Читать книгу Inari: Romaani - L. Onerva - Страница 4

Sisällysluettelo

Inari istui ja odotti.

Meri kohisi raskaasti huoneen seinustan edessä. Syksyinen tuuli ulisi valittavasti savupiipuissa.

Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello oli jo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakin kamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineet irvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan ja kaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valo ei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävää elämäänsä.

Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.

Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämärän epämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen. Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesi sen turhaksi.

Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.

Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi sen kokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauan kuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa, mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voima sitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jo kokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittää mielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhun seuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisesti hallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.

Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänen menneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollut koko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotusta ja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Se kuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki, tunsi tai ajatteli.

Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta, puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista, aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväisten viidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetki odottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljäten elämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi hän tulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä se hävityksen salama, joka tuhosi kaiken.

* * * * *

Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaiset syynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollut nähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isän ja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollut ainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta, koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaen usein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiselta puolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä, jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvaukset ja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuoleja ja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakin nurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydän tulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surra omaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuoleman muodossa. — Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämän epäsäännöllisyyksistä huolimatta. Hän oli inhimillisempi, hänen sieluunsa saattoi nähdä, hän osasi iloita ja surra, unelmoida ja kuvitella, innostua ja tylsistyä, olla hellä ja murheellinen niinkuin Inarikin. Äiti sitävastoin oli aina kaukainen ja omituisesti ulkopuolinen, aina täynnä sääntöjä ja käytännöllistä laskevaisuutta, aina järkevä, kalsea ja Inarin mielestä hyvin kova. Isällekin. Hänestä tuntui, että jos äiti olisi ollut lempeämpi olisi isäkin ollut aivan toisenlainen. Vaistomaisesti hän aina asettui isänsä puolelle koettaen hyvyydellä korvata äitinsä pahuutta. Usein sattui, että isä lauantai-illoin viipyi tavallista pitempään kaupungissa, joka ollen vain viiden kilometrin päässä oli hänen asioittensa hoidon luonnollinen keskus. Silloin aina odotti Inari häntä salaa, vaikka aamuun asti, ollakseen saapuvilla kaikkien surullisten sattumain varalta. Silloin jo oppi Inari odotuksen tuskat. Joka hetki toi hänen mieleensä kauhunkuvia mahdollisesti tapahtuvista tai jo tapahtuneista onnettomuuksista. Ja hän saattoi istua siten liikkumattomana tuntikausia pimeässä huoneessa, henki kurkussa, korva ruutua vasten, kipeällä jännityksellä tarkaten yölliseltä maantieltä kuuluvia kulkusia tai kärrin kolinaa.

Sittenkään kun Inari pääsi ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, ei tämä jännitys hellittänyt. Hän eli edelleen alituisessa mielikuva-yhteydessä sen salaisen kauhun maailman kanssa, josta hän koteutui. Jos hän joskus unohtui olemaan keveä ja huoleton, pelästyi hän heti itseään, pitäen sitä jo varmana vaaran enteenä. Ja kun vihdoin todellakin hänen isänsä eräänä päivänä löydettiin huoneestaan kuula ohimossa, ei se Inarille enää ollut mikään yllätys. Senkin oli hän jo edeltäpäin käynyt läpi, unettomina öinä, tuskaa punovissa aivoissaan.

Kuitenkin vaikutti tämä tapaus ratkaisevasti Inarin kohtaloon. Isä jätti jälkeensä hyvin sekavat ja huonot raha-asiat ja hänen omavaltainen kuolemansa oli omiaan antamaan aihetta monenlaisiin halventaviin huhuihin, jotka yltivät Inarinkin korviin. Äiti ja Inari jäivät melkein puille paljaille. Äiti oli nyt monin verroin ankarampi Inarille kuin milloinkaan ennen, vieraat entistä vieraampia. Ylpeys ja halveksinta tekivät Inarin yksinäiseksi, ihmisiä hylkiväksi, ja melkein pelkästä suuttumuksesta hän silloin nopeasti ja katkerasti suoritti kandidaattitutkinnon saadakseen työtä, päästäkseen rahallisesti vapaaksi äidistään ja kuulemasta hänen ainaista karkeaa näykkimistään ja jankkaustaan: miten Inarilta muka puuttui siveellistä selkärankaa niinkuin isältäkin, miten hän oli tyhjäntoimittaja, jolle vielä oli käyvä samoin kuin isällekin.

