Читать книгу Kovina aikoina - Karl August Tavaststjerna - Страница 5

Sisällysluettelo

Kapteeni Thoreld oli koko pitkän nuoruutensa elänyt kaartin luutnantin iloista elämää Helsingissä siitä pitäen kun hän yhdeksäntoista vuoden vanhana oli hyvillä todistuksilla läpäissyt päästötutkintonsa kadettikoulussa. Hän täytti heti kohta ihmeellisen hyvin ne tavalliset vaatimukset, jotka siihen aikaan pääkaupungin hienoimmissa piireissä asetettiin hyvin kasvatetulle nuorelle miehelle. Hän osasi taitavasti kumartaa, helähyttää kannuksiaan yhteen ja hymyillä itsetietoisesti, hän ihaili omia olkalappujaan ja taisi olla kiireestä kantapäähän saakka kohtuullisen ylpeä. Hän ymmärsi välttävästi ranskan kieltä ja esiintyi tarpeellisissa tilanteissa maljan esittäjänä ja nimipäivärunoilijana.

Hänen onnistunut ulkomuotonsa, vanha nimensä ja nämä pienet luonnonlahjansa tekivät hänestä pian suosikin tuossa vapaasukuisessa ja korkeasti vapaasukuisessa sotilasseurassa, johon silloin tällöin hyväntahtoisesti päästettiin joku raharuhtinaskin yhteiselämän ulkonaista loistoa lisäämään. Hänen ajatuksensa, jotka eivät koskaan olleet aivan korkealle lentäneet, tulivat yhtäkkiä yhtä vapaasukuisiksi kuin hänen ympäristönsäkin ajatukset, ja tuo suomalainen peukaloisylimystö voi pian kehaista sillä, että se oli saanut hänet vangituksi hänen omaan luutnantinylpeyteensä. Se kantoi häntä käsillään, se lellitteli hänet pilalle, ja hänen yhteytensä muun vähemmän jalosukuisen maailman kanssa supistui joihinkuihin pienempiin kahakoihin ylioppilasten kanssa kaupungin laitaravintoloissa, joissa molemmin puolin osoitettiin ääretöntä ylenkatsetta toinen toiselleen, sekä tanssiaiskeskusteluihin kaupungin keikailevien nukkien kanssa, kuin myöskin sotamiesten komentamiseen. Sotatakki ei häntä koskaan rasittanut, ja hän olikin pukeutunut siihen vain siksi, että se katsottiin siihen aikaan kaikkein hienoimmaksi ja että hänen tulevaisuudestaan huolehtiva äitinsä oli sen sillä tavalla määrännyt.

Vasta sitten, kun hän eräällä loma-ajalla oli viidenkolmatta vuoden vanhana rakastunut aivan nuoreen papintyttäreen, joka oli vaatimattomasta, mutta erittäin kunnioitettavasta perheestä, tunsi hän olevansa vanki. Nuori kaartinluutnantti ei oikein sopeutunut maalaispappilan vakaviin ja rehellisiin oloihin, jossa oltiin suorasukaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta romantiikka oli silloin kukkeimmillaan, heidän rakkautensa tulisi luonteiden eroavaisuuksista huolimatta kaikki vastukset voittamaan, nuoret rakastavaiset haaveksivat kuutamossa ikuista onnea, ja kihlaus julkaistiin.

Nuori luutnantti kunnioitti sydämensä syvyydessä tuota vaatimatonta papinperhettä, ihaili äärettömästi morsiantaan ja oli varma siitä, että hän vastaisuudessa voisi istuttaa tuon tuoksuvan, kainon metsäkukkansa kaartin kasarmin kaupunkilaisilmanalaan. Eikä rehellisessä pappilassakaan oltu aivan vapaita maallisesta turhamaisuudesta, ja sielläkin ihailtiin sitä, mikä oli hienoa ja sotilaallista. Nuoren luutnantin pintapuolisten periaatteiden vastapainona olivat hänen hieno käytöksensä ja olkapolettinsa. Se oli sitä suvaitsevaista kristillisyyttä, joka antaa keisarille sen minkä keisarin on ja Jumalalle sen mikä Jumalan on.

