Читать книгу Maailman loppu - K. N. Rauhala - Страница 4

Olin 30 vuoden vanha raihnainen ukko, kun pääsin maailmansodan kynsistä. Vaikka olin maannut sairaalassa vain kuukauden ja muuten yleensä ollut jalkeilla kuluneet viisi vuotta, olin ruumiillisesti ja sielullisesti ala-arvoisemmassa kunnossa kuin kovasta lavantaudista pelastunut.

Minulla ei herrankiitos ollut koskaan ollut tunnetta oman itseni tärkeydestä tässä maailmassa, enkä minä saanut koskaan tulevan elämäni pohjapiirustusta valmiiksi.

Äiti arveli minusta tulevan kehnonpuoleisen rengin, isä kuvitteli jo aikaisin jostain käsittämättömästä syystä niin korkeata virkaa kuin kansakoulunopettajan tointa, kansakoulunopettajani taasen ei määritellyt tulevaisuuttani sen tarkemmin kuin että "sinusta, poika, tulee joko jotain helkkarin huonoa tai jotain helkkarin hyvää" — ennustus, jonka pätevyyttä minä jo silloin epäilin. Itse puolestani olin toisella kymmenellä, sen alkupäässä, luonnollisestikin sitä mieltä, että olin luotu sotilaaksi. Mutta kun jouduin teurastamaan meidän pässimme ja huomasin kuinka vaikeata minun oli pakottaa itseni katkaisemaan siltä kurkut, aloin epäillä sotilaskutsumustani. Ja tätä epäilystäni lisäsi vielä m.m. se seikka, etten viidentoista vanhana ollut tehnyt yhtään urotyötä maalla enkä merellä, en ollut pelastanut yhtään neitoa ryövärien kynsistä — päinvastoin menettänyt monta salaisen rakkauteni esinettä toisten poikain heiloiksi — enkä ollut kertaakaan antanut selkään kasvinkumppaleitani.

Ja tämä epäilykseni oli nyt osoittautunut surkealla tavalla todeksi kuluneina maailmansodan viitenä vuonna.

Mutta sen sijaan sattui minulle siellä toisen vuosikymmenen keskivaiheilla aivan odottamaton tapaus, johon minä en ollut osannut ollenkaan aavistuksiani kohdistaa. Sattui niin somasti, että äidin valmistaessa minusta renkiä, isän kuvaillessa minulle "seminaarikoulua" ja kansakoulunopettajan huoletonta elämää ja eläkettä, jonka valtio maksaisi minulle, kun olisin kolmekymmentä vuotta könistellyt ihmisten lapsia, ja minun itseni lukiessa sotaisia romaaneja ja rustatessa runoja, kansakoulunopettajani sai päähänsä, että minut on pantava oppikouluun ja ajoi tahtonsa läpi — asianomaisten tuolla tavalla vetäessä eri köyttä.

Tosin minä en osannut lausua ruotsia juuri ollenkaan — vaikka kansakoulunopettajani, joka oli kotoisin kaupungista ja käynyt oppikoulua, oli auliisti jakanut minulle tietojansa —, tosin nauroi tohtori-vainaja kasvikokoelmalleni makeat naurut — en ikinä ollut nähnyt miten kasveja kiinnitetään arkkeihin —, tosin koko geometrian taitoni oli omatekoista ja tosin minut unohdettiin pieneen karttahuoneeseen opettajasuojan taakse, jossa minua oli viimeksi kuulusteltu, kunnes kello 9 tienoilla illalla aukaisin akkunan ja livahdin sitä tietä kadulle — mutta summa summarum oli, että jouduin lyseon toiselle luokalle. Ja sitte oli elämänurani jumalankiitos seitsemäksi vuodeksi selvillä.

Tosin paistattelivat seminaarin punaiset rakennukset vielä kerran taivaanrannalla, kun olin viidennellä luokalla. Mutta taas aivan käsittämättömästä syystä isäni ne lopullisesti unohti ja kantoi edelleen taakkaa, jonka oppikoulua käyvä poika laski hänen, mökin miehen, hartioille.

Mutta ylioppilaaksi tultuani loppui selvä elämänura kuin karjanpolku metsään eikä sitä sen jälkeen ole löytynyt.

Tutustuttuani teatteriin pidin luonnollisena, että minusta oli tuleva suuri näyttelijä. Tunsin selkäevissäni samantapaista taiteellisen voiman väristystä kuin Pulma-kankuri "Kesäyön unelmassa", kun hän kerskuu:

"Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn; minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen — — — mutta paremmin sopisi minun luonnolleni turanni; minä osaisin pelata Herkuletta hiivatin hyvin, tai jotain muuta rollia, jossa oikein peevelin moisesti riehutaan ja tuhotaan."

'Kivet sinkoilee,

Vahat lohkeilee

Auk' aukenee

Ovet vankeuden.

Näet auringon

Tulivaljakon,

Joka kauhuks' on

Yön peikoillen.'

"Se meni oivallisesti. — — — Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein turannimaista voimaa; rakastelija se vain ruikuttelee."

Ja minä ajattelin ruveta elämäniäkseni pauhaamaan toiselle parvelle, itkettämään naisia ja tärisyttämään miesten munaskuita.

Mutta kun olin pari kertaa kirkunut näyttämön takana vallankumouksellisessa roskajoukossa ja laulanut marseljeesia näyttämön alla Manon Rolandin kulkiessa kuolemaan pääni päällä sekä vielä muutaman kerran ollut surmaamassa Salomea, niin oli minulla riittävästi kokemuksia kulissien takaisesta pölystä ja ilkeän sähköisestä ilmakehästä parantuakseni tästä penikkataudista.

Nyt vaihdoin kuuluisaksi tulemisen tietä ja arvelin, että kirjailija onkin oikeastaan enemmän kuin näyttelijä. Ja monet yöt minä piehtaroin vuoteellani vapisten suurien aiheiden sisäisestä poltosta. — Lopputulos oli pari kertomusta, jotka jonkun aikakauslehden paperikori haukkasi, minun tuntiessani verrattain vaillinaista isänsurua.

Tällä aikaa kuitenkin sain jotain tehdyksi varsinaisella alallani, luonnontieteissä ja matematiikassa, jonka olin valinnut senvuoksi, että ylioppilaslaskuissa tein vain yhden laskuvirheen ja että tämän alan opettajilla vielä siihen aikaan oli verrattain hyvät mahdollisuudet väistää vaivaistaloa, s.o. saada leipäpaikkoja.

Mutta sitte puhkesi maailmansota. Se pani hiljalleen saavutetun tasapainoni mullinmallin. Tähän tuli vielä lisäksi se, että rakkaus, joka oli lennätellyt henkeä huimaavissa korkeuksissa, teki vararikon ja henki tuli nurinniskoin maan kamaraan, niin että tömähti.

Toisella puolella ikävystyminen entiseen elämään, köyhyys ja katkeroituminen, toisella puolella toivo saavuttaa hiukan sädekehää ja hohtoa ympärillensä ja kostaa kuuluisuudellansa entiselle rakastetulle — siitä oli luonnollisena tuloksena, että lähdin maailmansotaan.

Ei ole syytä kuvata tässä niitä viiden vuoden kamaloita päiviä, jotka sen jälkeen elin. Mainittakoon vain, että minä en koko aikana oppinut ylenemisen taitoa. Tosin minä en ollut urhoollinenkaan — pässin kaulan katkaisemisesta tehdyt johtopäätökset olivat aivan oikeita. Mutta urheus ei yleensä ylenemiseen vaikuttanutkaan. Minä näin sangen vähän todellista, jaloa, raakuudesta vapaata urheutta, mutta sekin vähä, minkä näin, ei ollut ylenemisen kanssa missään tekemisissä. — Miten ollakaan, tosiasia vain on, että minä palasin viisivuotisesta helvetistä aivan vaatimattomin arvomerkein koristettuna ja riisuin nekin niin pian kuin mahdollista. Arvo ei ollut noussut, mutta ruumiillinen ja henkinen kunto oli sensijaan, kuten alussa mainitsin, aivan peloittavasti alentunut.

