Читать книгу Tuulentupia - Joseph Conrad - Страница 3

Sisällysluettelo

"Kaspar! Makan!"

Tuttu, kimakka ääni herätti äkkiä Almayerin loistavista tulevaisuudenunelmistaan nykyhetken vastenmieliseen todellisuuteen. Tuo äänikin oli niin vastenmielinen. Hän oli saanut kuulla sitä vuosikausia, ja vuosi vuodelta oli hän siitä yhä vähemmän pitänyt. Mutta vähätpä siitä. Pian tämä kaikki loppuisi.

Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempää kutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhä tähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaan viillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringon laskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroitteli kultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monasti askartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunut itselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, mutta epärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, mutta rehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautui tulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksi näiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hän unohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaan niistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa, hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi. Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänen häikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisi seurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisi ne kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettää sydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä hän tunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat pian saavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palata jo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt. Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.

Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden, mutta jo ränsistyneen talonsa — tuon viimeisen elämänsä pettymyksen — parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallellut tänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisena ja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaan irtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineen irtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesi kiukkuisesti.

Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivan talon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puu kääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Mutta samassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana. Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuin käden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutonta raivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puun kohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö se tuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi pois kaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti. Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänä ja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sen tyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisi ajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään? Ehkäpä etelään, kunnes se kulkisi Celebes-saaren näkyvissä, kenties Macassariin asti.

Macassariin! Almayerin eloon herännyt mielikuvitus kuljetti puuta kauaksi sen sotaretkellä. Mutta muistoissaan, jotka olivat noin kaksikymmentä vuotta ajassa jäljessä, hän näki nuoren, hoikan, valkoiseen puetun, vaatimattoman näköisen Almayerin, joka astui hollantilaisesta postilaivasta Macassarin pölyiselle laiturille etsimään onneansa ukko Hudigin varastohuoneista. Se oli tärkeä hetki hänen elämässään, se oli hänelle uuden elämän alku. Hänen isälleen, joka oli pikku virkamiehenä Buitenzorg'in kasvitieteellisessä puutarhassa, oli mieluista saada poikansa niin kuuluisaan liikkeeseen. Nuori mies jätti itsekin varsin kernaasti Javan myrkylliset rannat ja vanhempiensa mitättömän asunnon vähäiset mukavuudet. Isä siellä päiväkaudet ärhenteli typerille javalaisille puutarhureille, ja äiti taas valitteli suuren nojatuolinsa pohjilta menetettyjä Amsterdamin ihanuuksia, Amsterdamin, missä hän oli kasvanut sikaarikauppiaan tyttären mahtavassa asemassa.

Almayer oli jättänyt kotinsa kevyellä sydämellä ja vielä kevyemmällä kukkarolla. Englantia hän puhui hyvin ja laskento sujui mainiosti. Hän oli valmis valloittamaan koko maailman eikä epäillyt hetkeäkään onneansa.

Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä hän muisteli mielihyvällä tänä Bornen tukahuitavan kuumana iltahetkenä Hudigin komeita, vilpoisia varastohuoneita ja niissä olevia pitkiä, suoria rivejä viinalaatikoita ja manchesteriläisiä tavarapaaleja. Varastohuoneen suuri ovi liikkui äänettömästi. Sisällä oleva himmeä valo oli niin mieluisaa katujen häikäisevästä valosta tultua. Hän muisteli keskellä tavarakasoja olevia aidattuja paikkoja, missä siistin, jäykän ja vakavan näköiset kiinalaiset konttoristit nopeasti, sanaakaan vaihtamatta kirjoittelivat, vaikka heidän ympärillään hyöri joukottain työmiehiä, jotka vyöryttivät tynnyreitä tahi siirtelivät laatikoita paikasta toiseen. He hyräilivät silloin tavallisesti laulua, joka aina päättyi kimakkaan huutoon. Varastohuoneen toisessa päässä, vastapäätä suurta ovea, oli tilava aidattu ala, joka oli hyvin valaistu. Sinne ei melu enää kuulunut. Siellä kilahtelivat vain taukoamatta hopeaguldenit, joita nuo samaiset vaiteliaat kiinalaiset laskivat ja latoivat päällekkäin. Heidän päävalvojanaan oli Mr. Vinck, kassanhoitaja, liikkeen suojelusenkeli — isännän oikea käsi.