Siihen asti Inari olikin virunut yliopistossa jotenkin tyhjin toimin, kuten tekevät enimmäkseen nuoret tytöt, katsellut ympärilleen, elänyt kuvitelmissa ja sisällisissä elämän-ongelmoissa. Hänellä ei ollut mitään halua opettajaksi, joksi äiti tahtoi häntä, eikä muutenkaan miksikään virka- tai tiedenaiseksi. Itse puolestaan hän olisi mennyt Ateneumiin, mutta äidin kivenkova kielto oli aikoinaan hänet sieltä estänyt ja niin se oli jäänyt. Inari oli pysähtynyt yliopiston penkille lapsellisen mukavasti murehtimaan muka laiminlyötyä elämän-kutsumustaan ja tätä pakkotyötä, josta ei mikään muu kuin äidin kuolema voinut häntä pelastaa. Hän vihasi äitinsä tahtoa, mutta ei voinut siitä irtautua.

Inari ei ollut lujatahtoinen eikä itsenäinen, senkin vuoksi ettei hän ollut päämäärästään eikä itsestään selvillä. Hän oli mielikuvituksensa raiskaama, älyllinen hysteerikko, hän hapuili kuin pimeässä tuhannen vastakkaisen halun jäytämänä, päättämättömänä, vailla suurta intohimoa tai antautumisen kykyä mihinkään suuntaan, mutta sentään uteliaana, herkkänä, silmät suurina ja aavistelevina. Muutamia rakkaudenseikkailuja hänellä oli niinkuin muillakin hänen ikäisillään tytöillä. Pitkän, auringottoman nuoruutensa korvaukseksi hän aivan janosi hellyyttä ja ihailua. Mutta hän ei koskaan itse hurmautunut, ei ihastunut silmittömästi. Salaisen kotisurunsa, salaisen taiteen-ikävänsä pohjalta hän uskotteli olevansa jo hyvin kokenut ja kaikkiymmärtäväinen. Hänessä oli yht'aikaa lapsen oikullista nautinnon-himoa ja vanhan epäilijän kyynillisyyttä ja hänen seurustelunsa miesten kanssa horjui toverillisuuden ja aistillisuuden rajamailla, vaihdellen keimailun ja suojaavan äidin tunteen välillä.

Inariin rakastui moni, kosikin, mutta hän oli yhtä haluton ottamaan kuin jättämäänkin ja siten hän tavallisesti teki kaiken lopullisen eron ja yhdynnän mahdottomaksi uuvuttaen uhrinsa pitkään, voimattomaan kiintymykseen, jonkinlaiseen kroonilliseen rakkauteen. Siihen sopikin parhaiten hänen epämääräinen, kaikissa äänilajeissa liikkuva ystävyytensä ihmisiin. Hän oli muita kohtaan hyvä ja itsensä suhteen varovainen.

Mutta tämä varovaisuus oli enemmän itsesäilytysvaistoa kuin arkuutta, mieluummin voimaa kuin heikkoutta. Hän ei tahtonut heittää itseään pois turhan tähden. Hän tahtoi olla aivan ehjä, kulumaton, koskematon, kokonainen, silloin kun se oikea, oikea rakkaus, oikea hetki tulisi, joka vaatisi kaikki hänen voimansa. Ja se tulisi kerran! Sen oli hän aina tuntenut. Hänen hyvän päänsä erittelevä laskevaisuus oli räikeässä ristiriidassa hänen pohjimmaisen vaistonsa kanssa. Hänen veressään asui kosmillinen poltto, joka ikävöi suurta haltioitumista, sellaista rajatonta, kaikkeutta syleilevää hurmautumista, jolloin saattoi vaikka tanssia itsensä kuoliaaksi niinkuin antiikin menaadit tai poltattaa itsensä elävältä niinkuin kristityt marttyyrit.

