Читать книгу Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming - Leino Kasimir - Страница 5

Sisällysluettelo

Ilkan tupa. Ovi perällä; sen oikealla puolen uuni vanhaa mallia, vasemmalla kaksikerroksinen, uutimilla verhottu sänky. Ikkunoita on vasemmalla puolen kaksi, oikealla (uunin puolella) yksi, kaikki varustettuna vetolaudoilla. Pitkin seiniä vahvat penkit, vasemmalla puolen leveä pöytä. Seinillä kahvoissa kirveitä, nauloissa jousia ja keihäitä.

On sunnuntai-päivä. Pöydän takana istuu Jaakko Ilkan vaimo Katri, avaa ikkunan ja laulelee latinalaista messua. Tytär Kirsti häärää lieden ääressä.

KATRI (veisaa):

Dies irae, dies illa

Solvet saeclum in favilla…

KlRSTI (kuunneltuaan hetkisen kääntyy äitiinsä päin):

Äiti!

KATRI (veisaa yhä):

Judex ergo cum sedebit,

Quidquid latet apparebit…

KIRSTI (kovemmin):

Äiti, hoi!

KATRI:

Sä mitä tahdot, rakas tyttöseni!

KIRSTI: Miks veisaat latinaa? Se synti on, niin haastoi herra Matti kerran mulle.

KATRI: Hän sulle joutavia silloin haastoi; — näät latinaks sun veisas iso-äitis jo Kristianin aikaan; samaa vaati taas Suomen herttu, kolmas Juhana, ja sitä käyttää myöskin Sigismund.

KIRSTI: En tiedä, äitiin vaiko pappiin luotan; isäni luottaa Kaarlo herttuaan ja paavin eljeks sättii munkkimessun.

KATRI: Uus usko, lapseni, on miesten usko, se puhuu järjelle ja kylmä on kuin huovin kuurottunut rautavyö. Me heikot naiset muuta kaipoamme: Jumalan lämmön vanha usko suo; ma seuraan sydäntäin, en pappeja.

KIRSTI:

Mut, äiti, ymmärrätkö latinaa?

KATRI: En ma, mut Jumala sen ymmärtää — ja itse tiedän, mitä pyydän hältä, kun veisaan uskonmiesten messuja. (Kuuluu kirkon kellojen soittoa). Nyt kirkkoon soitetaan; siell' ovat kai jo isäs Jaakko sekä veljes Pentti.

KIRSTI:

Mut mua sinne et sä laskenut —

KATRI: En tahtois sua uuteen uskohon — se sopii voimakkaille, meille ei.

KIRSTI: Mut mullapa on isän luonto mulla, ma häntä seuraan.

KATRI (huoaten): Siis jään mä yksin; ei käänny mieli mun kuin tuuliviiri, ei sielun kaipaus vedä kirkkohon, kun pyhät juhlavalot sammutettiin, kun alttarimme paljaiks raastettiin ja arkituvaks tehtiin Herran huone.

KIRSTI: Mut tuo on paavin kirkon prameutta ja suurta syntiä, niin sanoo pappi.

KATRI:

Ei ole synti se, min sydän käskee.

Mut sydän kirkkoon-menon kieltää multa.

KIRSTI: Siks siis et taaton kera tänään käynyt, sa vaikka terveyttäsi mulle säälit ja talon turvattuutta syytit heille?

KATRI: Niin, siksi myöskin; mutta turvatonna on talo vartiaton tähän aikaan, sen tietköön Luoja!

KIRSTI (ylpeästi): Isäni Ilkka on, mies, jota kaikki pelkää näillä mailla, ja ryyttärit jos naapurissa ryöstäis, niin Ilkkalaan he eivät tohdi tulla.

KATRI: Ken voi sen tietää? Äsken Jouppilasta jo veivät siemenviljan, lypsylehmän ja rengin löivät puolikuoliaaksi. Niin inha aavistus mun mieltä painaa.

KIRSTI:

Mut johan maksoi isä linnaleirin?

KATRI:

Niin maksoi sen, mi säädetty on laissa.

KIRSTI:

Vaan liikaa ottamasta laki kieltää?

KATRI:

Ei kiellä rosmon laki ryöstämästä.

KIRSTI:

Vaan entäs suojakirja ruhtinaan?

Jos näytät sen, kai sitä pelkää huovit

ja säikkyy esivallan pitkää kättä!

KATRI (huokaa): Et tunne aikoja, sä Kirsti-rukka; es-valtaa vanhan Kustaan peljättiin. mut nyt on päätä vailla valtakunta.

KIRSTI:

Kai kuninkaana meill' on Sigismund?

KATRI:

Niin häll' on kruunu, mutta muilla valta.

KIRSTI:

Sä herttu Kaarloako tarkoitat?

KATRI:

Hän Ruotsin hallitsee, ei Suomea.

KIRSTI:

Siis marski Suitian on meidän turva.

KATRI: Se nokinenä kaunis turva on! Kuin susi paimentaa hän lampaitansa — mit'ei hän itse vie, sen huovit ryöstää. Mut vaiti! navetasta ääntä kuulen, mun täytyy karjaa käydä katsomaan!

(Menee).

KIRSTI: Tuo rakas äiti pelkää vallan suotta — mä luotan isään, hän on voimakas! (Askaroi hetken lieden ääressä, menee lähimmäisen suljetun ikkunan luo ja sysää sen auki). Mut Maunu kirkon-aikaan lupas tulla! (Katselee ulos), ja tie on tyhjä, hänt' ei kuulu näy!

(Istuu kädet ristissä penkille ja hetken kaluttua hyräilee):

Kun mun kultani tulisi, armahani asteleisi, tuntisin tuon tulosta, arvoaisin astunnasta —

MAUNO (huovin puvussa, pistää päänsä raotetusta ovesta ja laulaa viime säkeen nuotilla): Etpäs vain sä arvannunna!

KIRSTI (on säikähtävinään ja hypähtää ylös):

Hyi, kuin säikähdin!

MAUNO (hypähtää tupaan ja rientää syleilemään Kirstiä):

Vai säikkyi kyttää arka metsän kyyhky?

KIRSTI (olevinaan): Kun pukus ruman näin, niin rosvojoukon ma luulin Ilkkalaankin osanneen.

MAUNU (nauraa): Ma aimo rosvo kyllä olenkin, näät likan aartehen ma viedä aion!

KIRSTI (leikillä): Vai Ilkkalaa sai huovi ryöstämään, siis huudankin jo äidin pihatolta!

