hän lähti kotoa aamulla, tuli sana leipuri Antonisenilta, että heidän välttämättä piti saada uudet vaatteet kaikille kolmelle lapselle! — Jollei hän menisi sinne, niin kadottaisi hän varman paikan, johon piti turvautua kesällä koko hienoston ollessa maalla. Mutta nyt sai kesällä käydä miten tahansa, sai kun saikin, sillä oliko hän luotu istumaan ja ompelemaan lastenvaatteita ja sensellaista nyt, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Aivan odottamatta olivat tulleet nämä kutsut tirehtööri Solbergin tanssiaisiin; mutta varmaankin pitivät he nyt ne niin myöhään — tuskin oli neljääkääntoista päivää niistä enää jouluun — siksi, että noita sieviä tyttäriä kutsuttaisiin kaikkiin tanssiaisiin talven kuluessa ja juhlittaisiin kaikin tavoin.

Maisa oli istunut Jürgensenillä hyvin myöhään eilen illalla, — olisipa siellä ollut ompelukone, niin olisi työ sujunut toisenlaisella vauhdilla, — ja oli tullut jälleen lumipyryssä ennen kahdeksaa tänä aamuna. Hän oli tehnyt ankarasti työtä kaiken päivää; Mina Jürgensenin tarlataanileningin piti tulla nyt valmiiksi tänä iltana, sillä Theodore Brandt ahdisti kovasti töillään.

Mina ei voinut olla poissa kymmentäkään minuuttia, vaan tuli jälleen sisään ruokasaliin Maisan luo ja hypisteli ja asetteli yhteen kangaspalasia ja ihmetteli ja jutteli. Hän otti esiin kukkia ja koetteli nyt, sopivatko ne leningin väriin lampun valossa, ja sitten koetteli hän helmiään; — hänellä oli erittäin kaunis vartalo, hoikka ja sorea, ja hän tahtoi, että se myöskin näkyisi.

Ja Maisa tiesi varsin hyvin, millainen hänen pukunsa tuli olla, — sileä pusero ja sen yllä olkapäiltä rinnan yli ulottuva runsaslaskoksinen röyhellys. Mina-neidillä, joka oli niin hento, piti olla jotain täyttävää. mutta se ei saanut pudota raskaasti ja jäykästi, niin että se kadotti oikean, yksinkertaisen luonnollisuutensa. Sillä sellainen suora ja sileä, jäykkä kiilantapainen kangaspalanen oli koristuksena pahinta, mitä hän tiesi.

Mina seisoi hieno, valkea hame vaaleanpunaisen tarlataanileningin alla ja koetteli. — Vyötärön kohdalta täytyi hiukan kaventaa, se teki vartalon pehmeämmäksi ja vapaammaksi… Ja hameen tuli laskeutua niin pehmeästi ja ikäänkuin ruumista myöten —

"Mutta ei mitään koviketta!" keksi Mina yhtäkkiä; hän tuli loistavan iloiseksi päästyään vihdoinkin selville siitä, miten piti olla. — "Kunhan se vain istuisi… kunhan se vain istuisi!"… Siniset silmät aivan välkkyivät; — "kunhan se vain saataisiin putoamaan vapaasti ja luonnollisesti…"

Hän koetteli ja näytteli ja puheli ja huolehti.

Ja Maisakin oli vallan kuumeessa: — "Ei, mutta jos Mina-neiti kiinnittäisi kukkia paksuun, vaaleaan tukkaansa"; — hän veti varovaisesti hameen pään yli, — hänestä saattaisi tulla niin sievä, että siitä puhuttaisiin!…

Nyt tuli asessori sisään päällystakki yllä ja sateenvarjo kädessä; hänen piti mennä joihinkin kutsuihin tänä iltana tuollaisessa lumipyryssä. Hän taputti Minaa ja tarkasteli leninkiä; asessori piti paljon ainoasta tyttärestään.

"Yksinkertaista ja kaunista ja luonnollista, — eikö niin, Mina? Hienostuneen pukeutumistaidon tuntee heti ensi silmäyksellä. — Hienoutta, joka kätkeytyy yksinkertaisuuteen ja jonka tuntee paremmin kuin näkee. Se ilmaisee varmasti arvoasteen." — Hän silitti ihaillen hänen hiuksiaan. — "Me emme tahdo tietääkään toisenlaisista pukeutumistavoista"…

"Ettepä tosiaankaan", ajatteli Maisa; hän näki, kuinka Mina hiipi isän luo ja suuteli häntä saadakseen hänet pian jälleen menemään pois.