Tämän tapaista antaumuksen sankaririemua oli Inari jo lapsesta asti kuvitellut korkeimmaksi onnekseen. Ensin aivan naivisti, asiallisesti, historiallisten esikuvien mukaisesti, myöhemmin epämääräisemmin, naisellisemmin. Suuren rakkauden kanssa se varmaan tulisi…

Sitä hän odotti.

Ja se tuli Porkan mukana. Silloin muuttui Inari kokonaan. Hauras rokoko-kuori, johon hän tähän asti oli verhoutunut, särkyi silloin päästäen esille hänessä aina piilleen raskaan, kaikkivoimaisen intohimon. Hän kokoontui, keskittyi. Hänestä tuli niin vakava, ettei pienimmällekään kevytmielisyydelle enää jäänyt tilaa. Kaikki hänen entisen epämääräisen levottomuutensa pienet synnit hävisivät olemattomiin tässä suuressa, puhtaassa antaumuksessa.

Siitä oli jo yli neljä vuotta kuin hän ensimäisen kerran oli tavannut Porkan. — Hän oli juuri silloin suorittanut tuon pakollisen ja äkkipikaisen kandidaattitutkintonsa mahdollisimman vähän erikoistutkimuksia kysyvissä aineissa, salaten sekä itseltään että äidiltään, kuinka vähän hän oikeastaan tällä ylimalkaisen humanistisen tieteellisyyden sädekehällä varustettuna oli kykenevä jokapäiväiseen virka- ja leipätaisteluun. Mutta jouduttuaan uudelleen äitinsä kanssa riitaan velvollisuudesta ja kelvollisuudesta hän teki tämän kanssa uhmaavan eron päättäen lujasti tavalla tai toisella tulla toimeen yksin, omilla ansioillaan. Äkillisessä tarmon puuskassaan hän onnistui voittamaan luontaisen arkatunteisuutensa. Hän kävi erinäisissä virastoissa ja toimistoissa kyselemässä työtä, ja kiitos olkoon hänen sovinnaisen maisteri-tittelinsä ei häntä missään suoranaisesti heitetty ovelle. Hänelle keksittiin aina jotakin sivistyneelle ihmiselle sopivaa työskentelyä. Tällöin hän myös eräältä sanomalehdeltä sai toimekseen mennä haastattelemaan taiteilija Porkkaa.

Porkan nimi oli siihen aikaan kaikkien huulilla. Hän oli taiteessaan vallankumouksen mies, jota ei voinut syrjäyttää.

Inari tuli hänen luokseen häveten kovasti itseään. Hänessä ei ollut vähääkään naisvapautuksen ajajaa, hänestä oli kirjallinen nainen ruma, naurettava, auttamattomasti epäesteettinen ilmiö. Ja että hän nyt itse tuli esiintymään juuri tällaisena oli hänestä suorastaan kohtalon-ivaa.

Mutta hän esiintyikin Porkalle aivan toisena. Porkka katsoi Inariin kuin korkeampaan ilmestykseen: Siinähän olikin hänen ikävöity henki-ystävänsä, ihana luonnon ihme, hänen utuisten unelmiensa päätä-pyörryttävän riemullinen todellisuus!

Ja Inari tunsi heti: Nyt on minun suuri hetkeni tullut, minä rakastan, rakastan!

Heidän rakkautensa oli alussa molemmin puolista, yhtämittaista juhlivaa hurmausta, kuin päihtymystä…

He tunsivat toteuttavansa ihmisyyden vuossataiset kauneus-unelmat. He olivat rakkaudessaan kaikkea sitä, mistä runoilijat olivat laulaneet, mistä uneksijat olivat uneksineet ja sibyllat ennustaneet, mitä taide turhassa ihanteen-ikävässään oli tavoitellut! He olivat uusia ihmistyyppejä, jollaisia ei mikään historia vielä koskaan ollut nähnyt!

