Читать книгу Inari: Romaani - L. Onerva - Страница 5

Sisällysluettelo

Kello löi kellarikerroksessa Inarin huoneen alla olevassa käsityöläispajassa hitaasti kymmenen.

Se päästi Inarin siitä liikkumattomasta tuijotuksesta, mihin hän oli kangistunut hallitessaan rääkättyjä hermojaan.

Mutta samassa palautui myös pelko tuhatkertaisena. Myrskyn ja meren kohu hiljaisessa pimeydessä oli kuin raivotarten ratsastusta. Lamppu lekotti pöydällä sairaasti kuin sammuva ihmissydän. Maailma oli aivan tyhjä, ainoastaan yksinäisyyden kaameilla mielikuvilla kyllästetty. Inaria kammotti aivan kuin vanhan ajan ihmisiä kalmiston ohi kulkiessa.

Hän olisi tahtonut nähdä jonkun elävän olennon, kenen hyvänsä, päästä pois aaveiden asuttamasta huoneestaan, minne tahansa. Jonnekin missä elämä humisi, missä puheensorina, liike ja lämpö rauhoittivat mielikuvituksen kiihottuneen värinän! Sinne, missä Porkkakin! Missä oli ajan täytettä, unhoitusta, hetken lepoa rakkauden sietämättömälle tuskalle!

Mutta minne mennä? Perheisiin oli mahdotonta, sopiva aika oli jo ammoin ohitse. Ruokapaikkojen tylsä, surullinen hämärä ei myöskään ollut mikään ilo sielulle. Ravintoloihin hän ei voinut yksin mennä. Miksi ei? Miks'ei hänen sopinut kurkistaa ovelta sisälle, olisiko siellä kenties joku tuttava, kuten tekivät miehet, tai istahtaa pöydän ääreen yksinkin syömään illallista jonkun sanomalehden vierellä? Olisihan hän ansainnut samat oikeudet kuin mies, kun hän kerran täytti samat velvollisuudetkin, ansaitsi elatuksensa, teki itsenäistä työtä, asui yksin, hoiti itsensä yksin! Hänellä oli miehen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan, naisen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan.

Miksi ei hän vapauttanut itseään näistä ennakkoluulon kahleista! Olisihan hän voinut tehdä sen näennäisesti hyvinkin helposti. Asettunut kaiken yläpuolelle vain ja mennyt istumaan yksin kapakkaan. Mutta ei levähtämään kuten se, joka koko päivän on ollut työssä ja illalla tahtoo hieman virkistää hermojaan, nauttia hetkisen huoletonta lepoa. Ei! Hänen olisi samalla pitänyt mennä taistelemaan yleistä mielipidettä ja vallitsevia tapoja vastaan, varustautua puolustautumaan porvareita, kyyppareita, portinvahteja ja poliiseja vastaan, yleensä sitä ihmisluokkaa vastaan, joka viimeisimmäksi piti kiinni vanhoillisista tottumuksista. Ne eivät olleet hänen arvoisiaan vastustajia. Siinä muodossa hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajaa naisen vapautta. Hän teki sitä kyllä tarpeeksi omalla työllään ja olemassa-olollaan.

Eikä hänen muutenkaan koskaan ollut tehnyt mieli varsinaisesti liittyä emansipatsioni-intoilijoihin. Hänellä oli tarpeeksi hoitamista omassa asiassaan. Ja se mikä sopi hänelle, ei sopinut kaikille. Naisilla oli yleensä ulkonaista vapautta liiaksikin, paljon enemmän kuin mitä he jaksoivat kannattaa. Inari oli monasti melkein katkera ajatellessaan useita oman asiansa ajajia. Hätäkö oli toitottaa uutta oppia, kun ei tarvinnut sitä elämällään maksaa, puhua nykyajan naisen ylpeistä ihmis-oikeuksista, kun ei tarvinnut menettää menneisyyden naisen mukavuuksia, kun kaikki tämä aatteellisuus sai olla vain huvia, henkistä koristusta, ajanvietettä, turhamaisuutta, ei elämäntaistelua, kun sai nousta toisten kannattamalle jalustalle, pysyä hemmoiteltuna porvarisrouvana, kun mies vielä kuitenkin takasi yhteiskunnallisen aseman, kodin, asunnon, ruoan, vaatteet, rakkauden palkan! Miten olisi käynyt heidän, jos he olisivat saaneet sanoissaan edistyä vain sikäli kuin he elämällään jaksoivat todistaa kestävänsä!