(On menevinään ikkunan luo).

MAUNO: Sä pieni kälmi, ollos huutamatta, ma tiedän keinon, millä huudot estän, sen tietää kyllä huovit Flemingin!

(Aikoo suudella).

KIRSTI (lykkää hänet luotaan): Jos oisitkin sä marskin joukkokuntaa, niin urhon mainett' oisi rahtu sulla; vaan kotiryyttäreill' on toinen tuoksu ja voitonmerkkinänsä olven täplät.

MAUNO (katselee pukuansa): Ma puvun vasta sentään puhdistin! Niin kyllä, Oulun linnan oivat kestit ei verta maksaneet, mut oltta paljo! (Huumorilla). Vaan kuuden viikon uinti olvijoessa se kysyy sankaria sekin, Kirsti!

KIRSTI:

Kai nytkin näyttää tahdot taitoasi

ja kautta rantain kysyt haarikkaa?

Se saamas pitää, Ilmajoen urho!

(Ottaa pöydältä haarikan, laskee siihen olutta).

MAUNO (ynseästi):

Niin, pilkkaa, pilkkaa, sattuu omaan nilkkaan!

KIRSTI (veikeästi):

Vois käydä niinkin, jos jo omas oisin!

(Tarjoo haarikan).

MAUNO:

Ja jollet lie, kai siksi tullet kohta (juo).

KIRSTI:

Sen käki tietää, milloin köyhä naipi?

MAUNO (sieppaa Kirstin polvelleen): Ei köyhä ole aina köyhä, eikä rikas ole aina rikas, vaan kaunis on aina kaunis! Niin sanoi pirkkalainen ennen muinoin, kun Lapin kaunottaren vaimoks ryösti.

KIRSTI:

Vai Lapin noidan nimen mulle annat!

On sekin tapa naista mielitellä.

MAUNO: En huoli kanssas kiistaella tässä, — kun touko tehdään, vilja korjataan, tään puvun heitän, lähden taaton luoksi ja hälle miniäksi Kirstin vien.

KIRSTI (pilkallisesti): Vai heität soturin sä ammatin, kun huhut sotaa alkaa ennustella?

MAUNO:

Sä elä manaa meille paholaista,

et tiedä milloinka se ilmestyy!

Vai lietkö kuullut viestit ruhtinaalta?

KIRSTI: Ma tiedän, ett'on meillä rauha maassa; vai onko Vienan ryssät liikkehellä?

MAUNO: Ei Vienan ryssät meitä kotvaan uhkaa, sen halun heiltä otti Vesainen. Vaan Palon Perttu kertoi äsken, että on ruhtinaalta viestit kulkemassa — he kansaa marskin kimppuun yllyttää.

KIRSTI: Ja senkö kertoi Palon Perttu sulle, vaikk' olet huovi marski Flemingin?

MAUNO: Niin olen vielä kaksi köyhää kuuta, mut mieleltäni nyt jo kansan mies, sen tietää Perttu.

KIRSTI:

Minä myös sen tiedän.

Mut isä vain ei luota sinuun, Maunu.

MAUNO: Ei luota vielä, mutta kerran luottaa; ma teossa näytän sen, kun tarvis vaatii, vain teko miehen luoton voittaa voi.

KIRSTI: Mies sanastansa. Mutta ruhtinaalta on viestit tulleet: mitä tahtoo hän?

MAUNO: Sit' en mä tiedä; varmaan Flemingiltä hän mielellänsä nokeis naamankin. Kai isäs tiedot tuopi tullessaan, ja kohta hirnuu kai jo orhi tiellä ja näkyy sinilakki Jaakko Ilkan?

KIRSTI (kurkistaa ulos): Ei vielä näy! — Vaan katsos, katsos, Maunu, kuin puissa päivän läike liekehtii — vai mit' on tuo?

MAUNO (vilkaisee ulos ja huudahtaa hampaiden välistä);

Voi, noita perkeleitä?

KIRSTI (kummastuen):

Sä mitä kiroilet?

(Katsoo tarkemmin ulos).

Ah, tosiaan —

nuo säteet peitsen kärjistäkö välkkyy?

Se lienee huovijoukko — tiekin tuolla

niin sauhuaa kuin raivois tuulispää.

Ne minne kiitänee?

MAUNO (yhä hampaittensa välistä): Ja eikös sentään nuo konnat uskalla! Nyt perii hukka.

KIRSTI (ahdistuneena):

Sä pelkäät, että tänne…

MAUNO: Tänne juuri he aikovat, niin uhkasivat yöllä, kun knaapin luona joivat mässäten: on täynnä Ilkan jyväaitat vielä ja uusi ruis jo hällä heiliää, niin sanoivat!

KIRSTI (oikaisekse): On leiri maksettu ja Jaakko Ilkka vääryyttä ei kärsi!

MAUNO: Ei tohtiskaan he tulla, jollei tietäis, ett' on hän poissa! Mitä voin ma yksin?

KATRI (hyökkää sisään): Voi Kiesus auta! Täällä vetelykset taas kuhertaa kuin teiret soitimessa ja kujalla jo huovit hoilottaa!

MAUNO:

Sen juuri näin.

KATRI: Sen näit, sä konna, siis kai tunsit tuuman myös?

Maunu: Sen kuulin kyllä, vaan että tohtis he, sit' en mä luullut.

KATRI:

Siis tiesit, vaan et kettu meille hiisku.

Hyi, suden ruoka, korjaatko sä luusi,

eläkä avaa enää usta tuota!

MAUNO (ripeästi): Ma lähdenkin ja tiedän, mitä teen — lie tamma pilttuussaan ja rantaviertä kai päässee Kaupin kautta kirkkotielle!

(Syöksee ulos).

KATRI (sylkäsee perään):

Se ruoja menköön!

(Avaa permantoluukun).

KIRSTI (on heti rientänyt ikkunaan): Tuossa on jo ratsu — kuin noita suitsitta hän lentää pois!

KATRI: Ann' olla kuherrus ja auta ehkä, ett' alas saan tuon olvi-tynnörin!

KIRSTI (auttaessaan):

Miks kalleint' olvi juuri sinust' on?

KATRI (alhaalta): Näät selvän kanssa aina selviää, mut humalaist' ei hilli Herrakaan!

