Читать книгу Kuninkaantytär - Luise Schorsch - Страница 4

Sisällysluettelo

Hurskas kehrääjätär

Kymmenennen vuosisadan syvästä hämäryydestä nousee lempeässä valossa silmiemme eteen ylä-Burgundin kuningattaren Berthan olento. Häntä nimitettiin hurskaaksi kehrääjättäreksi. Vielä tänäkin päivänä hänen muistoansa siunataan siinä maassa, jossa hän melkein vuosituhat takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla — Vaudissa, nykyisessä romanilaisessa Schweitsissä, Genèvejärven rannoilla Solothurnissa, Neuchâtelissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa, silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, urhean isänsä, herttua Burkhardin hovissa ja äitinsä, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai erittäin hyvän kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta, joka sulki piiriinsä Bodenjärven ympäristöt, pohjoisen Schweitsin ja maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemmän kuin mikään muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siitä se sai kiittää St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myöskin Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia latinaa, ja latinalaista raamattuaan hän joka päivä luki ahkerasti. Ei mikään ihme siis, että hän jumalallisen totuuden tuntemisessa, yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydessä oli sen ajan naisia paljon etevämpi. Hän oli hyvin nuori, kun hän meni naimisiin ylä-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa kodista. Ero isästä ja äidistä tuntui hänestä vaikealta. Mutta hän otti mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi hänelle rohkeutta ja lohdutusta pimeinäkin päivinä. Hänen kohtalonsa ei ollut helppo. Maan, joka nyt tuli hänen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset ja saraseenit hävittäneet. Köyhyyttä, tietämättömyyttä, raakuutta hän kohtasi kaikkialla. Genèvejärven nykyään ylen ihanat rannat olivat silloin erämaan näköisiä, jonka vuoksi sitä saksankielellä nimitettiinkin Wüstenseeksi — "erämaanjärveksi". Rudolf oli enimmiten poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren huolenpitona.

Bertha hoiti vaikean tehtävänsä rohkeudella ja innolla. Aina ensi nuoruudestaan asti oli hänen päämääränään ollut tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijattareksi. Hän otti kutsumuksensa siis Herran kädestä ja sai joka päivä voimia hänen sanastaan ja rukouksesta. Ja pian kyllä näkyi kaikkialla jälkiä hänen siunausta tuottavista toimistansa. Hävitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Hyviä maanteitä syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa ahkeruuteen ja järjestyksellisyyteen ja opetti heitä kehräämään. Nämä tähän asti alituisessa pelossa eläneet maalaiset nyt vihdoinkin ikäänkuin vapaammin hengittivät, tuntien itsensä vauraammiksi ja onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan hallituksen aikana kuin koskaan ennen.

* * * * *

Kertomuksemme alun jälkeisenä aamuna oli kuninkaan kartanossa jo aikaisin eloa ja tointa, sillä kuningatar Berthan hovissa ei kukaan saanut olla toimettomana, ja hän oli itse loistavana esimerkkinä muille. "Rukoile ja tee työtä!" — tämä oli hänen tunnuslauseensa, eikä kukaan sitä tarkemmin seurannutkaan kuin hän itse. Hallitsijattaren silmät olivat kaikkialla, kyökissä ja kellarissa, pihassa ja puutarhassa.

Hänen palvelus väkensä tiesi sen ja teki innolla työnsä, sillä niin vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta.

Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään, sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa neuvoa ja auttaa heitä.

Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.

"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"

Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis myöntämään, mitä tyttö halusi.

"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.

Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen, sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä kuninkaantyttären mielihevosena.

"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar. Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi lapsi sen.

"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti kulta, saanhan?"

"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen.

"Olkoon niin."

Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen hyväiltäviksi.

Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.

"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.

"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra häntä siitä päästä."

"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."

"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista, että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko sydämmestään."

"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen." Mielipaha väreili lapsen äänessä.

Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.

"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän karkealla äänellä.

Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.

"Missä sinä asut?"

"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.

"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.

"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä. "Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee aina takaisin."

"Mitä työtä sinä teet?"

"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.

"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten, "Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten tulen teitä katsomaan."

Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise heitä sinä, taivaallinen Isä!"

Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta. Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään tulijoita.

"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla tulee Pietari, minun mieheni."

Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin höyhen.

Ystävällisesti kuningatar ojensi kätensä noille molemmille, sillä välin kuin Adelheid vielä hetkisen istui miehen vahvalla käsivarrella, tuttavallisesti kuiskaten hänelle: "Pietari, mitä ne suuret kyyhkyset tekevät? Tiedäthän, että on kulunut pitkä aika siitä kuin minä ne viimeksi näin. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, että saisin syöttää linnuille. Luuletko, että ne syövät kädestäni?"

"Kyllä kaiketi, miksi eivät ne sitä tekisi?" sanoi ystävällinen mies ja laski lempeästi tytön maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi täytyy vieraittemme saada vähän virkistystä. Trudel, sinä kaiketi pidät siitä huolen?"