Sillä se oli vaikeaa, sen Inari tiesi. Tietysti oli joskus kaukaisessa tulevaisuudessa syntyvä naisia, joille tämä kaikki oli oleva helppoa ja luonnollista, mikä Inarille vielä oli kovaa ja pakollista. Tietysti oli joskus oleva myös Inarin kaltaisia naisia, jotka tällä samalla asteella ollen, samoilla elämän vaatimuksilla varustettuina kykenivät liikkumaan keveästi jopa onnellisestikin. Mutta Inarille se oli mahdotonta. Koko hänen olemuksensa oli kuin ristiriidoille rakennettu. Hänellä oli menneisyyden naisen hermosto, tulevaisuuden naisen pää ja tahto. Hän oli luotu onnettomaksi.

Inari istui kyyristyneenä tuolillaan kylmästä värjöttäen. Huonetta ei saanut valoisaksi eikä lämpimäksi millään…

Koti olisi pitänyt olla, oikea koti. Pohjoisen viiman, lumen ja myrskyn keskellä pieni turvallinen pesä! Tai kodittomalle sitten kapakka, yhteinen, lämmin ilopirtti turvaksi peikkoja, sisällistä ja ulkonaista paleltumista vastaan!

Mutta naisen kohtalo oli pysyä kotona, silloinkin kun hänellä ei ollut kotia, odottaa kunnes häntä tultiin rakastamaan, silloinkin kun se odotus oli turhaa! Nainen ilman kotia oli luonnoton, säälittävä olio!

Inarilta oli kielletty tämä turvallisuus. Porkka ei mahtunut siihen. Koti ei ollut luovaa taitelijaa varten, joka tarvitsi yksinäisyyttä ja vapautta, niin oli hän opettanut. Eihän oikeastaan Inariakaan varten, sillä Inari oli aina lapsesta asti halveksinut naisia, jotka lepäilivät miesten rakentamissa pesissä ja komeilivat miesten nimellä, työllä, rahalla, kunnialla niinkuin omallaan ilman pienintä oman-arvontuntoa. Silloinkin kun eivät sitä tahtoneet! Sillä yleinen mielipide alisti heidät siihen.

Ja kuitenkin Inarikin salaa ikävöi samaa. Kenties tämä orjuuden kaipaus hänen sydämessään oli vuosisatain jättämää jälkikaikua, jolle ei voinut mitään. Sillä aina olivat naiset pitäneet etevistä miehistä, miehet mitättömistä naisista, aina miehet olleet ylpeitä itsestään, naiset miehistään. Inarin järki sanoi, että sellainen oli rumaa, mutta hänen tunteensa tunnusti sen kauniiksi. Sehän osoitti vain, että rakkaus oli naiselle keskeisin, että hän asetti rakkautensa kaikkea muuta korkeammalle. Se oli hänelle enemmän kuin työ, elämän tehtävä, kunnia, onni, maine, sen kera kaunistui hän ja rumeni, kasvoi ja katkesi, eli ja kuoli. Kaikki muu oli keinotekoista, keinoja sen saavuttamiseksi, keinoja sen salaamiseksi tai unohtamiseksi, epätoivoista ponnistelua yli voimain.

Oliko nainen siis heikompi, huonompi, vähemmän älykäs kuin mies? Ei. Erilainen ainoastaan… Pitikö hävetä sitä, että rakasti? Oliko niin arvotonta kohdistaa tavoittelunsa määrä ihmiseen? Luopua muusta saadakseen itselleen vain palasen elävää iankaikkista sielua, sitä, jonka korkeutta ja kauneutta kaiken maailman työ lopullisesti tarkoitti, jossa ulkonaisen ja sisällisen maailman pyrkimykset ihanasti yhtyivät, joka oli niin rikas ja vapaa, ettei se ollut ostettavissa eikä maksettavissa, että sitä ei voinut vaatia, ansaita, ainoastaan ikävöidä, toivoa ja ottaa vastaan pyhänä armolahjana! Jos rakkauden kaikkivalta olisi; jotakin rumaa, kuinka olisivat rakkauden uhrit kaikkina aikoina jääneet korkeimman traagillisen kauneuden ilmauksiksi! Olihan se todistus siitä, että rakkauden ehdottomuus ylläpiti sitä inhimillisyyden ikuista ehdottomuuden tarvetta, sitä uskoa näkymättömään, olemattomaan, joka vie kuolemaan ennenkuin peräytyy, jonka kautta kaikki suuri on tehty, mikä tehty on!