KIRSTI (äidille): Voi, äiti, äiti, nouse, pian pois, jo helkkää raudat —

ENS. HUOVI (astuu täysissä tamineissaan sisään): Terve talohon! Selin kissat, selin koirat, päin isännät, päin emännät, muu kansa kupeelle käydä!

KATRI (kämpii ylös): Ja terve tervehyttäjälle myös, kun tullet aikehessa oikeassa!

(Lyö luukun kiinni).

ENS. HUOVI (astuu peremmä): Ma leiriverot läksin kantamahan — ja vaivan nähnyt, maantien tomun syönyt kai saanee oltta pienen haarikan?

KATRI (lujasti); On maksettuna Ilkkalasta leiri ja olvi omiin suihin tarvitaan.

ENS. HUOVI: Mi lienee maksettu, se kuitataan; mut marskin käsky uus on tämmöinen: se maksaa huoveille, ken maksaa jaksaa. On vanhaa viljaa täällä aitat täynnä ja oltta lienee vieraillekin pantu.

KATRI: Sun marskis hurtta vieköön Huittisiin! On vapaa leirist' ollut Pohjanmaa, niin sääsi aikoinaan jo Juhana ja jos on sentään teille jotain suotu, se tehtiin vapaasti, ei marskin vuoksi.

ENS. HUOVI (kiivaasti): Vapaasti taikka marskin käskyn vuoksi, on sama meille, kunhan saan, mit' tahdon: kuukauden kolmen muonan nyt ma vaadin ja ellen sanoin saa, on kädet mulla.

KIRSTI (astuu rohkeasti esille): Ne sulla lie ja kintut ehkä myös, ne voikin kohta olla tarpeeseen, kun isä saapuu.

ENS. HUOVI (on kääntynyt puhujaan): Kas, kuin kaakattaa jo osaa kesän vanhat kananpojat — siis tää on Jaakko Ilkan kaunis Kirsti?

KIRSTI (ylpeästi): Kai lienet Ilkan nimen joskus kuullut, ja ellet tunne, opit tuntemaan — lain täyttää Ilkka, vääryytt' ei hän kärsi.

ENS. HUOVI: Jos kuulis marski tämän rahvaan kieltä, ei kauvan laulaiskaan se kantimissaan! Niin suutaan soittaa tuokin letukka kuin joku Stenbock taikka Fleming ois — kai liekin narttu suurten äpäröitä!

KIRSTI: Ei huovin herjat meikäläisiin pysty — on Ilkka isäni, sen puhe näyttää.

(Huovien melua ulkoa).

ENS. HUOVI: Ken liekin tekijäs, on yhtäkaikki, mut kieltä nöyrempää saat vasta käyttää. — Täss' olen akkain kanssa kinaillut kuin akka oisin! — Mutta nyt on loppu! (Lyö oven auki). Hei, miehet, kaksi teistä menköön aittaan ja säkit täyttäköön, yks tiellä vartioikoon ja merkin antakoon, kun tarvis on. Muut tänne kohta!

(Kolme hoipertelevaa huovia astuu sisään).

TOINEN HUOVI (sammaltaen):

Mi-miss' on tulijaiset?

Eiks ole oltta enää Ilkkalassa?

(Katri on tällä välin hiivittäynyt ovelle).

KATRI (Kirstille): Sä hurttain töitä, Kirsti, täällä katso, ma riennän jälkeen jyvärosvojen!

(Livahtaa ulos).

ENS. HUOVI (yrittää ovelle): Hoi, kiinni akka! (Kääntyy takaisin). taikka menköön vain, kai kaksi miestä tukkii eukon suun!

KOLMAS HUOVI (hoipertelee Kirstiä kohti): Voi, saakeli, kuin tuoss' on nätti likka, kun katson sirkkua, niin sormet syhyy!

KIRSTI (uhkaavasti):

Käy tänne vain, mä niistä syyhyn otan!

KOLMAS HUOVI:

Ohoh, on korpin ääni sirkullani!

ENS. HUOVI (nauraen): Siin' onkin korppi, joka silmät nokkis, jos kynnet vahvat ois kuin sisu inha.

TOINEN HUOVI (on nuokkunut pöydän ääressä): Eiks ollakaan me sitten Ilkkalassa, vai miksei oltta saada vaivoistaan?

ENS. HUOVI: Niin oikein, olttahan ma vaivastansa kai sille lupasin, ken mukaan lähtee, kun käydään vieraisilla Ilkan luona! Siis, kaunis Kirsti, miss' on olvet teillä?

KIRSTI:

Voi olvettakin kuokkavieraat olla!

ENS. HUOVI:

En aio kanain kanssa kaakatella,

en lähde kilpaan kanssa vasikkain!

Tuo oltta, tyttö!

KIRSTI (lujasti): En ole orjas minä, — ja sit' en tee.

KOLMAS HUOVI: Kas, mikä metsäkissa on sisuksiltaan, vaikk' on päältä kaunis.

ENS. HUOVI: Sa kuulit sen, ma tahdon oltta ja mun on tapa tahtoni myös täyttää.

KIRSTI:

Niin minunkin.

ENS. HUOVI (kiivastuen): Tuon lemmon letkun ma niskat nujerran!

(Aikoo Kirstin kimppuun).

KOLMAS HUOVI: Seis, hurja mies! et osaa naisten kanssa mielitellä; se kuuluu mulle!

(Lähentelee Kirstiä).

ENS. HUOVI: Pidä saakkus sitten; — nyt muistan eukon elkeet äskettäin! (Avaa lattialuukun). Hei, Matti, koht' on meillä Oulun kestit, näät tääll' on tynnyrit!

(Laskeutuu alas).

TOINEN HUOVI:

Jaa, tulijaiset?

KIRSTI (aikoo pudottaa luukun oven kiinni):

Kas tuoss' on tulijaiset mokomalle!

KOLMAS HUOVI (sieppaa hänet syliinsä):

No, no, ei miestä saada niinkuin hiirtä!

(Kirstin reutoellessa nousee ens. huovi tynnyrin kanssa).

ENS. HUOVI: Kas nyt on oltta, tuolla haarikoita, nyt juomme Jaakko Ilkan muistomaljat!

TOINEN HUOVI (ottaa pöydältä haarikan ja tuo sen): Kas tässä lippi, anna lähteen juosta, on rikkahalla juottaa rotatkin! (juo).

ENS. HUOVI: Sä juot kuin päivän juossut sotaratsu, et tiedä lopettaa! ai, sääli vatsaas!