Kihlauksen jälkeisinä aikoina oli luutnantti Thoreldilla ankara taistelu taisteltavana turhamaisuutensa kanssa. Hänen avioliittonsa pakottaisi hänet luopumaan suuren maailman elämästä, jossa hän kuitenkin tähän saakka oli kaikki laakerinsa niittänyt. Ei kukaan hänen vapaasukuisista esimiehistään tai ystävistään toivottanut hänelle onnea — kihlauksesta ei oltu tietävinäänkään. Jos hänellä olisi ollut tukea morsiamestaan, jos tämä olisi ollut hänen läheisyydessään, niin olisi hän epäilemättä uhrannut paljon hänen tähtensä. Mutta tyttö oli kaukana maalla ja oikean rakkauden uhraavaisuudella hän rukoili kirjeissään, että toinen ei huolehtisi eikä olisi onneton — "minä kyllä jaksan odottaa".

Luutnanttia ei pidä kehottaa huolettomuuteen. Ja luutnantti Thoreld taipui vihdoin hänen rukouksiinsa. Kihlaus vanheni vuoden, vanheni kaksi, jopa kolmekin — ja neljäntenä rikkoi sen sulhanen syitään selittämättä. Sammunut rakkaus, sanottiin, ja se syy riitti siihen aikaan.

Mutta paimenidylli ei haihtunut luutnantti Thoreldin mielestä. Hän oli nähnyt rakkauden uhraavaisuutta silmästä silmään, ymmärtänyt sen ja tullut siitä liikutetuksi eikä löytänytkään sitä enää toistamiseen. Naimahaluiset naiset, joita hän tanssitteli, eivät saaneet hänen tunteitaan väräjämään — so. sellaisia tunteita, joita hän olisi voinut tunteiksi kutsua. He eivät kenties enää olisi onneltaan paljoa vaatineet, mutta hän vaati sitä enemmän. Hänellä oli omat kokemuksensa ja hän oli merkillisen suljettu ja kylmä. Häntä alettiin pitää ihanteellisena ja hänestä sanottiin, että hän oli uskollinen nuoruutensa unelmille, niin kuin hänenlaisensa runollisen miehen sopikin.

Ja poikamiehenä hän eli, mutta aina huolellisesti pukeutuneena, iloisena ja hauskana. Poikamies josta naiset sanoivat, että hän, samoin kuin Bellman, kätki surunsa ruusunpunaiseen.

Kerran levisi hänestä ja eräästä kauniista näyttelijättärestä Helsingissä juttu, joka ehkä olisi päättynyt kihlaukseen ja naimisiin, elleivät toverit olisi miltei vaatimalla vaatineet, että hän sitä ennen eroaisi pataljoonasta. Siitä asiasta ei luutnantti Thoreld puhunut koskaan, toverit olivat vaiti hekin, ja ainoastaan hienon maailman liukkaimmat kielet uskalsivat tehdä kaukaisia viittauksia runollisen luutnantin viimeisestä todellisesta tunteenpurkauksesta. Mutta huhut olivat kuitenkin päässeet käsiksi tuohon tätä ennen moitteettomana pidettyyn mieheen. Olihan miltei käärmettä ruokittu omasta rinnasta, kun hän noin olisi voinut pettää kaartin vanhan kunnian.

Luutnantti Thoreld oli kaiken tämän kestäessä tullut neljänneljättä ikään nousematta arvossa sen enempää kuin että oli päässyt vänrikistä ja aliluutnantista oikeaksi luutnantiksi. Ja siihen hän pysähtyi. Hän olisi voinut jättää kaartin ja saada paremman paikan ruotuväessä, mutta Helsinki oli tullut hänelle liian rakkaaksi. Hänen äitinsä, joka hoiti Herrasaaren hovia isän kuoleman jälkeen, oli onnistunut vuosittain saamaan irti niin paljon rahoja kuin poika tarvitsi luutnantin-palkkansa lisäksi, ja tämä antoi elämän mennä menoaan, oli velton iloinen seuroissa, pelasi kernaasti korttia ja komensi sillä välin sotamiehiään ampumaan ja marssimaan, rukoilemaan ja nukkumaan.

