Читать книгу Leo Tolstoin kertomuksia - Лев Толстой, Лев Николаевич Толстой, Leo Tolstoy - Страница 9

I
MISTÄ IHMISET ELÄVÄT
VIII

Оглавление

Kului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu ja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa hän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi kyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on; sitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.

Niinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja lapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.

Poikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja kurkisti ikkunaan.

– Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva tyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.

Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen ikkunaan, alkoi katsella ulos.

Simon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos: sieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli puhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin villahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa kaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän viallinen – se ontuu vähän kulkiessaan.

Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja aukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse tuli perässä.

– Hyvää päivää, talonväki!

– Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?

Vaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä, vierastaen oudossa paikassa.

– Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.

– Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu, mutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte reunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä työmies minulla on aika taituri.

Simo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee tyttösiä.

Simon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä: mustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin kovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.

Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä. Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen ontuvan tyttösen ja sanoo:

– Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi kenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat kaksosia.

Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?

Vai onko se syntyjään jo ollut sellainen?

– Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.

Martta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen lapsia ne olivat; kysyi siis:

– Etkö sinä olekkaan niiden äiti?

– En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle ovat vieraita – ottolapsia.

– Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.

– Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne rinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois; sitä en niin säälinyt kuin näitä.

– Kenen lapsia ne ovat?

Leo Tolstoin kertomuksia

Подняться наверх