Heidän rakkautensa oli täydellistä, onnellista ja vapaata, kahden yksinäisen ja ylvään ihmisen luonnollista henki-ystävyyttä, ilman rajoituksia, lupauksia, pakkoa tai alistumista, kahden itsenäisen elämäntyön ja maailmankatsomuksen toverillista tasa-arvoisuutta. Siitä oli poistettu kaikki, mikä muuten sovinnaisissa suhteissa on omiaan kutistamaan sielujen sisällistä totuutta ja estämään niiden kasvamista. Inarikin oli astunut miehen rinnalle yhtä voimakkaana, yhtä vapaana ja omia tarkoitusperiä toteuttavana olentona. Sentähden, että Porkka näki hänet sellaisena!

Porkka oli juuri kaikkein kuumeisimmassa tuotanto-kaudessaan. Hän eli ainaisessa hurjassa mielikuva-liekinnässä, hän paini jumalten kanssa, mutta Inari oli kaikkien hänen tehtyjen ja tekemättömien luomiensa hyvä hengetär, hänen uhkarohkeimpienkin kuvitelmiensa kuningatar.

Ja Inari tahtoi olla sellainen, miksi Porkka hänet uskoi, rakastaa siten, kuin hän tahtoi. Tämä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa, se määräsi hänen pienimmätkin tekonsa. Se oli ylivoimainen, ainoa todellinen. Kaikki muu elämässä oli sille alistettua, tekemällä tehtyä, näköhäiriötä, epäoleellista varjopeliä.

Väitöskirjakin, jota hän par'aikaa muka kirjoitti ja joka oli pantu ikäänkuin kyltiksi hänen ja muun maailman välille! Suuri harhauttava valhe se oli ainoastaan. Astinlauta hänen rakkaudelleen se oli ollut alunpitäen sekin. Porkan matkustaessa vähäksi aikaa Parisiin oli Inarin äkkiä vallannut hätä, älytön kadottamisen hätä, tarve päästä mukaan ja silloin oli hän häthätää keksinyt väitöskirjatyön, puuhannut itselleen stipendin ja lähtenyt yhtä matkaa. Mutta sisimpiä vaikuttimiaan, tuota lapsellisesti häilähtelevää lemmenhätäänsä hän ei kehdannut edes Porkallekaan tunnustaa. Ei uskaltanut. Se niin poikkesi Porkan rakkauden kuvitelmasta. Porkkahan rakasti häntä juuri siksi, että hän niin edukseen poikkesi heikoista, riippuvaisista kanssa-sisaristaan!

Mutta sehän oli valhetta. Eihän Inarilla ollut mitään omaa elämäntyötä niinkuin Porkalla, ainoastaan rakkaus, ei yksin kamppailevia ankaria unelmia, ainoastaan tarve palvella rakastettuaan. Hänen täytyi salaa itselleen myöntää, että heidän suhteeseensa varsin hyvin soveltuivat nuo ikivanhat määritelmät miehen ja naisen suhteesta: rakkaus on miehelle välikappale, ponnahduslauta, naiselle päämäärä, koko elämä; miehelle ajanviete, virkistys, naiselle kohtalokas kaikkeus. Inari oli kuin naiset yleensä.

Myöskin vapaus, tuo suuri ylpeä vapaus, jonka tunnustähtien alla he olivat yhtyneet, vapaus olla rehellinen, elää itselleen uskollisena, yhtyä ja erota elämän lakien mukaan, tahtomatta omistaa, olematta kenenkään omaisuutta, vetoamatta sääliin, säälimättä itse, pakottamatta, sietämättä pakkoa, koko tuo yli-inhimillinen, sankarillinen maailmankatsomus, tuo korkea, yksilöllinen suvaitsevaisuus oli vain Inarin päässä, ei hänen sydämessään. Hänen sydämensä oli yhä edelleen vanhanaikuinen ja suvaitsematon. Se tahtoi omistaa miehen kokonaan, ainaisiksi ajoiksi, ehdottomasti, vaativalla, velvoittavalla intohimolla. Se rukoili tuhannessa pikku kohdassa sääliä, hellyyttä, turhanpäiväistä huomaavaisuutta, se anoi armoa saada hetki hetkeltä olla rakastetun luona, lupausta elinkautisesta lemmen-orjuudesta.