Mutta kun äiti vihdoin sairastui vanhuuttaan ja liiallista kahvinjuontiaan, täytyi hänen itsensä ryhtyä maatilan hoitoon käsiksi. Tähän saakka oli hän katsonut sen vain mukavaksi, korkoa tuottavaksi pääomaksi.

Siitä pitäen alkaa hänen varsinainen elämänsä ja vaikutuksensa.

Kun hän eräänä iltana vanhassa kodissaan ensi kerran silmäili Herrasaaren kirjoja, hän kalpeni. Suruttomuudessaan ei hän suuresti ollut pannut mieleensä äidin valituksia, että kiinnityksiä täytyi yhä lisätä jos mieli hänen saada vuotuinen veronsa maatilasta, sillä hän ajatteli, että tottahan sama herrastalo, joka oli sallinut isävainajan niin isoisesti elää, voisi huolettakin elättää hänet ja hänen äitinsä, kun ei hän suinkaan ollut mikään tuhlari ja kun äiti aina oli ollut erinomaisen säästäväinen. Mutta toista oli olla säästäväinen ja toista hoitaa suurta maanviljelystä, niin että se jotain tuottaisi. Ja kirjoistaan hän sai selville, että tila oli kiinnitetty yli puolen arvonsa, jonka lisäksi hänellä oli kymmenisen tuhatta markkaa omia juoksevia velkoja Helsingissä.

Silloin hän kokosi ajatuksensa. Ja tuona iltana kääntyi lehti hänen elämänsä kirjassa.

Hän laski numerot yhteen, tarkasteli, oikoi virheet ja mietiskeli.

Toisella puolen salia lepäsi äiti makuukamarinsa vuoteella kovissa tuskissa ja odotti tautinsa käännekohtaa, joka tulisi ratkaisemaan kysymyksen elämästä ja kuolemasta. Poika heitti hänelle hyvästinsä yön ajaksi ja jäi kirjainsa ääreen istumaan kauaksi yli puolen yön.

Puhutaan ihmisistä, joiden tukka on surusta valjennut yhtenä ainoana yönä. Luutnantti Thoreld, joka ei koskaan ollut mitään oikeita suruja tuntenut, katseli itseään sinä yönä monta kertaa peilistä, melkein varmana siitä, että hän tulisi löytämään hopeisia hiuksia ohimoiltaan. Kun kello alkoi lähetä neljää aamulla, tarkasteli hän itseään vielä viimeisen kerran, näki, että tukka oli tasaisen vaalea ja vähän alkua kaljuuteen niinkuin ennenkin, ja meni huojentunein mielin, vaikkakin vähän hämmästyneenä levolle. Sitä ennen oli hänessä herännyt suuri ajatus, niin suuri, että hän tuskin uskalsi sitä loppuun asti ajatella. Se sukelsi esiin ihan yhtäkkiä, kun hän huomasi tarpeelliseksi, että jonkun voimakkaan käden täytyy tarttua Herrasaaren taloutta johtamaan. Vähän päästä selvisi hänelle, että tuon voimakkaan käden tulisi olla hänen oma kätensä, mutta vasta puoliyön jälkeen alkoi hänestä näyttää mahdolliselta, että hän voisi ottaa eron pataljoonasta. Hän hämmästyi tästä ajatustensa uudesta käänteestä niin, että hänestä ensin tuntui niin kuin hän olisi ollut kokonaan outo omalle itselleen, seuraavana silmänräpäyksenä hän rauhoittui, mutta päätti kuitenkin nukkua ennen kuin mitään päättäisi.