"Kunhan se vain istuisi… kunhan vain saisitte sen istumaan, Maisa!… Ottaisimmekohan hiukan pois röyhelön laskoksista?" — Hän pelkäsi niin, ettei hän tulisi tarpeeksi solakaksi. Mina tuskin saattoi käsittää, että he viime vuonna olivat tanssineet krinolinipuvuissa.

Vaaleanpunainen hame oli vielä keskentekoisena tuolilla, nyt tuli pitkien koristeitten vuoro.

Maisa nousi ja pani puseron pois alkaakseen yksitoikkoisen ompelun. Kapeat, jäntevät sormet kulkivat erinomaisen nopsina, sormustin työnsi neulaa varsin kätevästi kankaaseen, ja laskostaminen edistyi niin nopeasti, että yhä uudestaan ja uudestaan täytyi kiinnittää kangas uudelta kohdalta.

Hän tahtoi nähdä, eikö Mina-neidin leninki nyt vetäisi vertoja sekä Bergin sisarusten että matami Aasin valmistamille sekä hienoon poimuttelemiseen että kuosiin nähden. Ei ollut mahdotonta, että kyseltäisiin, kuka sen oli ommellut…

Ja häntä ei todellakaan ihmetyttäisi, vaikka Mina-neiti voittaisi kaikki Solbergilla. Hän oli niin vilkas nyt varmaankin tuon meriupseerin vuoksi, jonka sanottiin kosiskelevan häntä…

Maisa hymyili ommellessaan… Ehkäpä tämä leninki nyt ratkaisisi asian!… Hän liitäisi niin hentona ja kevyenä kuin höyhen ilmassa upseerin käsivarrella.

Oi, kuinka he osasivatkin tanssia!… Maisa oli nähnyt heidät lehteriltä porvaritanssiaisissa viime vuonna, — koko sali ikäänkuin liikahteli soiton tahtiin kirkkaitten kruunujen alla, pitsinypläyksillä koristettuja silkki- ja atlassilaahustimia vilisi siellä vaaleitten harsohameitten rinnalla. Ja paljaat kaulat ja tukkalaitteet kukkineen ja helmineen taipuivat ja kumartuivat keskellä kaikkia kauniita univormuja, mustia frakkeja ja valkeita liivejä.

Hän oli istunut ja ommellut sen illan kokonaan Elise Schoulle siksi kunnes tämän piti mennä tanssiaisiin; ja sitten oli hän seurannut tätä vaunuissa ottaakseen hänen yltään päällysvaipan ja oli siten päässyt ylhäälle parvekkeelle katsomaan heitä. Hän oli tarkannut jokaista tuntemaansa, — punaleninkistä Signe Tranemia kukkineen ja norsunluuviuhkoineen ja Elise Schouta, joka koko ajan oli lattialla kauempana salissa, ja valkopukuista Kitty Blomia — tämä oli niin suloinen, mutta hänen leningissään oli toisen olkapään kohdalla ikäänkuin jotain viistoon leikattua kaula-aukon kohdalla, sen huomasi joka kerran, kun hän taivutti itseään; — ja sitten Minka Mörkiä, joka myöskin oli pukeutunut vaaleaan, mutta atlassiin! — Hän joutui kihloihin niissä tanssiaisissa luutnantti Müllerin kanssa… Lopulta oli hänen päänsä mennyt vallan pyörälle paljosta eau de colognen hajusta, valosta ja musiikista, niin että tuntui aivan siltä kuin hän itse olisi ollut siellä alhaalla.

Mutta joka tapauksessa oli nyt hauskin aika vuodesta, tämä aika ennen ja jälkeen joulun, kun hän näin istui ja kuumeisella kiireellä ompeli tanssiaisia varten, niin että melkein päätä pyörrytti, eikä tiennyt, kuinka päivä oli kulunut ennenkuin oli jälleen lähdettävä ulos ja mentävä kotiin pimeässä. Jokaiselle näytti olevan aivan kuin hengen kysymyksenä saada leninkinsä valmiiksi, niin että täytyi valvoa myöhään yöhön. Mutta nuo nuoret neidit kysyivät häneltä neuvoa ja juttelivat ja hulluttelivat ja uskoivat hänelle, mitä he pelkäsit, ja toivat esiin ajatuksensa kaikin puolin, niin että hän suurella mielenkiinnolla seuraten pääsi lopulta selville kaikesta: kuinka monta kertaa meriluutnantti Solberg tanssi Mina-neidin kanssa, tai mitä oli kerrottu Signe Tranemista ja herra Torpista tai Arnasta ja vaaleatukkaisesta, iloisesta Jakob Schousta. Hän ikäänkuin unohtui kokonaan kaikkeen tähän, hän eli niin täydellisesti noissa asioissa ja hänellä oli joka suhteessa oma osansa niihin nähden.

