Читать книгу Maailman loppu - K. N. Rauhala - Страница 6

I. luku. Merkit auringossa ja kuussa.

"Kimmelsi kitehet yössä kuin kirot sydämen synkän, meri vankui valkeana niinkuin paatunut ajatus, kohosi luminen korpi maasta kuolon-mahtavasta kuin uhma urohon hyisen, viha välkkyvän teräksen."

Eino Leino.

Borealia kuihtui kuihtumistaan.

Maan keskilämpö laski laskemistaan senjälkeen kuin Auringossa oli tapahtunut Borealian asukkaille tuntematon mullistus ja sen valo- ja lämpövoima oli alkanut nopeasti aleta. Tästä huolimatta olisi vaatimaton ja sitkeä kansa voinut pitkittää elämisen taistelua Borealiassa kuitenkin vielä vuosituhansia, mutta lisäksi tuli muita järkähtämättömiä luonnontapahtumia, jotka kuivattivat "ikuisen voiman", auringosta virtaavan energian vuota ja ohjasivat sitä yhä enemmän toisaanne kuin elimellisen maailman piiriin, elon portista sisään. Hiilihappomäärä väheni peloittavasti ilmakehästä, ilmakehä ohentui ja, mikä pahinta, kosmillinen tomu, jota viimeaikoina oli ilmaantunut suunnattomat määrät, oli vuosituhansien kuluessa tasoittanut Borealian melkein aavikoksi.

Hiilihappoa kuluttivat kasvit ja rapautuminen — sen tiesivät Borealian asukkaat. Hiilihappo oli sitoutunut maan kamaraan. Se oli hiljalleen tapahtunut vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa. Luonnon kiertokulku ei ihmisten avustamanakaan palauttanut kaikkea kasvien ottamaa hiiltä ilmakehään, vaan jäi se maan kerrostumiin. Täten imi maa lapsiltansa elämän alkuaineen. "Elämän myllyn" energiavirta kuivui kuivumistaan. Kulttuuri palautui taaksepäin vuosisata vuosisadalta.

Mitään muuta kookkaampaa eläinkuntaa ei Borealiassa enää ollut kuin ihmiset ja heidän vetojuhtansa. Ravinto oli pääasiassa otettava kemiallisesti elottomasta luonnosta tai siitä vähäisestä kasvikunnasta, mitä vielä voitiin ylläpitää. Eteläisillä jääkentillä ja varsinkin sulan merenlahden rannoilla tapasi täällä elämään mukautunutta eläinkuntaa, kaikki pienikokoisia lajeja. Ainoastaan yksi suuri eläin oli säilynyt ravinnonpuutteen uhallakin. Kun tämä, jäätikköilves, karjui valtavat ääniaallot koleaan kevyeen ilmaan, oli kuin olisi menneiden aikojen ilmestys pasuunaa soittanut. Merenlahdessa oli kaloja. — —

Kosmillisen tomun täytyi olla peräisin jostain pimeästä tähtiryhmästä tai pyrstötähdestä, jonka läheisyydessä maapallo on käynyt. Borealiassa ei tosin voitu enää harjoittaa tieteitä, ei myöskään tähtitiedettä, sillä kansan koko voima oli käytettävä ravinnon hankkimiseen. Tieteellä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia avartaa elämän puitteita, auttaa taistelua olemassaolosta. Kaikki Borealian mahdollisuudet olivat tunnettuja, kaikki rajat näkyvissä. Vanhan perimätiedon kautta olivat kuitenkin tieteellisen maailmankuvan pääkohdat säilyneet kansan tajunnassa ja näiden varassa elettiin. Vanhaa tietoa käyttäen pääteltiin m.m. kosmillisen tomun alkuperä.

II luku. Iltatunnelma.

Turja, Borealian päällikkö, asteli joelta asunnoille. Antoi katseensa liitää pitkin taivaanrantaa, pysähtyi, katsoi taaksensa, pudisti päätänsä niin että omegametallinen päähine heläsi valittavalla äänellä. Joka haaralla, paitsi lounaassa, kumotti jäätikön uhkaava vyö. Koillisessa ei tosin näkynyt muuta kuin korkean nunatakin, jäisen vuoren, lumipeitteinen huippu, mutta Turja tiesi sielläkin katkeamattoman jäätikön, tuhat mittaa vahvan, hiipivän Borealian asuntoja kohti. Takanansa oli hänellä koillisen jäätiköiltä alkunsa saava joki, Borealian "elämänlanka". Joki ja aurinko antoivat Borealialle jokseenkin kaiken energian: valon, lämmön, käyttövoiman j.n.e.

Turja tuli juuri putoukselta, jonka kohina kaikui ohuessa kellertävänvaloisessa ilmassa joen takana sangen lähellä olevasta jäätiköstä valtaisana pauhuna. Siellä putouksen äärellä kimaltelivat voima-asemat, Borealian "sydän", valtaisat holvit, läpinäkyvästä kevyestä omegametallista. Tummasta raskaammasta ja kiinteämmästä metallista, teräksestä, tehdyt koneistot niiden sisällä kuvastuivat jäätikköä vasten mahtavana ryhmänä. Viimeisen putouksen työskentelyn tasainen jyske kuului selvimmin. Siellä toimi Urjan suunnittelema jättiläislämmityskone, joka otti talteen 95 prosenttia putouksen energiasta ja muutti sen lämmöksi, jolla lämmitettiin 75 prosenttia Borealian asunnoista. Turja oli taaskin ihmetellyt sen nerokkaan yksinkertaista rakennetta. Vain jättiläissiipiratas putouksen niskassa, joka joen juoksun kääntämänä automaattisesti sulki koko putouksen viideksi sekunniksi ja taasen avasi, sekä männällä varustettu suunnaton sylinteri, johon vesi putosi ja puristi männän alapuolella ilman kuumaksi. Lämpöä johtamattomasta aineesta tehtyjä torvia myöten johdetaan tämä kuuma ilma asumuksiin.

— Ainoastaan nerokkaan naisen käytännöllinen järki on voinut luoda tuollaisen ihmeen, niin päätteli Turja.

Lounaassa näkyi sula vesi. Turja ihmetteli itseksensä vieläkin kerran, että se oli sula. Siinä kiersi lämpimän merivirran haara. Mutta kun päävirtakin hävisi merellä ajelehtivan jääpeitteen alle, niin olisi luullut lahdenkin jäätyvän. Ainoa selitys sen sulana pysymiselle oli se, että lahden rannoilla ja pohjassa oli lämpimiä lähteitä.

Oli lämpimin aika vuodesta. Aurinko läheni himmeänä, punertavalla valolla paistaen läntisen jäätikön huippuja ja puistattavan kolea yökylmä valui jäätiköiltä yli Borealian. Turja tunsi sen hyvin käsiinsä ja kasvoihinsa vaikka puvun vuorina oleva pienen radioakkumalaattorin lämmittämä johtoverkkokangas suojeli muuta ruumista ja piti sen hauskan lämpimänä. Lähimmistä asunnoista kuului omegametallin heläjämistä. Kasvismaiden yli levisivät kuin näkymättömän käden kosketuksesta suojaverhot, jotka olivat olleet kasaan vedettyinä. Kaukaa kaakosta kajahti jäätikköilveksen karjunta.

Turja kiirehti nyt, sillä hän tahtoi taaskin tarkata auringon lämmön mittaria Kapitolionsa katolla juuri kun aurinko koskettaa Kara-nunatakin huippua. Hän taivalsi asuntorivien ohi. Puhdasviivainen, kuutionmuotoinen rakennus toisensa perästä oli rivissä oikealla kädellä ja kasvismaat vasemmalla. Useimmat rakennukset olivat jo verhotut sisältä ja valot sytytetyt. Mutta toiset olivat vielä verhoamatta ja omegametallisten seinien läpi näkyivät asukkaat ilta-askareissaan sekä paljon muuta taustasta. Kauimpana paistoi pohjoisnunatakin punakeltaisessa auringonvalossa kylpevä luminen huippu jokaisen verhoamattoman asumuksen läpi. Leveä, aivan sileäksi laskettu katu kohosi tangenttikäyrän muotoa noudattaen Borealian keskustaa kohti.

Turja silmäsi laskevaa aurinkoa, arveli hetken ja hypähti sitte nopeasti kadun vasemmalle puolelle, tempasi yhden istuimista, joita oli runsaasti pitkin katuviertä, sovitti sen kadun yllä kulkevasta radasta riippuviin pidikkeihin, veti raput alas, nousi istumaan, vetäen raput jälleen ylös sekä kosketti oikeanpuolista kädensijaa. Kulkuneuvo läksi liikkeelle nopeata vauhtia. Samanlaisia kulkuneuvoja tuli vastaan toisia ratoja myöten sekä maassa katuvierellä. Niissä palasi myöhästyneitä kansalaisia töistänsä, tai joku perhe meni vierailulle. Verrattain hiljaista oli kuitenkin liike tähän aikaan vuorokautta.

III luku.

Energomittarin käyrä.

Kymmenen hetken kuluttua oli Turja asuntonsa edustalla. Se oli yleensä samannäköinen kuin muutkin asumukset, suurempi vain. Ainoana erikoisuutena oli punertavasta omegametallista tehty hyperboloidin muotoinen torni asumuksen katolla, sen päällä pieni kuutiomainen maja. jonka katolla maljakonmuotoisella jalustalla oli pystyssä ellipsoidi, paistaen päivällä punaisena, yöllä kirkkaalla valolla.

Kun Turja hypähti alas, näki hän puolisonsa Urjan nousevan hitaasti ovesta sisään. Turja saavutti hänet, laski kätensä olalle, silmäys ja päännyökkäys — Turja kiirehti edelleen.

Kun hän tuli pieneen kuutiohuoneeseen läheni aurinko Kara-nunatakin huippua. Turja huomasi, että auringon kehä oli entistäänkin epämääräisempi, koko aurinko oli paistavan sumun kaltainen. Mutta hän arvioi, milloin aurinko kosketti Kara-nunatakin huippua ja tarkkasi sinä hetkenä mittaria. Se oli toiminut aivan oikein, juuri oikealla hetkellä piirsi viisari käyrän tälle hetkelle määrätyn poikkiviivan, ordinatan, yli. Turja antoi koneen käydä vielä hetkisen, irroitti sitte siitä rullan, johon käyrä oli piirtynyt, ja levitti paperin kuutiohuoneen ulkopuolelle laajalle aukeamalle. Se sisälsi sadan vuoden käyrän.