He seisoivat siinä pitkän valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon päärakennuksen edessä, jonka seiniä viiniköynnökset peittivät. Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat tallit ja navetat. Kaksi sievää, siististi puettua palvelustyttöä tuli sieltä esiin, ja he tervehtivät kuningatarta, joka käski vanhemman heistä kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyivät. Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sillä he olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyväisyys tuotti heille nyt suurta iloa. Pietari näytteli ylpeänä ja tyytyväisenä puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat erittäin onnistuneet. Hän oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylvänyt kurkkuja ja meloneja, vieläpä istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeniä ja istukkaita hän oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne näyttivät hyvin menestyvän ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat parhaiten viljeltyjä; suurin osa muuta seutua oli vielä erämaan kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui melkein auttamattomalta, siitä asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia nimittivät, aina yhä uudestaan tunkeusivat maahan hävittäen sitä. Bertha ja hänen voutinsa saivat kovin taistella tätä juurtunutta toimettomuutta vastaan. Mutta he eivät väsyneet. "Tulee kyllä vielä parempia aikoja", lohdutti kuningatar ystävällisesti, kun Pietari valitti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, "parannus kyllä tulee, vaikka vähitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan työn siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteellä on kerran viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen viljelykseen täällä yhtä hyvin kuin Schwabenissa. Ehkä mekin saamme sen vielä nähdä, Pietari, mutta kärsivällisyyttä tarvitaan!"

Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysiä ja iloitsi siitä, että ne olivat kesyt. "Katso, äiti, tuota valkoista kyyhkyä, tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu päässä! Sen nimi on Immo. Se lentää olkapäälleni ja nokkii virnoja suustani! Tämä valkoinen lempeä, joka on kädelläni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!"

Wernheri seisoi vieressä, iloiten samoin kuin tyttökin. Silloin Trudelin pyöreät ystävälliset kasvot pistäytyivät ovesta näkyviin; hän pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyvältä maistuikin, pitkän ratsastuksen jälkeen, vasta leivottu vehnäleipä, rasvainen, voimakas juusto ja makea rievä maito.

"Nyt meidän täytyy ratsastaa eteenpäin metsätietä pitkin ja sitten kotiin jälleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi tästä miellyttävästä paikasta, mutta äitiä vastaan tietysti ei sopinut sanoa. Pian he siis istuivat jälleen ratsujensa selässä ja lähtivät, jätettyään sydämmelliset jäähyväiset, metsään päin. Bertha kehräsi kuten ennenkin. Hevosen selässä istuessaankin hän ahkerasti teki työtä, osottaen siten esimerkkiä, joka sai monet häpeämään.

Vuohilauma oli laitumella vihreällä rinneniityllä, jossa kasvoi hyvänhajuisia alppiyrttejä. Kallionkielekkeellä istui paimentyttö iloisesti joikuen ja kehräten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin metsästä tienkäänteessä, ja kuningatar huudahti: "Ah, mikä ihana näky! Paimentyttö, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehrää! Sellaista en ole koskaan ennen nähnyt täällä Burgundissa, ja se virkistää mieltäni. — Tule tänne lapseni", pyysi hän ystävällisesti, "ja näytä työsi ja itsesi kuningattarellesi!"

Punastuen totteli tyttö.

"Sinä todellakin näytät siistiltä tytöltä; sinun asuntosi luona ei lähde turhaan virtaile, sinä ansaitset kiitosta. Annappas kun katson työtäsi. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista pukua varten! Jos kaikki tytöt rakastaisivat työtä kuten sinä, niin näyttäisi tämä maa toisenlaiselta! Mikä on nimesi, lapseni, ja missä asut?"

"Nimeni on Gisela, ja minä asun metsän tuolla puolen, äitini, Jutta rouvan kanssa. Vuohet ovat tässä ympäristössä asuvien talonpoikien omia. Minä johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla kotiin."

"Entä äitisi?"

"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi hän iloisen ylpeänä.

"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne. Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa sinulle tämän ristini."

Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha kuningattaresta.]

Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi, Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.

Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet. "Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti lapsille ja ratsasti pois.

He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat, pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti ne kukkivat!"

Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa. Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.

Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.

Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut järjettömän eläimen ääni! Nyt — jälleen sama ääni — sydäntä vihlova tuskanhuuto.

Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo, joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan. "Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"

Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen ja tunsi mielensä turvalliseksi.

"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.

"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan, hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"

Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut tehdä selvää.

He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut. Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri, huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"

Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi:

"Kuka valittaa? Kuka on siellä?"

Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken perästä Wernheri huusi jälleen.

Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen, jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo, pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki, kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli mukulasauva.

"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä, nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.

Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla voisimme sen tehdä."

Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.

"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle. Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."

Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.

"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa?

Onko hän täällä?"

"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle, jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele, Wernheri!"

Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.

"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi. "Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."

"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen viekkaasti lapsiin.

Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen:

"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"

"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän, että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain tarvitsee."

Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.

"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi, nyt käy kaikki hyvin!"

"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hän meni luolaan.

Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen selästä.

"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi juosta auttamaan hallitsijatartaan.

Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla, riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi. Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen: "Äiti, kultakutrinen tyttö!"