Mitä haaveiluja hänellä joskus olikin ollut itsekohtaisesti, ne jäivät syrjään, — Hjorte-apteekin farmaseutti, jolla nyt oli itsellään apteekki jossakin, ja joka oli mennyt naimisiin rahojen vuoksi eikä ollut ollenkaan niiden ajatusten arvoinen, joilla Maisa oli vaivannut itseään hänen tähtensä…

— "Olipa oikein hyvä, että me saimme olla niin rauhassa tänä iltana", arveli rouva, hän oli ollut ylhäällä ja auttanut miestään tämän pukeutuessa; — ei tehnyt mitään, vaikkapa Maisa istuisi ompelemassa kauemminkin, kun kerran oli niin kiire. Ja nyt kun asessori ja ylioppilas olivat molemmat ulkona, voisivat he vain kattaa pöydän arkihuoneeseen rouvalle itselleen ja Ludvigille ja Minalle, niin Maisan ei tarvitsisi korjata tavaroitaan ruokapöydältä, vaan saisi hän häiritsemättä ommella.

Sitten illalla soitti Theodora Brandt ovikelloa. Hän tuli pimeässä ja lumipyryssä puhuakseen Minan kanssa tanssiaisista ja nähdäkseen hänen leninkinsä; — mutta alla oli kuitenkin pelko, ettei hän saisi Maisaa huomen-aamuna varhain ompelemaan hänelle.

He juttelivat ja kuiskailivat siellä sisällä kamarissa, heillä oli

niin paljon asioita keskenään; se oli oikein kuumaa ystävyyttä…

Mutta leninkiä Theodora nyt ei kuitenkaan saanut nähdä. Huomenna kyllä

Maisalta kysyttäisiin tarkasti asiasta.

Neula kulki ja kulki, sillaikaa kun Mina kulutti aikaansa Doran kanssa sisällä.

He olivat ajaneet Ludvigin läksyineen Maisan luo; poika istui siinä unisena ja nyrpeänä ja luki kyynärpäät pöydällä ja molemmat nyrkit hiuksissa.

Tänäkään iltana eivät työt valmistuneet ennenkuin puoli yksitoista, oli vielä puolitoista kerrosta koristenauhaa ompelematta… Lampunkupu ja suippo pää hiukan kellahkoine kasvoineen häämöttivät nurkkapeilissä ruokasalin kaapin yläpuolella ja varjo alhaalla seinällä hänen vieressään työskenteli reippaasti ja herkeämättä käsillään.

Kaksi kokonaista päivää hän sai laskea hyväkseen täällä, — ja sitten huomenna ja ylihuomenna Brandteilla, — siitä tulisi täsmälleen yksi taalari. Simonsenilta, jonne hänen piti mennä torstaina ja jossa piti sitten istua koko viikko, oli yhden päivän palkka vanhastaan saamatta. Jos siinä ajassa voisi saada työt valmiiksi siellä ja pääsisi Antonisenille, niin olisi vielä jäljellä neljä ja puoli päivää ennen jouluiltaa. Asunnonvuokra piti maksaa matami Dörumille, ja loppusumma kengistä piti saada suoritetuksi.

Ja sitten ruokaa joulupäiviksi…

Täytyi pitää huoli siitäkin, että jäi jotakin jäljelle joulun ja uudenvuoden väliseksi sunnuntaiksi, jolloin oli ristiäiset maalarimestari Jörstadin luona, — hän tahtoi ommella oikein hienon kastemyssyn punaisin atlasnauhoin ja ruusukkein. Häntä oli pyydetty tyttökummiksi, ja Dörumin matami pitäisi lasta. Oli kyllä tarkoituksena, että niistä tulisi oikeat kemut… Kirkkoon ottaisi Maisa uuden talvilakkinsa ja lyhyen, nahkakauluksisen takkinsa. Ja sitten tahtoi hän koristaa mustan leninkinsä kauniilla villapitseillä, jotka hän oli saanut rouva Schoulta, — ne täytyi jälleen ratkoa pois viidenneksi päiväksi, jolloin oli mentävä ompelemaan. Sitten valkea kaulus, joka kiinnitettäisiin edestä pienellä kultaneulalla ja hienot kalvosimet. Ehkä hän ottaisi sen punaisen ripsireunaisen kaulaliinansakin, tai ehkä oli hienompaa ja yksinkertaisempaa olla ilman. Tukka piti kähertää ja asettaa chignon-malliin, — oi, hänestä tulisi hirvittävän hieno! Oli ollut puhetta siitäkin, että he kutsuisivat kesteihin joitakuita kisällejä ja Ellingin, niin että voitaisiin tanssia illalla…

