Читать книгу Tuulentupia - Joseph Conrad - Страница 4

Sisällysluettelo

Kun Almayer, Lingardin jyrkän vaatimuksen mukaisesti, suostui naimaan malaijilaistytön, ei kukaan tietänyt, että samana päivänä, jolloin huomiota herättänyt nuori, vastakääntynyt neitonen oli menettänyt luonnolliset sukulaisensa ja saanut valkoisen isän, hän oli taistellut epätoivoisasti niinkuin muutkin laivalla olleet. Ja ainoastaan jalkaansa saama paha haava oli pidättänyt häntä hyppäämästä yli laidan muiden harvojen eloon jääneiden mukana. Anastetun laivan etukannelta ukko Lingard oli löytänyt tytön kuolleista ja kuolevista merirosvoista muodostuneen ruumisröykkiön alta ja antanut kantaa hänet Flashin peräkannelle, ennenkuin malaijien laiva sytytettiin tuleen ja laskettiin ajelehtimaan. — Tyttö oli silloin tajuissaan ja hän näki troopillisen illan hiljaisessa rauhassa, joka seurasi taistelun melskettä, kaiken sen, mitä hän silloin luonteensa mukaisesti piti rakkaana täällä maan päällä, häviävän pimeään tulen ja savun vallassa. Välittämättä käsistä, jotka niin huolellisesti hoitivat hänen haavaansa, hän makasi kannella katsellen tarkkaavasti niitten urhoollisten miesten hautajaisroviota, joita hän niin oli ihaillut ja itse auttanutkin heidän taistelussaan tuota peljättyä Rajah-Lautia vastaan.

Kevyt yötuuli kuljetti prikiä hiljalleen etelää kohti. Suuri tuliloimu tuli yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes se välähti taivaan rannalla kuin himmenevä tähti. Ja lopulta se himmenikin. Hetken aikaa kuvastuivat vielä savupilveen kätkössä olevien liekkien välähtelyt. Viimein hävisi kaikki.

Nyt hän ymmärsi, että tuon häviävän tulenhohteen keralla hävisi hänen entinen elämänsäkin. Tästä lähtien odotti häntä orjuus kaukaisissa maissa, vieraitten parissa, tuntemattomissa ja kenties kauheissa — olosuhteissa. Neljäntoista vuoden vanha kun oli, käsitti hän jo asemansa ja tuli siksi äsken mainittuun johtopäätökseen, ainoaan malaijitytölle mahdolliseen, tytölle, joka oli jo kypsynyt naiseksi troopillisen auringon lämmössä. Lisäksi hän tiesi kylläkin persoonallisen sulonsa, josta hän oli kuullut niin monen isänsä uljaan soturin lausuvan suuren ihailunsa. Hän pelkäsi kaikkea vierasta. Mutta yleensä hän alistui asemaansa tyynesti, kuten ainakin malaiji, ja vielä piti hän sitä aivan luonnollisena. Olihan hän soturin tytär, joka oli vallattu taistelussa, ja kuuluihan hän siis oikeuden mukaisesti voittoisalle rajahille. Vieläpä tuon hirvittävän vanhuksen osoittama ilmeinen ystävällisyyskin johtui hänen mielestään tietenkin siitä, että tämä ihaili vankiansa. Ja kun hänen turhamaisuutensa näin sai tyydytystä, niin tuntui näin surkeasta onnettomuudesta johtunut surukin hänen sydämessään helpommalta.