TOINEN HUOVI (osoittaa hyllylle): Ot' itse haarikkas ja etees katso — kun Matti maistaa, silloin pohja paistaa! (juo).

(Ens. huovi antaa olven juosta, käy haarikan, juo).

KOLMAS HUOVI (Kirstiä sylissä pidellen): So, so, mun kultasirkku, pikku-hiljaa, nääs pahat lapset vitsa opettaa!

KIRSTI (riuhtaisekse irti):

Sun sirkkunasi metsän peto olkoon!

TOINEN HUOVI (on täyttänyt haarikkansa ja juo):

Jo lensi pyy!

ENS. HUOVI (antaa haarikan kolmannelle):

Ja olkoon aloillaan!

juo Ilkan malja, mies, tai —

(Kuulun naisen huutoa ulkoa).

Kuka huutaa? (Katsoo ulos, nauraa) Voi, perhana, kun poi'at telmää siellä: he juottovaskan tuovat karsinasta — mut sehän rönkyy — noin, kas puukko kurkkuun! niin saavat kurjat kerran verta nähdä. (Nauraa yhä makeammin). Ja eukon kelmit telkes navettaan!

KOLMAS HUOVI:

Ai, hemmetissä!

(Kuuluu torven ääni kauvempaa ja sitten likempää).

ENS. HUOVI:

Siin on lähdön merkki!

ÄÄNI ULKOA:

Nyt pian matkaan, Ilkan lakki näkyy!

ENS. HUOVI (ravistaa nukkuvaa toveria):

Hoi, kumppali, jo tulee Jaakko Ilkka!

TOINEN HUOVI (hypähtää ylös kuin unessa ja töytää ovea kohti):

Se mies on kamala, kun raivostuu!

(Juoksee pois).

ENS. HUOVI:

Siis ratsun selkään heti joka mies!

KOLMAS HUOVI (syleilee äkkiä Kirstiä):

En hyvästittä heitä sirkkuani!

(Pois).

KIRSTI (sylkäsee): Hyi, ryökäle, sun jälkiesi ryönää, kuin mustilaiset vain he elämöi! (Naurahtaa pilkallisesti). Mut pelkureita, raukkoja on kaikki, jo Ilkan lakki heist' on sotajoukko — ma isäst' ylpeilen, näät hän on mies.

(Jaakko Ilkka pyhävaatteissa, sininen lakki päässä,

hänen jäljessään Pentti, sitten Pouttu, Yrjö Kontsas

ja Tommola tulevat sisään).

KONTSAS:

Jumalan rauha sekä terve taloon!

(Toiset vieraat toistavat samat sanat).

KIRSTI:

Ja sama teille tervehyttäjille!

Mut rauha ain' ei niinkuin toivottais.

ILKKA: Nyt käykää peremmäs, te Kyrön miehet, ja Martit Lapuan ja Laihian! (Kääntyen Kirstiin). Vihurin lailla saapui ratsain Maunu ja kertoi kirkolla, ett' ovat huovit jo meille rohjenneet, ja tullessani näin Knaappilaan mä parven pöllyvän kuin oisi piru heillä peräss' ollut. Tääll' onhan tupa oltta tulvillansa miks verta piha tuolla punertaa? Miss' on sun äitis, Kirsti, missä muut?

KIRSTI: Kuin ryövärit he täällä elämöivät ja juottovaskan tuolla teurastivat. —

ILKKA:

Siis siitä veri,

(Kiivaammin).

Mutta miss' on äitis?

KIRSTI: Kai ois he hengen vieneet hältäkin, ja ellei Maunu —

ILKKA (ärjästen):

Ma kysyn äitiäs?

KIRSTI:

He hänet telkesivät navettaan!

ILKKA:

Käy, Pentti, äitis laitaa katsomaan!

PENTTIi: Jos tässä ois, ken äitiäni solvas, ei toiste keihästään hän kohottais!

(Menee).

ILKKA (Pouttuun kääntyen): Hän puhuu jo kuin oisi kruunan joutsi, vaikk' on hän tuskin kirkon joutsimies!

POUTTU: Isääsi, Jaakko, poikas tullut on, ei tyynin mielin sortoa hän kantais!

ILKKA: Sit' en tee minäkään. Mut riitaa nosta en esivaltaa vastaan tikun tähden. On laki korkeampi kuningastai — ja Ruotsissa on herrallakin herra. Mut sinä, Kirsti, vieraat unhotat, on tulomaljat vielä tarjoomatta! — kai tähtehiä kuokkavieraat jätti?

KIRSTI: Tuon tynnyrin he melkein maahan kaasi ja tullessaan jo otranjyvää ontui.

(Avaa permantoluukun ja nostaa Tommolan avulla

sieltä uuden tynnyrin, josta haarikat huuhdottuaan

täyttää. Miehet puhelevat sillä aikaa).

KONTSAS: Niin, Jumala on meidän kaikkein turva, mut unhottanut lie hän Pohjanmaan.

POUTTU: En syytä Jumalaa, en kuningasta ja työläs kaikk' on tietää ruhtinaankin, mut kurjuuteemme marski vain on syypää, hän rikkoo lait ja polkee oikeutemme.

ILKKA (nousee ylös): Niin tekee Fleming, siin' oot oikeassa; vaan lain jos rikoksesta toista soimaat, niin ällös itse silloin samoin tehkö: ken miekkaan tarttuu, hän myös miekkaan hukkuu. — Mut nyt on haarikkamme oltta täynnä, mä teidät terveiks' sanon Ilkkalahan, juon onneks kuninkaan ja ruhtinaan!

(Juo, antaa haarikan kulkea miehestä mieheen).

POUTTU (juo):

Sen maljan mielellänsä kukin juo!

KONTSAS (samoin):

Jumala taivaan heitä siunatkoon!

TOMMOLA (samoin):

Niin, onni heille, tuho Flemingille!

(Katri, Pentin taluttamana tulee puoli

pyörryksissä ja verinaarmu otsassa),

KIRSTI (hypähtää ylös ja juoksee äitiänsä kohden):

Voi, äidillä on haava ohimossa!

ILKKA (hampaittensa välistä puoliääneen): Ne saatanat on käsin naiseen käyneet ja Ilkan vaimoon kyntens' iskeneet — jos tietäisin, sen kokon höyhentäisin, sen kynnet naisehen ei vasta pystyis! (Menee vaimonsa luo). Kuin on sun laitas, Katri?