Ludvig istui ja haukotteli, niin että se lopulta uhkasi aivan tarttua…

… "Mustaanmereen Dniepr ja Dniester, Dniepr ja Dniester, Dniepr ja —"

Hän takoi ja takoi päähänsä: "Dniepr ja — ja"

"Kunhan se vain lopuksi ei menisi aivan umpilukkoon", virkahti Maisa.

Ludvig katsoi häneen vihaisesti.

… "Jäämereen Viena, Itämereen Väinäjoki eli Dyna, Väinäjoki —

Väinäjoki — Dyna… Itämereen Väinä —"

"Niin, nyt on kai aika sinun päästä sänkyyn ja saada pehmeä 'dyna' pääsi alle", arveli Maisa.

"Pitäkää suunne kiinni, — minua ei lainkaan nukuta!" Hän paiskasi vihaisena kirjan kiinni ja meni ylös huoneeseensa.

Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja himmeni.

Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli, kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.

Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.

Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, — joka askeleella näkyi mustaa likaa — ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo paperiviilekkeineen.

… Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon rahaa, — silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa — Maisa kun ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. — Varmaankin tulisi hänestä vielä hirveän rikas! —

Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet tunnettiin hyvin sairaalassa.

Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen jälkeen…

Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.

Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi; ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi panna lamppuun uutta öljyä?… Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen odottaessaan…

* * * * *

Joulupäivinä Maisa oli nukkunut tarpeekseen, tehnyt tulen uuniin, keittänyt kahvia, käynyt juttelemassa alhaalla Dörumien tai kauppias Sundbyn luona ja jälleen mennyt ylös ja pannut maata.

Suutarin väki ja Dörumit olivat myöskin kaikki nukkuneet kauan, matami Dörum oli töintuskin ehtinyt iltakirkkoon ensimäisenä joulupäivänä. Tapaninpäivä-iltana ratkaistiin siellä alhaalla korttipelillä, kuka tarjoaisi vehnäleipää ja kuka kaksi pulloa olutta ja jok'ainoa heistä kuitenkin haukotteli.

Loikoa siten iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, ja uunissa oli tuli ja sen valo heijastui huoneeseen, ja tietää, ettei tarvinnut nousta ennenkuin illalla — eihän muu olisi tullut kysymykseenkään… Oli niinkuin ei olisi jaksanut ajatellakaan mitään sen enempää.

Mutta nyt ei saanut enää paljoakaan levätä. Kolmantena ja neljäntenä päivänä täytyi hänen ommella leninginliiviä, jonka hän kauan sitten oli luvannut kauppias Sundbyn palvelijattarelle. Ja sitten ristiäismyssy… puhumattakaan siitä, että hänen täytyi omaakin pukuaan tarkastella ja siistiä — — —

— — — Maalarimestari oli luonut lumen pois ovensa edustalta ja siistinyt kaikki paikat niin hienoiksi sunnuntai-aamuna. Mieskummeina olivat talonisännöitsijä Andersen ja Elling, jolla oli oikein hieno uusi takki ja valkoinen rintamus silkkikaulaliinoineen. Pienokaisen nimeksi tulisi hänen tätinsä mukaan Kirstine.

Toimitus kesti kauan, ja jumalanpalveluksen jälkeen oli niin paljon kastettavia, että Maisa oli oikein iloinen päästessään jälleen kotiin ja saadessaan jalkansa lämpimiksi; lumi aivan narisi kenkien alla.

Matami Dörumin ja Maisan piti mennä katsomaan, kun pienokainen pantiin kehtoon; hänen tuli nukkua ennenkuin ristiäiskekkerit alkoivat.

Illalla oli maalarimestarin luona niin täyttä; siellä olivat Dörumit ja suutarinväet, talonisännöitsijän perhe ja maalarimestarin kaupungissa asuva sisar, erään merimiehen leski, joka ennen oli ollut tarjoilijattarena muutamassa valtameren laivassa; hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kehuivat itseään; toista piti kutsua taloudenhoitajattareksi ja hän oli hirveän hieno ja muhkea.