Jospa hän sattumalta olisi tietänyt Samarang'in luostarin korkeista muureista, hiljaisista puutarhoista ja vaiteliaista nunnista, joiden pariin hänen kohtalonsa oli hänet vievä, niin olisi hän varmaankin etsinyt kuolemaansa peljäten ja vihaten moista vapauden rajoitusta. Mutta hän kuvitteli vain mielessään malaijilaistytön tavallista elämää. Hän kuvitteli vuoroin kovaa työtä, vuoroin tulista rakkautta, juonitteluja, kultakoristeita, kotiorjuutta ja tuota suurta, mutta salattua vaikutusta, joka on puolivillin naisen harvoja oikeuksia mieheensä nähden. Mutta hänen kohtalonsa saikin tuon vanhan, sydämensä hetkellisistä vaikuttimista toimivan merikarhun karkeissa käsissä aivan oudon ja hänelle tuhoisan käänteen. Levollisesti alistuen hän kärsi kaiken: vapauden kahleet, opin tien ja uuden uskon. Mutta hän kätki samalla sydämeensä vihansa ja halveksimisensa tätä uutta elämää kohtaan. Kielen hän oppi hyvin helposti, mutta ymmärsi varsin vähän siitä uudesta uskosta, jota hyvät sisaret hänelle opettivat, omaksuen nopeasti ainoastaan uuden opin taikauskoiset ainekset. Hän kutsui lempeästi ja hyväilevästi Lingardia isäkseen joka kerta, kun tämä pikimiten kävi kovaäänisesti häntä tapaamassa. Hän huomasi näet selvästi, että tuossa miehessä piili suuri ja vaarallinen voima, jonka alle oli parasta alistua. Olihan Lingard nyt hänen käskijänsä. Ja niin hänessä neljän vuoden aikana oli kytenyt toivo päästä herransa suosioon ja tulla lopulta hänen vaimokseen, neuvonantajakseen ja oppaakseen.

Mutta nuo unelmat haihtuivat Rajah-Lautin yhdellä sanalla "tapahtukoon", mikä perusti nuoren Almayerin salaa toivoman onnen. Ja niin seisoi vastenmielisiin eurooppalaisiin helyihin puettuna batavialaisen seurueen huomion esineenä nuori, vastakääntynyt tyttö alttarin edessä, rinnallaan äkäisen näköinen valkoinen mies. Almayer olikin silloin levoton ja vähän vastahakoinen. Näytti siltä, kuin hän olisi mielellään juossut karkuun. Hän älysi kuitenkin kylliksi peljätä tulevaa appeaan ja osasi tarpeeksi panna arvoa omalle aineelliselle onnelleen, niin että häväistys jäi tekemättä. Mutta jo vannoessaan uskollisuuttaan hän punoi juonia päästäkseen ennemmin tai myöhemmin irti tuosta sievästä malaijilaistytöstä. Ja morsian taas oli oppinut siksi paljon luostarissa ollessaan, että hänestä valkoisten miesten lakien mukaan oli kohta tuleva Almayerin toveri eikä hänen orjansa, ja siksi hän mielessään lupasi itselleen toimia olosuhteiden mukaan.

Kun siis Flash, lastattuna uuden talon rakennusaineilla, lähti Batavian satamasta ja vei mukanaan nuoren parin tuntematonta Borneota kohti, niin ei sen kannella näkynytkään niin paljon rakkautta ja onnea, kuin ukko Lingard niin monasti jo etukäteen oli kerskaten ennustellut satunnaisille ystävilleen, milloin minkin hotellin parvekkeella. Vanha merikarhu itse oli onnensa kukkuloilla. Nyt hän oli täyttänyt tehtävänsä tyttöön nähden. "Niinkuin tiedätte, minä tein hänet orvoksi." Näin hän usein juhlallisesti lopetti puheensa, kun hän tapansa mukaan kertoili liikeasioistaan kokoonhaalitulle jätkäjoukolle. Ja hänen humalaisten kuulijainsa hyväksyvät huudot täyttivät hänen yksinkertaisen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. "Minä panen kaikki suoraa päätä täytäntöön" oli hänen toinen mielilauseensa. Ja noudattaen tätä periaatetta hän kiirehti kuumeen tapaisesti Pantai-virran rannalle tulevan talon ja varastohuoneitten rakentamista. Kunhan saataisiin kuntoon koti nuorelle parille ja varastohuoneet sitä suurta kauppaa varten, jonka kehittäminen nyt oli oleva Almayerin tehtävänä, niin voisi Lingard itse antautua salaperäiseen yritykseensä, josta hän jo viittauksin oli puhunutkin. Ja näistä viittauksistakin oli jo ymmärretty, että kysymyksessä olivat kulta- ja timanttisuonet jossain saaren keskuksessa. Almayer oli niinikään jo kärsimätön. Jos hän olisi tiennyt, mikä häntä odotti, niin ei hän varmaankaan olisi ollut niin innokas ja toivorikas nähdessään Lingardin retkikunnan viimeisen kanootin häviävän virran yläjuoksulle vievään poukamaan. Mutta kun hän nyt kääntyi ympäri, niin näki hän edessään pienen sievän talon ja suuret varastohuoneet, jotka kokonainen armeija kiinalaisia salvumiehiä huolellisesti oli rakentanut. Ja hän näki vielä uuden laiturin, jonka ympärille oli keräytynyt kanootteja kauppamiehineen. Kas silloin hän tunsi äkkiä valtavan riemun sydämessään, ajatellessaan että maailma oli nyt hänelle avoinna.