Viikko sen jälkeen oli vanha rouva Thoreld kuollut, ja samalla kun kuolemanilmoitus julkaistiin Helsingin suurimmassa lehdessä, syntyi suuri hämmästys ja monenlaisia arveluja kaartin kasarmissa, sillä luutnantti Thoreld oli sanaakaan siitä tovereilleen ilmoittamatta lähettänyt erohakemuksensa päällikölleen.

Tällainen tapa jättää erohakemuksensa koski hänen vanhoihin tovereihinsa niin kuin persoonallinen loukkaus. Eikö heillä viidentoista vuoden yhteistyön jälkeen olisi ollut oikeutta suurempaan luottamukseen hänen puoleltaan? Ei, Thoreld oli jotenkuten joutunut hunningolle, ja siihen olivat varmaankin syynä hänen taloudelliset asiansa? Thoreld oli pelannut ja pelannut suurista summista — sen suurempia selityksiä ei tarvittu tämän teon ymmärtämiseksi. Ja suureksi ihmeekseen sai Thoreld muutamien päivien kuluttua asiaa koskevan kirjeen eräältä asetoveriltaan, joka aivan rauhallisesti ilmoitti periaatteessa hyväksyvänsä Thoreldin menettelyn, mutta että hänen toverina täytyi nuhdella häntä totisesti tästä itsekkäästä ja rumasta menettelytavasta, sillä jos Thoreld olisi osoittanut vähän suurempaa luottamusta tovereillensa, olisi pulasta voitu päästä toista tietä. Hänen konkurssinsa olisi ollut kunnon miesten keskeinen kunnia-asia, ja olisivat he sekä tahtoneet että voineet suorittaa yhteisen ystävän velat, jotka suureksi osaksi olivat syntyneet toveripiirissä, sen sijaan että hän nyt vetää asian oikeuteen ja suuren yleisön eteen, joka seikka ei ainoastaan ole omansa alentamaan hänen ihmisarvoaan, vaan myöskin antaa alhaison kärkkäille kielikelloille aihetta halventaa sellaista laitosta, jolla on niin vakaantunut maine ja arvo kuin Suomen vanhalla kaartilla. Kirjeessä vedottiin lopuksi hänen kunniantuntoonsa ja ilmoitettiin, että päällikkö — antaakseen Thoreldille miettimisaikaa — aikoi vielä viikon päivät olla ottamatta esille hänen erohakemustaan!

Kun Thoreld oli lukenut kirjeen, hän hymyili anteeksiantavasti tälle erehdykselle. Mutta sitten kun hän huomasi, mihin alhaisiin tekoihin hänen toverinsa ajattelivat hänen voineen syyllistyä, hän suuttui. Ja hän koetti turhaan miettiä, miten oli mahdollista, että hänen ystävänsä häntä näin alhaisesti arvostelivat. Hän ei tuntenut oikein itseänsä eikä kanssaihmisiään. Hän ei tiennyt, että miestä, joka vetäytyy syrjään tai kulkee omia teitään, aina katsotaan kieroon ja että ainoastaan se, joka antaa jokikisen punnita ja arvostella avujaan, voi toivoa kannatusta, jota vastoin niillä, jotka oman ujoutensa tai ylpeytensä tähden eivät ole joutuneet suosioon, ei ole koskaan mitään hyviä puolia, joita maailma voisi sellaisiksi julistaa. Jos kuka käy omia teitään lähimmäisiltään sitä kysymättä, niin on hän heti heitä loukannut. Niin on tavallisestikin, mutta vielä enemmän sellaisessa suljetussa toveripiirissä, jossa vallitsevat sotakuri ja vanhat traditiot.