Turja tutki käyrän juoksua. Yhä vain alaspäin! Tosin hitaammin kuin joskus muulloin, mutta kuitenkin alaspäin. Auringosta virtasi siis maahan yhä vähemmän voimaa, lämpöä ja valoa. Tosin ei tästä energomittarin käyrästä voitu aivan tarkalleen sanoa, paljonko auringosta tulevan energian määrä oli alentunut, sillä olisi tarvinnut laskea pois eräät virheet ja muuttaa hiukan lukuja. Turja ei jaksanut sitä nyt tehdä. Tosiasia oli, että energomittari, tuo Borealian tuomionpasuuna, oli taasen puhunut hyydyttävää kieltänsä.

Turjan tavoitti puutumus, väsymys. Hän istahti tuijottamaan tuohon turmion karttaan jalkojensa juuressa, jonka hienojakoisimmatkin ruudut, vain suurennuslasilla nähtävät, julistivat Loppua, Kaiken Loppua, tuohon kirottuun hienoon käyrään, energomittarin viisarin piirtämään, joka hienon tappavan radiovirran tavoin tunki elollisen luonnon sydämeen. Tämän käyrän tahdissa laski ja nousi koko Borealian kansan mieliala. Kun käyrä joskus nousi, humahti kansan sydämiin täältä Kapitolion katolta hiljainen toivo. Mutta kun se seuraavina aikoina taasen laski entistäänkin enemmän, painuivat päät, vaikenivat laulut ja katseisiin tuli syvä vakavuus.

Ja vaikka Turja hyvin tiesi, että Avaruus ei tunne ihmisten arvoa, ei sääliä eikä oikeamielisyyttä, paisui hänen povessaan yhtäkkiä luonnonlakeja vastaan kapinoitseva tunne. Hänestä tuntui ikäänkuin halki avaruuksien huutavalta vääryydeltä, että hänen kansansa noin kuristetaan, hävitetään, hiljalleen kidutetaan kuoliaaksi niinkuin häkkiin suljettuna. Borealian kansa, joka oli ollut uljaimpia, ihanimpia elämän ilmiöitä, mitä kuvitella saattaa — ja oli sitä kaikesta huolimatta vieläkin! Se oli vuosisatoja sitte yrittänyt luoda tasa-arvoa ja järjestystä Ekvatoriaan kaukana etelässä, mutta se oli kukistettu ja sille annettu valittavaksi kaksi rangaistusta: joko orjuus tai maanpako jääkentille. Se oli valinnut jälkimmäisen, antanut mies mieheltä, nainen naiselta kunniasanansa oman ja jälkeläistensä puolesta, ettei yksikään tämän kansan jäsen sinä ilmoisna ikänä ilmaannu Ekvatoriaan, kulkenut kauas pohjoiseen ja löytänyt Borealian maan vapaana jääpeitteestä.

Tässä maassa oli silloin vielä työn kansan ilo asua. Maa ei antanut mitään ilmaiseksi. Mutta työllä luotiin yhteiskunta, jossa sitkeä, terve ja karkaistu kansa eli jotakuinkin onnellisena. Kaikki Borealian suurimmat laitokset ovat satoja vuosia vanhoja. Valittu eduskunta suunnitteli ja ohjasi yhteiskunnan työskentelyä ja joka vuosi valittiin työpäällikkö. Erimielisyyksiä oli, mutta enemmistö käytteli aina valtaa taitavasti ja lujasti — työpäällikkö sai käskeä täydellä vallalla silloin kun suunnitelmia suoritettiin. Monia urotekoja työn ja luomisen tanterilla olivat tämän kansan jäsenet suorittaneet ja niitä lauluissa ylistettiin. Kansalla oli terve, voimakas tunne-elämä, sen yksilöt omasivat yleensä lujan tahdon, vahvat, terveet aivot ja sopusuhtaisen ruumiin. Turja oli varma, että Avaruudessa kukkiva salaperäinen Elämä hänen kansassansa pyrki sangen yleviin ilmenemismuotoihin.

Siihen aikaan, jolloin hiilihapon väheneminen sai Borealian tekemään päätöksen osittain kesytetyistä, osittain Ekvatoriasta tuoduista kantaeläimistä peräisin olevan eläimistön hävittämisestä, puhkesi kansassa omituista atavistista raakuutta. Hermosairauden tavoin se, runsaan lihansyönnin seuralaisena, ilmeni siellä ja täällä. Työpäällikkö sai erikoiset järjestyspäällikön valtuudet. — Mutta tämä sairaus on ollut aikoja ohi. Ja kansa on valmis ponnistamaan viimeiseen saakka taistelussa ankaraa kohtaloansa vastaan.

— Turhako on tuhansien luomiesi malminen tahto, uljas voima ja loputon aivoenergia, teki Turja kysymyksensä Avaruudelle varmaankin tuhannennen kerran?

Ja kun hän ei pystynyt löytämään kysymykseen muuta vastausta kuin: turhaa, niin pusertui hänen rinnastansa hiljainen raivokas sähähdys: käsittämätöntä, järjetöntä!

Hän asteli kuutiomajan ympäri hvperboloidin reunaa pitkin ja silmäili Borealian asuntoja. Hän ajatteli edelleen sitä kansaa, joka niissä asui. Hän tunsi melkein jokaisen asuntokunnan ja hän tiesi heidän askareensa, hän tiesi, mikä ajatus painoi heidän aivojansa yötä päivää. Hän näki miten siellä ja täällä katoille ilmestyi ihminen, missä mies, missä vaimo. Kaukaisimpienkin jäätiköitä vasten kumottavien asuntojen katoilla näkyi musta piste. Siellä ojentui kiikari kohti Kapitoliota — odotettiin merkkiä.

Kun oli kulunut puoli tiimaa auringon laskusta, alkoivat asumukset kietoutua pimeyteen. Taivas alkoi tulituksensa Turjan pään yllä. Siellä säkenöi ja lainehti kuin tulimeren pinnalla. Kosmillinen tomu hohti fosforivaloa, sähkövaloa, ja tähdenlennot, kokonaiset sarjat ja viuhkat räiskivät ympäri taivasta. Meteoreja vonkui ja räiskähteli maahan silloin tällöin. Ja vaikka asunnot olivat niiden varalta erikoisesti varustetut, sattui sittekin usein onnettomuuksia.

Kun oli tiima kulunut auringonlaskusta, oli merkin määrä syntyä. Turja ei ollut käyttänyt tätä aikaa, kuten tavallisesti, laskujen suorittamiseen. Hän luotti siihen, että käyrä oli tälle päivälle kuuluvalla millimetrin matkalla yhä painunut alaspäin ja päästi ilmaan putkesta punaisen loistavan radiosäteen. Se sinkosi rätisten ja vonkuen tuhat mittaa korkeaksi ja sammui muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Turja näki kumarahartiaisten varjojen mykkinä horjuttelevan pois lähimpien asumusten katoilta ja tiesi, että samalla tavalla horjuttelivat onnettomat varjot tällä hetkellä alas kaikkien Borealian asuntojen katoilta. Turjan rintaa poltti ja kouristi. Verestävin silmin hän astui takaisin kuutiomajaan kädessä käyräkartta, jonka hän oli vaistomaisesti käärinyt aukiolta rullalle. Hän heitti sen nurkkaan ja istuutui koneellisesti tähtikiikarin ääreen, joka siinä oli turhaan odotellut tähtien tutkijaa ainakin vuosisadan ajan.

IV luku. Näky avaruudessa.

Turja tunsi tähtitiedettä ja oli aikaisemmin seurannut Avaruuden tapahtumia ahkeraan tällä kiikarilla. Nyt sen okulariin harvoin kukaan silmäänsä asetti — mitäpä oli juuri katsottavaa. Tähdistä ei saanut juuri mitään selvää sen jälkeen kun kosmillinen tomu oli täyttänyt kirkkaan avaruuden. Turja otti päähineensä pois ja painoi otsansa viileään otsakilpeen kaukoputken okularin yläpuolella. Se teki hyvää pakahtuville aivoille. Ja kuin viihdyttääkseen itseään hän alkoi asetella linssejä ja katsoa kiikarilla taivaalle. — — —

Yhtäkkiä hänen liikkeensä pysähtyvät, ruumis jäykistyy tarkkaavaan asentoon, kuuluu vain rinnan kiihtyvä läähätys — — —. Hän hyppää ylös tuolilta, juoksee kuin mieletön kerran edes takaisin permannolla ja kuuristuu taasen katsomaan kiikariin. Hän katsoo tiiman yhtämittaa, ottaen kiikarin kenttään yhä uusia ja uusia osia Avaruudesta, mutta päätyen kohta taasen äskeiseen kohtaan.

Vihdoin hän hellittää. Ja kun hän nousee seisomaan, vapisee hän, Turja, joka muuten on sen näköinen kuin ei hän vapisisi milloinkaan. Häntä puistatti kuume.

Alhaalta kuuluu hissin soinnukas nousu ja sitte Urjan ääni:

— Turja, oletko siellä?

— Olen, odota, tulen alas heti.

Äärettömällä tahdonponnistuksella hän sai äänensä luonnolliseksi.

Hän pyyhkieli otsaansa, otti päähineen päähänsä, lisäsi hiukan lämpöä radiojohtoverkkoonsa ja alkoi laskeutua alas. Aluksi hän liikkui kuin unessa. Mutta sai lopulta vähin erin vallan oman itsensä yli.

V luku. Tulevaisuuden aavistelua.

Kun Turja tuli isoon suojamaan, oli koko eduskunta koolla häntä odottamassa. Tyynesti asteli hän varmoin askelin korokkeelle ja istui paikallensa.

— Minulla ei ole mitään ehdotettavana, lausui hän kömpelösti, etsien sanoja. Meidän on jatkettava entiseen tapaan. Onko jollakulla jotain uutta sanottavaa?