Mutta maailma oli ensin valloitettava. Ja sen valloittaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin hän luuli. Varsin pian hän tuli huomaamaan, että häntä ei kaivattu tässä maan kolkassa, minne hän oli joutunut Lingardin pakotuksesta ja omasta heikosta tahdostaan — keskelle häikäilemättömiä juonia ja hurjaa kauppakilpailua. Arapialaiset olivat myöskin keksineet tämän virran ja perustaneet kauppa-aseman Sambiriin. Ja missä he tekivät kauppaa, tahtoivat he myöskin olla isäntinä eivätkä suvainneet kilpailijoita.

Lingard palasi tuloksitta ensimäiseltä retkeltään, mutta lähti takaisin tuhlaten kaiken rehellisen kaupan tuottaman voiton salaperäisiin matkoihinsa. Almayer kamppaili vaikeassa asemassaan ilman ystäviä ja apua. Vanha rajahi, Lakamban edeltäjä, oli ainoa, joka suojeli häntä Lingardin tähden. Sensijaan Lakamba, joka eleli yksityisenä miehenä riisiviljelyksellään, seitsemän mailin päässä virran alajuoksulla, käytti kaiken vaikutusvaltansa auttaakseen valkoisen miehen vihamiehiä. Hän punoi salajuonia tarkan suunnitelman mukaan ijäkästä rajahia ja Almayeriä vastaan vedoten avoimesti siihen, että hän muka tunsi perinpohjin heidän salaisimmatkin liikeasiansa. Hän tahtoi käydä ystävästä ja siksi hänen kookas vartalonsa näkyi usein Almayerin parvekkeella. Hänen viheriä turbaaninsa ja hänen kullalla kirjailtu takkinsa loistivat aina ensi rivissä niitten huomaavaisten malaijien joukossa, jotka tungeksien tulivat tervehtimään Lingardia tämän palatessa sisämaasta. Hänen kumarruksensa olivat aina syvimmät ja hänen kädenlyöntinsä sydämellisimmät, kun hän lausui vanhan kauppiaan tervetulleeksi. Mutta samalla hän pienillä silmillään otti selvän ajan merkeistä ja hän läksi tavallisesti noista keskusteluista tyytyväisenä, salainen hymy huulillaan. Ja nyt piti hän taas puolestaan pitkiä neuvotteluita ystävänsä ja liittolaisensa Syed Abdullan kanssa. Tämä oli arapialaisen kauppa-aseman johtaja, sangen mahtava ja vaikutusvaltainen mies saaristossa.

Siihen aikaan luultiin yleisesti siirtolassa, että Lakamban vierailut Almayerillä eivät rajoittuneet ainoastaan noihin virallisiin kohtauksiin. Usein näkivät Sambirin myöhäiset kalastajat kuutamoöinä pienen kanootin työntyvän esille kaidasta purosta valkoisen miehen talon takaa ja he näkivät sen yksinäisen omistajan melovan varovasti virtaa alas rannan synkkien varjojen suojassa. Ja näistä tapahtumista, jotka aina saatettiin asianmukaisesti kaikkien tietoon, keskusteltiin iltatulien ääressä myöhään yöhön malaijiylimyksille ominaisella kyynillisyydellä ja samalla nautittiin vahingonilolla valkoisen paholaisen, tuon vihatun hollantilaisen, koti-ikävyyksistä.