KATRI (heikosti): Kiitos Luojan, ett'eivät henkeäni rosvonneet — mut aitan tyhjensivät —

ILKKA: Liehän siksi, ett' uutisviljaan päästään, jättäneet.

KATRI:

Ja juottovasikan he tappoi, vei —

ILKKA:

Mut kekrin tienoossa jo poikii hieho.

KATRI: Kai vieneet tammankin ois ryökäleet, jos Maunu ei ois —

ILKKA (ynseästi): Taaskin Maunu! Maunu! Sen oon jo kuullut, siitä hälle kiitos! Sa kaipaat rauhaa — vieraita on meillä, nää miehet emäkirkolt' asti ovat tulleet, ne terveiks lausu, sitten ullakkoon voit lepoon käydä, Kirsti sua hoitaa!

KATRI (ottaa haarikan): Niin aivan, Pouttu, Kontsas, Martti, Tommola, ma teidät tervetullehiksi lausun! (juo).

VIERAAT (yht'aikaa):

Jumalan rauha myöskin Ilkkalaan!

ILKKA: Sä, Kirsti, äitis saata ullakkohon, käy kellarista hälle Saksan juomaa, jot' tuonoin voudin kestiin tuotettiin!

(Katri ja Kirsti pois).

POUTTU: Jo monta kertaa multa viljat vietiin ja huovit säkkineen sai kynnykselle, ja monta kertaa parhaat lypsylehmät vei konnat koirillensa läävästäni; vaan vaimooni ei vielä kenkään käynyt, sen verran kunnioitti rosvot naista. Ja sen ma vannonkin: jos Poutun vaimon ken runtelis, hän koht' ois korpin ruoka!

TOMMOLA: Niin minäkin. Ja pohjolainen ollut ei varmaankaan se mies, vaan Suomen hylky — näät naista säästää pohjolainen aina.

KONTSAS: Niin tehty on, ja pirkkalaisten Kurki hän säästi naiset myöskin lappalaisten.

POUTTU: Ja vaimostaan on pohjolainen arka, mut Ilkka ei.

ILKKA (synkästi ja ikäänkuin itsekseen): Niin kumman outo otus mun kurkkuani kuristella alkaa ja on kuin Lapin noidan karmas juoma nyt suoniani myöten vitkaan soutais; sen tunnen maksassani sydän-alla, sen tunnen kurkussa ja rintaluissa, nyt kiertää lemmon liemi jäntereissä ja sormenpäitä kihelmöimään käypi (Nousee ylös ja lyö nyrkkinsä pöytään, että haarikka hyppää) jos nyt ois tuossa Ruotsin kynsihaukat, ja vaikk' ois rautaa heillä myöskin luut, niin luineen lihoineen ne möyheltäisin!

POUTTU: Nyt tunnen miehen: laille kuuliainen, vaan oikeudestaan arka, niin on Ilkka.

TOMMOLA: On Ilkka niinkuin kaikki pohjolaiset: ei kärsi vääryyttä he vertaisiltaan, ei aatelilta eikä kuninkaalta — mut nylkeä ja ryöstää saa vain Klaus.

KONTSAS:

Niin, häll' on valta!

ILKKA (joka on istahtanut jälleen, ärjäisten):

Mutta meillä oikeus!

KONTSAS: Sen kukin meistä kyllä tietää mahtaa, vaan sodan oikeus aina voima on!

ILKKA:

Mut Täyssinässä teki ryssät rauhan.

KONTSAS:

Niin, ryssät kyllä!

ILKKA: Sekä Sigismund tai hänen puolestansa ruhtinas!

POUTTU: Mut Suitiasta sotaa jatketaan — ei lyödä ryssää, syödään talonpoiat.

TOMMOLA: On meillä leirivapaus Juhanalta ja suojakirjeet Kaarlon, Sigismundin — ne verellämme oomme ostaneet ja milloin ryssä vaatii uuden hinnan, se maksetaan, jos onni kääntyy niin. Siis armolahjoja me emme syö ja sontaryyttäreit' ei täällä tarvis.

POUTTU: Jos sota ois, jos sotia he vois! Vaan hylkyrengit, lantakuorman kaakit nyt syövät viljaa meidän vainioilta. Kun silkka pettu meill' on pöydällämme ja haarikassa sinerväinen sintu, niin rehkii huovit voilla, rukihilla ja räyhää olvimaljat nenän alla.

ILKKA (synkkänä kumarruksissaan):

Tuo kaikk' on totta!

POUTTU: Niin, sen Luoja tietää, sen ovat tienneet muut jo kuusi vuotta, nyt tiedät itse!

ILKKA (oikaisekse):

Siitä tulkoon loppu!

POUTTU (riemuiten);

No, vihdoinkin nuo sanat kuulen sulta,

joit' olen vuottanut kuin päivän silmää.

Sa sanoit, Ilkka: siitä tulkoon loppu!

TOMMOLA: Niin sanoi Ilkka ja kun sanoo hän, ma luotan siihen niinkuin kallioon.

KONTSAS: Niin minä myös, ja koko Ilmajoki on mukanamme varmaan meillä nyt.

POUTTU: Ja Kyröön, Laihiaan ja Lapuaan kun yhtyy Ilmajoki, nousee muutkin!

TOMMOLA: Ja silloin huovit ynnä jalkamiehet me sinne lyömme, mistä tulivatkin!

ILKKA (vakaasti): Sa mietit, Martti, ilmikapinaa — sen kieltää Luojan sekä Ruotsin laki.

TOMMOLA: Sen kieltää kyllä vastaan esivaltaa, vaan esivaltahan on kuningas ja sijaisensa Kaarlo herttua — mut marski Suitian on käskyläinen.

ILKKA: Vaan Suomenmaassa häll' on herran valta! sen vallan saanut on hän kuninkaalta.

POUTTU: Sen vallan otti marski itse täällä, niin sanoi kirkon luona Kaarlon viesti.

KONTSAS: On marski kansan sekä kirkon syöjä, hän uhkaa meitä paavin elkehillä.

ILKKA: En puutu uskonriitoihinne minä, ne selvän järjen aina sotkee pois!

POUTTU:

Mut äsken lausuit: tästä tulkoon loppu!

ILKKA:

Sen täytyy tulla!

POUTTU:

Mutta millä lailla?

ILKKA:

En tiedä sitä vielä itsekään.

(Kirkon kellot kuuluvat kaukaa. Pitempi äänettömyys).

KONTSAS: Nyt soitetaan jo pois… Sä näitkö, Ilkka, ett' oli kirkossa myös Hannu herra!