Mutta turhaan Inari täten puolusteli omaa onnettomuuttaan. Se oli onnettomuus ja pysyi sinä. Jos hän olisi ollut mies, olisi hänellä tietysti ollut tuo levoton pyrkimys eteenpäin, johonkin uuteen, pois saavutetusta, joka on rakas vain niin kauan kuin se on päämäärä. Niin oli Porkan laita ja sentään Porkkakin rakasti Inaria. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mutta eiköhän Porkka sittenkin ollut väärässä luullessaan, että taide välttämättä vaati ulko-elämää ja sen vaihtelevaa aisti-iloa? Keinotekoista oli sellainen ilo täällä pohjoisessa, jossa aurinko piti korvata sähköllä, veren vilkkaus myrkyn antamalla kiihotuksella ja hermokulutuksella!

Inari tiesi kyllä, mistä Porkan vastenmielisyys perhe-elämää kohtaan syvimmältään johtui. Porkka oli kertonut Inarille elämästään. Siihen oli aikoinaan sisältynyt pari vuotta kestänyt avioliiton tapainen suhde. Ei tosin Suomessa, vaan Italian heleän taivaan alla. Hänen vaimonsakin oli ollut taitelija, ennen heidän yhtymistään nimittäin. Senjälkeen oli hän muuttunut kokonaan: omistusvietti, kodillisuuden ja äidillisyyden vaisto oli tunkenut etusijalle. Se oli myrkyttänyt heidän yhdessäolonsa, lopettanut heidän molempain taiteen, tuonut kaikki riidan ja pikkumaisen eripuraisuuden hengettäret heidän majaansa. Heidän oli täytynyt erota. Tai toisin sanoen Porkka oli jättänyt hänet, sillä hän ei ollut voinut sietää sitä vangin iestä, jolla tämä nainen häntä raskautti. Ja sentähden oli hän niin ihastunut Inariin, kun Inari muka oli niin erilainen, niin vapauttava, niin kevyt kestää, niin vertainen. Inari tiesi tämän hyvin ja sentähden hän ponnisti kaiken voimansa painaakseen alas hänessä piileviä samoja kodillisuuden ja omistamisen vaistoja, jotka jo kerran ennen olivat vieroittaneet Porkan rakastetusta naisesta. Nyt oli Inari perinyt edellisen kohtalon, kerinyt sydämensä kerälle saman kirvelevän vyyhdin ja hän kärsi siitä aivan yhtä paljon kuin toinenkin, kenties enemmänkin, senvuoksi, että hän salasi kärsimyksensä…

Ajatukset paloivat Inarin päässä kuin rovio. Huone tukahdutti. Hänen täytyi mennä ulos, vaikka minne! Kenties hän vielä sattumalta tapaisi Porkankin, kyti lapsellinen, hullu toivo hänessä…

Ulkona oli täydellinen raju-ilma. Pistävän äkkipakkasen esiin-ärsyttämänä ryöppysi marraskuinen lumi kiukkuisesti silmiin. Tuuli möyrysi ja vihelteli pitkin korkeiden kivitalojen kattoja ja nuoli maan jalkojen alta hengenvaarallisen liukkaaksi.

Vain harvoja ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat autiot. Inari ei tiennyt minne mennä, hänellä oli vain tarve liikkua, mennä pois lakkaamatta, viihdyttääkseen mieltään.

Vaistomaisesti veivät Inarin askeleet Porkan atelierille. Näin oli hän useana yksinäisenä iltana kierrellyt sen edustalla, juossut sinne sydän kurkussa, silmä sokeana, tietämättä edes miksi. Vaikka se oli turhaa, vaikka se puristi hänen sydämensä yhä kouristavampaan hätään.

Ikkunat olivat nytkin pimeät. Porkka ei siis ollut siellä. Taaskin hän alkoi kierrellä ja kaarrella pitkin katuja. Hermojen jännitys laukesi pimeässä kylmässä lumituiskussa. Kyyneleet tulivat tyrskimällä ja hän valitti ääneen kilpaa myrskytuulen kanssa. Hän kiirehti yhä hiljaisemmille seuduille, ja pysähtyi vasta Tähtitornin mäen rinteellä.