Tuossa valoisassa paikassa työskenteli myöskin Almayer pöytänsä ääressä, aivan lähellä pientä, viheriäksi maalattua ovea, jonka luona aina seisoi muuan malaiji punaisessa uumaverhossaan ja turbaanissaan. Malaijin käsi, jossa oli pieni ylhäältä riippuva nyöri, kohosi ja laski säännöllisesti kuin kone. Nyöri taas liikutteli viuhkaa viheriän oven toisella puolella, missä oli niin kutsuttu yksityinen konttori ja missä ukko Hudig, isäntä itse, istui valtaistuimellaan, puhellen äänekkäästi liiketuttaviensa kanssa. Toisinaan ponnahti pikkuovi selkosen selälle ja paljasti ulkomaailmalle sinertävien tupakkapilvien halki pitkän pöydän, joka oli täpösen täynnä erinäköisiä pulloja ja korkeita vesiruukkuja. Vielä näkyi rottingista tehtyjä nojatuoleja, joissa vetelehtien istui äänekkäitä miehiä. Isäntä tapasi silloin työntää päänsä ovesta ulos käsi oven kahvassa ja murahtaa jotakin tuttavallisesti käheällä äänellään Mr. Vinckille. Milloin sinkahutti hän jyrisevän määräyksen halki varastohuoneen, milloin tähysteli urkkien jotakin epäröivää muukalaista ja tervehti tätä ystävällisesti, mutta kovaäänisesti: "Terve tuloa, herra kapteeni! Mistä te tulette? Onko paaleja, häh? Oletteko saanut majavan nahkoja? Minä tahtoisin majavannahkoja! Tahtoisin kaikki mitä olette saanut! Hah, hah, haa! Astukaa sisään!" Sitten muukalainen kiskottiin sisälle kimakkain huutojen säestäessä, ovi suljettiin, ja entinen melu kaikui kautta varastohuoneen. Työmiehet lauloivat, tynnyrit kumahtelivat ja nopeat kynät rapisivat. Mutta ennen kaikkea kuului suurten hopeakolikkojen soinnukas kilinä, kolikkojen, joita lakkaamatta virtanaan vilaji tarkkaavaisten kiinalaisten keltaisten sormien välitse.

Siihen aikaan Macassar oli tulvillaan elämää ja kaupantekoa. Se oli saarten polttopiste. Sinne pyrkivät kaikki ne uljaat miehet, jotka varustelivat kuunareitaan Austraalian rannikolla ja tunkeutuivat sitten malaijilaiseen saaristoon etsimään rahaa ja seikkailuja. He olivat rohkeita, häikäilemättömiä, näppäriä liikemiehiä, eikä heille ollut ensinkään vastenmielistä iskeä toisinaan yhteen merirosvojen kanssa, joita siihen aikaan oli siellä täällä rannikoilla, niinkuin vielä nykyäänkin. He ansaitsivat lujasti rahaa ja heillä oli tapana joukolla kokoontua satamaan tekemään kauppaa ja huvittelemaan. Hollantilaiset kutsuivat heitä englantilaisiksi kulkurikauppiaiksi. Toiset heistä olivat epäilemättä hienoja miehiä, joita tällainen elämä viehätti. Useimmat olivat kuitenkin merimiehiä. Kaikkien tunnustama kuningas oli heidän keskuudessaan Tom Lingard, jonka kaikki malaijit, kunnialliset ja kunniattomat, rauhalliset kalastajat ja hurjat merimiehetkin tunsivat nimellä "Rajah-Laut" — merten kuningas.

Almayer oli tuskin ollut kolmeakaan päivää Macassarissa, kun hän jo oli kuullut kertomuksia Lingardin näppäristä kaupanteoista, hänen rakkaudenseikkailuistaan ja myöskin hänen vimmatuista kahakoistaan sululaisten merirosvojen kanssa. Olipa myöskin liikkeellä romanttinen tarina eräästä lapsesta, tytöstä, jonka voittoisa Lingard oli löytänyt muutamasta merirosvojen laivasta, sitten kun hän pitkän taistelun perästä oli noussut anastamaansa laivaan, syösten sen miehistön yli laidan mereen. Oli yleisesti tunnettua, että Lingard oli ottanut tämän tytön omaksi lapsekseen, että hän huolehti parhaillaan tämän kasvatuksesta eräässä javalaisessa luostarissa ja käytti tytöstä puhuessaan nimitystä "minun tyttäreni". Lingard oli vannonut varmasti naittavansa tytön jollekin valkoihoiselle, ennenkuin hän menisi kotimaahansa, ja luvannut antaa tytölle kaiken omaisuutensa. "Ja kapteeni Lingardilla on rahaa kuin roskaa", oli Mr. Vinckillä tapana juhlallisesti sanoa, pitäen päätään kallellaan. "Hänellä on rahaa kuin roskaa, enemmän kuin itse Hudigilla!" Ja hetken kuluttua, aivan kuin antaakseen kuulijainsa tointua hämmästyksestään heidän kuultuaan niin uskomattoman väitteen, Mr. Vinck tavallisesti kuiskaten lisäsi selitykseksi, "nähkääs, hän on löytänyt erään virran".