Jos minulla nyt olisi aikaisemmin ollut erikoisiin asenteisiin pukeutuva tietoisuus merkityksestäni ja tärkeydestäni tässä maailmassa, niin kaiketi olisin pamauttanut kuulan otsaani, huomatessani kaikkien jalustojen kaatuvan altani. Mutta, niinkuin sanottu, sitä minulla ei herrankiitos ollut. Ja senvuoksi minä vain ikävöin hartaasti pienen kotimökkini rauhaan vanhempieni luo. Uskoin täällä jälleen parantuvani sekä ruumiillisesti että henkisesti ja sitte olin mielestäni valmis vaikkapa noudattamaan äitini alkuperäistä suunnitelmaa ja elättämään itseäni ruumiillisella työllä.

Eräänä toukokuun sunnuntaina pääsin vihdoin irti suuresta kaupungista ja astelin asemalle sijoittautuakseni pohjoiseen menevään junaan.

Aurinko lähenteli luoteista taivaanrantaa. Asemarakennuksen ja vaunujen ikkunat kimaltelivat ja laiturilla kuhiseva väkijoukko kylpi valomeressä. Tuonne kohti suurta valkeutta johtivat kaikki radat, sinne kiihkosi poksahteleva veturi kiitää, sinne menen minäkin — siellä on tulevaisuus.

Kun istuin siinä vaunun akkunapielessä ja silmäilin ohi kiitäviä etukaupunkeja ja maisemia, värähteli mieleni muistojen ja tunnelmien satuttamana. Pitkin rautatien varsia oli joukkoja astumassa tyyntä nautiskelevaa tahtia. Kaupunginlaidan metsiköissä istuskeli pareja, toiset hienommin, toiset rohkeammin hyväilevissä asennoissa. Vähitellen harveni suunnaton ihmisvilinä ja rakennusten upeus aleni. Muutamaan mökkiin tepasteli tytön tyllerö vesikannua kantaen, ja perässä kyykytti keppinensä vanha ukko puukantamus kainalossa. Vilahti ohi kumpu, joka oli kirjavanaan nuorta väkeä, lojuvia, istuvia, seisovia. Kivellä istuvan pojan polvella hanurikka parastaikaa venyi — ääntä ei kuulunut.

Tuolla näkyi se suuri kartano, jossa osakuntamme ennen vanhaan kävi hiihtoretkillä hauskaa pitämässä. Ne ajat tuntuivat olevan niin kaukana kuin olisi niistä kulunut ainakin pitkä ihmisikä. Niin monet senaikuisista läheisimmistä tovereistani olivat jo kuolleet, kaatuneet tai ammuttu.

— — — Mutta sitte valahti esiin kaukaisen metsän rauhallinen ääriviiva ja tyynen tummaa väritystä ääriviivan sisällä ei mikään särkenyt. Oli kuin vuosikausia piinannut kuumeinen, kirpeä jännitys olisi helpottanut ja sydänalasta levinnyt olemukseen hiljainen, lämmittävä auvokas rauha. Se pani ihan syvään hengähtämään.

Aurinko laskee. Pimenevät pohjoiset metsän mutkat ja hetken kuluttua hämärtyy koko ympäristö — se hämärä tunkee metsätiheiköstä vaunuunkin. — Junan vihellys kuuluu kuin hyvin kaukaa, vauhti tuntuu kiihtyvän. Vaununoven auetessa räjähtää siitä sisään pyörien räklätys ja heikkenee huminaksi oven painuessa kiinni. Vauhti hiljenee. Asemalyhdyt väläyttävät hämärän vaunun valoisaksi. Puhelu, joka junan kulkiessa on kuulunut epämääräisenä hyminänä, kuuluu asemalla pysähdyttäessä oudon äänekkäältä. Taas lähdetään. Uninen vaihdelyhty vilahtaa ohi. Ja yhäti vaihtelee näkymö. Pimenee. Tuossa etualalla on pieni kunnas ja sillä talo taivaalle ojentuvine kaivonvintteineen. Se herättää kaukaa lapsuusajoilta peräisin olevan saduntunteen. Taivaan punakeltaista valomerta kuvastelevat lammet ja suohaudat.

— — — Minä muistan yht'äkkiä kotiseutuni kevään. Se tulee mieleen rynnäten kaikkine näkyineen ja tunnelmineen. Minä muistan niin selvästi kevätkuulakat aamut, kun halkomies kirves olalla astelee pinoillensa, teiri kuhertaa haassa ja vuoren liepeellä toinen, luonto on tyyni ja äänetön kuin kuulisi se luojansa kulkevan ohi.

Minä muistan lapsuudestani erään toukokuun illan. Tullaan saunasta. Isä kantaa minua. Puro isän pajan takana solisee, sammakot kurnuttavat, lahdella soutelevat sorsat ja kalat polskahtelevat. Isä on päivällä rakentanut vesivoimalla nakuttavan pajan minulle puroon. Minä pyydän nyt, että kuunneltaisiin, hakkaako se. Pysähdytään halkoliiterin nurkalla olevan suuren kuusen alle. Ojapengerten välistä kuuluu pajan salaperäinen nakutus.

Näin sukeltelevat vuosien takaiset muistot ja tunnelmat esiin minun istuessani siinä vaunun akkunapielessä ja katsellessani keväisiä maisemia. Ja minä luulin näin kypsyväni sitä varten, mikä tulossa oli ja mistä minulla oli epäselviä kuvitteluja.

Yhä pimeni.

Pimeätä metsää vasten vilkkuivat kylien talot tuolla kaukana kuin elon kipunat.

Saavuin kotiin. Pieni mökkimme oli suunnilleen ennallaan. Hevostallin ovenkamana vain edelleen painunut alemmaksi, pajan nurkka palanut mustaksi, suureen kuuseen ilmestynyt kuivia oksia ja metsä tunkenut lähemmäksi pirtin nurkkaa. Kaikki mittasuhteet tuntuivat pienentyneen: polku kylältä mökillemme tuntui entistäänkin kapeammalta, sola aittojen välissä kovin ahtaalta, niin että tuntui käsittämättömältä kuinka minä olin voinut joskus maailmassa kuvitella sen komeaksi salikseni, aitat olivat mataloita niin että kädellä ulotuin räystääseen. Mutta rakasta ja kaunista oli kaikki. Kuusen latvasta olin heittänyt ensimmäiset silmäykset "avaraan maailmaan", petäjikkö-niemelläni olin monet kerrat koukkujani kuntoon pannut ja valmistellut lähtöä ulapalle. Kivivuori jylhine rotkoineen ja huimaavine kohtisuorine kallioseinämineen, lintumetsineen ja hyllyvine hetteineen vuorenlaella oli ollut mieluisimpia vaelluspaikkojani.

Isä ja äiti olivat huomattavasti vanhentuneet. Koruttoman lämmin oli heidän vastaanottonsa, rajaton heidän tunkeilematon ja kuohahtelematon hyvyytensä. Halla-Maijan, monta vuotta pirtissämme asuneen väkevän ja luutuneen työläisnaisen oli kuohuva aika villinnyt ja hän oli saanut pojan, johon isä ja äiti näyttivät olevan kiintyneitä. Tiedustelin Maijalta, millaista perua poika oli, kuka oli hänen isänsä. Maija vastasi tavalliseen tapaansa leveällä sananlaskulla:

— Yöllä tuli, yöllä meni, suutarille haisi.

Tamma oli vielä hyvässä kunnossa, Herttanen oli hävitetty ja sen sijalla kytkyessä oli nuori lehmä, jota minulla ei ollut kunnia tuntea. Melu-koira, joka alun toistakymmentä vuotta sitte oli saanut edessäni armon suuren pääkoppansa perusteella, sen veljien ja sisarien joutuessa suohautaan, ja joka miehuusvuosinansa oli ollut ihmeellisen viisas koira, oli nyt jo vanha ja raihnainen; sama oli laita Tuttu-kissan.

Huomasin, että oli se aika täälläkin vierinyt eteenpäin. Mutta kuinka tyynesti ja hiljaa! — Pinnalta katsoen.

