Читать книгу Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming - Leino Kasimir - Страница 6

Sisällysluettelo

Ensimäinen kuvaelma.

Juliana-herttuan holvikatolla ja seinäpilastereilla varustettu sali Turun linnassa. Perällä suurempi ovi, jonka yläpuolella herttuakunnan vaakuna; sivuilla ovet molemmin puolin, oikealla Flemingin, vasemmalla Stenbockin vaakunat. Seinillä uhkeat seinäverhot ja Kustaa Vaasan, Erik XIV:n, Juhana III:n ja Sigismundin kuvat, kruunuilla varustetuissa puitteissa. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä tukeva kirjoituspöytä, kirjoitusneuvoineen sekä tammen värinen kirjoitustuoli; vasemmalla (etualalla) korkeaselkäinen, nahkalla päällystetty nojatuoli, sen vieressä uuni, jossa takkavalkea palaa. Uunin edessä kabden-istuttava rahi.

Pari Flemingin väreihin puettua palvelijaa; peräoven molemmilla puolen pari hilporeilla varusteltua huovia, jäykkinä ja juhlallisina. Nuori vänrikki Pietari Paavalinpoika Juusten istuu uunin edessä olevalla rahilla tuijotellen äänetönnä valkeaan.

Aika: päivällisen tienoissa.

ENS. PALVELIJA (puoliääneen): No, mitä luulet Hornin hyötyvän sä tästä matkastansa, veikko?

TOINEN PALVELIJA (samoin): Hm, lie rauta kovempaa kuin sarviluu. —

ENS. PALVELIJA (samoin): Mut tuiki uljas mies on Kankaan herra, niin ylväs katse ja niin hieno käytös!

TOINEN PALVELIJA (samoin): Niin, totta kyllä; mutta liian hienot on hällä sarvet marskin rautakouriin; sen äsken oivalsin, kun hanhensulkaa sain Ribbingille teroitella.

ENS. PALVELIJA (samoin): Hm, niin luulen minä myös; — mut lempo soi, ois toista sentään moista ylimystä kai palvella kuin meidän karhuamme. Vai kuinka luulet?

TOINEN PALVELIJA (vilkaisten arasti Juusteniin):

Hiljaa helkkarissa!

Vois sulle kalliiks käydä moiset mietteet:

ei sovi palkkaorjan arvostella.

PIETARI JUUSTEN (havahtuen):

Sä mitä supatat kuin juoruämmä?

Kuin kauvan luulet, että kokous kestää?

TOINEN PALVELIJA: On kohta ruoka-aika, jalo herra, ja siksi päättynee kai istunto.

PIETARI JUUSTEN:

Ja kuinka näyttää käyvän lähetystön?

Min näköinen on herra Kankaisten?

TOINEN PALVELIJA: Viel' äsken tyynnä istui hän ja kuuli, kun puhui Laukon Kurki.

PIETARI JUUSTEN:

Entäs muut?

Kai Kurjen lauluun yhtyi Teijon herra?

TOINEN PALVELIJA:

Hän äänetönnä niinkuin muutkin istui.

PIETARI JUUSTEN:

Ja marski itse?

TOINEN PALVELIJA: Niinkuin ukkospilvi, hän pöydän päässä punoi viiksiänsä.

PIETARI JUUSTEN: Vai punoi viiksiään, siis jyrähtää myös kohta ukkonen, siit' olkaa varmat. (Kovaa ääntä kuuluu perältä). Kas, nyt mä marskin äänen selvään tunnen, se soi kuin tykkein jymy kaukainen ja sanat kuulia on kanuunain. Ei kestä niitä Louhisaaren linnat, ei kuulu Kurjen kukerrukset silloin ja sarvet nilelleen käy Horninkin, (kuuntelee). Kas niin, nyt: "ulos!" huutaa marski — "pois käsken linnasta ma kuninkaan nyt teidät Kaarlo herra Kankaisten!" Voi saakeli! (kuuntelee) Ei kuulu hiiskahdusta! Ei kenkään tohdi häntä puolustaa — nyt herttua sai kerran sarven täyteen — Ahaa, jo kuulen jonkun askeleita.