Siinäpä se oli! Hän oli löytänyt erään virran! Siinä syy, miksi ukko Lingardia pidettiin niin paljon suuremmassa arvossa kuin tavallisia meren seikkailijoita, jotka päivällä tekivät kauppaa Hudigin kanssa ja yöllä joivat shampanjaa, pelasivat, lauloivat meluten lauluja ja rakastelivat sekarotuisia tyttöjä Sunda-hotellin leveän parvekkeen alla. Tuon virran rannoille, jonne yksin Lingard osasi ohjata laivansa, vei hän tavallisesti valitun lastin manchesteriläisiä tuotteita: messinkisiä rumpuja, pyssyjä ja ruutia. Hänen prikinsä Flash, jolla hän itse oli käskijänä, hävisi usein noitten mässäysten aikana kaikessa hiljaisuudessa yöllä ankkuripaikastaan, juuri kun Lingardin toverit koettivat karkoittaa itsestään yöhummauksen vaikutuksia ja hän itse näki heidät humalaisina pöydän alla, ennenkuin nousi laivalleen. Lingardiin eivät mitkään liköörimäärät vaikuttaneet. Monet koettivat seurata häntä löytääkseen tuon maan, joka oli tulvillaan guttaperkkaa ja rottinkia, helminäkinkenkiä ja lintujen pesiä, vahaa ja kumia, mutta pienikokoinen Flash kykeni jättämään jälkeensä jokaisen laivan noilla vesillä. Muutamat seikkailijoista joutuivat salaisille hiekkasärkille ja koralliriutoille, menettivät kaiken omaisuutensa ja pelastuivat töin tuskin hengissä keltaisen, hymyilevän meren julmista kynsistä. Ja vuosikausia nuo viheriät, rauhallisen näköiset saaret, jotka vartioivat pääsyä tuohon luvattuun maahan, säilyttivät salaisuutensa troopillisen luonnon säälimättömällä rauhallisuudella.

Niin liikkui Lingard salaperäisillä tai julkisilla retkillään. Almayerin silmissä kohosi hän sankariksi seikkailujensa uhkarohkeuden ja suunnattoman voiton kautta. Almayeristä hän oli todella suuri mies nähdessään hänet astelemassa varastohuoneessa tai kuullessaan, miten karskisti hän huusi Vinckille: "Mitäs kuuluu?" tai miten hän kovaäänisesti tervehti Hudigia, itse isäntää: "Hei, vanha merirosvo! Yhä vielä elossa?" Tämä oli vain johdantoa kaupantekoon pienen, viheriän oven takana. Usein iltasin, kun jo autiossa varastohuoneessa oli hiljaista ja Almayer järjesteli papereitaan, ennenkuin lähti ajelemaan kotiin Mr. Vinckin kanssa, jonka luona hän asui, hän keskeytti työnsä kuullessaan meluisaa, kiihkeätä väittelyä Hudigin yksityisestä työhuoneesta. Hän kuuli, miten isäntänsä puheli yksitoikkoisella, matalalla äänellä ja miten Lingard aina karjuen keskeytti puheen. Kaksi verikoiraa siinä tappeli makeasta luusta. Mutta Almayeristä tuntui, kuin hän olisi kuullut jättiläisten riitelevän tai jumalien tappelevan.

Noin vuoden kuluttua, kun Almayer jo kauppa-asioissa usein oli tullut tekemisiin Lingardin kanssa, mieltyi jälkimäinen, sivullisille aivan käsittämättömistä syistä, yht'äkkiä nuoreen mieheen. Hän ylisti Almayeriä pilviin asti myöhäisinä yöhetkinä, kun hän tapansa mukaan kilisteli lasia parhaitten ystäviensä kanssa Sunda-hotellissa. Ja eräänä kauniina aamuna Vinck sai kuin sähköiskun, kun hän kuuli Lingardin selittävän, että hänen täytyy saada tuo nuori mies päällysmieheksi. "Otan hänet jonkunlaiseksi kapteenin kirjuriksi, joka suorittaa kaikki kirjoitustyöt puolestani." Hudig suostui pyyntöön. Almayerillä, joka niinkuin nuoret ainakin, halusi vaihtelua, ei ollut mitään asiaa vastaan. Hän sääli vähät tavaransa kokoon ja lähti Flash-laivalla tuollaiselle tavanmukaiselle, pitkälle risteilylle, jolloin vanha merikarhu oli tottunut poikkeamaan melkein jokaiseen saariston saareen.

Kuukaudet menivät menojaan ja Lingardin ystävyys näytti yhä kasvavan. Monasti avasi vanha merikarhu sydämensä haltioituneelle kuulijalleen, kun he yhdessä astelivat kannella ja heikko yötuuli, joka toi joka henkäyksellä mukanaan ihania tuoksuja saarilta, hiljalleen kuljetti prikiä eteenpäin rauhallisen ja kirkkaan taivaan alla. Hän kertoili silloin menneestä elämästään, suurista kauppavoitoistaan ja uusista suunnitelmistaan, joitten tulevaisuudessa piti tehdä voitot entistä suuremmiksi. Usein hän puhui myöskin tyttärestään, tuosta tytöstä, jonka hän oli löytänyt merirosvojen laivasta. Ja hän puhui silloin omituisen teennäisellä, isällisellä hellyydellä. "Hän on varmaankin jo suuri tyttö", oli Lingardilla tapana sanoa. "Siitä on jo lähes neljä vuotta, kun näin hänet! Luulenpa totta vieköön, Almayer, että ajamme tällä kertaa aina Sourabayaan asti."