Almayer taisteli yhä epätoivoisesti. Mutta hän suunnitteli siksi huonosti taistelutapansa, että hän vähitellen menetti kaikki menestyksen mahdollisuudet kamppaillessaan niin häikäilemättömien ja päättäväisten kilpailijain kanssa kuin arapialaiset ovat. Kaupanteko loppui avaroissa varastohuoneissa, ja varastohuoneet lahosivat pala palalta. Vanhan Lingardin pankkiiri, macassarilainen Hudig, teki vararikon, ja sen mukana meni koko käytettävä kapitaali. Ja Lingardin järjettömät tutkimusmatkat olivat nielleet viime vuosien voiton. Lingard itse oli saaren keskiosissa, ehkäpä jo kuolleena. Joka tapauksessa hän ei antanut mitään elonmerkkejä itsestään. Almayer seisoi yksin tässä vastaanhankaavassa ympäristössä. Ainoana, vähäisenä hauskuutena oli hänelle yhdessä-olo pikku tyttärensä kanssa, joka oli syntynyt kaksi vuotta häitten jäljestä. Nyt oli tyttö noin kuuden vuoden vanha. Hänen vaimonsa oli jo alkanut kohdella häntä hurjalla halveksumisella, mikä ilmeni jurossa vaiteliaisuudessa, mutta toisinaan purkautui kiihkeitten soimausten tulvaksi. Almayer tunsi, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Ja hän näki, mitenkä tämä kateellisesti, melkeinpä vihamielisesti, katseli isää ja lasta. Äiti oli mustasukkainen isälle, joka ilmeisesti oli saanut pikku tytön suosion puolelleen. Ja siksi Almayeristä tuntui, ettei hän ollut oikein turvassa tuolta naiselta omassa kodissaankaan. Kun tämä parhaillaan poltteli huonekaluja ja repi alas sieviä ikkunaverhoja, vihaten silmittömästi noita sivistyksen tunnusmerkkejä, mietiskeli Almayer, kauhuissaan näistä villin luonteen purkauksista, mitenkä hän parhaiten pääsisi irti moisesta naisesta. Hän ajatteli kaikenlaista, jopa suunnitteli hän murhaakin, mutta jollakin epämääräisellä, ponnettomalla tavalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaan odotteli joka päivä, että Lingard tulisi takaisin tuoden mukanaan tiedon joistain tavattomista aarteista.

Lingard palasikin, mutta vanhentuneena ja sairaana, kuin varjona entisestään. Ja hänen sisäänpainuneissa silmissään paloi kuumeen tuli. Hän oli melkein ainoa lukuisista retkeilijöistä, joka vielä oli elossa. Mutta viimeinkin oli onni hänelle ollut suotuisa! Ennen kuulumattomia rikkauksia oli hänen käsissään. Mutta hän kaipasi lisää rahaa, vain hiukkasen lisää, toteuttaakseen unelmansa satumaisista aarteista. Ja nyt oli vielä Hudigkin tehnyt vararikon! Almayer haali kokoon rahaa niin paljon kuin voi, mutta vanhus halusi vielä enemmän. Jos Almayer ei kykenisi sitä hankkimaan, menisi hän Singaporeen, vieläpä Eurooppaankin; ennen kaikkea kuitenkin Singaporeen. Ja hän veisi pikku Ninan mukaansa. Hänellä oli Singaporessa hyviä ystäviä, jotka ottaisivat tytön huostaansa ja huolehtisivat tämän koulutuksesta. Kaikki järjestyisi mainiosti. Ja tuosta tyttärestä, johon vanha merikarhu näytti siirtäneen kaiken äitiin ennen kohdistuneen kiintymyksensä, tulisi idän — ja vieläpä koko maailman rikkain nainen. Näin puheli kovalla äänellä Lingard mitellen parveketta raskain, pitkin askelin ja viittilöiden kädellään, jossa oli savuava sikaari. Hänen pukunsa ja tukkansa oli hajallaan, hän oli haltioissaan. Mutta Almayer sensijaan istua kyyhötti mattokasalla ja ajatteli kauhulla, että hänen täytyisi erota siitä ainoasta ihmisolennnosta, jota hän rakasti. Ja vielä suurempi oli kenties hänen kauhunsa kuvitellessaan sitä kohtausta, joka hänellä olisi vaimonsa, tuon villin tiikerimäisen naisen kanssa, kun tältä riistettäisiin lapsensa. Hän myrkyttää minut, ajatteli poloinen Almayer, tietäen hyvin, mitenkä yksinkertaisesti malaijit lopullisesti ratkaisivat yhteiskunnallisen, poliittisen ja perhe-elämän pulmat.

Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.

Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa, pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli aivan erillään toisista.

Lakamba oli lakannut käymästä talossa sen perästä, kun kaitselmuksen armollisesta määräyksestä ja pienen tieteellisen kepposen avulla vanha Sambirin hallitsija oli saatu pois elävien joukosta. Lakamba hallitsi nyt tämän sijasta. Hän oli saanut tehokasta apua arapialaisilta ystäviltään ja hollantilaisilta viranomaisilta. Syed Abdulla oli nyt Pantain vaikutusvaltaisin mies ja kauppias. Almayer oli tuhottuna ja avuttomana vihamiestensä juonien tiiviiksi punomassa ansassa. Hänen elämänsä ainoana sisältönä oli vain se, että hän luuli tietävänsä Lingardin suuriarvoisen salaisuuden. Lingard itse oli hävinnyt. Hän kirjoitti kerran Singaporesta ja kertoi, että lapsi voi hyvin ja oli Mrs. Vinckin huostassa. Hän itse oli aikeissa mennä Eurooppaan hankkimaan rahoja suureen yritykseensä. Hän palaisi pian. Mitään vaikeuksia ei olisi kestettävänä. Kaikki toisivat kiireellä rahansa. Näin hän kirjoitti. Mutta erikoisen kovaa kiirettä eivät ihmiset näyttäneet pitäneen, sillä tämän jäljestä saapui häneltä vain yksi kirje jossa hän mainitsi olevansa sairas. Hän ei ollut löytänyt yhtään sukulaista elossa. Muutapa ei juuri kirjeessä ollutkaan: Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Varmaankin oli Eurooppa nielaissut Rajah-Lautin. Ja turhaan tähysteli nyt Almayer länttä kohti nähdäkseen edes yhden valonsäteen pilkistävän esille särkyneitten toiveittensa pimeästä yöstä.

Vuodet vierivät. Mrs. Vinckiltä ja myöhemmin Ninalta itseltään pitkin väliajoin tulleet kirjeet olivat Almayerin ainoana ilona ja tekivät kuitenkin elämän siedettäväksi virran varrella vallitsevassa ilakoivassa raakuudessa. Almayer eleli nyt yksin aikojaan eikä hän käynyt enää tapaamassa velallisiaankaan, sillä ne eivät kuitenkaan olisi mitään maksaneet, varmoja kun olivat Lakamban suojeluksesta. Uskollinen sumatralainen Ali keitti hänen riisinsä ja valmisti hänen kahvinsa, sillä hän ei uskaltanut luottaa keneenkään muuhun ja kaikkein vähimmän vaimoonsa. Hän tappoi aikansa kuljeskelemalla synkkänä talon ympärillä olevilla ruohottuneilla poluilla ja käymällä rappioituneissa varastohuoneissa. Niissä muistuttivat häntä ainoastaan muutamat ruosteiset pyssyt ja jotkut pilaantunutta manchesteriläistä tavaraa sisältävät särkyneet laatikot niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin kaikkialla oli elämää ja tavaraa ja hän itse, pikku tytär rinnallaan, piti ylinnä silmällä vilkasta liikettä rannalla. Mutta nyt liukuivat ylämaan kanootit Lingard ja Kumpp:in rappiolle menneen lastauspaikan ohi, meloivat edelleen myötävirtaa ja ryhmittyivät Abdullan uuden laiturin ympärille. Noin he eivät tehneet siksi, että olisivat rakastaneet Abdullaa, vaan siksi, että eivät uskaltaneet tehdä kauppaa miehen kanssa, jonka tähti oli laskenut. Jos he olisivat olleet tämän miehen kanssa tekemisissä, ei heillä olisi ollut odotettavana mitään armoa arapialaisilta eikä rajahilta. Kummaltakaan ei olisi saanut riisiä velaksi puutteen aikana. Ja Almayer ei taas olisi voinut auttaa heitä, kun hänellä itselläänkin oli toimeentulo toisinaan kylliksi vaikeata.