Kaupunki hälisi hiljaa hänen allaan valottaen lumi-usvan halki kaameana kajastuksena.

Tuolla siis oli Porkka! Tuolla siis noissa tuntemattomissa taloissa oli par'aikaa hänen kohtalonsa langat tuntemattomien ihmisten käsissä, jotka juuri tälläkin hetkellä kenties tietämättään tahtomattaan murensivat hänen elämänsä onnea. Tai ehkä tieten tahtoen…

Naima, Naima!

Tämä nimi puhkesi Inarin aivoista kuin parkaisu.

Naima oli oikeastaan kaikkien hänen tuskiensa suurin syy. Naima oli hänen säikkyvän mielikuvituksensa olennoitu turmion symbooli.

Mutta Naimaa ei voinut vihata eikä vastustaa. Potkaista tai hyväillä korkeintaan! Hän oli personaton, syyntakeeton, luisuen ja vieden käsistä! Hänellä ei ollut kunniantuntoa, ei käsitystä oikeasta eikä väärästä. Hän ei ollut mikään siveellinen luonne, mutta sentään kaunis ja kestävä. Niinkuin eläin, täydellinen, oman olemuksensa tiedoton, tunnoton toteuttaja. Hän oli voittamaton, sillä hän ei antautunut taisteluun. Hän oli köynnöskasvi, hän mateli maata pitkin ja kiipesi korkeuksiin yhtä vaivattomasti, kaikkialla missä vain oli tukea, hän käytti hyväkseen esteitä, nousi toisten olkapäiltä ja sukeltautui vaaran tullen turviin toisten selän taa. Hän painoi päänsä, missä portti oli liian matala, haihtui härmänä tähtitaivaalle tarvittaissa, piili hiiren hiljaa vaaran paikalla, mutta oli jälleen aina saapuvilla otollisella ajalla. Hän otti vastaan ruoskan ja rakkauden yhtä vahingoittumattomasti, yhtä upottavan väsymättömästi, hänen selkänsä kumartui luokkana miehen astinlaudaksi, hänen ruumiinsa saattoi kutistua kokoon yhtä olemattomaksi kuin hänen henkensäkin, mutta oli aina valmis jälleen ottamaan entisen tilansa, unohtamaan kaiken. Hän oli kokonaan vailla jatkuvaisuutta eikä sentään lakannut. Hän ei koskaan kapinoinut, mutta ei myöskään luopunut itsestään eikä otteestaan. Häntä sai häväistä ja kiduttaa, mutta pinteestä päästyään oli hän taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ehompi entistään, koskemattomampi kuin koskaan. Hänen hameensa ei koskaan rypistynyt, hänen otsansa ei koskaan punastunut, hänen sitkeä, taipuisa, edesvastuuton kauneutensa ei mistään karissut. Hänen kasvoillaan asui alati ikäänkuin iloinen hyvyys, joka paistoi niin väärille kuin vanhurskaillekin. Hän oli valmis varastamaan toiselta lemmityn ja valmis häntä siitä lohduttamaan. Hänen ruumiissaan oli lähentelemisen ja pakenemisen viiva selvimmin merkitty. Hänen kauniit, solakat nilkkansa olivat kuin luodut livistämään…

Tällaisena kiinni-saamattomana, itsepintaisena luonnonvoimana näki Inari Naiman, ja sellaista vastaan oli hän vallan voimaton. Hän pelkäsi Naimaa. Alunpitäen, siitä asti kun tämä Porkan oppilaana ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Jo ensimäisen kerran hänen nimensä kuullessaan sai Inari pahaaennustavan sydämen-tykytyksen, joka sittemmin ei enää heittänyt häntä.

Ja kuitenkin oli Naima vain lapsi. Häilähtelevä, vaalea lapsi, joka ojensi leikkivän lapsen kätensä kenelle hyvänsä, mutta mieluimmin voimakkaimmalle. Vaistomaisesti pysähtyi hän sentähden Porkkaan eikä enää luopunut hänestä.

Naima asettui hänen ilmapiiriinsä, koteutui hänen atelieriinsa, valloitti hänen tuttavansa, omisti hänen ajattelutapansa, taidekeinonsa ja jokapäiväiset tottumuksensa.