Sivuutan nyt kaikki pikku tapahtumat ja elämykset kotona-oloni alkuajoilta ja kiiruhdan juhannukseen, jolloin tapahtui tämän kertomuksen kanssa yhteydessä oleva tärkeä tapahtuma.

Välillä oli ollut koleata kevättä. Mutta juhannusaattona lehahti lämpimältä. Ja miten se virittikään olemuksen uuteen sointuun! Tunsi olevansa vain melodia luonnon suuressa sinfoniassa, vain värähdys sitä samaa iankaikkista elämän ouruamista aineen läpi. Maa lemusi, metsä tuoksui, himmenevästä vainion mutkasta kantoi iltaleyhkä pihlajan kukan hajua. Ilta-aurinko lävisti pihakoivut, ja säteet siivilöityivät lehvissä, kisailivat ja kimpoilivat kosteissa, mehevissä lehdissä. Koivut aivan kuin uivat kuulakassa seesteessä. Vertaisinko niitä impeen vihertävä valoharso hartioilta valuen. Ihan itsekin ilmaan pyrki nousemaan.

Huoneet täynnä koivun lemua, sauna täynnä uuden vihdan läiskettä.

Mennessäni saareen tulisille tunsin taas kerran, että avara näköala avartaa sielua. Tuttua vapautusta tunsin, kun selkä ja sinertävät maat aukenivat eteeni. Täällä pitäisi olla useammin, humisi mielessäni.

Saaressa nousi meno. Ihmiset nurin narin ja ilo päällimmäiseksi. Nousin saaren vuorelle. Iltaviri kulisi vesillä ympärilläni, mantereen päältä sinkosi aurinko säteensä vaakasuorina taakseni petäjikköön. Vihreitä peltoja, koivutelttoja kyliä, koivut rannoilla hopeissaan, aironkolketta ja -kitinää, puhetta, naurua, meteliä. — — —

Muistin, että tässä vuoressa pitäisi olla jossain luola, johon liittyi tarinoita vainoajoilta ja josta kuului löydetyn vanhoja rahojakin. En ollut koskaan tullut aikaisempina vuosinani käyneeksi luolaa katselemassa — ja päätin senvuoksi nyt kokon syttymistä odotellessani yksintein tarkastaa senkin. Kuljeskeltuani jonkun aikaa vuoren rinteitä löysinkin aukon, jonka joskus aikaisemmin kuulemieni kuvausten perusteella päättelin luolan suuksi. Tunkeuduin siitä sisään. Kun silmäni tottuivat hiukan luolassa vallitsevaan hämärään, havaitsin sen olevan valtavan kallionlohkareen emäkalliosta irtautumisen ja paikoiltaan siirtymisen johdosta syntyneen suuren raon, johon ylhäällä olevasta reiästä tuli hiukan valoa. Olin kulkenut jonkun matkaa, kun minut pysähdytti kivenlohkare, joka oli parahiksi sellaisessa asennossa, että en mahtunut tunkemallakaan sen ohitse. Enkä saanut ilman kankea lohkaretta liikkumaan. Eikö siis kukaan ollut käynyt luolassa tämän kauempana? mietiskelin itsekseni. Ja samalla ajattelin, että joskus tulisin tänne rautaseiväs mukanani ja tunkeutuisin tuonne "neitseelliseen" osaan luolaa. Kuka tiesi, mitä salaisuuksia se kätkeekään? Jospa luolan käyttäjät ovat vuosisatoja sitte tukkineet luolan tästä tällä kivilohkareella. Taipumukseni romanttisoituihin historiallisiin kuvitelmiin lisäsi uteliaisuuteni tehoa, ja palatessani luolasta tein tosiaan päätöksen tulla mahdollisimman pian tutkimaan luolan perää.

Laskeutuessani luolan rinnettä kuulin kokon jo rätisevän ja humisevan, ja nauru, puheen pärinä ja ilakointi oli ylimmillään.

— — — Puoliyö oli jo ohi, kun astuttiin veneisiin ja viritettiin laulu. Sävel kimpoili vuorista ja kaikui kallioista. Lahden pohjukkoihin aamuautereeseen hävisi venekunta toisensa perästä. Hanurikka soi tuolla etäisellä salmella, kaukaa kuului kiljahdus ja niemen takana yritettiin laulaa, mutta hanurikka ja ihmisääni soi rumalta tässä ympäristössä, pian palautui hiljaisuus. Aamuviri liplatti selältä, ja linnut virittivät virtensä.

Nukuttuani muutaman tunnin heräsin aittani oven edestä ja seinänvierustalta kuuluvaan kanojen hiljaiseen puheluun ja kukon lauluun. Maito sohisi karjapihassa lypsinkiuluun, ja isäni askeleet kuuluivat pihapolulta, joskus pehmeinä pehmeällä maalla, joskus karahtaen kallioon.

Kuulin vanhusten keskustelun.

— Pyydetäänkös poikaa ruokkimaan sikaa? puhui isä-ukko.

— Kyllä kai se sen tekee, kuului äiti-muorin ääni karjapihasta.

Työnsin aitan oven auki. Siitä tulvahti sisään lämmintä ja auringonpaistetta. Lupasin ruokkia porsasta heidän kirkkomatkansa aikana.

Isä-ukko oli jo hakenut tamman metsästä, ja se pureksi pihamaalla ruohoa. Kun huomasi aitan oven aukenevan, nosti sieraimiinsa tuhauttaen päätään ruohotukko suussa ja vilkaisi lystikkäästi ihan minuun, permannolla lojuvaan. Kopsotteli ovelle, nyökytteli, pisti päänsä sisään, tuhisi ja lopsotteli huulillaan makaajan ojennettua kättä.

— No mutta tamma, sinäkö se oletkin! Hölpön hölpön muorikulta! Onko sinulla nyt varsaa?

Makaajaa oikein hyväsestään hytkäytti tamman tuttavallisuus. Se päästi pienen hörähdyksen tapaisen ja kääntyi jälleen pureksimaan ruohoa.

— — — Nyt on makaaja yksin mökissä porsaan, kanojen, Melu-koiran ja Tuttu-kissan kanssa. Hän kääntää kylkeä ja näkee avonaisesta aitan ovesta lukitun eteisen oven ja koivut portaan pielessä. Mökin tanhuvilla on uneksuva sunnuntairauha. Aurinko hellittää lämpimästi, navetan oven yläpuolisko on auki, karjapiha tyhjänä, kanat nyppivät itseään portailla, rakennuksen sisällä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Vastaisella puolella notkon rinnettä nousee kesantopellon oja. Sen alapää on vielä kaivamatta. Kuokka ja lapio seisovat juuri siinä, mihin kaivettu loppuu. Ne aivan kuin odottavat lujaa kouraa tarttumaan varteensa. Siellä onkin nyt varmaan kuiva savi. On ollut kuivaa jo kauan. Illalla näkyikin ukko iskevän hartiavoimin juuri tuota ojaa.

— Ei. Minä tartun nyt työhön. Minä alan iskeä maan kamaraan kiinni — huomispäivänä.

Mutta sattuma teki taaskin päätökseni tyhjäksi.

Noustuani jalkeille tapasin kyökin ja kamarin ovet lukittuina, avaimet löysin määrätyistä paikoista, ruoka oli pöydällä, sanomalehdellä peitettynä.

Ei ainuttakaan häiritsevää liikettä, koko maailma oli niin hiljaista.

Annettuani porsaalle ruokaa päätin lähteä soutelemaan aurinkoiselle järvelle. Menin rantaan — mutta muistin siellä, että samallahan voisin käydä uudelleen saaren luolassa. Hain rautakangen veneeseen ja lähdin auringonvalossa sädehtivälle ulapalle. Pienet laineet lotisivat tutusti veneeni kokassa ja kupeissa minun soudellessani saarta kohti. Tunnissa olin perillä. Tallattu tulisten paikka uhosi vielä illallista iloa, mutta samalla yksinäisyyden ja autiuden tunnetta. Nousin vuoren rinteelle ja saavuin luolaan. Pian olin vääntänyt kivenlohkareen senverran paikoiltaan, että pääsin eteenpäin luolan perälle. Siellä ei näyttänyt olevan mitään kummallista — samanlaista kuin luolan alkuosassakin. Puoliksi piloillani tunnustelin seipäälläni sieltä täältä multakerrosta luolan pohjalla. Tämä aarteenkaivajan osa huvitti minua. Se oli samantapaista puolitotista leikkiä kuin vanhan läkkipellistä tehdyn lamppurämän kihnuttaminen ennen poikasena senjälkeen kun olin lukenut sadun Aladdinin taikalampusta.