Almayer kadehti usein yksinäisyydessään ja epätoivossaan läheistä naapuriaan, kiinalaista Jim-Eng'iä, jonka hän näki monasti pitkänään vilpoisella mattokasalla, puinen tyyny päänalana, opiumpiippu hervottomissa käsissä. Hän ei kuitenkaan etsinyt lohdutusta opiumista. Ehkä se oli hänestä liian kallista, tai kenties hänen valkoisen miehen ylpeytensä pelasti hänet tuosta alentumisesta. Mutta luultavimmin kuitenkin pidättyi hän siitä ajatellessaan kaukana Taka-lntian siirtomaissa elävää tytärtään. Almayer sai tietoja tyttärestään useammin, sitten kun Abdulla oli ostanut höyrylaivan, joka välitti liikettä Singaporen ja Pantain siirtola-asutusten välillä noin joka kolmas kuukausi. Almayeristä tuntui nyt, että hän oli lähempänä tytärtään. Hän halusi nähdä tytärtään ja suunnitteli usein matkaa Singaporeen, mutta siirsi lähtönsä vuodesta toiseen, odottaen aina jotain edullista onnen käännettä. Hän ei tahtonut kohdata tytärtään tyhjin käsin ja ilman minkäänlaisia rohkaisun sanoja. Hän ei voinut ottaa tytärtään takaisin tähän villiin ympäristöön, jossa hän itse oli tuomittu elämään. Vähän hän myöskin arkaili tytärtään. Mitä tämä mahtaisi ajatella hänestä? Hän laski kuluneet vuodet. Tyttö oli jo täysikasvuinen nainen, sivistynyt, nuori ja toiverikas. Hän taas tunsi itsensä jo vanhaksi, toivottomaksi ja melkeinpä villin ympäristönsä kaltaiseksi. Hän kyseli usein itseltään, mitä oli tuleva hänen tyttärestään. Hän ei kyennyt vielä vastaamaan tähän kysymykseen ja siksi hän ei tohtinut vielä katsella tytärtään silmiin. Mutta sittenkin hän kaipasi lastaan. Hän epäröi vuosikausia.

Hänen epäröintinsä loppui siten, että Nina odottamatta ilmestyi Sambiriin. Hän tuli höyrylaivalla, kapteeni piti hänestä huolta. Almayer katseli tytärtään ihmetellen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana lapsi oli kehittynnyt naiseksi. Hänen tukkansa oli musta, ihonsa öljypuunvärinen, hän oli pitkä ja kaunis. Silmät olivat suuret ja surullisen näköiset. Malaijilaisilla naisilla tavattavaa vastenmielistä ilmettä vaimensi ajatteleva tuike, joka oli eurooppalaista perua. Kauhulla ajatteli Almayer sitä hetkeä, jolloin vaimonsa ja tyttärensä tapaisivat toisensa. Mitä arvelisi tämä vakava, eurooppalaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö nähdessään betelpähkinää pureskelevan äitinsä istua nököttämässä pimeässä hökkelissään puoleksi alastomana ja äkäisenä hajanaisessa puvussaan. Vielä pelkäsi Almayer, että tuo kirottu nainen päästäisi raivonsa ilmoille. Tähän asti hän oli onnistunut pitämään vaimonsa siedettävän rauhallisena ja oli niin säilyttänyt eheinä edes tärveltyjen huonekalujensa jäännökset.