Inari tapasi Naiman usein ja kohteli häntä suojaavasti, melkein äidillisellä lempeydellä. Eihän hän toki voinut olla paha sille, joka hänelle itselleen aina oli hyvä. Sillä sen suuren pahan, minkä Naima Inarille teki, korvasi hän runsaasti pienillä hyvillä töillä. Tavallaan hän kyllä hiukan arasteli Inaria, siksi, että tämä oli maisteri ja siksi, että hän rakasti Porkkaa, mutta se teki hänet vain sitä hyväilevämmäksi. Hän saattoi hiipiä hänen viereensä pehmeästi kuin nuori kissa, istua matolle hänen jalkojensa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Hän silitteli Inaria silmillään ja petti sydämellään. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää lempeä ja kavaluutta. Hän valehteli aina, siksi että hän oli kekseliäs ja siksi että hän oli heikko.

Hän tarvitsi jonkun tuekseen ja hän tarrautui kiinni Porkkaan kuin vesikasvi.

Mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Samoinhan oli Inarikin aikoinaan tehnyt. Olihan Naimallakin tietysti oikeus kurkoittaa siihen, minkä hän onnekseen tunsi. Tämän Inari aina myönsi ja se esti häntä mustasukkaisuuden syytöksestä ja jätti jälelle vain sen murheen. Naimassakin asui kaikkivaltias elämän pyyde, joka käski hänen ottamaan osansa voimasta, ilosta ja rakkaudesta. Hänkin pyrki muodostamaan elämää elinehtojensa mukaiseksi. Hänkin tarvitsi elämälleen täydennystä, lisää toisen aivoista ja ajatuksista, jotakin, jota ilman hän ei kenties tullut toimeen ja jonka hän löysi Porkassa, samoin kuin Inarikin. Eikä Inari edes voinut pitää kiinni omastaan, kun hänen päänsä kielsi koko omistus-oikeuden, ei työntää syrjään lasta, jolle hänen omatuntonsa myönsi kasvamisoikeuden. Pitihän hänen olla vapaa ja voimakas, sitähän koko hänen sisällinen taistelunsa tarkoitti. Mutta miten se oli raskasta ja miten se oli ristiriidassa koko rakkauden alkeellisen olemuksen kanssa! Saattoiko rakkaus koskaan olla muuta kuin orjuutta, yhtyminen toiseen muuta kuin heikkoutta?

Eikö ollutkin hulluutta koko Inarin ponnistelu! Jos sittenkin Naima vei Porkan! Eikö ollutkin kohtalon ivaa, että taistelu näin pilkallisesti kääntyi häntä itseään vastaan! Nyt kun hän juuri oli kieltänyt entisen naisellisen itsensä, ollakseen rakastamansa miehen arvoinen, tehnyt itsensä marttyyriksi näyttääkseen sankarilta, nyt tuli toinen, hänen entinen itsensä, pieni, epämääräinen sukupuoli-olento ja siirsi hänet syrjään, valloitti Porkan aivan vaivattomasti ja ansaitsemattomasti. Mitä hyödytti Inaria Porkan teoreettinen tunnustus ja ihailu, jos Naima kuitenkin käytännössä miellytti häntä enemmän, jos hän kuitenkin viihtyi paremmin Naiman seurassa. Siltä ainakin näytti.

Ja kuitenkin oli Naima kaiken sen vastakohta, mihin Inari pyrki. Oikea ikivanhan naisellisuuden perityyppi luonnontaloudessa hän oli! Kaiken yksilöllisen ponnistelun salakavala tyhjäksi tekijä! Mutta juuri se seikka, että Porkka ei tunnustanut häntä vertaisekseen, näytti takaavan hänelle lukemattomia pieniä miellyttävyyksiä, joista Inari jäi osattomaksi: Inari oli edesvastuunalainen, Naima alaikäinen. Inaria saattoi vastustaa, Naimaa ainoastaan puolustaa. Inarin saattoi jättää oman onnensa nojaan, Naimalle täytyi olla ritari tai tyranni vanhaan tapaan. Inarilla oli valoisat aivot, ankara omatunto ja terävä silmä, hänen kanssaan täytyi olla vakava, omantunnontarkka, periaatteellinen, Naiman kanssa saattoi leikitellä vähän kevytmielisemminkin, leperrellä, unohtaa itsensä pelkäämättä tilitystä, levätä…