Hän pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen odottamaton tapaus, pieninkin poikkeaminen tavallisuudesta sai hänet kauhusta jähmettymään: aina saattoi tulla se, joka tuhosi hänen elämänsä, se tietymätön ja tuntematon, joka varmasti kerran oli tuleva… Ja taas kun kaikki kävi hiljaa, tasaista tottumuksen taltuttamaa rataa, vapisi hän tämän tottumuksen alla piileviä vaaroja: kyllästymistä, väsymystä, arkipäiväistä toisiinsa tottumista…

Hänen sydämensä oli usein pakahtua tuskasta niinkuin hyljätyn, vaikk'ei mitään ollut tapahtunut.

Inari ei laisinkaan hyväksynyt itseään. Ja hän koetti kaikin voimin kamppailla tätä vaarallista vaisto-elämää ja atavistista naisellisuuttaan vastaan.

Mutta se ei ollut helppoa. Ja vuosien kuluessa se kävi yhä vaikeammaksi. Inari tunsi, ettei hän enää jaksanut tarjota Porkalle uutuuden viehätystä, että Porkka silloin tällöin jo kohteli Inaria jonkin verran huolimattomasti, huomaamattomasti. Mutta jos hän kadulla kohtasi jonkun vieraan naisen, tuli hänen silmiinsä heti vilkkaampi kiilto, poskille verevämpi väri, ja ensimäinen vastaantulija saattoi siten saada sen itsetiedottoman erotiikan henkäyksen, jota Inari jo sai olla vailla. Se teki Inarin usein omituisen levottomaksi, mutta hän peitti sen ollakseen loukkaamatta Porkkaa. Hän oli valmis mihin tahansa säilyttääkseen hänet. Alati hän vaali ja tarkkasi heidän suhteensa arkaa ilmapuntaria, mutta varovaisesti, tuhatsäikeisellä kekseliäisyydellä, valiten ja vaihtaen keinoja, toisen huomaamatta.

Sillä Inari tiesi hyvin, kuinka taiteilijat yleensä, ja etenkin Porkka, olivat vapaudestaan ja koskemattomuudestaan arkoja: heidän henkensä täytyi saada lentää siinä tunnossa, että se lensi yksin, kohti kaikille käsittämättömiä korkeuksia. Hän tiesi, että rakkaus, joka joutui kiinni ajatusten ja elämän vakoilemisesta, joka näytti olevansa liian viisas, kaikkivoipa, kaikkitietävä ja laskeva, oli kuolemaan tuomittu.

Sentähden koetti hän myös salata kaiken, mikä suinkin vivahti personalliseen mustasukkaisuuteen. Hän koetti tehdä rakkauden heidän välillään niin keveäksi, luonnolliseksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jotta se kestäisi kauan.

Tähän hellittämättömään, kylmään intohimoon vedoten jaksoi Inari hallita omaa heikkouttaan. Ainakin Porkan läsnäollessa.

Yksin ollen oli toista. Liiankin usein kohosi hänen sielustaan synkkä syytös, mustasukkaisuus, henkeä salpaava kadottamisen hätä, joka oli valtavampi kuin hän itse, joka ajoi häntä edellään hurjaan, pimeään vaistojen valtakuntaan, josta kaikki inhimillinen valo ja järjestys oli kadonnut, kaikki järki, työ, elämän ulkonaiset suhteet hukkuneet. Silloin saattoi hän harhailla tajuttomassa tuskassa ympäri kaupunkia, näkemättä, tuntematta ketään, juosta pitkin katuja tuntikausia kuin koditon koira. Sisällinen paine ajoi häntä edelleen kuin samum-tuuli, kuin pyörremyrsky. Kuolema ei häntä kauhistanut, yksi ainoa vain, se, että rakkaus hänet jättäisi! Kaikki muut aivojen liikkeet olivat hämärtyneet. Kuin siipirikko kotka siivet verillään hän lensi, kuin takaa ajettu kauris, kuin koira, joka ui poispurjehtivan isäntänsä jälessä ulappaa, siksi kunnes se vaipuu, mitään muuta ymmärtämättä, näkemättä kuin tuon ainoan rakastetun, pakenevan hahmon elämän merellä…

Tällainen älytön hätä valtasi Inarin melkein aina näin iltasin, jolloin hän turhaan oli odottanut Porkkaa tulevaksi.