Almayer seisoi parhaillaan majan suljetun oven edessä polttavassa auringonpaisteessa. Hän kuunteli sisältä tulevaa puheensorinaa ja ihmetteli, mitä siellä tapahtui. Palvelustytöt oli karkoitettu majasta heti keskustelun alkaessa. Ja he seisoivat nyt yhdessä ryhmässä paaluaitauksen luona peittäen kasvonsa käsillään ja puhua pärpättäen uteliaina asiain kulusta. Almayer ei enää malttanut hillitä itseään, vaan koetti kuulla bambuseinän läpi edes jonkun sanan. Mutta samassapa laivan kapteeni, joka oli saattanut tytön majalle, otti Almayeriä käsipuolesta kiinni ja vei hänet, peljäten auringon pistosta, parvekkeen varjoon. Siellä oli jo Ninan kapsekki, jonka laivamiehet olivat tuoneet maihin. Heti kun kapteeni Fordilla oli lasinsa edessä ja sikaarinsa sytytetty, pyysi Almayer selitystä tyttärensä odottamattomaan tuloon. Ford selosteli asiaa niukasti, hän puhui vain ylimalkaan epämääräisin, kiivain sanoin naisväen typeryydestä yleensä ja erikoisesti Mrs. Vinckin ahdasmielisyydestä.

"Tiedäthän, Kaspar", sanoi hän lopuksi kiihottuneelle Almayerille, "että on hiton ikävää pitää sekarotuista tyttöä talossa. Kaikenlaisia hupsuja siellä juoksee niinkuin muuan nuori pankkilainenkin, joka ratsasti aamuin ja illoin Vinckin varastohuoneelle. Vanha eukkohan se luuli silloin, että se tarkoitti sitä hänen Emmaansa. Mutta kun eukko viimein huomasi, kenestä oikein oli kysymys, niin olipa siellä melua ja meteliä. Sen voit uskoa. Hän ei tahtonut pitää Ninaa enää tuntiakaan talossa. No niin. Minä sain kuulla tästä jupakasta ja otin tytön vaimoni huostaan. Minun eukkoni on aika mukava ihminen — semmoisia kuin ne naiset nyt ovat. Ja, totta vie, me olisimme tahtoneet pitää tyttöä sinun tähtesi, mutta hän ei halunnut jäädä meille. No, sitten! Älähän nyt hätäile, Kaspar. Istuhan hiljaa. Mitä sille mahtaa? Parempi näin. Anna hänen jäädä tänne. Hän ei ollut milloinkaan siellä onnellinen. Nuo Vinckin tytöt eivät ole pyntättyjä apinoita paremmat. Ne halveksivat häntä. Sinä et voi tehdä häntä valkoiseksi. Älähän nyt viitsi noitua minulle. Et voi. Hän on silti hyvä tyttö, mutta vaimolleni hän ei puhunut asioistaan mitään. Jos tahdot tietää tarkemmin, niin kysy itse häneltä. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin antaisin hänen olla yksin. Terve tuloa, kunnon kaveri, nostamaan hänen matkarahansa, jos sinulla on nyt tiukka rahasta." Puheltuaan näin kapteeni viskasi pois sikaarinsa ja lähti liikkeelle "ravistamaan niitä hereille laivalla", niinkuin hänellä oli tapana sanoa.

Turhaan odotti Almayer saavansa kuulla tyttärensä paluun syyn tämän omasta suusta. Ei ensimäisenä päivänä eikä liioin seuraavinakaan tyttö kertaakaan viitannut elämäänsä Singaporessa. Ja Almayer ei taas tahtonut udella. Häntä peloittivat tytön kasvojen rauhallisen välinpitämätön ilme ja nuo juhlallisen näköiset silmät, jotka aina väistivät häntä ja kiintyivät kohisevan, leveän virran rinnalla, majesteetillisessa levossaan uinaileviin metsiin. Mutta Almayer alistui asemaansa ja oli onnellinen saadessaan tyttäreltään hellää, huolehtivaa rakkautta. Tosin sai hän sitä vain ajoittain, sillä Ninalla oli, kuten tämä itse sanoi "synkät hetkensä", jolloin hän tapasi käydä äitinsä luona ja viipyä tuntikausia rantamajassa. Kun hän tuli sieltä ulos, oli hän entistä suljetumpi. Halveksivin katsein ja lyhyin sanoin hän silloin vastasi kaikkiin isänsä puheisiin. Almayer tottui tähänkin ja pysyi noina synkkinäkin hetkinä levollisena, vaikka oli kovasti hädissään äidin vaikutuksesta tyttäreen.