ILKKA (vilkastuu):

Fordellko liikkuu taaskin matkoillansa?

KONTSAS:

Niin, herra Pännäisten, hän aikoi tänne!

ILKKA (sydämmellisesti):

Ja tervetullut on tuo kunnon mies. (Pentti tulee).

Mut kuink' on äitis laita, Pentti?

PENTTI: On äitiparka yhä säikyksissään ja verissä on silmänterä hällä, kun vain ei raukka saisi sokeaksi!

ILKKA:

Vai sokeaksi! — Voi, sen perkeleitä!

POUTTU:

Ja kuitenkaan et yhdy kapinaan?

ILKKA:

En.

POUTTU:

Et nyt, et milloinkaan?

ILKKA: En vielä. Mut jos ma marskin suusta omin korvin saan kuulla, ettei kohta pääty rutto ja ruhtinas jos auttaa meit' ei voi, vaan jättää niinkuin kulkukoirat tielle —

POUTTU:

Niin sitten yhdyt? Sitten muutkin nostat?

ILKKA:

Niin sitten Herran nimeen tapellaan.

(Kirsti tulee).

ILKKA:

Miks et sä äitis luona pysynyt?

KIRSTI: Näin juuri ikkunasta ullakon, ett' tulee meille kansaa kujatiellä, ja jollei silmät mulla valehdelle, niin Pännäisten on herra ensimmäissä, voi-ostoillaanko lie?

ILKKA (menee ikkunan luo ja katselee ulos): Niin on kuin sanot, tuo onhan Hannu herra Kokkolasta ja miest' on viisi hällä mukanansa —

POUTTU (katselee ulos hänkin): Nuo miehet taannoin istui kirkon luona ja kaikkein suusta kuului sama virsi: nyt huovivallast' täytyy loppu tulla! (Iikalle): Siis arvannet jo heidän asiansa?

ILKKA: On Ilkkalahan vieras tervetullut — ja eellä muita aina Hannu herra.

KIRSTI:

Ma riennän äidin luo! (yrittää mennä).

Ilkka: Et vielä — sä ensin täytä olvihaarikka, Fordellin kunniaksi juoda tahdon. (Kirsti täyttää haarikan ja menee). Sä, Pentti, solaveräjälle riennä ja saata vieraan hepo tanhuaan! (Pentti menee), (muille): Jos herrat meillä ois kuin Pännäisten, ei juopa suur' ois silloin välillämme.

POUTTU:

Niin, hän on kansan mies ja ruhtinaan.

KONTSAS: Mut Herran päivää pyhitä hän ei, kun käypi kauppaa kirkonmenon aikaan.

ILKKA: Hän siitä pappein kanssa sopikoon — mut kunnia on käyntinsäkin mulle.

(Hannu Fordell, Martti Vilpunpoika, Pentti Piri,

Palon Perttu y.m. astuvat sisään).

HANNU FORDELL (ja muut):

Jumalan rauha tänne Ilkkalaan!

ILKKA: Ja ollos tervetullut, Hannu herra, mun tupa käyntiäs jo kauvan vartoi — (Juo ja tarjoo haarikan Fordellille, joka juotuaan antaa sen takaisin). ja tervetulleet olkaa kaikki muut! (Maistaa uudelleen ja antaa haarikan toisten kesken kiertää). (Fordellille): Et kotvaan käynyt ole näillä mailla?

FORDELL: Näin kauvas kodistani harvoin lähden, ja Tukholmasta äsken koteusin; mut Kyröt, Laihiat ja Lapuat jo sentään kiertää olen ehtinynnä.

ILKKA:

Liet ostoksilla vai on veronkanto?

FORDELL (hymyillen):

Ei tällä kertaa ollut kumpaakaan.

Mä tervehdykset Kaarlo ruhtinaalta

oon heille vienyt; tuon ne sullekin.

ILKKA:

Ja jalo jaarli, mitä käskee hän?

FORDELL:

Mies rahvahan on Kaarlo ruhtinas.

ILKKA:

Sen tiedän.

POUTTU:

Kansa siksi luottaa häneen.

FORDELL:

Ja Pohjanmaata varsinkin hän hellii.

MARTTI VILPUNPOIKA:

Sen kuulin itse siellä käydessäni.

ILKKA: Hän oikeuden on mies, siis kansankin — vaan mitkä terveiset hän laittoi meille?

FORDELL: Hän suojakirjeet pitäjittäin antoi ja ellei marski huovejansa nouda, niin noutaa herttua ne itse pois. Niin lausui ruhtinas.

ILKKA: Vai niin hän lausui tuo jalo jaarli!

MARTTI VILPUNPOIKA:

Onhan lupa kaunis!

Mut saman kolme vuotta sitten kuulin

ma hänen suustaan, vaan ei kuulu häntä.

TOMMOLA: Ja pitäjittäin vapauttaa hän meitä, kun leiriveron kolmas Juhana jo koko Pohjanmaalta tyyten poisti.

POUTTU: Ma tiedän myös, hän parastamme tahtoo, vaan marski mahtava on hällekin; ei voi hän, mitä tahtoo.

PENTTI PIRI (rohkeasti); Siksi juuri on ruhtinasta autettava meidän!

PALON PERTTU:

Mä myöskin jousen kohta jännittäisin.

PENTTI ILKKA (muiden takaa):

Ja mull' on vallan uusi teräsjousi!

ILKKA (tiuskasten): Sä, nallikka, saat pitää kiinni suus, kun miehet haastaa, ettäs ymmärrät!

PENTTI ILKKA (mutisten):

Ma olen kirkonjoutsi minäkin!

ILKKA:

On haukikoukku ase kirkonjoutsen. —

(Kääntyen Fordelliin): Siis aikoo itse tulla ruhtinas

ja marskin eljet tuomittavaks ottaa?

FORDELL: Se juuri onkin jalon jaarlin hanke, jos marski totella ei ai'o häntä.

PALON PERTTU:

Sit' ei hän tee, se nokinenä, koskaan!

POUTTU: Näät vanha tervashonka ennen kaatuu kuin taipuu tuulta myöten huojumaan.

ILKKA:

Niin pelkään minäkin. Siis mitä tehdä?

PENTTI PIRI: Ma sanoin: kova kovaa vastaan pannaan; kai kirves, jousi sekä karhukeihäs lie kullakin, ja sitten vieköön lempo, jos hurtat eivät kaikkoo näiltä mailta!