Hiljaisuus. Kosken kohina kuului ja Urjan koneen tasainen jyske. Taivaalla paloivat monenlaiset tulet. Ja silloin tällöin kuului meteorin humina, rätinä ja loppuräiskähdys.

Kaukana nurkassa nousi ylös mies, jolla ei ollut toista kättä. Vanha, kurttuinen äijänkäkkyrä, pää vapisi.

— Tarja pyytää puhua, ilmoitti Turja. Kuuntelemme.

— Päällikkömme kysyy, onko uutta sanottavaa. Onko täällä sitten uutta sanottu vuosikymmeniin? — Ei ainakaan niin kauan kuin minä olen täällä istunut. Vanhaa täällä on puhuttu. Vanhoja töitä uudestaan toistettavaksi suunniteltu, vanha painunut mieliala on puheissa soinnahtanut. Minä olen kerran tehnyt yhden uuden ehdotuksen, mutta te, veljet ja sisaret, heititte minut ulos, te raivositte, te karjuitte ja vikisitte kuin jäätikköilvekset. Te vannoitte ja kirositte, niin että ilma tulta iski. Te uhkasitte lähettää minut jäätikölle. — Tiedättekö mitä minä silloin tein? Tiedättekö, sanokaa, koettakaa arvata, te Borealian miehet ja naiset? — Minä nauroin. Minä nauroin Teille!

Ja Tarja kähisi ja natisi kuivaa naurua, se puistatti hänen ruumistansa niin että olisi luullut sen hajoavan. Joukosta kuului uhkaavaa liikehtimistä ja mutinaa. Joku huusi: hävytöntä! Ulos mies! Mutta Turja hillitsi kokousta. Hänellä oli jokin merkillinen halu antaa Tarjan puhua loppuun.

Tarja oli työn sankareja. Hän oli miehuutensa aikana ollut melkein voittamaton työssä, nim. kestävässä, sitkeyttä kysyvässä työssä. Turja muisti vielä elävästi Tarjan johtamassa taistelua jokea vastaan, joka eräänä vuonna oli jostakin käsittämättömästä syystä alkanut tulvia. Yötä päivää täytyi olla suluilla. Tarja kokosi vapaaehtoisen joukon nuoria miehiä, jotka taistelivat suluilla koko lämpimimmän vuodenajan, söivät silloin kun joutivat, nukkuivat silloin kuin unessa maahan kaatuivat. Tässä taistelussa menetti Tarja kätensä. Häntä kunnioitettiin työn sankarina ja mielipiteitänsä kuunneltiin eduskunnassa, sillä hänellä oli suunnaton kokemusvarasto. Mutta häntä pidettiin myöskin omituisena kuivuneena sieluna, sieluna, josta on "veto loppunut". Hänen päähänpistojansakin koetettiin sietää, mutta kun hän meni yli rajojen, sai hän vihaa ja suuttumusta vastaansa.

— Te luulitte heittävänne kohtalonne ovesta ulos, kun minut heititte, jatkoi Tarja. Te luulitte hukuttavanne totuuden suureen huutoon ja meluun. Miksi te raivostutte minulle, enhän minä tee muuta kuin sanon suoraan teille totuuden, jota ette itse uskalla itsellenne ääneen ilmaista: Borealian loppu on tulossa. Te voitte — tämä kansa voi elää eteenpäin ainoastaan palaamalla — — —

Puhkesi melu kuin rajumyrsky. Kaikki hyppäsivät pystyyn ja polkivat jalkaa ja huusivat, naiset kirkuivat.

Mutta Turja painoi pöydässä olevaa nappia, jolloin katossa olevasta torvesta kajahti pasuunanääni. Kaikki rauhoittuivat silmänräpäyksessä ja istuivat vakavina paikoilleen. Turja nousi ylös:

— Me olemme lapsia, ellemme jaksa kuunnella loppuun yhden kunniakkaimman vanhuksemme puhetta. Meidän on valmistuttava kuulemaan ja tietämään millaisia asioita hyvänsä, jos tahdomme jatkaa taistelua. Päinvastaisessa tapauksessa on meidän parasta järjestyä riviin ja juosta Borealian lahteen.

— Hyvä! kuului kumea ääni suojaman keskuksesta ja mies jättiläiskokoinen nousi seisomaan näyttääkseen, että hän oli se, joka sanan sanoi, noin nimesi.

Nyt nousi mies muutamalta etumaisimmista istuimista. Hänellä oli solakka ruumis ja pieni inuva ääni. Hänen mielestään ei Borealian kansan pitänyt väistyä milloinkaan, vaan, jos Kaiken Loppu on tulossa, kuolla kotonansa. Olisi rajoitettava yhä lasten lukumäärää ja siis myöskin kansan lukumäärää, kunnes tultaisiin siihen hetkeen, jolloin kansa itse pitäisi kuolinpeijaisensa ja lakkaisi kokonaan synnyttämästä. Puhujan mielestä voitaisiin suunnilleen arvioida, milloin jälkeläisiä jo odottaisi nälkäkuolema jäätiköllä. Ja näitä jälkeläisiä ei olisi enää synnytettävä.

Tuntui siltä kuin kokous olisi hyväksynyt tämän puhujan kannan. Joku naisista ainoastaan huomautti, että jos joudutaan tällaisen kohtalokkaan ratkaisun eteen, on luonnollisestikin kansan itsensä annettava määrätä kansanäänestyksessä.

Turja nousi tuoliltansa:

— Kysymyksen käsittely lykätään. Pyydän että kaikki valmistuvat vakaviin ratkaisuihin. Käsitykseni on, että Borealian kansalla on oikeus ja velvollisuus elää niin kauan kuin tällä taivaankappaleella ihminen voi elää. Itsemurha on Elämän Uskonnon mukaan suurin synti. Avaruuden ihmeellisin ponnevoima on elämän ponnistelu jatkua edelleen. Mistä me tiedämme, vaikka Avaruus olisi kutsunut meidän kansamme pelastamaan korkealle kehitetyn ihmiselämän sen häiriötilan yli, mihin maapallomme kenties aivan tilapäisesti on joutunut? Siis: taistelu loppuun saakka, viimeiseen hedelmöitettyyn naiseen saakka!

Emme voi ratkaista nyt vielä, mitä teemme. Ensin on hankittava tietoja. Toistaiseksi jatkamme, kuten tähänkin saakka. Kysymyksen käsittely lykätään. Istunto on päättynyt.

* * * * *

Edustajain hajaannuttua Turja kiiruhti pieneen kuutiohuoneeseen kiikarin ääreen. Taas hän tarkasti kauan taivasta ja taas häntä vapisutti ja huimasi se mitä hän siellä näki.

Urja odotteli puolisoansa illallispalalle. Kun häntä ei kuulunut, läksi itse etsimään. Hän käveli ajatuksissaan kaikissa suojissa, missä näki valoputkien toimivan. Palatessaan kierrokseltaan totesi hän hämmästykseksensä ja ajatuksistaan heräten, että hän ei ollut löytänyt etsimäänsä. Ensin hän arveli hänen menneen jonkun edustajan kera ulos, mutta hylkäsi sitte tämän olettamuksen. Vaistoten ja ymmärtäen puolisonsa sielun tavalliset liikehtimiset melkein paremmin kuin omansa, saattoi hän jokseenkin varmasti päätellä, miten Turja missäkin tilaisuudessa menettelee. Ja nyt hänestä tuntui aivan selvältä, että hän ei ole voinut mennä ulos, ellei hänellä ole ollut jotain aivan erikoista asiaa sinne. Ei, hänen täytyy olla asumuksessa. Onko hän siis ylhäällä? Mutta mitä hän siellä tekisi?

Urja nousi kuitenkin pieneen kuutiomajaan. Siellä nukkui Turja istuallansa kiikarin ääressä, edessä avoinna vanha tähtitieteen käsikirja:

VI luku. Jokapäiväistä taistelua.

Tämän jälkeen kulki elämä Borealiassa jonkun aikaa tavallista rataansa. Joka ilta kohosi Kapitolion katolta punainen säde taivaalle ja joka ilta palasivat ihmiset raskain askelin katoiltansa pohtien hiljaisessa mielessänsä, mitä tulee lopuksi.

Lähestyi kylmin vuodenaika, jolloin lumi ja jää peitti Borealian. Odotettiin synkkinä, lakkaako Borealian sydän jo tänä talvena sykkimästä, s.o. seisahtuvatko voima-asemat senvuoksi, että joki jäätyy pohjia myöten. Varustaudutaan siltä varalta. Asumuksia ei lämmitetä muuta kuin mitä ne lämpiävät heikosta auringon lämmöstä, jonka omegametalli päästää huoneisiin ja säilyttää siellä. Kaikki liikenevä energia kootaan jättiläisakkumulaattoreihin. Jokainen pisara kallisarvoista voimaa koetetaan täten tallettaa talven varalle. Näin oli jo menetelty pitkät ajat. Mutta tähän saakka oli kuitenkin joessa säilynyt elo, vaikka heikkokin, yli talven. Joku voima-asema oli voitu sentään pitää käynnissä. Varastoitu voima oli käytetty sangen tarpeellisena lisänä.

Mutta nyt peljättiin pahinta. Energomittarin käyrä oli laskenut siinä määrin, että joki oli kaiken todennäköisyyden mukaan jäätyvä kokonaan.

Ja kansan kohtalo riippuu siitä, milloin se jälleen virkoaa virtaamaan — riittävätkö voimavarastot niin kauan kuin "sydän on sykkimättä".

Kun vanhat akkumulaattorit ovat täyteen ladattuja, lasketaan Turjan johdolla, miten käytettävissä oleva voima on jaettava, jotta voidaan valmistaa uusia akkumulaattoreja tarkalleen samassa tahdissa kuin ne voidaan ladatakin, niin ettei hetkeäkään kulu hyödyttömästi.

Eduskunnan päätöksen mukaan antaa Turja käskyn, että jäätikköilveksiä on pyydystettävä niin paljo kuin mahdollista, niiden liha valmistettava ja varastoitava ja nahkat varattava siltä varalta, että johtoverkkokankaan käyttöä lämmittävänä pukuna täytyisi rajoittaa.