Tällaisen selittelyn jälkeen Lingard aina hautautui hyttiinsä mutisten itsekseen: "Jotakin täytyy tulla tehdyksi — täytyy kun täytyykin." Monasti hän säikäytti Almayeriä, kun hän äkkiä ryntäsi tätä kohden, karaisi kovalla yskähdyksellä kurkkuaan, ikäänkuin olisi halunnut jotain sanoa, mutta kääntyikin samassa pois, nojautui vaijeten laidan yli ja katseli liikkumatta tuntikausia laivan kupeilla fosforimaisesti kimaltelevaa veden pintaa. Juuri Sourabayaan saapumisen edellisenä yönä sai Lingard lopultakin sydämensä salatut sanat sanotuksi. Kakistettuaan kurkkuaan, hän alkoi puhua. Ja hänen puheellaan oli oma tarkoituksensa. Hän halusi, että Almayer menisi naimisiin hänen kasvattityttärensä kanssa. "Äläkä sinä rimpuile vastaan siksi, että olet valkoihoinen!" huusi hän yht'äkkiä, antamatta hämmästyneelle nuorelle miehelle hetkeksikään sananvuoroa. "Siitä ei kannata minulle puhua! Ei kukaan huomaa vaimosi ihonväriä. Dollarit sen peittävät, usko pois! Ja otahan huomioon, että niitä dollareita on varmasti paksut kerrokset, ennenkuin minä kuolen. Kyllä niitä vielä tulee miljoonia, Kaspar! Kuuletko, miljoonia! Ja kaikki hänelle ja sinulle, jos teet, mitä sinun käsketään tehdä."

Almayer, joka hämmentyi näin odottamattomasta ehdotuksesta, epäröi ja oli hetkisen vaiti. Hänellä oli voimakas ja vilkas mielikuvitus. Muutamassa hetkessä hän näki jo kuin kirkkaan valon välähdyksessä, kiiltäviä rahaläjiä ja hän kuvaili mielessään jo kaikki ylellisen elämän mahdollisuudet. Hän näki jo mahtavan asemansa, mukavan työttömän elämänsä, johon hän mielestään oli kuin luotu, Lingardin laivat, varastohuoneet ja tavarat — vanhus ei toki eläisi ikuisesti. Ja kaiken kruununa hohti kaukaisessa tulevaisuudessa hänen mielikuvituksessaan kuin satulinna mahtava Lingardin palatsi Amsterdamissa, tuo hänen unelmainsa paratiisi. Siellä hän viettäisi Lingardin rahojen kruunaamana kuninkaana elämänsä illan ihmisten parissa sanoin kuvaamattomassa loistossa. Mutta olipa tuossa tulevaisuuden kuvassa varjopuolensakin. Eläpä elämäsi malaijitytön — tuon merirosvoilta saadun kasvatin seurassa. Häntä alkoi jo hävettää, että hän valkoinen mies — —. Mutta olihan tyttö saanut nelivuotisen kasvatuksen luostarissa! Ja sitten tyttö ehkä olisi niin armollinen, että kuolisi piankin. Hänellä itsellään taas oli aina onni matkassa, ja rahalla saa kaikki! Eiköhän tuosta selviytyisi! Hän suunnitteli jo, mitenkä hän eristäisi vaimonsa jotenkin, jonnekin — loitolle mahtavan tulevaisuutensa tieltä. Helppoa oli hänestä, eurooppalaisesta, joka tapauksessa päästä irti malaijinaisesta, orjasta. Olipa tämä nyt luostarissa tai ei, kursailipa tässä eli ei.

Almayer nosti päänsä pystyyn ja asettui suoraan huolestuneen, kiihtyneen merimiehen eteen.

"Minä — tietysti — teen kaikki, mitä tahdotte, kapteeni Lingard."

"Sano minua isäksi, poikani. Tyttö kyllä suostuu", puheli heltynyt, ijäkäs seikkailija. "Totta vie, minä jo pelkäsin, että sinä alkaisit rimpuilla vastaan. Paina mieleesi, Kaspar, että minä aina saan tahtoni läpi. Vastustelemisesta ei siis olisi ollut mitään hyötyä. Mutta sinähän et olekaan mikään houkkio."

Almayer muisti hyvin tuon tilaisuuden. Hän muisti Lingardin katseen, hänen äänensävynsä, hänen sanansa ja sen vaikutuksen, minkä ne tekivät, vieläpä muisti hän ympäristönsäkin. Hän muisti prikin kaidan, kaltevan kannen, hän muisti äänettömän, nukkuvan rannan, meren pehmeän näköisen, tumman pinnan, johon nousevan kuun leveä, kultainen juova kuvastui. Hän muisti kaiken tämän ja hän muisti, mitenkä hän mielipuolen tavoin oli haltioitunut ajatellessaan sitä onnea, mitä ihan syytämällä oli syydetty hänen käsiinsä. Hän ei ollut mieletön silloin eikä hän ollut sitä nytkään. Olosuhteet olivat olleet häntä vastaan. Onni oli mennyt, mutta toivo oli vielä jäljellä.