PALON PERTTU (ja muutamat muut):

Niin aivan, Pirin Pentti oikein haastaa!

PENTTI POUTTU:

Jo aikaa sitten noin ma aattelin!

ILKKA:

Ja mitä sanoo herra Pätinäisten?

FORDELL: Ma luulen myös, ett' ellei jouset soi ja kirveet laula, laulaa meidän loppu. Kai siihen viittas myöskin ruhtinas, kun marskia hän vastustamaan käski ja tahtoi apuhunsa luottamaan.

USEITA ÄÄNIÄ:

Siis sontaryyttärit me karkoitamme!

TOISIA:

Ja huovit lyödään täältä Suitiaan!

FORDELL:

Vaan mitä itse mietit, Jaakko Ilkka?

ILKKA: Kun kuulen teidän, jonka kuningas lain noudatust' on valvomahan pannut, kun kuulen teidän suusta sodan kieltä, ja että ruhtinas on samaa mieltä —

KONTSAS:

Ja sitä mieltä myös on kirkkoherra!

ILKKA:

Hän siitä Herran eessä vastatkoon!

Vaan tätä kuullessani paisuu sappi

jo minunkin —

KAIKKI:

Siis Ilkka suostuu!

ILKKA: Mun taloain on huovit vieroneet, lie konnat isäntääkin peljänneet, mut tänään vartiatta talo jäi, niin rosmot lehmän vei ja aitat ryösti —

FORDELL:

Sä näät, ei kulkukoirat ketään säästä.

ILKKA: Ja vaimoni, jo ennestänsä sairaan, he piiskoillansa pyörryksihin ruoski ja telkes navettaan —

FORDELL:

Nuo hirtehiset!

ILKKA: Nyt makaa hän ja maatessansa hourii ja silmistään kai näkö myös on mennyt —

FORDELL: En kummeksis, jos kohta karhukeihään sä oisit konnan lyönyt kylkiluihin!

ILKKA: Mit' oisin tehnyt, sit'en tiedäkään — mut kurja raukka kynsistäni pääsi.

POUTTU: Mit' et sä tehnyt, voit sä vielä tehdä, kun kaikki noustaan niinkuin yksi mies!

KAIKKI:

Siis käymme keihäisiin ja tapparoihin!

ILKKA (varmasti): En esivaltaa vastaan nouse minä, niin kauvan kuin on toivo oikeudesta!

POUTTU:

Hän peräytyy!

PENTTI PIRI (halveksien):

Voi kurjaa pelkuruutta!

ILKKA (kääntyen kiivaasti Piriin päin): Ken pelkuriks mun huutaa uskaltaa, ei tunne ilmajoen Ilkkain töitä!

FORDELL:

En sua ymmärrä. Sä miksi emmit?

ILKKA: Siks, että rinnassani ääni soi, mi koston Herran käsiin jättää käskee, siks, että Ruotsilla on kuningas, lain kautta kruunattu ja häll' on valta myös jakaa oikeutta jokaiselle; mut häll' on käskynhaltijana marski.

PENTTI PIRI (toisiin kääntyen):

Mut mitä perhanaa hän tahtoo siis?

ILKKA: Ma tahdon kuulla itse marskin suusta, jos on jo oikeus kuollut Pohjanmaalla ja haudattuna Ruotsin vanha laki.

FORDELL (muille selittäen):

Hän tahtoo lähetystön marskin luo.

POUTTU (tehden halveksivan kädenliikkeen): Ma kengät kuudet olen rikki käynyt ja kuudet hangat halki soutanut, ja suojakirjat mull' on kuninkaalta ja luvat kauniit Kaarlo herttualta — mut marski kirjoistani huolii viis ja hylkyhuovit rosvoo niinkuin ennen!

ILKKA: Niin olet sinä tehnyt; siksi sun on helppo huutaa: sotaa Flemingille! Ma tahdon kerran häntä haastattaa, sen jälkeen selvä myöskin mun on tie.

FORDELL:

Mut ensin käydä aiot marskin luona?

ILKKA:

Sen teen mä yksin, ellen muita saa.

FORDELL: Luo marskin on jo monia täältä mennyt, mut harva tullut sielt' on takaisin. On lujat Turunlinnan vankityrmät ja varma hautas "kuoppatorni" on.

ILKKA: Ja vaikk' ois marski itse Belzebub ja perkeleitä koko Turku täynnä, ma siellä käyn, — Ken lähtee kumppaliksi?

(Pitkä äänettömyys).

PENTTI ILKKA (astuu rohkeasti isänsä luo):

Ma lähden kanssas, isä, marskin luo!

ILKKA (silittää poikansa päätä): Sä kunnon poika, kohta täysi mies, jo varhaiseenpa Ilkkain mieltä näytät! Mut äitis täällä sua tarvitsee, jos Jaakko Ilkkaa palaavaks ei näy, (Maunu tulee huomaamatta sisään talonpojan vaatteissa). Mut eikö täällä joukossamme miestä, ken kerallani Turkuun uskaltais? (äänettömyys). Ken täällä suurin äänin, rehennellen huus äsken pelkuriksi Jaakko Ilkkaa? Kai lähtee hän mun seurakumppaliksi?

PENTTI PIRI (taampaa mutisten): En lähde syötiks marskin huoviloille, kun Tukholmaan on yhtä pitkä tie.

ILKKA (ivallisesti):

Ja kun ei sulla hengenvaaraa siellä!

MAUNO (tulee esille): Ma tulin juuri, kysymykses kuulin ja mukaas lähden, jos sä sallit sen.

ILKKA (hämmästyen):

Kas, Maunu täällä, ilman haarniskaa?

Sä mitä kummaa, poika, ilveilet?

MAUNO: Mä haarniskan ja kypäräni heitin, nyt olen vapaa mies kuin muutkin täällä; se virka koiran on, sen tiedän nyt, ja vaikka kohtaa mua marskin kosto, ma mukaas lähden, jos sen tehdä suot.

ILKKA (liikutettuna): Oon sua epäillyt, sen tunnustan — ken marskin huoveja ei epäilis? — Nyt sinut mieheks nään. Kas tuossa käsi! (Kättelevät). Vaan surman suuhun lienet liian nuori, ja sua kaipaa myöskin toiset täällä — (hiljempaa) on ullakossa Kirsti äidin luona.

(Maunu vetäytyy syrjemmäs).