Mutta tunnelmani muuttui kerrassaan, kun rautakankeni yhtäkkiä kilahti metalliin. Rahalipas välähti jo mielessäni. Jätin kuitenkin tarkemmat määrittelyt ja aloin kaivaa. Mullasta tuli esille hyvin epäsäännöllinen metallimöhkäle — minulle tuntematonta metallia. Kuljetin sen päivänvaloon ja tarkastelin ja tutkin sitä. Päättelin sen olevan kosmillista alkuperää, päättelin sen meteoriksi. Mitään muuta en luolan pohjamullasta löytänyt.

Kannoin löytöni veneeseen ja palasin porsasta ruokkimaan.

Aluksi en pitänyt löytöäni minään erikoisena. Mutta kun isäni, tuntien seppänä mielenkiintoa metalleja kohtaan, tutki sitä tarkemmin, koputellen sitä vasaralla, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että se oli ontto.

Nyt päätimme isä-ukon kanssa yhdessä särkeä sen. Veimme sen pajaan, käyttelimme viilaa ja meisseliä ja lopulta saimme kuoren halki. Sen sisältä löysimme jotain merkillistä! Siellä oli rulla omituista metallimaista ohutta lehteä — ikäänkuin paperia, vaaleata väriltään ja täynnä ihmeellisiä salaperäisiä merkkejä. Isäni ihmetteli tätä löytöä ja odotti minulta selitystä. Mutta minun oli sitä mahdoton antaa, sillä itse olin varmaan vielä enemmän ihmeissäni.

Ensimmäinen ajatukseni oli lähettää löytöni johonkin tieteelliseen laitokseen. Mutta sitten ajattelin, että olisi sääli tyytyä vain löytäjän osaan. Enkö voisi itse saada selkoa löytöni luonteesta? Ja niinpä päätin kuin päätinkin ryhtyä tutkimuksiin.

Ensiksikin minä tietysti hylkäsin kokonaan ensimmäisen ajatukseni, että löytöni olisi avaruudesta peräisin. Olihan naurettavaa ja aivan haaveellista olettaa tämän kirjerullan olevan jossakin tähdessä eläväin järjellisten olentojen käsialaa! Ei. Löytöni oli mielestäni nyt ehdottomasti pidettävä maapallolla eläväin ihmisten historiaan kuuluvana muistona. Mutta millä ihmeen tavalla se oli tuolle saarelle joutunut? Oliko se jonkun muinaisen kansan jättämä muisto? Vai oliko se jonkin vaeltajan itsestään jättämä merkki?

Kirjoitin muutamille vanhojen kielten tutkijoille, entisille ylioppilastovereilleni ja pyysin heitä lähettämään minulle kirjallisuutta, josta voisi saada selville kaikkien täällä pohjoisessa esiintyneiden kielten tunnetut kirjoitustavat. Sain runsaasti kirjallisuutta ja vertasin rullassa olevia merkkejä kaikkiin mahdollisiin kirjoitustapoihin. Mutta tulos oli kielteinen. Näitä merkkejä ei löytynyt kirjallisuudesta. En liioin löytänyt kirjallisuudesta ainoatakaan viittausta, joka olisi antanut jotain valaistusta arvoitukseeni.

Tämän jälkeen aloin yrittää kirjallisuudesta löytämiäni menettelytapoja käyttäen omintakeista salaperäisen kirjoituksen tulkintaa. Kiinnitin tällöin huomiota siihen, että kirjoituksen alussa oli useita yksinkertaisia kuvioita ja niiden alla kirjoitusmerkkejä. Tein sen johtopäätöksen, että tämän kirjoituksen tuntematon kirjoittaja oli tahtonut opastaa kirjoitusta tutkivaa kuvaamalla useita esineitä ja käsitteitä ja kirjoittamalla alle niiden nimet. Siinä oli auringon, puun, eläimen y.m.s. kuvat. Vastaavien kirjoitusmerkkiryhmien otaksuin olevan näiden käsitteiden nimiä.

Aloin nyt näitä perussanoja hyväkseni käyttäen sommitella lauseita kokoon. Ja suureksi riemukseni olin ymmärtävinäni muutamia lyhyitä lauseita. Olettamalla näissä lauseissa esiintyville tuntemattomille merkeille uusia ja uusia merkityksiä ja vertailemalla niitä aina niihin toisiin lyhyihin tuntemiani sanoja sisältäviin lauseisiin, joissa nämä samat tuntemattomat merkkiryhmät esiintyvät, sain selville yhä uusia ja uusia sanoja. Tällä tavalla pääsin selville mielestäni useiden lauseiden merkityksestä.

Mutta sitte alkoi esiintyä merkkiryhmiä, joista en suurimmillakaan ponnistuksilla saanut selkoa. Ne lauseet, joista olin ollut saavinani selon, olivat siellä täällä hajallaan, eivätkä vielä antaneet oikeastaan mitään aavistusta koko laajan kirjoituksen sisällöstä. Luulin kuitenkin saaneeni selville kaksi ajatusta, jotka minua suuresti ihmetyttivät. Luulin nim. olevani varma, että yksi lause kuului: "Aurinko jäähtyy ja eläimet kuolevat". Tämä lause herätti monenlaisia kuvitteluja mielessäni. Kerran jo varastautui mieleeni uudestaan ajatus, että kirjoitus olisi sittenkin peräisin avaruudesta, joltain kuolevalta tai kuolleelta tähdeltä. Mutta sitten työnsin sen ajatuksen haaveellisena luotani ja päättelin, että tämä mahtanee olla jotain uskonnollista ennustuskirjaa.

Ponnistukseni olivat nyt turhat. En päässyt enää hiventäkään eteenpäin. Ennenkaikkea teki yksi merkkiryhmä, sana, kiusaa. Se esiintyi kirjoituksessa usein ja minun oli mahdotonta löytää sille sopivaa merkitystä.

Olin nyt syksyn saapuessa äärimmilleen rasittunut kiihkeistä ponnistuksista. Ja mieltäni kalvoi vielä itsesoimaus sen johdosta, että en ollut auttanut tehokkaasti vanhempiani töissä. En ollut sittekään päässyt iskemään maankamaraan. Tämä merkillinen uusi sattuma oli ajanut minut taas aivan odottamattomalle polulle. Olin huomannut silloin tällöin vanhempieni katseissa vakavaa huolestumista ja hellää moitetta. Ja Halla-Maija sanoi suoraan, ettei tuo nuori herra tee työtä edes suolojensa edestä.

Syksy tulee. Vain silloin tällöin pälyilee järvi tyynenä. Mutta eivät kuvasta enää siihen tummanvihreät, maan uumenten voimaa uhkuvat rannat, vaan kalsea keltainen väri ympäröi sitä kuin kuolevan silmää. Kun aikaisina aamuina lupaavien laihojen hohtaessa kylmän yön kasteessa soutelen koukuillani ja koettelen onkea, kuuluu lahtien pohjukoista riihenpuinti ja sorsat lentelevät jo parvissa. Vedestä nostetut pellavapiot seisovat rannoilla totisina kolonnassaan, alastomat heinähaasiat halkovat sarkoja ja ruispellot ovat autioita erämaita.

Alan luopua salaperäisen kirjoituksen tulkitsemisyrityksistä ja palaan uudestaan ajatukseen lähettää se johonkin tutkimuslaitokseen.