Muuten mukautui Nina ihmeellisesti puolivillin ja kurjan elämän olosuhteisiin. Hän omaksui muitta mutkitta, ja nähtävästi ilman vastenmielisyyttä, taloudessa silmiin pistävän hoidon puutteen, rappeutumisen ja köyhyyden, huonekalujen vaillinaisuuden ja riisi-ruuan alituisen ilmestymisen perheen ruokapöydälle. Hän asui Almayerin kanssa pienessä rakennuksessa, joka, surullista kylläkin, rappeutumistaan rappeutui. Sen oli alkuaan Lingard rakennuttanut nuorelle parille.

Malaijit keskustelivat vilkkaasti Ninan tulosta. Alkuaikoina kävi aamutervehdyksellä joukottain malaijilaisia vaimoja lapsineen anoen kiihkeästi nuorelta neiti Putih'ilta[4] apua kaikkia ruumiin tauteja vastaan. Illan viileydessä taas arvokkaat arapialaiset piikissä valkoisissa viitoissaan ja keltaisissa viattomissa nutuissaan astelivat hitaasti joen vartta kulkevaa pölyistä polkua kohti Almayerin talon porttia ja kävivät juhlallisilla tervehdyksillä vääräuskoisen luona, heillä kun oli muka liikeasioita. Itse asiassa tahtoivat he vain hienolla tavalla päästä edes vilaukselta näkemään nuorta neitiä. Jopa tuli itse Lakambakin esille paaluvarustuksistaan loistavine sota-aluksineen ja punaisine auringonvarjostimineen ja laski pieneen lahonneeseen Lingard ja Kumpp:in laituriin. Hän tuli muka ostamaan muutamia messinki-pyssyjä, hän tahtoi näet antaa ne lahjaksi eräälle ystävälleen, Sambirin dajaakkien[5] päällikölle. Ja sillä aikaa kun epäluuloinen, mutta kohtelias Almayer koetti kaivella esille varastohuoneista vanhoja ilmapyssyjä, istui rajahi nojatuolissa parvekkeella mahtavan seurueensa ympäröimänä, odotellen turhaan Ninan näyttäytymistä. Ninalla sattui olemaan paha päivänsä ja hän pysyi äitinsä majassa, mistä he yhdessä katselivat parvekkeella tapahtuvia juhlallisia menoja. Rajahi lähti pois nolona, mutta kohteliaana. Pian senjälkeen Almayer sai kerätä hedelmiä parantuneesta suhteestaan rajahiin. Velalliset, joita hän oli jo pitänyt auttamattomasti maksukyvyttöminä, suorittivat hänelle muutamia velkojaan monin anteeksipyynnöin ja syvin kumarruksin. Näissä parantuneissa olosuhteissa Almayerin mieli jonkun verran reipastui. Ehkäpä ei kaikki vielä ollutkaan menetettyä. Ehkäpä nuo arapialaiset ja malaijit lopultakin huomasivat, että hän johonkin kykeni, ajatteli itsekseen Almayer.

Ja nyt hän alkoi tapansa mukaan taas tehdä mahtavia suunnitelmia ja uneksia suurista rikkauksistaan itselleen ja Ninalle. Niin, varsinkin Ninalle! Näitten virkistävien vaikuttimien elähyttämänä Almayer pyysi kapteeni Fordia kirjoittamaan Englannissa oleville ystävilleen, että nämä ottaisivat selvän Lingardista. Oliko hän elossa vaiko kuollut? Jos kuollut, oliko hän jättänyt jälkeensä jotain papereita, asiakirjoja eli joitain ilmoituksia tai viittauksia, koskevia hänen suurta suunnitelmaansa. Samaan aikaan oli Almayer löytänyt eräästä tyhjästä huoneesta romun joukosta muistikirjan, joka oli ijäkkään seikkailijan omaisuutta. Hän tutkiskeli vaikeasti luettavaa käsialaa sivu sivulta ja painui usein syviin mietteisiin kirjansa ääressä.

Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella, vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa, kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.