Naiset hoitavat kemiallista ravintoaineiden valmistusta ja ottavat talteen kasvitarhoista kaiken, mikä ikinä syötäväksi kelpaa. Useat järjestävät asumuksiinsa kasvilavoja, joihin panevat kasvamaan sopivia ruokakasveja. Naisten taholta tehdään ehdotus, että eduskunta harkitsisi, eikö olisi syytä antaa yleinen määräys, että energiaa ei ole tuhlattava lämmittämällä asumuksia ainoastaan ihmisiä varten, vaan on jokaiseen asumukseen sijoitettava kasvamaan syötäväksi kelpaavaa. Mutta ehdotus hyljätään siitä syystä, että eduskunta ei voi tietää riittääkö auringonvalo talvella kasveille.

Eduskunta lausuu kuitenkin kehoituksen, että niin monet kuin suinkin käyttäisivät lomahetkiä kasvilavojen rakentamiseen asumuksiin. Sillä jos auringonvalo riittää kasveille, voidaan heti, kun tämä huomataan, vastaavassa määrässä supistaa kemiallista ravintoaineiden valmistusta ja siten säästää voimaa.

Borealian kansan jokainen hermo tähtää alkavan talven voittamiseen. Voima-asemat jymisevät, omegametalli heläjää ympäri maan, kolmisointuiset ja jykevätahtiset työlaulut kaikuvat. Energia rätisee ja jymisee korkeajännitysakkumulaattoreissa, kun sitä niihin ladataan, ja radioputkien säteet vongahtelevat jäätiköillä kun ilvekset kaatuvat metsästäjien saaliina. Joskus sattuu onnettomuuksia, hirvittäviä purkauksia. Vahingossa joku väärä kosketus: kuuluu jymähdys, rätinää ja tulenliekki leimahtaa taivaalle. Kuolleita, toiset salaman muodottomiksi ruhjomia, kannetaan pois. Uudet sankarit astuvat sijaan. Ja työlaulu kaikuu — — —

Turjaa ei näy juuri missään. Hän istuu päämajassa, esikunta lähistössään. Tiedot tulevat ja menevät, eri teitä, langattomia ja langallisia. Kaksi tiimaa päivässä hän liikkuu työpaikoilla. Hänellä ei ole milloinkaan kiirettä, mutta lyhyeen hän puhuu ja kaunistelematta. Tällä matkalla hän saattaa sanoa vain viisi tai kymmenen sanaa. Mutta jokainen niistä merkitsee tuhat isoa mittaa säästynyttä energiaa, suuren onnettomuuden välttymistä t.m.s. Hänellä näyttää aina olevan koko taistelun pohjapiirustus avoinna edessään ja hän tietää aina missä on ratkaiseva kohta. Hän näytti elävän mukana jokaisella työmaalla, vaikka istuikin päämajassa. Hän näytti vaistoavan edeltäpäin jokaisen tapahtuman työssä, jokaisen onnettomuudenkin. Hän tunsi melkein jokaisen työssä mukana olevan luonteen, kyvyt ja heikkoudet.

Kun tuli tieto akkumulaattorin n:o 116 räjähdyksestä ja kolmen miehen ja yhden naisen kuolemasta, niin vastasi Turja vain:

— Minä annoin kesken kiirein huomautuksen, että Mataran piti itse tarkata mittaria. Hän on nähtävästi jättänyt sen Aijan huoleksi. Aija näki huonosti ja on lisäksi huolimaton. He tekivät meille huonon palveluksen. Mutta älkäämme moittiko heitä enää, he ovat antaneet henkensä sovitukseksi.

Illalla vongahti Kapitolion katolta punainen soihtu, mutta kansa ei jouda eikä jaksa sen johdosta sen enempää — — —.

VII luku. Borealian päällikön puoliso.

Turja työskentelee pienessä kuutiohuoneessa joka ilta myöhään yöhön. Hän tutkii taivasta kiikarilla ja vanhoja tähtitieteen käsikirjoja. Hän on järjestänyt itselleen erikoisen koneiston laskuja varten. Ja hän pyrkii lujasti tulokseen. Taivas jatkaa yöstä toiseen tulitustansa hänen päänsä päällä. Mutta hän ei näytä kiinnittävän tähän erikoista huomiota. Päinvastoin näyttävät hänelle olevan mieluisampia ne illat ja yöt, jolloin taivas on hiukan puhtaampi kosmillisesta tomusta, jolloin Avaruuden kaukaiset ilmiöt näkyvät hiukan selvemmin. Silloin hänen kiikarinsa tähtää tuntikausia samaan Avaruuden kohtaan ja kiihkeästi kaivaa hän laskuistansa tuloksia. Kolme kertaa pääsee hän laskujen loppuun ja pettyneenä ja masentuneena nukkuu hän istuallensa kiikarin ääreen. Siitä hänet Urja noutaa alas, itsekseen ihmetellen joka kerta yhä enemmän puolisonsa käytöstä.

Kun hän sitte eräänä yönä neljännen kerran alkaa nousta pieneen kuutiomajaan noutaakseen Turjaa, joka varmaan taasen oli nukkunut sinne, ei hän enää sivuuttanut tätä asiaa pelkällä ihmettelemisellä. Hän ajatteli sitä syvemmin ja päätti kuin päättikin tehdä Turjalle suoran kysymyksen.

Mutta juuri kun hän oli astumaisillaan majaan, pysähtyi hän yhtäkkiä. Suuri meteori sähisi ja vongahti lähellä. Raikuva pamahdus ja sen jälkeen kuului selvästi kappaleiden putoamista. Mutta Urja ei kiinnittänyt tähän huomiota.

— Totta tosiaan, missä on järkeni ollut? puheli hän itseksensä. Missä on järki parkani ollut?

Hän pudisteli nyrkkiänsä ja iski sillä otsaansa:

— Sehän on selvä kuin vanhojen aikojen kirkas päivä. Kosmoksen nimessä, olenpa ollut tyhmä.

Hän astui reippaasti ja päättävästi majaan. Aivan oikein: Turja nukkui taasen kiikaripöydän ääressä. Urja laski yksinkertaisen ystävällisesti kätensä hänen olallensa ja lausui Turjan nimen. Nukkuja heräsi. Urja katsoi häntä avoimesti silmiin pienen kiikarilampun valossa ja kysyi:

— Et pääse selville?

Turja tuijotti puolisoansa hämmästyneenä ja vastasi epäröiden, tuskaisesti:

— En.

— Sinä et usko Turja kuinka tyhmä ihminen saattaa toisinaan olla. Minä sanon sinulle yhden esimerkin eräiden aivojen sietämättömästä tuhrusmaisuudesta. — Minä kun luulin, että sinä istut ja kiikaroit ja torkut täällä — — — noin muuten vain — — — jonkunlaisesta tunteellisuudesta — — — tai oikeammin sanoen senvuoksi, että minä olen, kuinka sanoisin, ymmärräthän sinä sen ilmankin, että minä en ole kaunotar ja että sinä et viihdy seurassani — — —. Mutta minä vakuutan, että tämä johtui vain siitä, että en yrittänyt ajatella asiaa syvemmin, olin niin kiintynyt tähän työhön, tähän taisteluun saapuvaa talvea vastaan, etten oikeastaan joutanut ajattelemaan syvemmin. Kansamme tavan mukaan olet sinä, niinkuin minäkin, vapaa menemään uuteen avioon, jos selitämme valamiehille sopimuksemme — — — en sitä puolta aatoksissani halveksi. Vaan sitä, että saatoin luulla sinun kuluttavan aikaa ja voimia täällä turhanpäiten tällaisen taistelun aikana. Sinä ymmärrät. Minä halveksin näitä aatoksiani. Älkäämme puhuko sen enempää siitä.

Turja oli katsonut häntä hymyillen ihmeissään. Yhtäkkiä lausui Urja päättävästi, melkeinpä kiihkeästi:

— Minä tahdon katsoa mitä sinä näet siellä taivaalla!

— Avaruuden nimessä, etkö sinä siis tiedä, kiljasi Turja — — — mistä sinä sitten tiesit kysyä enkö saa selvää — —?

— En minä tiedä, mutta minä arvasin. Siellä täytyy olla jotain, joka on vielä enemmän, kuin energomittari, kosmillinen tomu, hiilihapon puute ja joen jäätyminen. Muuten sinä et istuisi täällä. Sinä näet siellä jotain kamalaa. Siellä näkyy varmaan kansamme loppu, kenties Kaiken Loppu, niinkuin kansamme sanoo. Minä tahdon katsoa, tahdon tietää, millä Avaruus meitä uhkaa. Minä en tahdo kuolla tietämättömänä.

Turja kiersi kiikarin entisestä asennosta, pysäytti sen kellokoneiston ja siirsi linssejä. Sitte hän kääntyi Urjaan päin ja puheli, yrittäen hymytä:

— Entäs, jos minä sittekin olisin kyllästynyt sinuun ja haaveilisin täällä uudesta puolisostani, laulelisin täällä Avaruudelle ja tähdille lemmestäni. Älä ole niin varma, Urja hyvä. Olen ihminen ja mies ja sydän tykyttää rinnassani — luullakseni, arvatenkin. Enkö minä saisi mielestäsi ollenkaan tunteilla? — Puhukaamme asiasta enemmän alhaalla. Tule, menkäämme.

— Turja hyvä, puhui Urja katsoen kiinteästi puolisoansa, jätä turhat jutut. Onko asemamme mielestäsi sopiva joutavuuksille? Olethan jo tunnustanut, että taivaalla on jotakin, josta sinä koetat saada selkoa uhraten suuren osan öistäsi ja voimistasi. Sinä et kansasi päällikkönä ja ollen vastuussa sen kohtaloista tätä tekisi, ellei siellä kiikarissa näkyisi jotain vakavaa. Ja sinulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan kieltää minua katsomasta sitä.

— Ole hyvä ja katso, sanoi Turja ystävällisenä ja vältellen.

Urja aikoi ensin istuutua kiikaripöydän ääreen. Mutta sitte hän pyysi tyynesti:

— Turja hyvä, aseta kiikari, minä en osaa.

— En. Sitä minä en tee, kuohahti Turja.

Urja katsoi häntä pitkään.

— Etkö — vaikka minä pyydän hartaasti.

— En, Urja ystävä, minä en tahdo, minä en voi.