Muutamana elokuun päivänä kuulin tuttua surinaa ilmasta. Sadat ja tuhannetkin kerrat olin sen surinan kuullut pääni päällä rintamalla, mutta täällä maaseudun rauhassa se oli aivan outoa ääntä. Kiiruhdin ulos ja hetken kuluttua näin vesitason laskeutuvan petäjikköniemeni kärjen edustalle. Se tuli hietikkorantaan ja hetken kuluttua tuli polkua myöten vastaani ystäväni ja toverini osakunnassa ja sotarintamilla luutnantti M. Hän palveli armeijan lento-osastossa. Kertoi olevansa lentomatkalla pohjoisesta pääkaupunkiin ja kun hänen reittinsä kulki aivan kotipaikkani ylitse, päätti hän laskeutua tervehtimään minua.

Olin tietysti suuresti iloissani hänen tulostaan ja pyysin häntä jäämään yöksi. Mutta siihen hän ei voinut suostua — vaan teki sensijaan päinvastaisen ehdotuksen: että minä lähtisin hänen mukaansa. Pääkaupungissa pitäisi ylihuomenna olla meidänaikuisten osakuntalaisten yhdessäolotilaisuus ja minun piti hänen mielestään välttämättä olla siellä mukana. Minä suostuin tähän ja syötyämme yksinkertaisen päivällisen nousimme ilmaan. Tuntiessani allani taas joustavan koneen pehmoisen tärinän, palasivat mieleeni muistot sotarintamilta. Aluksi pyrki ihan vaistomaisesti hakemaan altansa pattereja ja juoksuhautaverkkoja. Mutta kun tuli ilta, valtasi mieleni aivan toinen tunnelma. Ollessani lukemattomia kertoja rintamalla ja rintaman takana lentokoneessa, en juuri milloinkaan ollut kiinnittänyt huomiota allani kiitäviin maisemiin semmoisinaan. Aina oli ollut suoritettavana jokin vaikea tehtävä lentoretkellä ja se oli kiinnittänyt huomion. Nyt sen sijaan nautin täysin rinnoin siitä suurenmoisesta näystä, mikä korkeudesta katselijalle avautui eteen. Syysillan kuulauden kuvastuessa vesistöistä, syksyn väreissä loistavan metsän peilaillessa itseään veden pinnassa pimeni maan pinta allamme hiljalleen, mutta avaruudessa helisi vielä päivän valoisa soitto. Vedenpintojen tummetessa ja taivaanrannan punertuessa, välkehti allamme peninkulmien laajuisilla alueilla värien moninaisuus. Ja entäs sitte, kun kuu nousi ja valot syttyivät kaupungeissa ja kylissä! Niitä äärettömän pitkiä hopeaisia kuun siltoja! Sitä suurenmoista sadunomaista tunnelmaa, mikä maaemon pinnasta uhosi sinne ylös korkeuksiin!

Pysähdyttyämme parilla lentoasemalla, lähestyimme seuraavana aamuna pääkaupunkia. Aloimme laskeutua alas, pääteasema oli jo näkyvissä. Meidän piti sujahtaa pienen saaren päällitse aalloille kiikkumaan — kun yhtäkkiä kuulin korvat lukkoon lyövän pamauksen ja me putosimme suoraa päätä tuohon pieneen saareen. Menetin tajuntani ja heräsin vasta sairaalassa.

Sain kuulla että toverini oli kuollut ja että itse olin saanut vaikean täräyksen vatsaani ja pienempiä ruhjevammoja. Makasin monta päivää kuumeessa, joka johtui jostain vatsakalvon repeämästä. Lääkäri ei ryhtynyt repeämää ompelemaan, ennenkuin kuume olisi hävinnyt.

Vihdoin toinnuin niin että voin, jääpussi vatsalleni sopivasti sidottuna, nousta hetkeksi jaloilleni. Leikkaus määrättiin seuraavaksi päiväksi.

Lienee syytä telepaattisten ja yleensä alitajunnan ilmiöiden tutkimuksen vuoksi kuvata leikkauksessa kokemani seikat hiukan tarkemmin.

Muistan aivan selvästi, että sielullinen tilani ei ennen leikkausta ollut millään tavalla huomattavan erikoinen. Edellisenä iltana saamani unilääkkeen vaikutusta ehkä tuntui vielä aamulla. Joka tapauksessa olin hyvin rauhallinen. Kotipuoleni sanantapaa käyttäen minä vain "olla möllöttelin".

Akkuna oli auki. Ulkona näytti olevan kaunis syksyinen päivä, lehdet hiukan kellastuneita. Kolme neljä petäjää törrötti akkunani edessä. Linnut tirskuivat tiu, tiu — — —. Kuului lasten ääniä, säestyksenään kaupungin kohina. Juna pauhahti ohi. Kuuluipa kanan kotkotus — ja ajatukseni kiitivät kotimökille. Muistin yht'äkkiä salaperäisen kirjoituksen, jota olin kiihkeästi tutkinut pari kuukautta. Näin silmieni edessä hyvin selvästi kaikki sen merkit ja kuviot. Mutta mielikuvaan liittyi pieni vastenmielisyyden tunne, niinkuin pakkomielikuvan palatessa tajuntaan. Kanat toruvat jossain läheisyydessä niin mahdottomasti ja linnut ääntelevät kilvan. Aurinko paistaa iloisesti.

Sitte minut vietiin leikkaussaliin, missä vesijohdot pihisivät, ilma oli täynnä eetterihöyryjä ja hoitajattaret häärivät sanattomina, tärkeän näköisinä, professorin istuessa selin, kädet sublimaattiliuoksessa, ja antaessa käskyjä.

Makasin leikkauspöydällä. Hengitettyäni annoksen etteriä, olin sanovinani:

— Sydän lyö jumalattomasti, tunnetteko?

Tunsin siteen kiristyvän reisieni yli. Ranteeni otettiin ylös ja kummallakin puolella oli pitelijä, joka tunnusti valtimoa. Eetterituppu otettiin pois.

— Ei riitä vielä, olin sanovinani. Ja heti sen jälkeen kuulin jonkun toisen lausuvan samat sanat.

Olen sitä mieltä, että tämä oli telepaattinen ilmiö. Todellisuudessa minä en sanonut mitään. Mutta minä sain raportin näiden sanojen lausujan ajatuksista ennenkuin kuulin ne.

Tyttö, joka hoiteli päätäni, pyyhki hellästi hiuksia syrjään ja hänen käsistään tuntui virtaavan rakkautta ja osanottoa. Sen vuoksi tuntui hyvältä ja somalta nukkua siihen hänen käsiinsä. Tunsin vielä, että jollei hän nyt kohta ota eetterituppua pois, niin tukehdun — hänen täytyy nyt ottaa, pian, pian. Silloin hän sen ottikin pois. (Tässäkin voisi olla telepatiaa.) Tunsin vielä kun pääni laskettiin alas muun ruumiin tasalle — mutta sitte sammui tajunta.

Alitajuinen tunnelma — en tiedä, käytänkö oikeata nimitystä, mutta toivon, että ymmärretään, mitä tarkoitan — oli tähän saakka ollut pusertava, ihmeellinen. Oli kuin jotain rautaista ja järkähtämätöntä olisi tapahtunut. Vesijohtojen pihinä paisui vähitellen valtavaksi kohinaksi ja sydämen lyönnit tuntuivat hirmuisina iskuina. Siinä oli jotain suurta ja kamalaa. Jokainen läsnäolijain liike ikäänkuin kohisi ilmassa pääni ympärillä.

Rohkenen keskeyttää tässä kuvaukseni ja tehdä lyhyen huomautuksen. Olen käsittänyt sielullisen tilani tänä hetkenä niin, että hermot ja aistit, yleensä koko sielun tiedotuskoneiston vastaanottava puoli, niin tunnetut kuin tuntemattomatkin aistit, oli niin äärimmilleen herkistynyt tässä epänormaalisessa tilassa, että kaikki ulkomaailman vaikutukset tuntuivat piinallisen voimakkailta, että yksin oman ruumiinkin elintoimintojen melu kidutti sielua. Se oli samaa kuin jos me yht'äkkiä tavallisissa oloissamme alkaisimme kuulla, nähdä, haistaa, maistaa ja tuntea tuntohermoillamme tuhat kertaa voimakkaammin kuin ennen. Mutta samalla täytyi tässä tilassani myöskin sellaisten sielunkykyjen, joiden toimintaa emme tavallisessa elämässä ollenkaan tunne, olla heränneitä ja herkistyneitä. Sen osoittavat jo osittain edellämainitut telepaattiset ilmiöt, mutta vielä selvemmin seuraavat tapahtumat.

