Читать книгу Kovina aikoina - Karl August Tavaststjerna - Страница 4

Sisällysluettelo

Kun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti, säteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka lämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen kesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän odotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä vielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan kevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä aikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta lämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä kohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen harmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea, että sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä pimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa, hevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat määkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään pahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä elukkain juhlakonsertissa.

Ihminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli hämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän oli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä varhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.

Riemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti kimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten kartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan tarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti unestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa kelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen samassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman tulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen oli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä! Ikään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat auringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin että maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain metsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän riemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.

Kahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä ainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää ainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut vastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti arkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi innoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.

Mutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia vammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi viikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti peloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa menossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana saroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan alakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.

Kotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että sinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja heidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan Mannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko vielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa Kotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia, ukko kertoi 1808 vuoden sodasta — sillä hän oli itse ollut mukana kahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä — syötiin vankka illallinen, ja sitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa kerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit vastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan olivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen ensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli vieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain pikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri joukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa Kotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan kansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta. Veturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei joudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja vanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä hauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.

Mutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten kartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä myöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä, miten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja oli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen palata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen juna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle Pietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään vanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari peninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja viettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa kodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.

Siellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin, eversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät sukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja kanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi vanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna Charlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa rakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria, naimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli hoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa rakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli Kotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.

Neiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin Kotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin hengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan ainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, — sillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit itsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli satoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.

Varatuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita vastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin kävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka tahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta miehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva von Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka äskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka olisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut reput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta, ettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa edustamaan.

Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.

Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua maanviljelysasioista; — hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten, kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen leikillisyyteensä.

Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään, joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.

Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.

Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat. Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen, ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.

Kun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli kaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin "Kulnevin", että vanha eversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä oli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan kohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää ruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin toisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin kainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat ruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.

Sotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa siekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa ainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna Charlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä ruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon mellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.

Aina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse isäntänä ja Anna Charlotta emäntänä — se oli heidän vanha oikeutensa ja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä mieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla kohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa kuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut meluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti hiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi kuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien välillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren maailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja lapsellisen hymyn huulilleen.

— Pastoraalisinfonia, sanoi hän, — oikea pastoraalisinfonia!

Ja se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa hymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä ei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan kristinuskon hymyilyä.

Ja tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä. On paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten ajatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys, panettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän tiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi ei synnytä mitään vastakaikua.

Paimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti kapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen kantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha sotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt levolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti hävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin totilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.

Nyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä ylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten kartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli nuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti suomalaiset kansakunnaksi "non pareil", niin kuin hänen sanansa sattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että hän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti käsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän oli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä syvimpään sopukkaan saakka.

Ennen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva von Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä kansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen mielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia boolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja sai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä taiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.

Oli omituisen viehättävää tänä leutona kesäkuun iltana kuulla tämän vanhan sotatakkiin pukeutuneen partasuun laulavan oman kansansa lauluja, lämpimästi, lapsellisesti ja ääni kyynelistä värähdellen. Se oli karjalaisten, Kalevalan karjalaisten ja — venäläisten taito. Kansa niin nuori, että ukoillakin sykkii nuorison hellä sydän Pyhän Annan ritarimerkinkin alla.

Aurinko oli laskeutunut honkien taakse ja harju hehkui iltaruskon valossa. Joku renki raapaisi tulitikulla pyhähousujensa pohkeeseen, vei tikun lähelle kokkoa, ja tuossa tuokiossa olivat muutamat tuohikäppyrät tulessa. Hetken kuluttua tarttui se tervatynnöreihin ja vanhan veneen pohjaan ja hulmahti ylös korkeuteen.

Kun koko tuo kolme syltä korkea kokko oli komeimmillaan, huusi muuan miehen ääni vieraalla murteella:

— Kas nyt kaikkoavat mäkärät!

Sitten hän tarttui lähimpänä seisovaa talonpoikaistyttöä vyötäisiin, käski viuluniekkaa soittamaan ja aloitti tanssin. Hän oli pitkä ja tummaverinen ja käyttäytyi kuin aatelismies muun talonväen keskessä, joka oli kokoontunut juhannuskokon ympärille.

— Missä minä olen nähnyt ennen tuon Lemminkäisen? kysyi kapteeni

Thoreld von Blumelta.

— Se on sama pohjalainen, jonka tapasimme lumppukuormaa ajamassa silloin kun olit viimeksi täällä. Olen ottanut hänet talon työhön.

— Reipas mies tuo! Hän on minun mieleisiäni, sanoi kapteeni.

Tanssi kävi suruttomasti ja iloisesti valoisan kesäyön helmassa juhannuskokon ympärillä, samalla kun vainiot yltympäri heikosti vihersivät. Kesä oli tullut, ja vaikkakin se oli tullut myöhään — niin miksipä ei iloittaisi? Sieltä täältä kuului laukauksia loitommalla, viulut vinkuivat, ja pitkin harjua viettivät hämäläiset valon juhlaa kokkojaan poltellen.