— Sepä ikävää, lausui Urja hiljaa, aivan kuin itseksensä.

— Ymmärrä, Urja kulta, minua. Minä olen niin epätietoinen. Enhän minä voi — jos se ei olisi muuta kuin päähänpisto — — —?

— Sepä ikävää, puheli Urja vieläkin hiljemmin ja kääntyi mennäkseen.

— Miksi aiot mennä, mitä sinä nyt? hätääntyi! Turja. Kuuletko, minä en voi!

— Jos minä olen Turjan, Borealian päällikön puoliso, niin sinä voit. Ellet sinä voi, en minä kelpaa Turjan, Borealian päällikön puolisoksi, tuli Urjalta hiljaa kuin helähtäen.

— Minä sanon sinulle, Urja, nyt asian niin selvästi kuin osaan, mörähti Turja päätänsä ravistaen, hampaat yhdessä, kuin raskaan taakan alle vaipuva, joka ylpeästi tahtoo salata heikkoutensa. Olen elänyt tuskassa kauan. Se on kenties huomattu. Minä olen nähnyt taivaalla — — — sanokaamme kamalaa. Mutta minä en ole selvillä vielä onko se Borealian loppu, onko se Kaiken Loppu, en ole selvillä, mitä se oikeastaan on. Vapisuttavat kuvat ovat nousseet mieleeni kenties turhanpäiten. Olen päättänyt, että en ilmaise näkemääni kenellekään, ennenkuin tiedän jotain varmaa. Minun itsetuntoni, miksen sanoisi ylpeyteni, ei salli, että minut saadaan kiinni turhasta kuvajaisten pelosta. Eikä ole oikeinkaan rasittaa yhtään tämän kansan jäsentä liialla taakalla. Tästä syystä en ole puhunut sinullekaan mitään, Urja. Minä olen mies. Miltä tuntuisi, jos sinä näkisit minut turhan pelkurina. Olin päättänyt ilmoittaa sinulle heti kun olen varma asiasta — että on jotain ilmoittamista. Tässä syyni. Tee mitä tahdot. Minä asetan kiikarin, jos haluat.

— Luuletko saavasi selville totuuden?

— Toivon ainakin, vastasi Turja epäröiden, ainakin koetan parastani.

— Minä teen ehdotuksen, reipastui Urja. Kuinka kauan luulet tarvitsevasi vielä aikaa, saadaksesi varman käsityksen ilmiöstä — tai päästäksesi selville, ettet voi sitä selittää?

— En voi sitä sanoa.

— Mutta meidän täytyy sopia määräajasta. Katsos, minä olen varma, että sinä et istu täällä turhaan. Turja, Borealian päällikkö, ei ole koskaan sillä tavalla erehtynyt. Vaikka sinun laskusi nyt jo sanoisivat, että ei ole mitään pelättävää, niin minä en niitä laskuja uskoisi sen jälkeen kun olet istunut täällä tuskaisia öitä. Sano minulle: pelkäätkö, että se lähestyy nopeasti — — — Näen kasvoistasi, että se lähestyy nopeasti. Pankaamme lyhyt määräaika. Ellet sen kuluessa pääse tulokseen, niin sinä annat minun katsoa — ja olipa laskujesi tulos minkälainen hyvänsä, saan minä katsoa.

— Mutta onhan jokseenkin samantekevää silloin, katsotpa sinä kiikariin nyt tai sitte.

— Ei, ei ole samantekevää. Minä tahdon kunnioittaa sinun perusteitasi.

Mutta minä tahdon myöskin tuntea uhkaavan onnettomuuden.

VIII luku. Avaruuden puheilla.

Määräaika oli kulunut. Turja oli viidennen kerran päättänyt laskunsa turhaan ja laskeutui itse noutamaan Urjaa.

He nousivat kuutiomajaan äänettöminä, vakavina, käsi kädessä. Oli verrattain valoisa yö. Taivas oli tavallista selkeämpi. Ellipsoidi kuutiomajan katolla hehkui ja soi, itseksensä hiljaa valittaen. Turja sammutti sen ja viittasi Urjaa istuutumaan kiikarin ääreen.

Itse hän istui hiukan syrjään tarkaten kiikarilampun valossa Urjan liikkeitä. Hetkisen haki Urja oikeata asentoa. Turja näki, että hän oli äärettömän jännittynyt. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kuului vain voima-asemien jyminä, joku jäätikköilveksen kaukainen karjunta ja muutaman meteorin suhina.

Kellokoneisto, joka kuljetti kiikaria maan liikunnan mukaan ja piti sitä samassa kentässä, hyrisi hiljaa.

Yhtäkkiä huomasi Turja puolisonsa hätkähtävän. Hänen rintansa alkoi kohoilla kiivaasti ja hikikarpalot kimalsivat otsalla kiikarilampun valossa.

— Nyt hän näkee sen, ajatteli Turja. Näkeeköhän hän kaikki. Myöskin pimeät, äännähti hän tietämättänsä ääneen.

— Niin, kuiskasi Urja.

Hän katsoi kauan, kouristaen käsin kiikaripöydän reunoista.

Kun hän kääntyi, kuvastui hänen silmissänsä ehdoton kauhu. Mutta tyyni hän oli. Hirvittävän tyyni. Hän tuijotti Turjaan kuin häntä ihmetellen.

— Urja, äännähti Turja.

— Niin, nyökäytti tämä. Nousi ja tarttui puolisonsa käteen johtaen häntä ulos majasta, aukeamalle. He astelivat pitkin hyperboloidin reunaa ja pysähtyivät silmäilemään yöhön. Pohjoinen paloi. Pohjoisnunatakin huippu leimusi. Jäätikkö ylt'ympäri kumotti yössä. Borealiassakin oli jo hiukan lunta. Voima-asemien valomeri näkyi idässä ja niiden jyminä ja jyske kuului hiljaisessa yössä. Silloin tällöin kajahti jäätikköilveksen karjunta, kaikui omituisesti, toisinaan kuoleutuen, toisinaan taasen kuuluen. Vain joistakuista asunnoista tuikahti yksinäinen valo ja vain muudan kaukainen työlaulu värisi tavallista kuulakkaammassa yössä.

Siellä kattojen alla nukkui heidän kansansa. Tuolla ylhäällä Avaruus valmisti sille ikuista unta. Täällä kansansa yläpuolella Avaruuden alla nämä kaksi ikäänkuin tekivät tiliä kummallekin. Oli kuin olisivat he pyytäneet Avaruudelta armoa kattojen alla nukkuvalle kansallensa.

Mutta he tiesivät ja tunsivat, että se ei kuule heidän pyyntöänsä. Se ei tunne sääliä. Se murskaa elämää armotta ja synnyttää uutta. Eetteri ei kanna tuskan huutoja. Siellä täällä hukkuu Avaruuden aalloilla kukkiva elämän ulpukka rajumyrskyyn. Mutta toisaalla avaa se tyynessä lahdessa terälehtensä.

He tiesivät, että ainoa mikä saattaa auttaa, on taistelu. On saatava täydellinen selvä asemasta, uhkaavasta tilanteesta, voimat on suunnattava sen mukaan. Silloin pelastutaan, jos se yleensä on mahdollista. Ellei, niin kuollaan, vaivutaan, me elämän pisarat Avaruudessa, maahan ja hajotaan, hukutaan. Elämämme on ollut kuin atoomin värähdys.

Tähän suuntaan kulkevat ajatukset kummankin mielessä katkesivat, kun

Urja tarrasi molemmin käsin kiinni puolisonsa käsivarteen ja kiljahti:

— Näetkö!

Turja silmäsi ehdottomasti niitä Avaruuden seutuja, joita hän oli monena yönä kiikarilla tähdännyt.

— Totta tosiaan, hän mumisi. Se näkyy, se näkyy — — —. Mutta ainoastaan näin kirkkaana yönä. Ja ainoastaan jos tietää.

Turja sytytti ellipsoidin ja he kuulivat sen hiljaisen valituksen alas laskeutuessaan.

IX luku. Myrsky alkaa.

Päivä oli ankara. Lumimyrsky raivosi. Yhtenä pyrynä oli Borealian ilma. Se oli tullut mukanansa kokonaisia vuoria rakeita ja lunta itäisiltä jäätiköiltä. Se pauhasi ja jyski ja jyrisi jo tullessansa jäätikön vuorissa ja kuiluissa. Tiedettiin, mitä se merkitsi ja varustauduttiin sen varalta. Kaikki sopivat työt järjestettiin asunnoihin ja muihin suojamiin. Ne jotka jäivät ulos, ottivat vara-akkumulaattorin lämmitysverkkoansa varten, kypärän silmikoineen ja metallikäsineet.

Myrsky tuli keskellä päivää. Päivä pimeni. Valot sytytettiin. Tuuli oli niin voimakas, että se puhalsi voima-asemien metallipiippuihin kuin urkupiippuihin. Ne ulvoivat ja mörisivät epäsoinnuissa. Asunnot ratisivat ja huojuivat. Rakeet synnyttivät kaikkialla, missä ne putosivat omegametallille, korvia huumaavan melun. Metalli soi ja valitti kuin kuoleman tuskassa kiemurrellen. Lunta ja rakeita tuli toisinaan tuulen lennättämänä sellaisissa tukuissa kuin olisi niitä jättiläislapio heittänyt. Borealia näytti hautautuvan lumeen ja jäähän tuossa tuokiossa.

Turja neuvotteli esikunnassansa. Ensiksi olivat hänen mielessänsä, myrskyn tullessa, ilveksen metsästäjät, jotka olivat jäätiköillä. Kun hän oli aamulla kuullut jäätikkösemaforien kuuntelukoneella myrskyn soivan itäisessä jäätikkösemaforissa, oli hän käskenyt heti kaikkien sinä päivänä jäätiköille määrättyjen jäädä kotiin. Mutta jäätiköillä oli toista sataa miestä, jotka olivat lähteneet edellisinä päivinä eivätkä olleet palanneet. He pelastuisivat, jos he huomaisivat myrskyn ajoissa ja kukin joukkue kokoontuisi kasemattiinsa, jollaista he kuljettivat mukanansa kokoonpantuna. He voivat sen lämmittää mukana olevalla akkumulaattorilla ja katon läpi he pystyttävät ilmanvaihtotorvet. Vaikkapa he hautautuvat kokonaan lumeen, voivat he pelastua myrskyn lakattua. He antavat radiosäteellä merkkejä ja heidät löydetään tai he kaivautuvat itse ulos ja palaavat. Jos myrskyn käsissä lentävät jääkimpaleet särkevät kasematin tai jos myrsky yllättää joukkueen hajallaan, on edessä useimmiten varma kuolema.