(Tulee etualalle, asettuu suoraksi).

HOVIPOIKA (lyö oven seljälleen, niin että näkyy sali, jossa

Suonien aatelistoa istuu pitkin penkkejä; huutaa):

Jalosukuisen Kankaisten vapaaherran ratsu on satuloitava!

(Odottaa siksi, kunnes hänen jäljessään rientävä Kaarlo Horn

on tullut näyttämölle, jonka jälkeen ovi suljetaan. Yksi

palvelijoista rientää heti ulos ja pihalta kuuluu huuto:

Jalosukuisen Kankaan vapaaherran ratsu tuokaa!)

KAARLO HORN (tulee kalpeana ja kiihkoisana nopein askelin):

Mun hansikkaat ja kypäräni tänne!

PIETARI JUUSTEN (viittaa palvelijoille, jotka heti rientävät oikealle): Te poisko linnasta jo matkustatte siis, jalo herra?

KAARLO HORN (istahtaen uuni-rahille, selin Juusteniin): Niin, mun täytyy rientää — kai avovettäkään ei kauvan kestä.

PIETARI JUUSTEN (ivallisella kohteliaisuudella): Sven Maununpoian sekä Ribbingin kai ratsut satuloida myöskin saa?

KAARLO HORN (jyrkästi):

Ei, ei he toistaiseksi linnaan jäävät.

(Palvelija tuo kypärän ja hansikkaat. Horn panee kypärän

päähänsä ja alkaa, jalkojansa uunin edessä lämmitellessään,

vetää hansikkaita käsiinsä; itsekseen).

Kuin viekas kettu on tuo Suomen karhu — hän ensin ärsyttäin mun kiivastutti ja hyödyksensä käytti hedelmät. Ja mikä häväistys! Mä olen varma: nuo herrat tuolla meidän kuninkaasta on kaikki samaa mieltä niinkuin minä. Ja Fleming myös hän kyllä tyysti tietää, ei sovi meille heikko Sigismund, Vaan hän on viekas; hänen oma valta näät nousee, laskee kanssa kuninkaan ja siksi vastustaa hän meitä aina. (Heristää kädellään ovelle päin), "Nur abzuwarten", sanoo Erik Sparre — sa makaa talvi, karhu, pesässäs, mut kevään tullen ehkä katsotaan, ken täältä lähtee, kuka linnaan jää! (Nousee ylös). Te, vänrikki, kai voitte näyttää tien luo Ebba rouvan?

PIETARI JUUSTEN (ivallisen kohteliaasti): Kyllä, jalo herra — tien palvelija tietää lyhimmän!

KAARLO HORN (katsoo tuimasti Juusteniin):

Id verum: qvalis rex, talis grex. Siis, vänrikki, ma sulkeun suosioonne!

(Menee palvelijan opastamana).

PIETARI JUUSTEN (kumartaa ensin syvään, remahtaa sitten nauramaan): Hah hahhahaa! Ja Ruotsiin terveiset myös vänrikiltä viekää — herttualle! Voi peijakkahan marski! — kilpaveljen hän ajoi linnastaan kuin kulkukoiran ja toisten jäädä antoi. Nöyryytystä siin' oli kyllin tuolle sarvipäälle. (Lähestyy ovea). Ahaa, nyt istunto jo vihdoin päättyy, siis kohta haarikan myös minä saan.

(Erik Ribbing, Sven Maununpoika. Knut Kurki ja Pentti

Söyringinpoika Juusten tulevat perältä puhellen keskenänsä.

Oven avautuessa nähdään herrojen nousevan istuimiltaan,

toisten keskustelevan ryhmittäin, toisten rientävän pois

eri tahoille).

PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Siis kaukovieraat Turku menettää näin heti kohta; meidän halvat ruo'at ja kehnot juomat armoa kai löydä ei myöskään edessänne, jalot herrat?

ERIK RIBBING: On marskin kyökki sekä vanhat viinit jo kuulut Ruotsissai; mut tällä kertaa ei salli aika meidän viivähtää. Me kiitämme — ja ratsut tahtoisimme!