Hän värisi yöilmassa. Yht'äkkiä hän huomasi ympärillään sankan pimeän, joka auringon laskettua oli kattanut virran, peittäen samalla vastakkaisen rannan ääriviivat. Ainoastaan Rajahin[1] aluetta ympäröivän paaluvarustuksen ulkopuolelle oli sytytetty tuli kuivista oksista. Se valaisi aika ajoin ympärillä olevien puitten rosoisia pintoja ja heitti helakanpunaisen juovan poikki virran, aina sen keskikohdalle asti, missä ajelehtivat puunrungot kiireellä riensivät kohti merta, halki läpinäkymättömän pimeän. Almayer muisti hämärästi, että hänen vaimonsa oli kerran illan kuluessa kutsunut häntä. Luultavasti päivälliselleen. Mutta kun ihminen muistelee haaksirikkoutunutta menneisyyttään uusien toiveiden valossa, niin ei hänellä voi olla nälkä joka kerta kun riisi sattuu olemaan valmiina. Olipa sentään jo aika mennä kotiin. Alkoi olla myöhä.

Hän nousi varovaisesti irtonaisia lankkuja pitkin astellen portaita kohden. Muuan sisilisko, joka lankkujen natinasta säikähtyi, päästi valittavan äänen ja livahti rannalla kasvavaan pitkään ruohikkoon. Almayer laskeutui varovaisesti portaita. Ja nyt hän heräsi taas täyteen todellisuuteen, sillä hänen täytyi olla varuillaan, ettei vain kompastuisi epätasaisella maalla, missä kiviä, mädänneitä lankkuja ja puoleksi sahattuja hirsiä oli sikin sokin päällekkäin. Mutta kun hän kääntyi menemään asuinrakennustaan kohden, josta puhuessaan hän käytti sanoja "minun entinen taloni", keksi hänen korvansa äkkiä airojen loiskeen kaukaa virtaa kattavasta pimeästä. Hän seisoi yhä polulla. Hänen huomiotaan kiinnitti ja häntä ihmetytti, että joku liikkui vesillä näin myöhään ja näin kovan virran vallitessa. Hän kuuli jo selvään airojen loiskeen ja vieläpä jonkun matalalla äänellä, hätäisesti lausutun sanankin. Hän kuuli; mitenkä raskaasti miehet huohottivat tapellessaan virran kanssa ja iskiessään airoillaan rantaan, jolla hän itse seisoi. Aivan lähelle ne laskivatkin, mutta oli niin pimeätä, ettei voinut erottaa mitään veden yli riippuvien pensaiden varjosta.

"Arapialaisia varmaankin", mutisi itsekseen Almayer tähystellen sankkaan pimeään. "Mitähän niillä nyt on mielessä? Jotain Abdullan — tuon kirotun — puuhia!"

Vene oli nyt aivan lähellä.

"Hei, miehet!" huusi Almayer.

Äänet vaikenivat, mutta airot olivat yhtä kiivaassa työssä kuin ennenkin. Hetken kuluttua Almayerin edessä oleva pensas liikkui, ja samalla hän kuuli halki hiljaisen yön, mitenkä airot kovasti kolahdellen putoilivat veneeseen. Venemiehet pitelivät kiinni parhaillaan pensaasta. Almayer voi töin tuskin eroittaa rannasta miehen pään ja hartiain epäselvän, tumman hahmon.

"Abdullako siellä on?" kysyi epäröiden Almayer.

Vakava ääni vastasi:

"Tuan[2] Almayer puhuu ystävälle. Ei täällä ole arapialaisia."

Almayerin sydän sykähti voimakkaasti.

"Dain!" huudahti hän. "Jopa viimeinkin tulit! Minä olen sinua odotellut yöt ja päivät. Olin jo tulla toivottomaksi sinusta."

"Ei mikään olisi voinut estää minua palaamasta tänne", vastasi toinen kiivaanlaisesti. "Ei edes kuolema", lisäsi hän itsekseen.

"Se on ystävän puhetta ja hauskaa kuulla", sanoi Almayer sydämellisesti. "Mutta sinä olet nyt syrjässä. Tule tänne laituriin ja anna väkesi keittää riisinsä minun pihallani, sillä aikaa kun me puhelemme tuolla sisällä."

Tähän pyyntöön ei kuulunut vastausta.

"Mikäs nyt on?" kysyi Almayer levottomana. "Eihän prikille vain ole mitään vahinkoa tapahtunut?"

"Priki on sellaisessa tallessa, ettei yksikään valkoinen paholainen siihen pääse käsiksi", sanoi Dain, äänessään synkkä sävy, jota Almayer ei kuitenkaan riemuissaan huomannut.

"Hyvä on", virkkoi Almayer. "Mutta missä kaikki sinun miehesi ovat?

Sinullahan on vain kaksi muassasi."

"Kuulehan, tuan Almayer", sanoi Dain. "Huomenaamulla minä tulen luoksesi, ja sitten me puhellaan kaikesta. Nyt minun täytyy mennä rajahin luo."

"Rajahin luo! Miksi niin? Mitä sinulla on tekemistä Lakamban kanssa?"

"Tuan, huomenna me puhelemme kuin ystävät ainakin. Minun täytyy nähdä vielä tänä iltana Lakamba."

"Ethän sinä vain, Dain, aijo hyljätä minua, nyt kun kaikki on kunnossa?" kysyi Almayer valittavalla äänellä.

"Olenhan minä tullut takaisin? Mutta minun täytyy ensin nähdä Lakamba.

Sitä vaatii sekä oma etuni että sinun."