Siksi saattoi Porkka milloin hyvänsä luisua Naiman syliin. Ehkä oli jo luisunutkin. Monestikin! Inari ei tiennyt sitä, mutta hän epäili ja pelkäsi sitä. Pelkäsi myös saada varmuutta siitä… Sillä ainakin periaatteellisesti hän soi Porkalle kaiken mahdollisen ilon, mistä hän sen ikänä löysikin, elämännautinnon kaikissa muodoissaan. Ja eroottinen puoli ei heidän suhteessaan merkinnyt paljoa, ei mitään oleellista ainakaan. Inari tunsi itsensä enemmän Porkan vaimoksi kuin rakastajattareksi. Hän oli valmis jakamaan hänen kanssaan, kestämään hänen edestään kaikki elämän vastoinkäymiset, kunhan hän vain olisi saanut olla hänen lähellään. Mutta hän ei saanut. Ja tässä sammuvassa aisti-ärsytyksessä oli myös jotakin, joka suretti, vaivasi häntä, se oli tie, joka saattoi ohjata Porkan pois hänestä ja viedä kenties kerran kokonaan näkymättömiin.

Inari seisoi Tähtitornin mäellä tuijottaen omaan tuskaansa niinkuin tuhannesti ennen. Hän oli näkevinään Porkan ja Naiman iloisilla illallisilla. Sehän oli niin luonnollista. Naimakin oli taiteilija. Naima oli rikas, hänellä oli varaa taiteilla! Hänellä oli varaa huvitella! Ja kuitenkin hänelle, vaikka hän oli rikas, tarjottiin aina ilmaiset juhlat ja ilonpidot, päivälliset ja illalliset, Porkkakin. Inarille ei milloinkaan. Inari oli tasa-arvoinen toveri, Naima vain nainen!

Sanomattomalla katkeruudella Inari muisti niukkoja itse-ansaitsemia ropojaan, ainaista arki-köyhyyttään, jonka hän ylpeydestä yksin Porkaltakin salasi.

Näin tulisi siis olemaan aina, aina…

Kyyneleet Inarin poskilla jäätyivät hyiseksi riitteeksi. Jäykin, lasittunein katsein hän alkoi koneellisesti jälleen astella kotiinpäin.

Näin tulisi olemaan aina, aina… Ja vielä pahemminkin. Eikä hän voinut auttaa asiaa. Hänen täytyi vain katsella, miten rakkaus jätti hänet, niinkuin se oli ottanutkin, tuo rakkaus, jota hän väärin nimitti omakseen, uskaltamatta edes valittaa. Hänen täytyi vain olla paikallaan, vaikka hän murskautui tässä ahdistuksessa, vaikka hänen maailmansa supistui tässä umpisokkelossa, elämäntyö rapisi hänen käsistään ja kuolemattomuuden toivo hänen sielustaan. Ei mitään jäisi hänestä jälelle maailman kaikkisuuteen kuin tuo arvoituksellinen, salaperäinen voima, joka kulutti hänen ainehistoaan, joka oli tietysti ollut ennen häntä ja myös oli jäävä hänen jälkeensä poltettuaan hänen hauraan elimistönsä poroksi…

Kuin unissa-kulkija astui Inari jälleen huoneeseensa, kesynä, hiljaisena, kaukaisena itselleenkin.

Äskeinen tuska aaltoili enää epämääräisinä, surusointuisina maininkeina hänen sielussaan.

Naima! Kuka oli Naima? Ei kukaan. Mistä hän oli tullut? Ei mistään. Hän oli aina ollut. Hän oli hänen itsensä luoma, hänen vauhkon mielikuvituksensa vanha painajainen, se tuntemattoman uhka, jonka tuloa hän oli vavissut lapsesta saakka!

Mutta miksi ruumiillistui kaikki tuo pitkä kauhu juuri tuon kultatukkaisen pikku tytön kuvassa? Se oli väärin. Sovittaakseen tämän parantumattoman sydämensä väärän syytöksen, jota hän häpesi, kostaakseen itselleen täytyi hänen aivan ehdoin tahdoin työntää Porkka ja Naima yhteen. Niin oli hän tehnyt useasti. Viimeksi eilen. Miksi hän siis kärsi siitä, että he nyt olivat yhdessä! Se oli oikea kuritus Inarille itselleen. Ehkä hän täten vähitellen parantuisi, vähitellen tottuisi…