Nukkumisen jälkeen muuttui kaikki liitelemiseksi ja leijailemiseksi tyhjässä, kolkossa — tai tuskin voi sanoa kolkossa, sillä tuntui kuin tuo seesteinen avaruus ei olisi ollut hauskaa eikä kolkkoa, ei lämmintä eikä kylmää. Se oli vain aineetonta, elotonta tilaa, jossa liiteli, johon haihtui. Ei peljännyt, ei iloinnut, ei surrut. Tunsin itseni tavallaan vielä kokonaiseksi persoonaksi, mutta mitään en voinut tehdä, aktiivisuus oli loppunut ja täydellinen passiivisuus astunut sijalle. Siis nirvana.

Mutta yht'äkkiä näin tässä tyhjässä avaruudessa loistavan salaperäisen kirjoituksen ja tuokion kuluttua se vaihtui eräänlaiseen kuvaan, jota minun on mahdotonta täsmällisesti selittää. Tuntui kuin näkisin avaruudessa ajatuksia, jähmettyneitä ajatuksia. Ja tuntui vielä lisäksi kuin olisivat ne minun omia ajatuksiani, jotka palasivat jostain kaukaa takaisin luokseni. Nyt olin ymmärtävinäni täydellisesti sitä salaperäistä kirjoitusta, jota koko kesän olin kiihkeästi tutkinut.

Joitakuita varjokuvia ilmestyi tuohon manalan autiuteen. Minua asetettiin kuin arkkuun. Siinä kävi vierelläni ihmisiä. Tulivat, silmäsivät vakavina ja taas menivät.

— Tämä on kuolema, hiipi mieleeni himmeä ajatus.

Jo tuli hämärä muisto siitä; että olin leikkauksessa — se on epäonnistunut ja nyt olen kuollut. En välitä, ei peloita, ei iloita, heittäydyn, antaudun kuoleman valtaan — — —. Mutta ei, minähän tunnen olevani elossa, näen mitä ympärillä tapahtuu, näen ja en näe.

Nyt joku lukee kirjaa vierelläni — sekin kuuluu kuolemaan. Ne luulevat, että olen kuollut. Kun saisi ääntä. En saa. Missä minä olen? — Hämäryys alkaa hävitä. Tunnen tumman kaapinkulman ovinurkassa. Saan pääni kääntymään ja silmään toiselle puolelle. Elossa olen ja huoneessani. Nyt saan ääntäkin. En tiedä miksi minun täytyy mölähdellä, niin kuitenkin teen. Hoitaja, joka lukee istuen vierelläni, tuo sylkyastian.

— Oksettaako?

Minä vain syljen.

Mutta tuohan on vieras, joka minua hoitaa! Olenko sittekin siirtynyt johonkin toiseen maailmaan? Oman hoitajan täytyy tulla pian, pian, muuten kuolen. Hän tuleekin iloisena ja pyyhkii eetterihien.

— Kaikki on mennyt hyvin, sanoo hän. Ja minäkin tulen iloiseksi.

Kun ryhdyin muistelemaan nukkuessa saatuja kokemuksia, huomasin muistavani aivan selvästi salaperäistä kirjoitusta koskevan näyn. Ja huomasin, että minulla oli nyt varma täsmällinen mielikuva sen sanan merkityksestä, johon tutkimukseni olivat pysähtyneet. Sen sanan piti merkitä säteilevää voimaa, säteilevää energiaa. Samalla oli aivoissani selvä ajatus kirjerullan alkuperästä ja jonkinlainen aavistus sen sisällöstä.

Odotin kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsisin uudestaan lukemaan salaperäistä viestiä ja tutkimaan, sisälsivätkö nukutettuna saadut mielikuvat totuutta.

Päästyäni sairaalasta kävin ensin lentomatkamme lopussa tuhoutuneen toverini haudalla. Taaskin oli yksi läheisimpiä ystäviäni astunut rinnaltani ikuisuuteen. Kuoleman kasvot ovat minulle niin tutut. Milloin ne ilmestyvät minun majani ovelle?

Kun joulun alla saavuin kotiini, jonka olin eräänä elokuun loppupäivien iltana jättänyt lentokoneen pyrstön taakse, oli pihassa jo suuria kinoksia ja luonto upeili jo täydellisessä talvisessa komeudessaan. Oli vain niin leutoa, että syvin ulappa vesistöstä, jonka rannalla kotini oli, oli vielä sulana, kumotti mustana talvisen taivaan alla.

Ryhdyin heti niin tulisesti kuin voimani suinkin sallivat työhön salaperäisen kirjoituksen selvittämiseksi. Oletin tuon usein toistuvan sanan merkitsevän säteilevää energiaa ja jatkoin sillä pohjalla. Ja ajatelkaa: huomasin olevani oikealla tolalla! Lause toisensa perästä selvisi — ja pian minä tulin vakuutetuksi, että sairaalassa herännyt ajatus tämän viestin alkuperästä oli oikea. Jouluaattona luin lauseen, joka lopullisesti paljasti totuuden.

Tämä viesti oli tähdeltä, joka oli hajonnut pirstaleiksi yhteentörmäyksessä.

Tämä tieto vapisutti minua ja minun täytyi lähteä ulos. Silmäilin hämärissä selälle. Mustan veden yllä riippui alhaalla pilvinen taivas ja salomaat siellä rannoilla salaperäisinä kumottivat, saaret olivat kuin kuolleiden saaret Tuonelanjoessa. Ei valoa, ei liikettä. Hiiskumaton kaukomaan jälynauvokas rauha virtasi sieltä.

Ajattelin ihmiselämän vähäpätöisyyttä ja ajattelin avaruuden mittaamattomia ulapoita ja valtavia tapahtumia siellä.

Kuvittelin muinaista suomalaista, joka yksin kymmenpenikulmaisessa aarniometsässä tuollaista maisemaa silmäili, väsyneenä suksisauvaansa nojaten. Ehkä kaukaa selän toiselta puolen lähimmän uutisasukkaan päretuli tuikutti — taikka ei ollenkaan ihmiselon merkkiäkään hänen silmänsä tavannut hämärtyvässä, pimenevässä saloseudussa. Kun hän rannalla seisoi, kuuli hän vain jääpalasten hulinan, kun musta selkä lähetteli lyijynraskaita aaltojaan kivikkoon. Teiren hän saattoi peloittaa yösijoiltaan rantakoivun juurelta, hukka saattoi ulvoa hänelle korvesta. Muuten hän oli yksin, yksin — kuin pienen pieni elonkipuna avaruuden alla.

Elämä siellä valojuovaisen horisontin takana oli hänelle yhtä kaukana kuin noiden pilvien takana kiertävissä toisissa maailmoissakin. Ne kaukaiset kaupungit ja suuret meret eivät olleet hänelle olemassa. Hänelle oli olemassa vain tuo mahtava selkä, nuo vaarat, nuo saaret ja tämä yksinäisyys ja rauha. Jossain korven liepeellä oli hänen maailmansa keskipiste — jouluiltana savuava saunapirtti. Sellaista on yksinäisen pienen ihmisparan elämä!

Mutta tämän yksinäisen ihmisen yllä avaruudessa on tähtiä syttynyt ja toisia sammunut, siellä ovat äärettömät prosessit kulkeneet kulkuaan halki miljoonien vuosien. Siellä on kerran elänyt ihmiskunta, jonka eräs yksilö on tuon käsiini joutuneen viestin kirjoittanut. Mutta sen ihmiskunnan asuinsija on kulkenut jotain hirvittävää kohtaloa kohti, josta en vielä ole selvillä, ja lopulta on tapahtunut yhteentörmäys, jossa tähti ja ihmiskunta ovat tuhoutuneet. Päätä pyörryttäviä kuvia!