Pään hahmo hävisi äkkiä. Ja pensas, joka pääsi vapaaksi keulamiehen käsistä, ponnahti kuin jousi taaksepäin räiskyttäen mutaista vettä Almayerin päälle, juuri kun hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin.

Pian oli kanootti viillättänyt valojuovaan, joka valui virralle vastaisella rannalla olevasta mahtavasta loimusta. Jo näkyivät ääriviivat kahdesta kumarassa ponnistelevasta miehestä. Huomasipa perässä vielä kolmannenkin, joka komeasti käytteli perämelaa. Päässä oli perämiehellä tavattoman suuri, pyöreä hattu, joka muistutti liioitellen mukailtua sientä.

Almayer tähysteli kanoottia, kunnes se oli sivuuttanut valojuovan. Hetken kuluttua kuuli hän yli virran äänten sorinaa. Ja hän näki, mitenkä soihtuja siepattiin loimuavasta nuotiosta ja mitenkä ne hetkeksi valaisivat paaluvarustuksessa olevaa porttia, jonka aukossa ihmisiä tungeksi. Sitten näyttivät kaikki menevän portista sisään. Soihdut hävisivät näkyvistä, ja hajoitetusta nuotiosta pilkehti vain silloin tällöin himmeä tulentuike.

Almayer asteli kotia pitkin askelin mieli levottomana. Eihän Dain vain aikonut häntä pettää. Se oli mahdotonta, sillä sekä Dainille että Lakamballe oli siksi tärkeätä, että hänen suunnitelmansa onnistuisi. Oli tosin turhaa luottaa malaijeihin, mutta on heilläkin sentään vähän järkeä ja ymmärtävät edes oman hyötynsä. Kaikki kävisi vielä hyvin ja täytyisi käydä.

Juuri kun hän oli tullut näin pitkälle mietteissään, huomasi hän olevansa talonsa parvekkeelle johtavain portaiden edessä. Niin matalalla kuin hän seisoikin, voi hän kuitenkin nähdä virran molemmat haarat. Pantain päähaara oli ihan pimeän peitossa, sillä rajahin kartanolla palava tuli oli aivan sammunut. Mutta pitkin Sambir-virtaa voi Almayer nähdä pitkän rivin malaijilaisia taloja. Ne olivat toinen toisensa vieressä rantatörmällä. Siellä täällä tuikehti bambuseinien läpi himmeä valo tai näkyi savuava soihtu, joka paloi virran yli pistäytyvällä parvekkeella. Loitompana, missä saari päättyi matalaan kallioon, kohosi ilmoille tumma rykelmä rakennuksia, jotka törröttivät korkealle yli malaijien matalien majojen. Vankka oli siellä perustus ja tilaa oli väljälti. Kuni tähdet tuikkivat siellä monet valot voimakkaina ja kirkkaina, muistuttaen mieleen parafinia ja lampun laseja. Abdulla bin Selimin, tuon mahtavan Sambirin kauppiaan, talo ja varastohuoneet siellä asemaa vallitsivat. Almayerille tämä näky oli hyvin vastenmielinen. Hän pui nyrkkiään noille rakennuksille, jotka silmin nähtävässä upeudessaan tuntuivat hänestä kylmillä ja sietämättömiltä katsella. Ne näyttivät ikäänkuin halveksivan hänen mennyttä onneaan.

Hitaasti Almayer nousi talonsa portaita.

Keskellä parveketta oli pyöreä pöytä. Sillä seisoi parafinilamppu ilman kupua. Siitä lähti räikeätä valoa parvekkeen kolmelle suljetulle sivulle. Neljäs sivu oli avonainen, se oli virralle päin. Jyrkkää kattoa kannattavien tukipylväiden välillä riippui rikkinäisiä rottingista tehtyjä varjostimia. Parvekkeella ei ollut kattoa, niin että lampun räikeä loiste vähitellen himmeni ylhäällä pehmeäksi valoksi, joka lopulta haihtui kattoparrujen väliseen pimeään. Talon ulkoseinän jakoi kahtia ovenaukko, mistä oli pääsisäänkäytävä. Punainen oviverho sulki sen. Naistenkammion ovi avautui tähän läpikäytävään, josta mentiin pihalle ja keittiöntapaiseen suojukseen. Toisessa sivuseinässä oli ovi. Puoleksi kulunut kirjoitus "Konttori, Lingard ja Kumpp." oli vielä luettavissa pölyisellä ovella, jota ei nähtävästi pitkään aikaan oltu avattu. Sisällä oli lähellä vastakkaista seinää taivutetuista puista tehty keinutuoli. Pöydän luona ja muualla parvekkeella oli sinne tänne asetettu neljä puista nojatuolia, jotka näyttivät häpeävän kehnoa ympäristöään. Kokonainen kasa jokapäiväisiä mattoja lojui nurkassa, minne riippumatto oli poikittain pingotettu. Toisessa nurkassa nukkui, pää punaiseen karttuuniriepuun kääriytyneenä, muuan malaiji muodottomassa mykkyrässä. Se oli yksi Almayeriä palvelevista orjista. "Minun väkeäni" sanoi hän tavallisesti heistä puhuessaan. Lukuisa, tavanmukainen joukko koita piti hurjia tanssiaisiaan lampun ympärillä surisevien moskitokärpästen tulisen musiikin säestäminä. Palmunlehdistä tehdyn katon alla juosta vilisti sisiliskoja parruja pitkin vikisten vienosti. Apina, jota pidettiin kiinnitettynä erääseen parvekkeen tukipylvääseen, oli jo vetäytynyt yöksi räystään suojaan. Mutta nyt se tähysteli Almayeriä ja irvisteli hänelle, kiepsahti äkkiä katossa olevaan bamburuokoon riippumaan ja pudotti pöytäpahaselle tulvanaan pölyä ja murenneita, kuivaneita lehtiä. Lattia oli epätasainen, siellä täällä oli kuihtuneita kasveja ja kuivanutta savea. Kaikkialla tuntui nenään lian haju, kaikki oli hunningolla. Punaiset täplät lattialla ja seinillä osoittivat, mitenkä usein ja mitenkä huolimattomasti oli pureksittu betelpähkinöitä.[3] Vieno tuuli liikutteli hiljaa oljista tehtyjä ikkunaluukkuja ja toi mukanaan vastapäätä olevasta metsästä heikkoa, umpeata tuoksua kuihtuvista kukista.

