Читать книгу Kuninkaantytär - Luise Schorsch - Страница 5

Sisällysluettelo

Kultakutrinen tyttö

Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa — se oli aivan heikko.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni makasi hän siinä.

Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"

"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"

Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen, joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen. Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä ja sydäntä järkyttävistä asioista.

"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit; en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."

Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.

Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen sydäntänsä.

"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.

"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä ikäänkuin kammosta.

"Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "Älä puhu, olet vielä liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selkään ja viemme kotiin, sinne ei ole pitkä matka."

Wernheri nosti tytön ratsun selkään ja kuningatar auttoi; sitten poika kulki hevosen vieressä pidellen kiinni tytöstä. Hitaasti he matkasivat eteenpäin, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan. Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytön syliinsä.

"Hoida häntä niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei hänet palvelijain huoneustoon.

* * * * *

Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttö oli tullut terveeksi. Hän oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen näköinen kuin ennen, kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina. Kun ei enää ollut mitään tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka päivä päässyt tytön luo viemään hänelle kukkasen tai mehukkaan hedelmän ja muuten ystävällisesti häntä katsomaan. He eivät paljon puhuneet keskenänsä, sillä vieras tyttö oli ujo vielä, mutta kuitenkin Adelheid sai tietää, että hänen nimensä oli Waltrud sekä että hän oli kotoisin Saksenista.

Tänään Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar kehräsi, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia kohtaan tyttö oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti hänen lapsellisiin kysymyksiinsä.

"Kuinka vanha sinä olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?"

Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehkäpä yhdeksän. Kolme kesää ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa."

"Sittenhän olet nyt kahdentoista vuotias, ja minä olen pian seitsemän.

Ja sinä olet asunut suuressa rakennuksessa? Isäsi ja äitisi luonako?"

Tyttö noikkasi myöntävästi; surullinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä pidän sinusta."

Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät, ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi: "Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme. Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät minut ja veivät minut mukanaan."

"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"

"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä, mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä äidinkin."

Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi väsynyt elämään.

"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.

Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."

"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"

"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo, jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."

"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"

"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin. Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."

"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.

"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään. Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle, ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt, niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen. Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin tulit sinä, oi kuningatar!"

Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.

"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko häntä kiittänyt?"

"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala. Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"

"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen. Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."

Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.

"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"

Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän, "minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."

Ja kääntäen latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa Vapahtaja vakuuttaa, että pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman taivaallisen Isämme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta varpusta.

Waltrud ei voinut sitä käsittää. Vähänpä hän oli kuullut Vapahtajasta ja taivaallisesta Isästä.

"Isä minulla oli Saksenissa", sanoi tyttö. "Hän on kuollut,"

"Mutta taivaallinen Isäsi ei ole kuollut, hän elää ja pitää sinusta huolta", sanoi kuningatar.

"Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttö ihmeissään. "Sanotko sinä, että hän on minun Isäni? Tunteeko hän minut?"

"Niin, hän on sinun Isäsi ja minun Isäni ja meidän kaikkien Isämme, ja hän tuntee sinut ja rakastaa sinua."

"Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "minä olen häntä rukoillut. Sinä iltana, jolloin sinä myit mansikat veljelleni, ja hän sanoi, että sinä näytit väsyneeltä ja sairaalta, — silloin minä rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja näetkö, hän teki sen jo seuraavana aamuna. Eikö hän olekin hyvä? Etkö ole iloinen siitä?"

Adelheidin silmät loistivat, ja vieras tyttö tunsi sydämmessään ihmeellistä liikutusta. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Sinä olet hyvä", sanoi hän. "On pitkä aika siitä kuin kukaan on rakastanut Waltrud parkaa."

"Taivaallinen Isä rakastaa sinua vielä paljon enemmän kuin me", sanoi kuningatar lempeästi.

Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen, ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä käsittänyt.

Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena. Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.

Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn taideteoksen äidilleen.

"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä", sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista tukea.

Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas. Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein, mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.

"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko

Bertramia?"

He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta

Waltrud vain pudisti päätään.

"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja hänen silmänsä välähtivät.

"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö häntä?"

"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."

"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.

"Hän oli kovin paha, — oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.

Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.

"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet ristinpuuhun."

"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää. He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"

"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.

"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, — Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän surullisena.

Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä, niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän katsoi Waltrudiin.

"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.

Waltrud totteli.

"Olet oikeassa, lapseni, sinä et voi rakastaa Aamos juutalaista. En minäkään voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehiään".

Adelheid katsoi hämmästyneenä äitiinsä. Tämä jatkoi:

"Mutta meidän täytyy oppia sitä, jos tahdomme menetellä Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyllä on, sen on Waltrud jossakin määrin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa meitä rakastamaan vihollisiamme, ja sen hän tekee, jos sitä rukoilemme häneltä."

Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. Tämä käsitti hänen katseensa ja sanoi ystävällisesti:

"Sinäkin voit sitä oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile häntä auttamaan".

Tyttö ei puhunut mitään, mutta hänen kasvonsa kävivät iloisiksi ja hänen silmänsä tähtäsivät miettiväisinä etäisyyteen.

Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenpäin, kunnes ennättivät Jutta rouvan asunnolle.

Paimentyttö istui oven edustalla kehräten. Iloisena nousi hän istualta, nähdessään tervetulleet vieraat, ja meni heitä vastaan. Punastuen ja kunnioittavasti hän kumarsi kuningattarelle, joka hyväntahtoisesti hymyili hänelle ja mielihyvällä kiinnitti katseensa tuohon somaan tyttöseen.

"Olemme tulleet katsomaan äitiäsi, Gisela. Onko hän sisällä?"

"On, armollinen kuningatar."

Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti. Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta. Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.

"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo, joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa asennossa.

"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara kuningattarelle."

Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet, ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä täydellinen vastakohta.

"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.

"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina. Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."

"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"

"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon. Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."

Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle sanoen:

"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"

"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä, kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on auttanut."

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.

"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että

Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"

"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin. Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan valtakuntaan."

Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii. Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon kuivettama käsi?"

Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä, joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.

Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.

Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.

"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja hienoksi kuin paimentytön Giselan."

"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten annoit Giselalle?"

Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran siunausta".

Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.

Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää hänen mielensä mukaan.