Читать книгу Leo Tolstoin kertomuksia - Лев Толстой, Лев Николаевич Толстой, Leo Tolstoy - Страница 7

Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen. Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.

Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon, valtasipa yksin koko tuvan nurkan.

Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu; mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty. Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;

– Kuka tässä on mestari?

Simo astui esiin ja sanoi:

– Minä, teidän armonne.

Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.

Renkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti sen tuolille.

– Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.

Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:

– Kuules suutari, näetkös nahan?

– Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.

– Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?

Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:

– Hyvää on nahka.

– Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se on Saksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

Simo kävi araksi ja sanoi:

– Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.

– Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat saappaat?

– Osaan, teidän armonne.

Herra sanoi, huutaen hänelle:

– Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista aineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka kestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota sitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten otakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat ratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta – niin toimitan sinut linnaan; jolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen ruplaa.

Simo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuistasi:

– Otetaanko vai ei?

Mikaeli nyökkäsi päällään: otetaan vaan.

Simo totteli Mikaelia, otti tehdäkseen sellaiset saappaat, jotka vuoteen eivät ratkeaisi eivätkä vääristyisi.

Herra huusi renkipoikaansa, käski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi jalkansa. "Ota mitta".

Simo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui polvilleen, pyyhkäisi hyvin kätensä esiliinaansa, ettei olisi tahrannut herrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan, rupesi pohjetta mittaamaan, eipä paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen kohdalta kuin pölkky. "Varo vaan, ettei varresta ahdista". Simo rupesi jatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa vartta ja katselee tuvassa olijoita. Näkipä Mikaelinkin.

– Mikä mies se tuo on, kysyi hän.

– Sepä se mestari itse onkin; hänpä juuri ne neulookin.

– Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ettäs neulot niin, että vuoden pitävät. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei tämä edes katsokkaan herraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ikäänkuin tarkastelisi jotakin. Siellä hän katsoi katsomistaan; äkkiä ilmestyi hymy hänen kasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat.

– Mitä sinä hassu irvistelet; parasta olisi, ettäs pitäisit varasi ja laittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra.

Ja Mikaeli sanoi:

– Kyllä ne siksi valmistuvat, kun niitä tarvitaan.

– Hyvä vaan.

Herra veti saappaan jalkaansa, kääriytyi turkkiinsa ja meni ovelle; mutta unhottikin kumartua ja löi päänsä kamanaan.

Herra torui ankarasti, hieroi päätänsä, istui rekeen ja ajoi tiehensä.

Herran lähdettyä sanoi Simo:

– Olipa sen pää oikein piistä. Eipä siitä moukarillakaan saisi henkeä lähtemään. Kamanan siirsi kallollaan, vähääkään vammaa saamatta.

Mutta Martta taasen sanoi:

– Mikäpä sen on voidessa sellaisessa elämässä. Eihän moiseen syöttilässonniin kuolemakaan tohdi käydä käsiksi.