Almayerin raskaasti astellessa parvekkeen palkit kovasti natisivat.

Nurkassa nukkuja liikahteli rauhattomasti mutisten sekavia sanoja.

Verhotun oviaukon takaa kuului vienoa vaatteiden kahinaa, ja pehmeä

ääni kysyi malaijin kielellä: "Sinäkö siellä olet, isä?"

"Niin olen, Nina. Minun on nälkä. Tässä talossa taitaa jo nukkua joka sielu?"

Almayer puheli reippaasti ja heittäytyi tyytyväisesti huokaisten pöytää lähinnä olevaan nojatuoliin. Nina Almayer tuli verhotusta oven aukosta esille ja hänen perässään muuan vanha malaijilainen vaimo, joka hommakkaasti asetteli pöydälle lautasellisen riisiä ja kalaa, ruukullisen vettä ja puolipulloa katajaviinaa. Asetettuaan isäntänsä eteen säröisen lasipikarin, palvelija poistui äänettömästi. Nina seisoi pöydän ääressä, toinen käsi nojasi kevyesti pöydän laitaan, toinen riippui hervottomasti sivulla. Kärsimättömän odotuksen ilme kuvastui hänen kasvoillaan, ja hänen uneliaat silmänsä näyttivät ihailevan halki pimeän jotain hurmaavaa kuvaa. Hän oli kookas ollakseen sekarotuinen. Sivulta katsoen oli hänellä yleensä isänsä säännölliset kasvonpiirteet, mutta poskipäät olivat voimakkaan leveät, perintönä äidin esi-isiltä — sululaisilta merirosvoilta. Hänen tarmokkaan näköinen suunsa, joka tavallisesti oli vähän auki päästäen näkyville kiiltävän valkoiset hampaat, antoi jonkunverran villin leiman hänen kasvojensa levottomalle ilmeelle. Mutta hänen tummista, kauniista silmistään tuikki hellä lempeys, mikä on niin ominaista malaijilaisille naisille. Ja niistä loisti tavallista suurempi äly. Ne näyttivät niin syvämietteisiltä, rehellisiltä ja vakavilta, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin muille näkymätöntä, neitosen itsensä seistessä valkosissaan, suorana, norjana, suloisena ja vaatimattomana. Hänen matalaa, leveätä otsaansa koristi tuuhea, pitkä, kiiltävän musta tukka, joka paksuina kiehkuroina valui hartioille. Se teki hänen kelmeän, öljypuun värisen ihonsa vieläkin kelmeämmäksi voimakkaan tummuutensa kautta.

Almayer kävi ahneesti käsiksi riisiannokseensa. Mutta pisteltyään sitä muutaman kerran suun täydeltä hän lopetti äkkiä syömisensä lusikka kädessä ja katseli terävästi tyttäreensä.

"Kuulitko sinä, Nina, veneen kulkevan tästä ohi noin puoli tuntia sitten?" hän kysyi.

Tyttö vilkasi nopeasti isäänsä ja siirryttyään pois valosta asettui seisomaan selkä vasten pöytää.

"En", sanoi hän hitaasti.

"Tänne tuli vene. Viimeinkin! Dain itse siinä oli. Hän jatkoi matkaansa

Lakamban luo. Minä tiedän sen siksi, että hän itse sen minulle kertoi.

Minä puhelin hänelle, mutta hän ei tahtonut tulla tänne tänä iltana.

Sanoi tulevansa huomenna."

Almayer nielasi välillä lusikallisen riisiä, sitten hän jatkoi.

"Olenpa melkein onnellinen tänä iltana, Nina. Voin jo nähdä pitkän tien pään, joka johtaa meidät pois tästä kurjasta suosta. Pian me pääsemme täältä, minä ja sinä, rakas tyttöseni. Ja sitten — — —"

Almayer nousi pöydästä ja jäi seisomaan tuijottaen eteensä, aivan kuin olisi ihaillut jotain hurmaavaa näkyä.