Luutnantti Thoreld oli melkein vastoin tahtoaan, sitä mukaa kuin hänen luonteensa kehittyi, eronnut tovereistaan ja elänyt omaa sisäistä elämäänsä. Hänen veltto, ivallinen puhetapansa, jota hän käytti totisimmistakin asioista puhuessaan, oli tehnyt hänestä jonkunlaisen oraakkelin, jota varsinkin nuoremmat toverit suurella hartaudella kuuntelivat, mutta sittemmin vaikutti hänen teeskennelty tai totinen ylpeytensä kylmentävästi, koska näytti siltä, ettei hän itse tarvinnut ystäviä. Kun sitten hänen viimeinen rakkausjuttunsa uhkasi tehdä kaartista ja teatterista sukulaisia, niin rupesi hänen arvonsa horjumaan. Niin sulkeutuneella miehellä kuin Thoreld oli varmaankin jotain, jota hän ei voinut muille tunnustaa! Ja nyt, kun hänen erohakemuksensa tuli näin odottamatta, selvisi yhtäkkiä kaikki hänen vanhimmillekin ystävilleen. Hänen velton ja iloisen tylyytensä takana oli tietysti velkaantumista, kukaties pelipetoksia ja väärennyksiäkin, kun asiat kerran oikein selviäisivät! Thoreld vastasi kirjeeseen lyhyesti, terävästi ja kylmästi, ja rivien välistä näkyi läpikuultavaa ivaa. Hän pyysi kumppaniansa jouduttamaan erohakemuksen myöntämistä, se kun ei suinkaan tulisi heille mitään häpeätä tuottamaan. Hän hämmästyi itsekin päättäväisyyttään, tuntui melkein siltä kuin olisi häntä joku sisäinen voima ajanut tähän käännekohtaan hänen elämässään. Ei hän omasta mielestään tuntunut toimintakykyiseltä eikä urhoolliselta — tämä oli vain välttämätöntä.

Kymmenen vuotta oli nyt kulunut siitä kun luutnantti Thoreld oli saanut eronsa ja kapteenin arvonimen. Niiden melkein voittamattomien esteiden sijasta, joita hänen säikähtynyt mielikuvituksensa oli nostanut hänen eteensä, oli kaikki käynyt tasaisesti ja jokapäiväisesti. Hänen käytännöllinen kykynsä, joka kasarmissa ei ollut voinut näyttäytyä muussa kuin korttien käyttelyssä, joutui nyt suurelle ja uudelle alalle. Neljän vuoden kuluessa oli hän asettanut Herrasaaren maanviljelyksen uusille urille. Mutta yksistään maanviljelyksen avulla olisi hänen ollut vaikea suoriutua. Hänen samoin kuin monen muunkin Suomen maanviljelijän pelastus oli metsä. Herrasaaren mahtava tukkimetsä oli aivan uittoväylän varrella, ja kun hän oli pitänyt puheita parissa kolmessa kuntakokouksessa, oli väylä päätetty perata. Kun hän oli myynyt ainoastaan neljänneksen metsästään erääseen Hämenlinnan lähellä olevaan sahaan, jonka perustamisessa hänellä oli ollut suurin osuus, oli Herrasaaren kiinnityssumma vähentynyt puoleen, hänen omat velkansa maksetut ja hän itse tullut tunnetuksi taitavana liikemiehenä ja maanviljelijänä.

Hän oli yhä enenevällä innolla antautunut tukkikauppoihin, joista hän aavisti tulevan maallemme uuden ja suuren tulolähteen. Uusi rautatie Pietariin tulisi kulkemaan Herrasaaren lähitse, ja kapteenin tuumat kulkivat yhä edemmä.

Herrasaaressa oli tehty suuria muutoksia sekä sisä- että ulkopuolella. Toisen vanhoista rakennuksista oli kapteeni Thoreld rakentanut uudestaan ja sisustanut kehittyneen aistinsa mukaisesti niin hienoksi ja koreaksi, että vieraat luulivat tapaavansa palasen Pietaria täällä Suomen sydämessä. Toinen vanha rakennus, jonka seinät ja lattiat olivat iänikuisista hongista veistetyt, sai jäädä muuttamattomana paikoilleen toiselle puolelle nurmikenttää. Sen suuressa salissa oli meijeri ja toisella puolen porstuaa olevissa pienissä kamareissa, joiden ikkunapielet olivat sadan vuoden vanhaa lyijyä, asuivat pehtori ja meijerin hoitajatar.