Tämän jälkeen tein työtä yötä päivää. Huomasin että hermostuin, tulin hajamieliseksi ja menetin kykyni seurustella ihmisten kanssa. Minusta tuntui oudolta kuulla omaa ääntäni ja vastenmieliseltä puhua jokapäiväisistä asioista. Minä puhelin yksinäni.

Yritin kerran kertoa mielikuviani vanhemmilleni, mutta huomasin, että he pudistelivat vain päätänsä ja tulivat surullisiksi. Halla-Maija suorastaan karttoi minua. He nähtävästi epäilivät minun olevan tulossa mielisairaaksi.

Oli keskitalvi, kun vihdoin tunsin koko salaperäisen viestin alusta loppuun. Se oli päiväkirja, jonka jokainen rautainen lause sisälsi vapisuttavia kuvia kokonaisen maailman murhenäytelmästä.

Luettuani viimeisen lauseen minä hyökkäsin ulos viillyttelemään polttavaa päätäni tuimassa pakkasessa. Ja minä pääsin hetkeksi erilleni tuon päiväkirjan valtavista kuvista. Minä pudistin ne voiman pakolla pois aivoistani, sillä tunsin tulevani todella mielisairaaksi, ellen saa hetken lepoa. Ja pakkaspäivän suurenmoinen luonto auttoi minua. Minä kiinnitin tahallani huomioni siihen.

Mikä komea päivä! Puut seisovat paksussa puhtoisen valkoisessa huurteessa liikahtamatta. Maa valkoinen, timanteilla siroiteltu, ilma seesteisen kirkas ja avaruus valoa täynnä. On kuin olisi päässyt toiseen, kirkkauden, selkeyden, puhtaiden pintojen ja unelmankauniiden viivojen ja muotojen maailmaan.

Vanha Parta-Kalle, joka tikkatallukoissaan naapukka korvilla liikkuu ikkunani ohi, on kuin tähän maailmaan kuulumaton vieras olento, kotoisin toisesta maailmasta, jossa sai olla nuttu repaleinen, housut syltyssä ja villainen kaulahuivi nytistetty solmuun kaulan ympäri. Kaikki tämä ei sovi tämän komean päivän seesteiseen, kirkkaaseen ja kaunisviivaiseen taustaan.

Kulkiessani kotikoivujen ritvojen alitse kuului hiljainen hilinä, ne ravistivat ritvoistaan päälleni sateen tähtiä ja timantteja. Ja yhä niitä vain kimalteli ja välkkyi niiden valkeissa puvuissa kun aurinko lävisti ne kylmänpunaisilla säteillänsä. Kun raitilla katsoin taakseni, oli koko kotikumpu ja koivikko huikaisevan valkoinen. Jokaisessa pienemmässäkin koivun huiskilossa sädehti tuhannen tähteä. Vaivaisen leppäpensaan latvukset paloivat samaa tulta. Koivujen takaa häämöitti mustanharmaa rakennuksen seinä. Ja taustana oli huurteinen vuorenrinne, ylempänä seesteinen keltaisensininen avaruus valoa täynnä. Tätä avaruutta vasten sädehtivät korkeimpien koivujen latvat. Kaukana laakson perukassa oikealla kuuraiset vuoret hohtivat melkein kangastuksenomaisina, heittivät toinen toisensa rinteille varjoja. Sillä aurinko oli alhaalla — tuskin oli uskaltanut metsän latvuksista erota. Ja pilven jänkä matelee jo sen alla. Tuokion kuluttua peittää se auringon, vie sen helmassaan metsän taa — ja ilotulitus sammuu.

Pysähdyn ja kuuntelen. Ääretön, rannaton hiljaisuus ja totisuus ja leikkaava kylmyys. Nyt mökin mies pilkkoo puita etäällä maantien ohessa. Kirveen iskut narskahtavat pakkasilmaan ainoina ääninä. Mökkien sauhut kohoavat suoraan ylös, yli taivaanrannan, kylmään avaruuteen.

Kiiruhdan raittia alas. Aijon vaarapäiselle vuorelle, nähdäkseni maailman koko komeudessaan allani. Metsässä hohtavat puiden latvat, mutta niiden juurilla on jo kalsea hämärä. Orava naksahtelee petäjässä ja parissa koivussa on teeriparvi, mustina liikkumattomina pilkkuina valkeassa kuurassa.

Pääsen vuorelle ja otan lakin pois päästäni paremmin kuullakseni etäisiä ilmojen ääniä ja koko luonnon raudankylmää ja timantinkirkasta musiikkia. Ensin kuulen saman hiljaisuuden, hiiskumattoman totisuuden. Nyt narskahtaa jokin näkymättömässä mökissä etäällä metsän keskessä, kuuluu ihmisääni ja oven saranain valitus. Toisaalta notkosta nousee sauhu kohti aurinkoa, jonka pilven jänkä juuri on saavuttamaisillaan. Vuoren rinne kylpee valossa ja takanani koivun latvoissa sädehtii ilotulitus.

Punertava päivänterä vajoaa pilveen, muuttaen sen reunan palavaksi pätsiksi. Sitte sammuu sekin, koko ilotulitus sammuu ja violetti kalsea hämärä, joka äsken oli hiipinyt puiden juurilla, valuu sieltä koko maiseman yli. Ja korviini kantautuu kaukainen musiikki, milloin jyminä, milloin pitkä vonkuva soitto, kuin suunnattoman suuren teräskappaleen ääni. Sieltä se kuuluu kaukaa, vuorten takaa pohjoisen hämärästä ja se on kuin jonkun äärettömän avaruuden mahtavan soittokoneen kielten koskettelua. — Suuri ulapan jää siellä laulaa iltalauluaan kiristyvässä pakkasessa.

Nämä viimeiset mielikuvat palauttivat taas mieleeni päiväkirjan ajatukset polttavina, piinaavina.

Ja minä vatvoin niitä, lukien tuntemattoman ystäväni avaruudesta tulleen päiväkirjan yhä ja yhä uudestaan. Minä väritin ja täydensin sen kertomia karuja ja jylhiä tosiasioita omilla mielikuvillani ja näin vihdoin yhtenä vapisuttavana näytelmänä mielikuvituksessani tähden vaipumisen Avaruuden Hirviön kaikki polttavaa syliä kohti, jäätikköjen kasvamisen, kansan paon etelään, eteläisen maan kuolemaan tuomitun kansan, ensimmäisen kohtauksen vastaan tulevan tähden kanssa ja vihdoin yhteentörmäyksen ja Kaiken Lopun.

En ollut varma, kuinka kauan olin elänyt mielikuvieni maailmassa, kun vanhempani vihdoin pyysivät minua eräänä päivänä hiihtämään kirkonkylään hakemaan lamppuöljyä, sokeria ja tupakkaa sekä samalla kirjoituttamaan heidät ripille. Minä lähdin.

Oli leuto ilma. Vesitippa tipahti räystäästä ja harmaa rakennuksen seinä oli kuin nuortunut ja puhdas. Suksi jurasi alamäessä. Metsä loi lumitaakkaa oksiltaan. Tiheään hupsahteli lensiäviä lumimöhköjä maahan. Heräten ja virkistyen oikaisi kuusi vaivautuneita oksiansa. Iloinen henkäys ja reipas oksanheilutuksen humina kuuluu kun leuto etelätuuli kiertelee metsänhavuissa. Illalla palatessa kiristyi pakkaseksi ja tuli hyvä suksikeli. Melkein koko matkan mietin edelleen ainaisia mielikuviani vaikeasta elämästä avaruudessa.

Kun palasin kotiin, ei pöydälläni ollut onttoa metallimöhkälettä eikä rullaa. Ajattelin, että vanhempani olivat ne korjanneet sivuun, toivoen minun unohtavan ne. Tehdäkseni heille mieliksi odotin aamuun saakka, ennenkuin kysyin, minne ne olivat joutuneet. Vanhempani olivat vaiti ja katsoivat Halla-Maijaan. Halla-Maija harjasi pellavia ja pamautti:

— Kissa ne vei.

— Kissa saa luvan tuoda ne takaisin. Minä tarvitsen niitä. Minä lähetän ne erääseen tutkimuslaitokseen pääkaupungissa.