Neuvottelu johti siihen tulokseen, että jäätiköillä olevain auttamiseksi ei tällä hetkellä voida tehdä muuta kuin lähettää kolme avustusretkikuntaa lumivetureilla niihin kolmeen solaan, joista tavallisimmin käytetyt tiet jäätiköille johtavat. Retkikuntien miehistöt otettiin vapaaehtoisista, joita tarjoutui kolme kertaa niin paljon kuin tarvittiin.

Toinen pulmallinen kysymys oli lähellä jäätikön reunaa olevien asuntojen kohtalo. Joka talvi oli lumelle ja jäälle luovutettu Borealian maa-alaa. Oli tyhjennetty asumus siellä ja täällä ja revitty ja kuljetettu kaikki keskemmälle maata. Toisinaan oli joku asunto hautautunut ankarimpien lumimyrskyjen aikana niin, että sen kaivamiseen ei katsottu voitavan ryhtyä. Muutamia asuntokuntiakin olivat ensimmäiset hirmumyrskyt yllättäneet Ja haudanneet elävältä. Siellä ne nukkuivat jo kaukana, tuhat mittaa vahvan jäätikön alla ikuista untansa.

Mutta sittemmin oli alettu noudattaa yhä suurempaa varovaisuutta. Myrskyn saapuessa tyhjennettiin nopeasti äärimmäiset talot, varsinkin ne, jotka olivat jäätikön sisään tunkeutuvissa vuonoissa, sillä tällaiset vuonot saattoi yksi ainoa hirmumyrsky ammentaa täyteen lunta ja jäätä ja tasoittaa sen muun jäätikön tasalle. Kauan oli suunniteltu koko asuntojärjestyksen muutosta. Olisi haluttu rakentaa kaikki asumukset maan keskeen tiheään ryhmään ja järjestää hyvät kulkuneuvot maan äärille. Mutta niukka voiman saanti ei sallinut enää tällaista suuruudistusta.

Turja oli aamulla antanut määräyksen maan äärillä olevain asuntojen tyhjentämisestä. Kaikki kuljetusneuvot ja vetojuhdat, mitä suinkin liikeni keskuksesta, lähetettiin apuun. Useat asumukset tyhjennettiin onnellisesti, mutta toisissa viivyteltiin liian kauan. Myrsky saapui ja silloin ei enää ollut syytä lähteä pitemmälle taipaleelle muuten kuin lumiveturilla.

Osa lumivetureista päätettiin lähettää enimmän uhattuihin tyhjentämättömiin asunnoihin maan äärillä. Mutta osa täytyi pitää keskuksessa niillä teillä, joilla täytyi ehdottomasti pitää liikennettä yllä niin kauan kuin voima-asemat olivat käynnissä ja energiaa varastoitiin.

Kolmanneksi harkittiin tuulivoima-asemien kehittämistä. Nämä olivat aikaisemmin olleet Turjan lempiaate. Niitä hän oli miettinyt yötä päivää, kokeillut, rakentanut ja esitellyt eduskunnalle. Hänellä oli jo kokonainen sarja oppilaita, jotka tunsivat näiden koneistojen rakenteen pienimpiin yksityiskohtiin saakka ja jotka pystyivät kehittämään niitä omintakeisesti edelleen. Mutta ne olivat vielä epäkäytännöllisiä. Myrskyt niitä rikkoivat, vaikka niiden jättiläistuutit olivat suojatut verkolla, jossa kulki tulikuuma voimavirta — tyynellä ne eivät taasen toimineet — ja Borealiassa puhalsi harvoin tuuli, jolla ei olisi ollut mukanansa jäätä ja lunta.

Turja oli toivonut näistä voima-asemista apua Borealialle, sitte kun sen entinen sydän lakkaisi talvella sykkimästä. Ja antoivathan ne jo pienen osan tarvittavasta voimasta — antaisivat enemmänkin, siitä oli Turja varma, jos niitä tarmokkaasti kehitettäisiin.

Mutta nyt häneltä ei liiennyt enää mielenkiintoa tälle kysymykselle. Leikinlaskija Hara ilvehti esikunnassa, että Turja osoittaa häilyväisyyden oireita niinkuin olisi rakastunut. — Täytyy olla korkeajännitysakkumulaattori sisässänsä sillä miehellä, joka lemmiskelee tällaisessa myrskyssä.

Ainoastaan Urja tunsi todellisen syyn tähän "häilyväisyyteen."

X luku. Kansa myrskyssä.

Turja päätti tehdä tavallisen päiväkierroksensa hiukan aikaisemmin, jotta ennättäisi takaisin, ennenkuin ensimmäisen myrskypyörteen keskus saapuisi jäälohkareinensa. Silloin oli kaikkien vetäydyttävä suojaan. Turja astui ulos kypärä päässä, silmikko alas laskettuna ja omegametalliset käsineet käsissä. Lumiveturi möyrysi juuri voima-asemille päin. Hän kiipesi siihen. Se ryömi lumessa kuin jättiläisetana. Koneisto surisi ja rätisi, lumi ja rakeet pieksivät sen kylkiä ja selkää, se kiljahti silloin tällöin, kuin kiukkuansa purkaen Se laahasi lumeen suuren kourun, mutta se täyttyi heti sen jälessä. Vanavesi ei säilynyt hetkeäkään tällaisessa myrskyssä.

Lumiveturin pysähtyessä nousi siihen mies, joka, huomattuaan Turjan, viittoi ja pauhasi, kaikesta päättäen iloisena. Kun hän kohotti kypäränsilmikkoansa, tunsi Turja Karman, sen jättiläiskokoisen miehen, joka oli eduskunnassa huutanut "hyvä".

— Hei päällikkö, sanoin minä, hauska ilma! kuuli Turja hänen nyt pauhaavan. Kylläpä itä meitä nyt hyssyttelee ja hyväilee! Mitä päällikkö arvelee, olisikohan sillä paha mielessä?

Turja pudisti päätänsä ja nauroi. Hän ei yrittänyt vastata tässä melussa. Koneisto surisi ja rätisi, myrsky ulvoi ja kaikki sisällä olijat pauhasivat toistensa korviin.

— Tämä hiukan piristää laiskaakin, jatkoi Karma jyrisemistänsä. Jos loppu tulee tällä tavalla, niin hauska loppu. Tämä panee veret liikkeelle ja iloiselle tuulelle. Totta tämmöinen toista on kuin juosta korvat lupassa Borealian lahteen. Mitä päällikkö arvelee, riittääkö tätä nyt sata päivää?

— Taitaisi Karmankin silloin jo olla lunta suussa sulamatta, kiljui

Turja nyt vastaan.

— En usko, mörisi Karma. Kyllä meitä joitakuita sittekin vielä konttaisi jäätiköllä. Tietääkö päällikkö, että minä tulen jokseenkin suoraan jäätiköltä?

— Jäätiköltä! kiljahti Turja.

— Niin. Eksyin joukkueestani kun ajoin takaa komeata jäätikköilvestä. Kuulin myrskyn möyryävän idässä. Kaadoin ilveksen, otin sen puoliskon ja taljan selkääni ja aloin taivaltaa kotiin. Myrsky pani parastansa, minä vielä parempaa. En ole koskaan harjoitellut juoksemista, joten se taakka seljässä aluksi kävi hiukan kömpelösti. Mutta kun raajani vertyivät, huomasin katkaisevani matkaa aika kyytiä. Minun täytyi kiertää solalle, myrsky painoi suorin matkoin, se pahuus ei hakenut mitään solia ja sillä tavalla se pääsi edelle. Kun minä livistin solaa alas, näin sen pudistelevan harjaansa jo voima-asemien luona. Ajattelin jättää taakkani ja vaatia raajoiltani lisää nopeutta, mutta sitte ajattelin, että jos tässä täytyy jäädä jonnekin odottamaan myrskyn lakkaamista, niin voi talja ja ilveksen takapuoli olla tarpeen pitämään minua sellaisessa kunnossa, että lumi suussa sulaa.

— Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Kuljin parin aution asumuksen ohi. Kolmanteen päätin pysähtyä, sillä loppumatkan jo kierittelin ja laahasin vatsallani. Mutta siellä olikin lumiveturi lähtövalmiina, koko asuntokunta mukana. Se toi minut kotini kynnykselle.

Tällaisen kuvan sai Turja Karman kiljumista katkonaisista lauseista. Kun veturi pysähtyi hetkeksi ottamaan peräänsä vaunua, metallista sukkulanmuotoista alusta, joka ui lumessa verrattain kevyesti, pauhasi Karma edelleen, vaikka hänen äänensä nyt, koneen surinan lakattua, oli aivan liikaa voiman tuhlausta. Kaikki sisällä olijat nauroivat ensin hänelle, mutta kiintyivät sitte kuuntelemaan kertomusta.

— Entä muu joukkue, kiljui Turja Karmalle, kun tämä seuraavalla pysäkillä astui ulos veturista.

— Kyllä Jorman joukko kotiin tulee, ellei tätä sataa päivää kauemmin kestä — — —

Loppua Turja ei enää kuullut.

Tämä kohtaus Karman kanssa teki hyvää Turjalle. Näissä kahdessa, Karmassa ja Jormassa, arveli Turja kansansa mukautumisen kovaan elämään jääkenttien keskellä ehtineen kaikkein pisimmälle. Heissä oli kulttuuri palautunut hennolta ja herkältä asteeltansa kauas muinaisaikojen tasolle. He olivat kauimmaisia ilmiöitä kansan kehityksessä takaisin suurikasvuiseksi, jykevävoimaiseksi, kaikin puolin kykeneväksi jylhään olemisen taisteluun. Karmasta ja Jormasta säkenöi ja huokui Turjan aistimiin aina valoisa yksinkertainen voima ja luottamus. He olivat aina hyvällä tuulella, aina humoristisen ylimielisiä kaikille vaaroille ja vastuksille.