Herrasaari ei ollut aivan sen suuren sisäjärven rannalla, joka kaitaisena nauhana venyi niemien ja saarien välitse synkän havumetsän sisään. Päärakennuksen ja järven väliin mahtui koko suuri puutarha ja pelto. Aivan lähellä järven rantaa kulki maantie. Toisella puolen puutarhaa oli järven lahdelma, jonka yli tie kulki koreaksi maalattua puusiltaa myöten, ja siellä oli korkea ja tiheä haapa- ja koivulehto suuren kivipaaden ympärillä, jota kannatti poikkihakatun, paksun koivun kanto; — siinä oli mainio totipöytä kapteeni Thoreldin monille ja mahtaville vieraille.

Ennen aikaan, kun Herrasaari ei vielä ollut veloista kiinnitetty, kulki komea pihlajakäytävä suoraan pellon ja puutarhan läpi pihaan. Nyt oli tuota puistoa jäljellä ainoastaan puutarhassa, jossa se tuuheudellaan esti päivän paistamasta useihin taimilavoihin; pellolta se oli hakattu pois, sillä se turmeli kaksi vanhinta sarkaa, ja ajotie oli kierrätetty vaatimattomampaa tietä myöten ulkohuoneiden ympäri pihaan. Se hipaisi harmajaa tallinnurkkaa ja kulki ampumalinjan poikki kartanolle.

Ampumalinja oli jotain erikoista Herrasaaren hovissa. Jo kapteeni Thoreldin luutnanttina ollessa pelättiin hänen silmiään, ja varsinkin pelkäsivät niitä kortinpelaajat, jotka ovat taikauskoista väkeä ja uskovat pahan silmän vaikutukseen. Mutta sotamiehet ja nuoret tytötkin niitä pelkäsivät, kun ne ankarasti ja tutkivasti, hänen itsensä siitä tietämättään, seurasivat kaikkia heidän liikkeitään. Hän istui ja ajatteli silloin jotain aivan toista, ja kaipa tuo kajastus hänen omista synkistä mietteistään juuri näytti niin uhkaavalta.

Moni sotamies, jolla ei ollut oikein hyvä omatunto, punastui tuon katseen edessä rivissä seistessään, ja sama pelkoa ja kunnioitusta herättävä tuikeus seurasi niitä Herrasaareenkin. Vaikka kapteeni olikin iloinen ja ystävällinen, oli hänen alustalaisillaan suuri kunnioitus häntä ja erittäinkin hänen silmiään kohtaan. Häntä huvitti suuresti kiinnittää ne milloin mihinkin ja harvoin se jäi vaikuttamatta. Nyt antoi hänen työhuoneensa, jossa oli suuri kirjoituspöytä ikkunan edessä, pihalle päin ja hänen katseensa voi hallita jotenkin pitkää ja kaitaista solaa tallinnurkan ja erään toisen ulkohuoneen välillä, sola kun ulottui aina renkitupaan etäämpänä mäellä. Tämän solan poikki oli talonväen vähän väliä kulkeminen ja vasten tahtoaankin täytyi sekä rauhallisen pehtorin että keikailevan, valkohuivisen apulaismeijerikön kääntyä katselemaan tokko talon herra istui paikoillaan kirjoituspöytänsä ääressä. Rengit ojentautuivat suoremmiksi ja ottivat naamalleen tekopyhän ilmeen, ja torpparit nostivat lakkiaan herralle, jonka silmät katsoivat työhuoneen ikkunasta.

Tätä näköalaansa kutsui kapteeni pilan päiten ampumalinjakseen. Nimi oli tullut talonväen korviin, ja sekin oli sen omaksunut.