"Ja sitten", jatkoi hän, "sitten me olemme onnellisia, sinä ja minä. Me elämme rikkaina ja arvossa pidettyinä kaukana täältä, me unohdamme tämän elämän, kaikki nämä ponnistukset ja kaiken tämän kurjuuden!"

Almayer meni tyttärensä luo ja laski hyväillen kätensä hänen hiuksilleen.

"On ikävä, kun pitää turvautua malaijiin", puheli hän. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä Dain on todellinen gentlemanni, niin todellinen gentlemanni", toisti hän.

"Pyysitkö sinä häntä tulemaan tänne?" kyseli Nina kääntämättä katsettaan isäänsä.

"No, totta kai. Me lähdemme liikkeelle ylihuomenna", puheli iloissaan Almayer. "Meidän ei auta menettää hetkeäkään. Oletko nyt iloinen, tyttöseni?"

Tytär oli jo melkein yhtä pitkä kuin isänsä, mutta isä muisteli vielä mielellään sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa oli pieni, ja he olivat eroittamattomat ystävät.

"Olen iloinen", virkkoi tytär hyvin hiljaa.

"Tietysti", puheli Almayer vilkkaasti, "sinä et voi kuvitellakaan, mikä meitä odottaa. Minä en ole itse ollut Euroopassa, mutta olen kuullut äitini kertovan sieltä niin usein, että minusta tuntuu, kuin olisin jo kaikesta selvillä. Me elämme siellä vielä loistavaa elämää. Saatpa niihdä."

Taas seisoi Almayer vaijeten tyttärensä rinnalla ja ihaili mielikuvituksessaan tuota lumoavaa näkyä. Hetken kuluttua hän heristi nyrkkiään nukkuvalle siirtolalle.

"Voi, sinä Abdulla ystäväni!" huusi hän, "pianpa tästä nähdään, kumpi meistä näitten pitkien vuosien perästä lopultakin on herrana!"

Almayer käänsi katseensa virran yläjuoksulle päin ja huomautti levollisesti:

"Taas tulee ukonilma. Mutta tulkoon! Ei mikään ukkonen pidä minua valveilla tänä yönä, sen minä tiedän. Hyvää yötä, tyttöseni", kuiskasi hän suudellen hellästi lapsensa poskea. "Sinä et näytä olevan erikoisen hyvällä tuulella tänä iltana, mutta huomenna on katseesi kirkas. Eikö niin?"

Nina oli kuunnellut isäänsä muuttamatta värettäkään kasvoillaan. Hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä tuijottivat yhä yöhön. Pimeä oli tullut entistä sankemmaksi mahtavan ukkospilven ilmestyttyä. Se oli laskeutunut alas vuorilta peittäen tähdet, taivaan, metsän ja virran melkein käsin kosketeltavaan tummuuteen. Heikko tuulikin oli tauonnut, mutta etäinen ukkosen jylinä ja kelmeät salamat ennustivat lähenevää myrskyä. Huokaisten tyttö kääntyi pöytään päin.

Almayer oli jo riippumatossaan vaipumassa unen helmaan.

"Ota lamppu, Nina", mutisi hän unisesti. "Täällä on koko nurkka täynnä moskitokärpäsiä. Mene nyt nukkumaan, lapseni."

Nina sammutti lampun ja meni takaisin parvekkeen kaidepuun luo. Siellä hän seisoi kiertäen kätensä puisen pylvään ympäri ja katsoi kiinteästi Pantain yläjuoksulle. Kun hän siinä seisoi liikkumatta troopillisen yön painostavassa hiljaisuudessa, niin hän näki aina salaman iskiessä virran kummallakin rannalla olevan metsän. Ja hän näki, mitenkä puut taipuivat lähestyvän rajuilman puuskista, mitenkä tuuli pieksi veden vaahdoksi kaukana yläjuoksulla ja mitenkä mustat, omituisen näköisiksi repeytyneet pilvet kulkivat matalalla yli huojuvien puiden. Hänen ympärillään oli vielä hiljaista ja rauhallista, mutta hän kuuli kaukaa tuulen ulvonnan, rankan sateen sihinän ja aaltojen kohinan kuohuvalta virralta. Rajuilma läheni lähenemistään ukkosen kovasti jyristessä ja tulisten, pitkien salamain iskiessä. Välillä oli hetken aikaa kammottavan pimeä. Kun rajuilma ennätti virran matalalle haarautumispaikalle, vapisi koko talo tuulessa, ja sade rapisi kovasti palmunlehdillä peitetyllä katolla. Ukkonen haasteli yhtämittaa jyristen, ja taukoamattomat salamat päästivät näkyville kuohuina virtaavan veden, ajelehtivat puunrungot ja mahtavan metsän, joka kumartui hurjan, armottoman luonnonvoiman edessä.

Häiriytymättä tästä yöllä raivoavasta, sateisesta monsuunista isä nukkui rauhallisesti, unohtaen toiveensa, onnettomuutensa, ystävänsä ja vihollisensa. Mutta liikkumatta seisoi yhä tytär tähystellen tarkkaan joka salaman iskiessä leveätä virtaa. Hänen katseensa oli vakava ja huolestunut.