FORDELL: Ma luulen, Ilkka, että kumppalitta sun täytyy marski käydä kuulemassa.

ILKKA:

Niin, siltä näyttää. Käynkin yksin siis.

KONTSAS (joka istualtaan on kuunnellut Ilkan puhetta, nousee äkkiä ylös): On vaimo, lapset mulla niinkuin sulla, vaan Herra suomansa kai suojelee; ja kosk' ei lähde muut, ma lähden kanssas.

ILKKA (iloisesti Kontsaalle kättä lyöden): Se oikein puhuttu, sä Kyrön pappi, meit' on siis vielä kaksi tosi miestä — ja meiltä marski kuulkoon totuuden!

KONTSAS: Ma hälle uskonmiehen virren veisaan, kun paavin eljillä hän kansaa uhkaa.

ILKKA (yllä iloisemmin): Niin, anna lemmolle sä moinen läksy, ett' täräjääpi Turunlinnan seinät; ma myöskin laulan hälle oudon laulun ja omaatuntoansa kutkuttelen.

FORDELL; Se siis on selvä: Ilkka sekä Kontsas käy ensin Turkuun, rautamarskin luo. Mut marski hän on vanha pyydysmies: ken Turkuun lähtee, hän käy hiirenloukkuun.

ILKKA:

Ma tahdon tutkistella loukun tuon.

FORDELL: Sa tee kuin tahdot; varoittanut olen, mies olet itse töistäs vastaamaan. Ma kauppahaahdellani Ruotsiin lähden kai pian taas. Ken yhtyy seurahan?

TOMMOLA:

Ma lähden kanssas.

PENTTI PIRI:

Valmiit oomme kaikki!

POUTTU: Niin usein turhaan tuon oon vaivan nähnyt, kai nyt mä kotimieheks tänne jään.

FORDELL:

Ma kaikki saatan, mutta Pouttu mukaan!

MUUT:

Niin, Pouttu mukaan!

POUTTU: Kaikki niin jos tahtoo, ma lähden ilman eriseuraisuutta.

FORDELL:

Me lähdemme jo syksyn loppupuolla.

Ja milloin Ilkka sekä Yrjö Kontsas?

ILKKA: Ma oisin valmis Pertun päivän jälkeen, mut vuottaa tahdon, kunnes Katri kostuu.

FORDELL: Siis täksi kertaa päättyi työmme täällä — ja nyt se, Luojan kiitos, onnistui: näät Ilkka, jos hän palaa, meihin yhtyy ja jos hän surman saapi Flemingiltä, niin Ilmajoella nousee koko kansa — ei ruumis kostamatta päätään heitä. (Ilkka tekee liikkeen kädellään). Niin, niin, ma tiedän valtas täällä, Ilkka, kuin valaan sanaas uskon minäkin.

ILKKA:

Kai miehen sana yhtä on kuin vala.

FORDELL:

Niin sun on sanas, siksi iloitsen,

(Tarttuu pöydällä olevaan haarikkaan).

ja muiden kanssa onneksesi juon!

(Juo ja antaa haarikan kulkea).

KAIKKI:

Niin onneks Ilkan, onneks Pohjanmaan!

FORDELL (astuu Ilkan luo ja kättelee häntä): Nyt jätän jäähyvästit Ilkkalalle, mun täytyy tyttäreni Barbron luo — sä tiedät, vävy mull' on Kruunupyyssä!

ILKKA:

Ma tunnen Martti herran pappilan.

FORDELL:

Niin, mull' on veronkanto siellä kesken —

(Iskee silmää)

ja Monikkalan herra myös on siellä.

ILKKA: Ma ymmärrän ja matkaan lasken teidät, vaikk' oiskin viivykkinne kunniaksi. Sä, Pentti, tanhuasta hepo tuo ja Hannu herra veräjälle saata!

(Pentti pois).

FORDELL (muihin kääntyen):

Te mukaan lähdette? Siis rauha taloon!

KAIKKI (lähdössä):

Jumalan rauha tänne Ilkkalaan!

(Kättelevät ja menevät).

KONTSAS (menee viimeisenä ovelle, mutta kääntyy takaisin Ilkan luo): Siis päätetty: me lähtään marskin luo ja meiltä kuulla saa hän kansan äänen?

ILKKA:

Ma hälle pohjolaisen kiellä haastan.

KONTSAS: Ja minä Herran soitan pasunaa, vaikk' ammuttais hän hengen kankahalle; "tie helvettiin käy jesuiittain kautta", niin sanon hälle, vaikkei kieltä oiskaan.

ILKKA: "Ken rikkoo lait ja oikeutta polkee on valapatto eessä Jumalan", sen hälle huudan, vaikka hirsipuusta!

KONTSAS: Niin tehdä vannomme ja ken jos väistyy, sen korpit nokkikoon ja madot syököön kuin koiran raadon haisevalta suolta. Sen sielu älköön koskaan rauhaa saako, vaan lailla Hornan hengen kummitelkoon ja kyttyräissä, hampaat irvellänsä hän ontuvana menköön helvettiin!

ILKKA ja KONTSAS (käsi ylhäällä):

Sen vannon kautta sielun autuuden!

KONTSAS:

Siis rauha taloon!

ILKKA:

Onni lähtijälle! (Kontsas pois).

(Ilkka menee ovelle hänen jälkeensä, palaa takaisin

ja jää seisomaan mietteihinsä),

He rauhaa toivottivat, nyt kun juuri ma oman rauhan uhraan oikeudelle. Mit' onkaan tapahtunut? Tänään kai ma aamukirkkoon läksin niinkuin ennen? Ja nyt on ryöstettynä isäin talo, on rammaks ruhjottuna vaimo multa ja muiden mielestä jo kangastaa vain tyrmä mulle sekä hirsipuu! Ja sentään tuntuu täällä rinnassani kuin siell' ois rauhan suuri sunnuntai ja sielussani koittais kirkas päivä ja kirkon kellot kaukaa kumajais. (Hetken äänettömyys). Niin on, ma tiedän sen, ma tunnen sen, ma astun varmaa tietä oikeuden — ja oikeutemme marskin täytyy myöntää. Hän onhan laamannina Pohjanmaan ja vallanhaltijana kuninkaan — ei väärää sallia voi kuningas. Vaan jos mä sentään surman suuhun käyn Mut eestä oikeuden sen teen mä silloin — niin monta kuollut on jo eestä sen, miks sit'ei tehdä voisi Jaakko Ilkka?

(Esirippu alas).