Hän tiesi, että se tulisi nytkin samalla tavalla kuin ennenkin, samalla hetkellä, täsmälleen kuin kellon lyönti, silloin kun talon ulko-ovet suljettiin ja hän oli aivan varma siitä, ettei Porkka enää tulisi.

Siihen asti hän koetti pysyä tyynenä, jottei Porkka yllättäisi hänen hulluuttavaa vaikerointiaan. Hän saattaisi silloin ehkä mennä pois ijäksi.

Porkka kysyisi ihmetellen: Miksi olet sitten kanssani, jos kerran noin kärsit siitä, miksi liityt ihmiseen, jonka ominaisuudet eivät käy yhteen omiesi kanssa?

Inari muisti tämän tapaisen kohtauksen heidän suhteensa alkuajoilta. Ja se oli silloin säikyttänyt hänet niin, ettei hän enää senjälkeen koskaan uskaltanut näyttää murheelliselta eikä tyytymättömältä.

Tällaista oli siis tämä hänen suuri rakkautensa! Vihdoin oli hän löytänyt sen, mitä hän elämänsä ijän oli toivonut: suuren intohimon. Ja se söi hänet tyhjäksi, sairaaksi, heikoksi ja petolliseksi. Tämä nyt oli muka sitä vapaata, ennen olemattoman ylhäistä rakkautta, josta vuossadat olivat unelmoineet, tämä oman olemuksensa ainainen alaspainaminen, tämä sisällinen väkivalta, tämä ilon petollinen näytteleminen, tämä teoreettisen sopusoinnun keinotekoinen toteuttaminen, tämä lakkaamaton varuilla oleminen! Olihan tämä tahallinen pakko monin verroin kahlitsevampi kuin konsanaan minkään porvarillisen kodin tylsä lepo.

Miksi he valehtelivat? Ei! Porkka oli kyllä kaunis, ehjä, rehellinen, hän oli järjestänyt elämän luonnollisesti, itsensä mukaisesti, arvaamatta ollenkaan, että tuo toinen hento, naisellinen intelligenssi haaskaantui ja rumentui tässä toivottomassa kilpajuoksussa miehisten hyveiden kanssa, pyrkiessään laajentamaan ja rikkomaan omia rajojaan. Ja sittenkin Inarin oli mahdoton riittää Porkalle kaikkien hänen henkisten tarpeittensa varasto-aitaksi, hänen nautintojensa ehtymättömäksi lähteeksi. Porkka eli suurimman osan elämäänsä muualla, etsi seikkailunsa maailmalta, sisällisen taiteilija-uudistuksensa alati vaihtuvien vaikutelmien kirjavasta vilinästä. Hän ei voinut löytää sitä Inarista, eikä Inari puolestaan rakkaudelleen tyydytystä siinä osittaisessa yhtymisessä, siinä kuitenkin kenties ainoassa mahdollisessa suhteen jatkamisessa, jossa he elivät.

Näin he siis menisivät eteenpäin tyydyttämättömien toiveittensa mittaamattomassa puristuksessa. Porkka edellä, Inari jälessä. Porkka kooten elämänsä ulkomaailmasta, Inari Porkasta. Ja he omistaisivat todellisuudessa toisistaan vain sen, minkä he onnistuisivat arvaamaan, tavaamaan esille alta pinnalle näkyvän ryöpyn tai levollisuuden.

Kummallista oli onni. Oikeastaan se olikin vain onnettomuutta. Tai oikeastaan ei Inari pitänyt väliä siitä, oliko tämä rakkaus hänelle onnea tai onnettomuutta, se oli vain jotakin, jota ilman hän ei tullut toimeen, jota ilman hän ei voinut ajatella elämää. Se oli tärkeää hänelle niinkuin ilma tai valo tai ravinto. Hän ei voinut siitä irroittua.

Hänen täytyi vain rakastaa.

Hänen täytyi vain odottaa.