— Nuori herra olisi lähettänyt ne hiiteen jo aikoinaan. Nyt ne ovat ahventen tutkittavina.

— Mitä pirua!

Äiti tuli nyt väliin ja selitti, että Maija oli eilen heidän tietämättänsä ottanut nuo esineet, kantanut ne kauas jäälle, hakannut avannon ja upottanut ne sinne.

— Sinä et saa suuttua Maijalle, sanoi äiti, hän teki sen sinun parastasi tarkoittaen.

Minä rajusin kyllä. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty.

— Joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, pauhasi Maija. Mutta minun sisuni ei anna perään nähdä miehen tulevan hulluksi joutavia nuuskiessaan. Ei, vaikka tuosta poikki pantaisiin.

Ja minä ymmärsin Maijaa sangen hyvin. Hän oli, ollessani kasvavana kaljahousuna, monta kertaa päättävällä tempauksellaan tarttunut suitsiini ja ohjannut aina oikeaan. Mutta tällä kertaa manasin häntä mielessäni aika kauan.

* * * * *

Kun sitte kerran kerroin muutamille tovereille kaiken sen, minkä olen tässä kertonut, sekä kuvasin päiväkirjan sisältöä, niin sanoivat he: Kirjoita kirja!

Minä panin vastaan ja sanoin saaneeni jo tarpeekseni niinhyvin näyttelijän kuin kirjailijan ammatista. Mutta he vaativat yhä vain: Kirjoita kirja!

Tämä heidän kehoituksensa on osittain vaikuttanut siihen, että minä nyt olen päättänyt kuvata tuosta päiväkirjasta aivoihini syntyneet mielikuvat.

Tämä kuvaus on oleva sangen puutteellinen. En ole kirjoittanut juuri mitään sen jälkeen kun paperikori nieli pari ensimmäistä kertomustani. Tunnen kuvausvoimani heikkouden, tyylini kompastukset, esteettisen viljelykseni puutteellisuuden. Toiseksi kaipaan tätä kuvausta kirjoittaessani laajoja tähtitieteellisiä tietoja ja ennenkaikkea kosmillisen fysiikan tuntemusta. Monet päiväkirjassa esiintyneet seikat jäävät täällä meidän maapallomme pinnalla harjoitetun tieteen valaistusta vaille.

Minä ihailen kyllä irlantilaisen fyysikon Fournier d'Alben kosmillista runoutta, kun hän kuvittelee linnunradan elolliseksi elimistöksi. Minä en ole voinut olla tuntematta suurta iloa tutustuessani pessimistisen filosoofin Eduard von Hartmannin suljettuun systeemiin ja entropialakiin perustuvaan ankaran johdonmukaiseen maailmankuvaan ja Henri Poincare'n keskitettyyn ja tiiviiseen ajatteluun.

Mutta sittekin olen enemmän luottanut Max Planckin mahtavaan näkemykseen ja rautaiseen logiikkaan ja Svante Arrheniuksen kosmilliseen fysiikkaan. Senpä vuoksi olen ihaillut tosiasioille perustuvana sitä maailmankuvaa, jonka Arrhenius "Tähtien kohtaloissaan" runoilee näin:

"Suuri nebuloosa [tähtisumu] sai alkunsa kahdesta yksilöstä, kahdesta usvasta, jotka kohtasivat toisensa matkatessaan äärettömissä avaruuksissa. Siellä kellui äskensyntynyt ojennellen pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin ja kasvoi ja voimistui yhteyttämällä itseensä niitä pieniä olennoita, joita laineet kantoivat sen luo. Nyt se on ehtinyt kehityksensä huipulle ja alkaa hajota molekyleiksi, joita täällä vastaavat aurinkokunnat, jotka vuorostaan ovat rakentuneet taivaankappaleista kuten molekylit atomeista. Huimassa nuoruushuumassa nämä kiitävät halki avaruuksien eläen omaa yksilöllistä elämäänsä. Kerran ne todennäköisesti osittain hajoovat tomuksi, joka on oleva uuden elinvoimaisen tähtiusvan ravintona. Toinen osa aurinkokuntia kangistuu kylmästä ja paleltuu vähitellen kuoliaaksi, mutta herää uuteen elämään törmätessään kohti johonkin taivaanusvaan taikka toiseen taivaankappaleeseen muodostaen 'uusia tähtiä' ja planetaarisia usvia. Ja niin nämä tähtiusvat alottavat uuden kierroksen olemassaolonsa kiertokulussa ja elettyään loppuun ikänsä, jonka pituus on suhteellinen niiden suuruusmittoihin, s.o. voidaan hyvinkin arvioida miljooniksi biljooniksi vuosiksi, antavat taas alun uusille taivaanolennoille. Ja loppumaton kiertokulku jatkuu iankaikkisesti."

Mutta minä tiedän myöskin, että relativiteettiteoria on mullistamaisillaan koko maailmankuvamme. Ja täytyisi olla erinomaisen perehtynyt tieteen viimeisimpiin tuloksiin, ennenkuin voisi antaa meidän maailmalle luotettavan ja perustellun kuvan niistä valtavista tapahtumista, joista avaruudesta tullut päiväkirja kertoi. Sitä en ole minä. Ja siksi tiedän kuvaukseni monessa suhteessa vaillinaiseksi.

Sitte tiedän myöskin, että eräät sanovat kirjani luettuansa: eihän tämä ole mitään taidetta! Minä voisin tähän vastaukseksi viitata noihin Renanin sanoihin teoksessa "Dialogues philosophiques":

"Joukko seikkoja, jotka tänään kuuluvat vaiston alaan, tulevat ajattelun alueelle. Taide tulee siitä kärsimään ja suuri taide vieläpä häviämäänkin. — Se aika tulee koittamaan, jolloin taidetta pidetään menneen ajan luomana, jota tullaan ihailemaan, mutta ei seuraamaan. Ehkä tulee aika — me näemme sen jo lähestyvän — jolloin taiteilijaa pidetään anakronismina, kun taas tiedemies yhä enemmän saa arvonantoa osakseen."

Mutta minä en tee sitäkään.

Lausun vain, että en taiteile enkä muuten keekoile. En herkuttele enkä peilaile. Kirjoitan vain aivoistani pois eräät hirmuiset mielikuvat, kirjoitan kuvauksen näkemyksestäni.

* * * * *

Salaperäisessä päiväkirjassa ei ollut ainoatakaan seikkaa, mistä olisi voinut tarkalleen päätellä, minkä tähden kohtaloista siinä kerrottiin, eipä edes sitäkään, mistä aurinkokunnasta on kysymys. Erinäiset viittaukset voisi kuitenkin tulkita niin, että olisi ollut kysymyksessä meidän aurinkokuntamme ja se planeetta, joka Olbersin, tosin nyt jo toiselta taholta muka vanhentuneeksi julistetun teorian mukaan on kiertänyt Marsin ja Jupiterin ratojen välillä ja hajonnut myöhemmin pirstaleiksi, pikku planeetoiksi, joista ensimmäisen löysi Piazzi tammikuun 1 päivänä 1801 ja joita sitte on löydetty yli 750.

Näistä pikkuplaneetoista ovat Eros ja Polyhymnia erikoisia. Eros vilkkuu, sen valovoima vaihtelee viiden tunnin jaksoissa. Oletetaan tämän johtuvan siitä, että se on lohkaremainen eikä pallomainen. Se tulee myöskin lähemmäs maata kuin mikään muu suurempi taivaan kappale.

Polyhymnian rata on taasen hyvin soikea, aivan kuin olisi se avaruudesta takertunut pikku planeettojen joukkoon. Pienimmät pikku planeetat ovat läpimitaltaan vain kymmenkunnan kilometriä.

Kuvauksessani käytän vapaasti valittuja nimiä, sillä enhän tiedä miten avaruudesta tulleen päiväkirjan sanoja lausuttiin. Samoin käytän usein nimitystä "maa" ja "maapallo", vaikka luonnollisestikin on kysymys siitä tähdestä, nim. Eros-tähdestä, jonka elämää kuvataan.