Ympärillänsä hän näki paljon samantapaisia yksilöitä, miehiä ja naisia, vaikka vain heikompia jäljennöksiä Karmasta ja Jormasta. Vain siellä täällä näkyi väsynyt, alakuloinen ilme. Turja tiesi, että tämä oli työn viritys. Se johtui työstä, se kuului työhön. Siellä ei kärsitty happamia kasvoja. Se teki Turjan hyvätuuliseksi, vaikka hän tiesikin, että vakavuus ja väsymys valloitti illalla toiset, alakuloisuus ja epätoivo eräät.

— — — Vielä toimivat voima-asemat. Niitä ei lähelläkään seisten nähnyt. Ne peittyivät lumimyrskyyn. Mutta niiden metallipiiput ulvoivat ja mörisivät myrskyssä, niiden seinät ja katot valittivat. Ladattiin akkumulaattoreja, korjattiin lumivetureita ja uusia rakennettiin. Vielä jyski Urjan kone ja lämmitti asumuksia.

XI luku. Räjähdys.

Turja kulki voima-asemien läpi, kahlasi ulkona lumessa, antoi neuvoja, sijoitti toisin henkilöitä, tarkasti koneita, mittareja. Kaikki tapahtui tyynesti, järjestyksessä. Askel askeleelta seurasivat havainnot, sanat ja teot täsmällisessä järjestyksessä.

— — — Hän oli juuri astumassa neljännen voima-aseman ulko-ovesta ulos, kun hän tunsi tärähdyksen ilmassa, voima-aseman sisus leimusi liekkien vallassa, koko holvi ratisi ja huojui, myrskyn seasta kuului kumea jyrinä. Hän hyökkäsi sisään. Paha haju tunki ovesta vastaan. Palanut nainen makasi tunnottomana oven edessä. Hän oli nähtävästi pudonnut ylhäältä sillalta. Vasemmalla vesijohtosuojassa valitti kaksi miestä ja kolmatta kannettiin sinne parhaillaan. Osa koneista seisoi ja jota pitemmälle Turja ehti sitä selvemmin hän huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen. Useampia kuolleita virui käytävillä — — —.

Hetken kuluttua tuotiin sana, että suuri meteori oli rikkonut erään suurimmista akkumulaattoreista, jota tämä voima-asema latasi. Se oli aiheuttanut itse voima-asemalla räjähdyksen. Kun Turja kuunteli tätä ilmoitusta joukon ympäröimänä, alkoi ilmassa kuulua ilkeätä sihinää ja rätinää. Joukko hajosi kauhistuneena.

— Käykö radiokone? huusi Turja.

— Käy, vastattiin. Hoitaja on kuollut eikä kukaan ole sitä pysäyttänyt.

Hetkisen ajatteli Turja, että heidän kaikkien loppu on nyt tullut. Ilma alkoi jo salamoida, kun johtoa vailla oleva kone purki siihen yhä paisuvia latauksianasa. Voimattomuus ja jäykistys valtasi jo useimpien nivelet, niinkuin tavallisesti voimavirran kulkiessa ruumiin läpi.

Silloin nähtiin Turjan hoipertelevan radiokoneen rappujen juureen. Ne olivat rikki, palaneet poikki. Hän ei päässyt ylös. Hän silmäsi melkein älyttömin silmäterin miehiin ja naisiin, jotka läähättivät kaukana seinillä ja nurkissa. Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, hampaat kiristetyt yhteen. Hän hoiperteli radiokoneen alla, pitkin käytävää oikealle, kaatui maahan, ryömi nelinkontin dynamon luo, joka oli nurkassa. Käden ja pään nähtiin kohoavan, käsi haparoitsi ruuvia, johon paksu jättiläisjohto oli kiinnitetty. Ruuvi kiertyi. Sitten nähtiin Turjan ponnistautuvan ylös, käyvän sylin johtoon, kuului pamahdus — ja radiokone pysähtyi.

Hetken kuluttua kannettiin Turja vesijohtohuoneeseen tunnottomana.

XII luku. Miten käy aurinkokunnan?

Illalla istuivat Turja ja Urja pienessä suojamassansa. Heillä oli hallussaan vain kaksi pientä suojaa. Koko muu Kapitolio oli luovutettu pakolaisille, joita oli tullut maan ääriltä. Tässä osassa asumusta oli hiljaista, mutta etäämpää kuului liikettä ja melua. Myrsky oli hiukan hiljentynyt, niin että sen meteli ei kuulunut kovin tänne asumuksen keskukseen. Valoputkista lähti hiljainen viihtyisä sävel.

Turja oli vielä raukea, kuin äsken syvästä unesta herännyt. Mutta hän söi äänettömänä hyvällä ruokahalulla illallispalaa ja Urja katseli häntä mietteissään.

— Tänä iltana minä en olekaan lemmenlauluja laulamassa ja Avaruuteen huokailemassa, lausahti Turja hymyillen. Ajatteletko sitä?

— Mitä nyt aiot? kysyi Urja ikäänkuin kuulematta Turjan kysymystä.

— Taistella myrskyä vastaan. Se voi kestää kauan ja käydä varsin kiusalliseksi, vastasi Turja.

— Mitä minä myrskystä. Se kestää aikansa ja vie uhrinsa. Mutta se ei ole Kaiken Loppu. Mitä aiot ilmiön suhteen Avaruudessa?

Turja kävi vakavaksi.

— Totta puhuen, aivoni ovat tätä kysymystä vatvoneet myrskystä ja onnettomuuksista huolimatta. Luulenpa, että tiedottomana maatessanikin näin sen. Kuva on nähtävästi syöpynyt syvälle aivoihini.

— Aiotko jatkaa tutkimuksiasi?

— Miten? Ei ole suurempaa kiikaria. Ei ole muita koneita. En osaa niitä valmistaa. En osaa laskea kuin yksinkertaisimpia tehtäviä. Eikä kukaan muukaan Borealiassa osaa niinkään paljoa kuin minä.

— Jos se on kaukana, niin se on hirvittävä massa, puheli Urja matalalla äänellä.

— Jos se olisi lähellä, niin olisin saanut etäisyyden lasketuksi. Sen täytyy olla kaukana. Ja se on hirvittävä massa.

— Miten käy siis aurinkokuntamme?

Hiljaisuus. Kuului myrskyn pauhina ja voima-asemien metallipiippujen ulvonta ja mörinä.

— Miten käy tämän pienen aurinkokuntamme? lausui Turja raskaasti.

Hän ponnahti ylös.

— Emme saa siitä tietoa. Se on kirottua. Se on uhkaava tuntematon kohta taistelusuunnitelmassamme. Meillä on miehiä ja naisia, jotka pystyvät hurjimpiinkin yrityksiin. Meillä on voimaa ja koneita, meillä on tietoa ja taitoa. Mutta nyt tulee tällainen ilmiö, ilmestyy taivaallemme uusi uhka — ja me olemme avuttomia, tietämättömiä kuin lapset. Se on kirottua.

— Mutta emmekö voi rakentaa koneita ja perehtyä tähtitieteeseen?

— Kyllä, jos annat meille aikaa ja energiaa, Urja hyvä. Mutta minä pelkään, että se massa siellä Avaruudessa ei odota kunnes me opimme tähtitieteen. Se on toimessa yötä päivää. Luulen saaneeni selville, että aurinkomme on poikennut radaltaan, luulen saaneeni selville, että oma pallomme jo tottelee massan käskyjä. Pelkään, että ei ole aikaa enää opetella tähtitiedettä ja kokeilla tuhansia koneita, niinkuin täytyisi, ennenkuin on Avaruuden salaisuuksien tuntija. Avaruus ei luovuta salaisuuksiansa vuodessa eikä parissa. Se vaatii maksuksi miespolvien työn. Minä pelkään, että tuho tulee, jos se tulee, tämän miespolven aikana. — Ja silloin me emme tiedä yhtään, miten se tulee, millainen se on ja onko siitä väkevimmälläkään kansalla pelastumisen mahdollisuutta ja millainen on se mahdollinen mahdollisuus — — —. Piru vieköön tähtitieteilijät, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon liian aikaisin. Miksi eivät he kirjoittaneet kirjaa meille tästä tapauksesta. Heidän olisi pitänyt, jos he ammattinsa oikein osasivat, tietää tästä massasta jo satoja vuosia sitte.

Meidän täytyy saada selko siitä, mikä on massan vaikutus aurinkokuntaamme ja mikä on oman tähtemme kohtalo. Mutta miten — siinä kysymys.

XIII luku. Kansa edelleen myrskyssä.

Myrsky raivosi kymmenettä päivää. Se oli muuttunut äkäisistä vihuripäisistä puuskista, pienistä, päivässä ohi kulkevista rajuista pyörteistä mahtavaksi jymiseväksi voimavirraksi, jonka teho nousi ja laski hitaassa jykevässä tahdissa. Se toi entistä enemmän lunta, mutta vähemmän rakeita ja jäälohkareita. Myrskyn, metallin ja voima-asemien piippujen melu ei ollut niin helvetillistä kuin ensimmäisinä päivinä. Se oli juhlallisempaa, siedettävämpää.

Lumivetureja möyri siellä ja täällä Borealian alueella. Lunta oli kymmeniä mittoja vahvassa siellä missä oli pidikkeitä ja epätasaisuuksia. Mutta tasaisilla paikoilla saattoi silloin tällöin pöllähtää ilmaan muraa ja kiviä. Paljon asuntoja maan äärillä oli hautautunut lumeen ja jäähän. Tiedettiin, että muutamia hautautuneita asuntoja ei oltu tyhjennetty eikä asukkaista tiedetty mitään. Ei niistä liioin vastattu radioon. Osa jäätiköillä olleista metsästäjistä oli pelastettu. Mutta suurin osa oli vielä siellä myrskyn käsissä.