(PENTTI SÖYRINGINPOIKA viittaa nuorelle

Juustenille, joka heti poistuu).

KNUT KURKI (joka tällä välin on puhellut Sven Maununpojan kanssa, kääntyy Ribbingiin) Te näitte itse, jalo Ribbing, nyt, millainen valta tääll' on Flemingillä; hän persoonallaan kaikki hallitsevi ja suojanaan on aina knninkuus. Se liekin meidän kaikkein varmin turva.

ERIK RIBBING (hermostuneesti): Niin, kuningas on aina kuningas, se tuttu meille on kuin teillekin. Mut kuningas on poissa, herttualle on säädyt vallan hoidon uskoneet. Ken vastaan kapinoi, on luopio ja isänmaansa turmioksi toimii, niin kuuluu päätös Ruotsin säätyjen.

PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tullen väliin): Sen tiedämme, vaan parhaintahan lie, jos tästä päättää itse Sigismund.

EERIK RIBBING (kohottaen olkapäitään): Sen viestin Suomesta ma vienkin nyt, te sanoistanne itse vastatkaatte, kun kerran tiliin vaatii herttua. — Ja ratsut?

PENTTI SÖYRINGINPOIKA:

Valmiina on pihamaalla.

ERIK RIBBING:

Siis Herran haltuun, jalot Suomen herrat!

(Erik Ribbing ja Sven Maununpoika menevät).

KNUT KURKI (seisoo hetken ääneti):

Tää käynti ennustavi pahaa meille —

PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Päin vastoin. Nythän täällä yhtä mieltä taas oltiin ylhäiset ja alhaiset. Jos aateli ois aina tällainen, ei hätää meillä?

KNUT KURKI (surullisesti):

Entäs kansa?

PENTTI SÖYRINGINPOIKA (matkien ylenkatseellisesti): Kansa! Sen täytyy kestää, minkä kestää muut. Niin laita meillä on kuin muuallakin: käy sotaa aateli ja hoitaa valtion, mut talonpoika, hän saa viulut maksaa. Siis onni sen, ken aateliin on päässyt!

KNUT KURKI (katsoo halveksien Pentti-herraan; itsekseen): Tuon vaari itse vielä maansa kynti ja nyt hän nylkis vaari-vanhankin!

PENTTI SÖYRINGINPOIKA (leikillisesti):

Ka, surkoon rahvaan eestä kuningas,

mut meitä vartoo marskin kestit nyt.

Siis atrialle!

KNUT KURKI (surumielisesti):

Täällä mässätään,

kun kansalla on tuskin pettuleipää —

Jumala synnyinmaata siunatkoon! (menevät).

(Anne Juusten ja Kaarina Fleming tulevat vasemmalta).

KAARINA (väristen): Huu, kuin kylmä siellä onkin jo, mut tääll' on lämmin — tuohon istukaamme!

(Juoksee iloisesti uunin luo, panee puita pesään

ja istahtaa näppärästi rahille).

AUNE:

Niin, täällä vartomaan mun isä käski,

(Itsekseen).

ja tästä tulla täytyy hänenkin.

(Istuu rahille hänkin).

KAARINA (vilkkaasti); Ah, kuin lämmin sentään virkistää — nyt tahtoisin mä kanssas karkeloida.

AUNE (hajamielisesti);

On linna täynnä Suomen ritareita!

KAARINA: Niin, noita kaljupäitä! Mutta sentään on siellä yks, niin uljas, norja poika.

AUNE (kuten äsken):

Ja ken se ois?

KAARINA (veikeästi): Sit' en ma sano, mutta täällä vain jos nyt hän ois, niin sulle näyttäisin, Sa kuuleppas; kun tänään huovin kanssa mun tuli ratsastaa taas Auran rantaa ja juuri kun me tultiin sillankorvaan, niin kulki ohi kumma "katu-juoksu" — voi, mikä näytös! Tuota katsomaan ma unohduin ja syrjään hyppäs ratsu — kuin oisi käynytkään, sit' tuskin tiedän, jos poikki sillan ei ois syössyt hän kuin tuulispää ja ratsun käännyttänyt — Nyt on hän täällä — häll' on sinisilmät.