Taistelu myrskyä vastaan kävi yhä ankarammaksi. Se vaati uhreja yhä enemmän. Se alkaa tuntua raskaalta kansasta, vaikka se oli satoja vuosia saanut tuta luonnon rautaista julmuutta. Tehdessään päiväkierrostansa lumiveturissa huomasi Turja ihmisten olevan vähemmän äänekkäitä kuin ennen. Puhuttiin myrskystä ja sen vaatimista uhreista. Kukaan ei muistanut sellaista luonnonvoimain raivoa nähneensä. Eräs kertoi äidistä lapsineen, jotka olivat hukkuneet lumeen. Toinen kertoi veljestään, joka nähtävästi oli kenenkään huomaamatta jäänyt lumiveturista ja hautautunut. Kolmas kertoi miehestä, jonka pään putoava jäälohkare murskasi. J.n.e.

Voima-asemista kävi enää puolet. Joki alkoi nopeasti kuivua. Tuulivoima-asemat toimivat kaikki, kun muutamia oli aamulla korjattu. Turja tarkasti niitä ja hänen mielessään välähti, että ne saataisiin kenties kestävämmiksi, jos systeemi käännettäisiin, niin että ne toimisivat tuulen aikaansaamalla ilmavedolla eikä suoraan tuulen voimalla.

XIV luku. Ongelma alkaa olla selvillä.

Illalla keskustelivat Turja ja Urja taasen pienessä suojamassansa. Urjakin oli saanut tuta taistelun vakavuuden. Hän oli järjestänyt ja johtanut sairaiden, loukkaantuneiden ja turvattomiksi jääneiden lasten hoitoa. Hän puheli kokemuksistaan Turjalle ja kysyi lopuksi:

— Luuletko tätä kestävän kauan?

— Tuntuu kuin sitä kestäisi vielä kauan, vastasi Turja.

— Valloittaako jäätikkö nyt yhdellä ryntäyksellä koko maamme?

— Ei. Sitä se ei tee. Mutta suuren osan. Kenties puolet paljastuu vielä seuraavana lämpimänä vuodenaikana.

— Mutta ellei käännettä tapahdu, niin ovat kansamme jäännökset ainakin muutaman vuoden kuluttua jäätiköllä. Oletko ajatellut sitä?

— Olen. Olen ajatellut sitä kauan. Ja minä tiedän, että käännettä ei tapahdu ennenkuin kenties sadan vuoden perästä, lausui Turja ikäänkuin kauas avaruuteen tähdäten.

Pitkä hiljaisuus. Lumiveturi kiljahteli jossain läheisyydessä. Sitte lausahti Urja hiljaa: — Vasta sadan vuoden perästä.

— Niin. Ellei sitä ennen ole tullut Kaiken Loppu.

— Mistä päättelet näin? kysyi Urja.

— Tiedätkö mistä johtuu tämä kylmyys ja kuolema? kysyi Turja, vastaamatta Urjalle.

— Auringon antaman voiman ja ilmakehän hiilihapon vähenemisestä. Mutta miksi sitä kysyt?

— Mistä johtuu auringon antaman energian väheneminen?

— Auringossa tapahtuneesta mullistuksesta ja viime aikoina kosmillisesta tomusta, joka imee auringonsäteitä.

— Mistä johtuu kosmillinen tomu?

— Sehän on vieraslahja joltain pyrstötähdeltä tai sen tapaiselta pimeältä massalta, jonka vieraana olemme käyneet.

— Jonka vieraana olemme, oikaisi Turja.

— Kuinka, mehän kierrämme aurinkoa — — —?

— Jonka vieraana on myöskin aurinkomme!

Urja hypähti ylös, tuli Turjan luo ja katsoi häntä, ikäänkuin hakeakseen hänen silmistään selitystä.

— Sinä siis tarkoitat, että se on se — — — jonka näimme. Turja nyökäytti.

Urja mietti, palasi paikoilleen ja mietti edelleen. Myrsky pauhasi ja jäätikköveturi kiljui. Jostain läheltä kuului lapsen valitusta.

— Kosmoksen nimessä, sinä olet aivan oikeassa! Kaikki on peräisin siitä. Ja aurinkomme on jo vuosituhansia kulkenut sen massan valtakunnassa, sen kiroissa. Ja nyt me olemme suhteellisen lähellä sitä, kaukana aurinkokunnan mitoissa puhuen, mutta lähellä sen omissa mitoissa puhuen. Ja sinä luulet, että käänne tulee vasta sen jälkeen kun olemme sen sivuuttaneet.

Turja nyökäytti taasen.

— Mutta mikä tuo massa sitte on? Onko se aurinkomme radan keskuskappale? Tai onko se Avaruuden keskuskappale? Entä jos putoamme siihen?

Turja nousi.

— Minähän sanoinkin äsken: ellei sitä ennen tule Kaiken Loppu. — — — On tuhansia mahdollisuuksia. Me voimme sen sivuuttaa saamatta tuta muuta kuin kosmillista tomua, meteoreja ja kylmyyttä. Me voimme sivuuttaa sen niin, että menetämme suuremman tai pienemmän osan ilmakehästämme. Me voimme sivuuttaa sen kuumuudesta hehkuen ja sulaen. Me voimme törmätä sen tuhansiin kuihin ja muihin kiertolaisiin tai sen massan kiinteisiin osiin. Me voimme vajota sen äärettömän massan helmaan kuin pisara mereen. Kaikkien näiden tapausten välillä on tuhansia mahdollisuuksia. Mutta me lapset, me tyhmyrit, me tuhrukset emme tiedä mikä on meille määrätty. Me emme osaa tutkia, emme osaa rakentaa koneita emmekä laskea. — Sehän se tässä on kirottua ja helvetillistä. Jos pallomme ei sula, ei hajoa tomuksi eikä vajoa tuon hirviön vatsaan, niin meidän olisi nyt jo kiireesti varustauduttava, sillä kaikki muut kohtalot me voisimme voittaa, kaikissa muissa tapauksissa minä näen pelastumisen mahdollisuuden. Mutta emmehän voi varustautua, kun en tiedä, mikä tapaus tuhansista mahdollisista on määrätty osaksemme. Enhän voi varustautua kylmyyttä vastaan, kun en tiedä vaikka meitä uhkaisikin kuumuus. Enhän voi varustautua säilyttämään ilmakehää, kun en tiedä, vaikka saisimme sitä liikaakin. Se on helvettiä se!

Raivoissaan hän tarttui Urjaa olkapäihin ja ravisteli häntä:

— Sano minulle, Urja, pieni pelastava sana, pieninkin viittaus! Sano, kuuletko, sano. Mikset anna kuulua! — Joko loppui sinunkin älysi? Kananpää, naakanpää, joka pettää pulmallisimmassa kohdassa. — — — Mutta minä sanon sinulle, että halkaisen tämän oman pääni, ellei sieltä löydy neuvoa. Mitä sellaisella päällä tekee, joka ei tee tehtäväänsä.

Turja hyökkäili sinne tänne suojamassa kuin vangittu peto. Urja katseli onnetonta miestänsä suruissansa. Hänelle oli aikoja sitte pulpahtanut aivoihin ajatus, mutta hän punnitsi uskaltaisiko sanoa sen Turjalle. Hän odotti kunnes Turja rauhoittui. Ja lausahti sitte:

— Minä olen ajatellut — — —

— No, mitä, pian, pian! Turja seisahtui kuin naulittu, sieraimet levällään, silmät suurina.

— Ekvatoriaa.

Urja odotti räjähdystä, mielenkuohahdusta ja valmistui tyynesti ottamaan sen vastaan. Mutta hän erehtyi tällä kertaa. Turja hyökkäsi hänen luoksensa, katsoi nyt vuorostaan häntä silmiin ja sähähti:

— Sitäkö! Ja sinä uskallat sanoa sen?

— Uskallan.

Turja hoippui istuimellensa. Pitkä hiljaisuus. Ja sitte puheli Turja:

— Tiedätkö, minäkin olen sitä ajatellut. Muuta keinoa ei ole. Mutta entä vanha vala, kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan ja tahto elää yksin, vapaana.

— Me voisimme ajatella erästä kiertotietä. Jos koettaisimme hankkia

Ekvatoriasta tietoja rikkomatta valaa.

— Miten? Meillä ei ole ollut lähtömme jälkeen mitään yhteyttä heidän kanssansa. Tuskinpa on yhtään ainoata elävää olentoa, joka taitaa meidän ja heidän kieltä.

— Ekvatoriahan ajaa tuomittujansa jäätiköille kuolemaan. Mitä arvelet, jos ottaisimme näistä joitakuita kiinni ja opettaisimme heille kielemme — ja oppisimme heidän kieltänsä. Jos Ekvatoriassa tunnetaan yleensä aurinkokuntamme kohtalo, tietäisivät nämä vieraamme varmaan siitä, selitteli Urja. Matka on tosin pitkä, sillä tuomitut elävät lähellä Ekvatoriaa. Muutaman kerran sadassa vuodessa ovat rohkeimmat ilveksenmetsästäjämme nähneet heitä. Mutta jos retkikunta varustetaan vartavasten, ei yritys ole mahdoton.

— Ehdotuksesi on hyvä. Mutta se tuskin riittää. Muistathan mitä äsken sanoit: muutaman vuoden kuluttua maamme on jäätikköä, ellei käännettä tule. Ja minä sanoin, että käännettä ei tule ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua. Mitä siitä seuraa?

— Kuolema jäätiköllä!

— Tai elämä Ekvatoriassa! vastasi Turja.

Nyt oli taas Urjan vuoro hämmästyä.

— Mutta itsehän äsken sanoit: entäs vala, entäs kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan. Muistathan, miten Tarjalle kävi?

— Aivan niin, aivan niin. Mutta se toinen luonto on muutettava. Tarja on viisas mies. — Jos Ekvatoriassa elää kunniallinen kansa, ei se kiellä meiltä maapalaa. Meidän tuomiomme viisisataa vuotta takaperin ei ollut kuolemantuomio. Silloin tiedettiin jäätikön keskessä vielä löytyvän sulia maita. Nyt se muuttuu kuolemantuomioksi. Siksi on meillä oikeus sitä ennen ainakin vedota Ekvatorian kansaan — tai minä tahdon sanoa: meillä on oikeus alkaa oikeudenkäynti alusta. Yksityiskohtia en ole vielä ajatellut — mutta sinun ehdotuksesi on mainio. Se toteutetaan. Sitä seuraa jatko aikanaan.